Aikakauden lehti eli mistä puhumme kun puhumme Neljästä Ruususta, osa 2

1990-luvulle tultaessa Neljän Ruusun soundi alkoi laajentua akustisesti tenhoavasta rock-soundista kohti modernin teknologian antamia mahdollisuuksia. Platinamyyntiin* yltänyt Haloo (1992) nosti laadukkaan syntikkasoundin yhtyeen soinnin ytimeen, rock-kitaroita unohtamatta. Itse asiassa Haloon alkumetrit saattavat yllättää synteettisen popin keskellä. Katu-uskottavuutta tavoitteleva dekadentti Viikatemies diilaa ja ihailtavan tuoreena säilynyt Juppihippipunkkari edustavat bluesrockahtavan Chicagon tuulten ohella levyn rockimpaa linjaa. Myös synkeän humoristinen tulevaisuusdystopia 2011 tömistelee massiivisin rumpusoundein levyn rock-osastolla.

Soundissa Jari Uusikartano totesi Juppihippipunkkarin "kiteyttävän kolmen vuosikymmenen ja kolmen sosiaalisen ryhmän harharetket rytmimatoksi, joka keinuu kuin aggressiivinen astronautti astraalitasolla."

Puhdasta pop-euforiaa ovatkin kuitenkin niin Depeche Moden World in my Eyesia lainaava Tie ajatuksiin, Ilkka Alangon yksin säveltämä katajaisen kansan Enjoy the Silence, Sun täytyy mennä kuin reippaammin vedoin etenevä, kuulas Matka on syvä. Hyvät ajat -kappaleessa maltillinen melodisuus ja hallittu harmonia niiavat tasapainoisesti.

Haloolla Neljä Ruusua etsiytyi vahvemmin melankoliseen mollitunnelmaan, mutta bändin pop-depressio ei soinnillisesti yhdistynyt totuttuun suomalaiseen kulttuuriperintöön vaan vahvemmin brittiläiseen alakuloon.

Syvämietteisyyden keskellä kaikessa kevytkenkäisyydessään vastustamaton Pullaa rullaa kuitenkin niin komein ysäritanssisoundein** ettei paremmasta väliä. Kauneusvirheeksi voi lukea ainoastaan sen, että 189 sekuntia tätä Alangon ja Tommi Lindellin loihtimaa tanssipoppia on aivan liian vähän!

Yksinkertaistaen: Haloo on suomalaisen popin klassikko ja vastustamaton ajankuva 1990-luvulta Neuvostoliiton romahtamisineen. Yhtä tarttuvaa ja häpeilemättömän hittivoittoista albumia saa kauan etsiä.

Yllättävän ripeästi Haloon menestyksen jälkeen ilmestyi Pop-uskonto (1993), jolla Neljä Ruusua vei musiikkinsa koneellisuuden yhä askeleen eteenpäin. Levyn tuottajiksi kutsuttiin jo tutuksi käyneen Tommi Lindellin lisäksi konevelho PeeWee.

Depeche Moden Violatorin vaikutus kuuluu Pop-uskonnolla kenties edeltäjäänsäkin enemmän.  Ei olekaan ihme, että DM:n Songs of Faith and Devotionin (1993) ilmestyessä esiintyi levyn muodikkaissa julkaisujuhlissa Neljä Ruusuakin cover-yhtye Pop Korniksi muuntautuneena.

Suomen rock-lehdistön kärkimediat, Rumba ja Soundi, yhtyivät kilpakehuntaan Pop-uskonnon jyrätessä listaykköseksi. Levyn kestohitiksi nousi timanttinen Poplaulajan vapaapäivä, jolla Alanko onnistui suomettamaan Pet Shop Boysin kivikasvoisen ironian.

Puolen tusinan verran syntyi Pop-uskonnollekin raflaavaa konepoppia. Hattaramaisella tekstillä höpöilevä Luen, The Edgeltä kitarakuvion lainaava Idänprinsessa ja albumin päättävä Meistä jokainen kuuluvat levyn parhaimmistoon. Niiden ylitse liitää vain sokean nuoren naisen kohtalosta kertova synkeä Kuka näkee, joka saattaa hyvinkin olla Neljän Ruusun magnum opus. Kappale, jonka laadun ylittäminen osoittautui mahdottomaksi.

1990-luvun puolivälin lähestyessä helsinkiläistyneet Ruusut etenivät vauhdilla. Ehkä liiankin vauhdikkaasti... Vuoteen 1994 mennessä yhtye oli myynyt levyillään toistuvasti kultaa- ja platinaa, saavuttanut hysteriaa keikkapaikoilla ja lunastanut itselleen useita vuoden yhtye/albumi -palkintoja rock-lehdistössä.

Suomenkielisenä yhtyeenä Neljä Ruusua lakkasikin olemasta Energiaa-tupla-albumilla (1994), jonka ensimmäisellä levyllä yhtye paketoi Pekka Witikan, Mitron ja Tommi Lindellin tekemät remix-tulkinnat, joista haistoi housen ja Madchesterin vaikutuksen. Suotta väheksytyn albumin*** toinen puolisko väläyttikin sitten korkeakulttuurillisesti sofistikoituneen pop-yhtyeen, joka esitti otoksen valikoituja lauluja Tampereen Kaupunginorkesterin säestämänä.

Suomessa kaiken saavutettuaan Neljä Ruusua muuntautui suuruudenhulluudessaan englanninkieliseksi U2-pastissiksi 4R 1990-luvun puolivälissä. Vaatimattomista arvioista huolimatta Mood (1996) ostettiin vielä Suomen virallisen albumilistan ykkökseksi, mutta viimeistään kuoliaaksivaiettu Not for Sale (1998) romahdutti yhtyeen taiteellisen ja kaupallisen potentiaalin.

Jälkeenpäin onkin helppo jossitella sillä, olisiko Ilkka Alangon, Kode Koistisen, Lade Laakkosen ja Kämy Kämäräisen "maailmanvalloitusprojekti" noussut paremmin siivilleen, mikäli bändin soundista ei olisi tehty niin muovisen väkinäistä pseudorockia. Valtaosa Moodilla ja Not for Salella esitetyistä kappaleista on niin yhdentekeviä ettei kappaleita tunnu erottavan toisistaan. Toisaalta Alanko on Axa Sorjasen haastattelussa (1999) kertonut, että Pop-uskonto oli heille tietyn kehityksen päätepiste, eikä samalla tummasävyisen konepopin linjalla voinut enää jatkaa.

Kun Wembleyn sijasta Lallintalokin alkoi jäädä jo vailla yleisöä pyyhki 4R meikit silmistä ja muuntautui takaisin Neljäksi Ruusuksi. Vuosituhannen kynnyksellä julkaistu Uusi aalto -albumi (1999) palautti yhtyeen sensaatiomaisesti hittikantaan. Mielikuvituksettomuudessaan yllättävän onnistunut bailubiisi Hunningolla, ontuvan ironinen Olen niin pop ja Duran Duranin Ordinary Worldia häpeilemättä lainannut Luotsivene nostivat jo unohtumaan päässeen yhtyeen takaisin listakärkeen. Uuden alun jälkimainingeissa julkaistu, kieltämättä ihailtavan hittivoittoinen kokoelmalevy Popmuseo (2000) ylsi liki 80 000 kappaleen myyntiin.

Uutta aaltoa seuranneella Valuva taivas -levyllä (2001) Neljällä Ruusulla riitti vielä virtaa tehdä tasokkaita, melankolialla vuorattuja pop-lauluja (Valuva taivas) tai leikitellä aiempien hittien melodioilla (Nuoli ja sydän). 2000-luvun myöhemmillä, yhdentekevillä levyillä (Karelia Express (2004), Ensi-ilta (2006), anyone?) Neljä Ruusua on huonon maineensa saanut. Liian varhain ikääntymään päässyt ryhmä on toistanut mantraansa menetystä nuoruudesta (Elän vain kerran, Nuori ikäisekseen) tai viljellyt puistattavia renttukliseitä (Retkut, Juovuksissa Lieksassa, Seitsemän päivää selvinpäin). Entisestä edelläkävijäjoukosta ei ole ollut musiikillisiksi uusiutujiksi. Tämän lisäksi Ilkka Alangon jo entisestään riskialttiin naiiveista teksteistä on tullut hetkittäin sietämättömän korneja. "Sä olit mun Ono, ja minä sinun John, yksin oli vain mono, teimme yhdessä stereon". 'Nuff said.

Epilogi

Lyhyehköksi jääneen telakoitumisen (2007-2011) jälkeen Neljä Ruusua on jatkanut matkaansa suomalaisen valtavirtapopin hetteikössä jonkinlaisina uinuvina virkamiehinä. Ehkä tauko antoi yhtyeelle kevyen ryhtiliikkeen, sillä uutukainen singlelohkaisu, New Orderin Blue Mondayhin nimessään viittaava Sininen sunnuntai (2014), ei ole synteettisenä alakulopoppina yhtään hullumpi. Parhaina hetkinään se saattaa jopa muistuttaa siitä tosiasiasta, että Neljä Ruusua on ollut paras Depeche Modea jäljitellyt yhtye, mitä Suomesta on koskaan tullut. Ei sekään ole hullummin... joten kaikista takaiskuista huolimatta: hattu pois päästä.

* Haloo-levyä on myyty yhteensä 75 325 kappaletta, mikä vuonna 2014 oikeuttaisi multiplatinaan.
** Soundin (4/1992) levyarviossa Jari Uusikartano kuvaili Pullaa-kappaletta "moottorisahamaisesti motittavaksi korpireggaeksi"
*** Energiaa-albumia ei ole saatavissa esimerkiksi Spotifystä, eikä levystä ole otettu uusintapainosta.

Lähteet:
1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut.
http://melomaanikko.loppu.fi/1993-alangon-veljesten-elektroniset-seikkailut/. Lähde tarkistettu 15.1.2015

Haloo-dokumentti 2012. Ohjaus ja tuotanto: Gabi Hakanen / Inkfish Oy. 2012.

Jee jee jee - suomalaisen rockin historia. Toim. Bruun, Seppo; Lindfors, Jukka: Luoto, Santtu; Salo, Markku. Porvoo: WSOY 1998.

Musiikkituottajat - Tilastot / Neljä ruusua.
http://www.ifpi.fi/tilastot/artistit/nelj%C3%A4+ruusua. Lähde tarkistettu 12.1.2015

Neljä Ruusua - Soitetuimmat: 20 laulua - nuotit ja tarinat. Toim. Luoto, Santtu. Helsinki: Like 2001.

Suomirockin työn sankarit: Ilkka Alangon Neljä ruusua oli 1990-luvun eniten keikkailevia yhtyeitä.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomirockin_tyon_sankarit_104764.html#media=104753. Lähde tarkastettu 13.1.2015

Viisi syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän.
http://www.nrgm.fi/artikkelit/5-syyta-arvostaa-neljaa-ruusua-enemman/. Lähde tarkistettu 14.1.2015

Aikakauden lehti eli mistä puhumme kun puhumme Neljästä Ruususta, osa 1

Neljä Ruusua on yhtye, jota vakastiotettava musiikkijournalismi on karttanut koko uuden vuosituhannen ajan. Vartuttuaan keski-ikään bändi onkin ajautunut kaupallisten radiokanavien kurimuksessa ei-kenenkään-maalle, ennalta-arvattavan nostalgiseksi suomipop-veturiksi, jolta ei odoteta uusia temppuja ja, mikä ikävintä, yhtye, johon tunnutaan suhtautuvan jo pelottavan vihamielisesti.

Nykypäivän hipsterille lieneekin haasteellista osoittaa se, että neljännesvuosisata (?!) sitten Neljä Ruusua oli Suomen parhaimpia yhtyeitä. Innovatiivinen, kokeileva ja moderneja soundikokeiluja pelkäämätön ryhmä, jonka konesoundi oli parhaimmillaan, rohkenen sanoa, kansainvälisellä tasolla. Ja yhtye, joka syvän laman katkeroittamassa maassa rohkeni panostaa visuaalisuuteen sekä musiikkivideoilla, live-esiintymisissä että värikylläisissä promokuvissa.

Joensuussa jo 1980-luvun alkupuolella perustettu Talouskukkaro loi perustan Neljän Ruusun äkkiväärälle, melko äänekkäällekin rockille, josta kuoriutui vuoden 1987 eponyymi pitkäsoitto. Melkoisesti Sielun veljien räyhähenkisyyttä* säteillyt rytmiryhmä alkoi tarkentaa tyyliään jo saman vuoden syksyllä ilmestyneellä Kasvukipuja-levyllä (1987), jolla kuultiin jo hienostuneempaa poppiakin (Itkupilli).

Alkuaikojen Neljä Ruusua oli selkeästi kitaravetoinen rock-yhtye. Samoihin aikoihin Ilkka Alangon, Kode Koistisen, Lade Laakkosen ja Kämy Kämäräisen muodostama ryhmä teki kuitenkin runsaasti myös akustisia keikkoja, joiden ansioksi bändille kehittyi rytmikäs, vatkauspoljentoinen soundi. Tuo soundi helkkyvine kitaroineen vahvistui entisestään Hyvää päivää -levyllä (1989), jonka määrätietoisessa popsensibiliteetissä kuulee sukulaisuutta Kauko Röyhkän Lauralle-kauden (1984) tai vaikkapa Keban tuotannosta.

Oli aluillaan vuosikymmen, jonka ensimmäisestä puolikkaasta tuli Neljän Ruusun kultakausi. Vuosikymmen, jolloin sähkökitarat ja syntetisoijat, orgaaninen musiikki ja konemusiikki fuusioituivat peruuttamattomasti yhteen. Depeche Moden Violator (1990), Pet Shop Boysin Behaviour (1990) ja U2:n vuotta myöhemmin ilmestynyt Achtung Baby (1991) olivat keskeisimmät taustavaikutteet Neljän Ruusun muutoksessa tummasävyisellä konesoundilla flirttailevaksi pop-yhtyeeksi.

Hädin tuskin parikymppiseksi varttuneiden Ruusujen kaupallisella läpimurtoalbumilla Hyvää yötä Bangkokilla (1990) syntetisaattorit, rumpukoneet ja sekvensserit ovat vielä kokeiluasteella. Hellyyttävässä rippikoulukaihoilussa Muisto konerumpujen ja oikukkaan sähkökitaran taustalle saapuvat pahaenteiset syntikat. Sama tummasävytteisyys varjostaa myös albumin päätösraitaa Hyvää yötä.

Leikkisyyttään yhtye ei ole kuitenkin Bangkokillakaan unohtanut, sillä svengaavien ja hetkittäin funk-johdannaisten** rumpukomppien seassa kuullaan myös skrätsäystä ja vapaalla kädellä annosteltuja marakasseja ja tamburiineja. NRGM:n Ville Aalto onkin nähnyt näiden vaikutteiden tulleen Happy Mondaysin hedonistisestä ekstaasirytmiikasta.

Levyn hitiksi ponkaisi syvämietteisen tuntuisia aforismiväännöksiä ja dingomaista lennokkuutta yhdistellyt Sukellus, jolla falsetissa ujeltavan Ilkka Alangon lisäksi vokaaleista vastasi, kukapa muukaan kuin EMIn silloinen tuotantopäällikkö Neumann.

Hyvää yötä Bangkokin myötä Neljä Ruusua sukelsi ensimmäisten suomalaisten bändien joukossa remix-versioiden maailmaan. Dj-käyttöön optimaalisesti soveltuvina 12-tuumaisina vinyylisingleinä julkaistuja singlejä retusoivat tanssittavaksi konepopiksi 1990-luvun alun elektronisen Suomi-soundin pioneerit Mitro ja Tommi Lindell.

Live-esiintymisiin uusi teknologia sekvenssereineen ja syntetisaattoreineen ui Bangkok-kiertueella. Koneet aiheuttivat härmärockin pellavapäihin tottuneelle yleisölle ihmetystä, jopa ärtymystä. Syytökset huijauksesta ja "konehomoudesta" otettiin Neljän Ruusun leirissä hilpeydellä vastaan. Moderniin teknologiaan tottumattomilla heinähatuilla olisi vielä paljon kestettävää 1990-luvun edetessä...

...Jatkoa seuraa...

* Jee jee jee - suomalaisen rockin historia -teoksessa Neljän Ruusun 1980-luvun tuotantoa luonnehditaan "suomalaiseksi pubirockiksi".
**Soundissa (1/1991) toimittaja Axa Sorjanen on kuvannut Neljän Ruusun musiikkia peräti "karjala-souliksi".

Lähteet:
1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut.
http://melomaanikko.loppu.fi/1993-alangon-veljesten-elektroniset-seikkailut/. Lähde tarkistettu 15.1.2015

Haloo-dokumentti 2012. Ohjaus ja tuotanto: Gabi Hakanen / Inkfish Oy. 2012.

Jee jee jee - suomalaisen rockin historia. Toim. Bruun, Seppo; Lindfors, Jukka: Luoto, Santtu; Salo, Markku. Porvoo: WSOY 1998.

Musiikkituottajat - Tilastot / Neljä ruusua.
http://www.ifpi.fi/tilastot/artistit/nelj%C3%A4+ruusua. Lähde tarkistettu 12.1.2015

Neljä Ruusua - Soitetuimmat: 20 laulua - nuotit ja tarinat. Toim. Luoto, Santtu. Helsinki: Like 2001.

Suomirockin työn sankarit: Ilkka Alangon Neljä ruusua oli 1990-luvun eniten keikkailevia yhtyeitä.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomirockin_tyon_sankarit_104764.html#media=104753. Lähde tarkastettu 13.1.2015

Viisi syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän.
http://www.nrgm.fi/artikkelit/5-syyta-arvostaa-neljaa-ruusua-enemman/. Lähde tarkistettu 14.1.2015

Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 2

1990-luvun puoliväliin tultaessa alkoi olla selvää, että myös tuoreemmasta rock-sukupolvesta löytyi yllin kyllin David Bowien opetuslapsia. Britannian pop-kentälle oli hiljattain noussut Blurin ja Sueden kaltaisia yhtyeitä, joista Bowien monipuolista vaikutusta ei voinut olla huomaamatta. Erityisesti eponyymillä debyytillään (Suede, 1993) listojen kärkeen nousseesta Suedesta tuli vokalisti Brett Andersonin johdolla dekadentin brittirockin androgyyni villitsijä. Yhtyeen hedonistisessa eksistenssissa, joka huipentui bowiemaisesti nimettyyn Dog Man Stariin (1994), kuului kaikuja niin Ziggy Stardustin (1972) kimallerockista kuin toisaalta Lown (1977) ulkopuolisuudesta. Yhdysvalloissa oman näyttävän Bowie-tribuuttinsa teki lyhytikäiseksi jääneen grunge-aallon menestynein yhtye, Nirvana. Unplugged in New York -levyllä (1994) mestarillisen hauraan The Man Who Sold the World -nokturninsa esittänyt yhtye vaipui ennenaikaiseen hautaansa Bowieta ihailleen Kurt Cobainin (1967-94) itsemurhan kautta.

Bowie itse valmisteli Brian Enon ja David Richardsin johdolla Montreaux'n Mountain studioilla industrial-tyylisuunnasta ja kokeellis-taiteellisesta rockista vaikutteita ottanutta konseptilevyä, josta tuli tekijänsä tinkimättömimpiä levyjä. Synkkäsävyisen konerockin ja uhkaavien äänikokeilujen keskelle loi oman lämpönsä Bowie-rosteriin palannut Mike Garson tutun dramaattisilla pianokuvioilla, jotka marinoitiin milloin improvisaation keinoin, milloin oikuttelevalla avantgardejazzilla. Outsideksi nimetyn albumin kokonaissoundista tuli tuhti, jytisevän rytmiryhmän tukemana. Ensisinglenä julkaistu, vieraantunut The Hearts Filthy Lesson osoitti uuden, tummasävyisen tyylisuunnan, jota korosti Samuel Bayerin pakanallinen musiikkivideo. Kokeellisuudestaan huolimatta Bowie ei ollut kuitenkaan täysin unohtanut tarttuvia pop-koukkujakaan, sillä jo The Buddha of Suburbialla (1993) esitelty Strangers When We Meet ja I Have Not Been to Oxford Town osoittivat viehättävämpää pop-sensibiliteettiä kuin yksikään laulu Tonightilla (1984). Toisaalla taas David Lynchin Lost Highway -elokuvaan (1997) myöhemmin päätynyt I'm Deranged toimi alkusoittona Bowien orastavasta jungle-innostuksesta.

Kompromissiton Outside paljasti Bowien uudistuneen persoonan, taiteellisen, oudon ja elitistisen taiteilijan, joka korosti musiikin ulkopuolelta (mediataide, kuvataide) tulevia intressejään. Poikkitaiteellisuus antoi myös kriitikoille helpon maalitaulun, mutta tästä 48-vuotias, elämäänsä selvästi tyytyväinen Bowie ei välittänyt. Ristiriitaisessa maineessa olevalla Outside-kiertueella Bowie otti lämmittelijäesiintyjikseen kaksi apostoliaan. Euroopassa lämmittelijänä nähtiin Manchesterin makuuhuonerunoilijaa, Morrisseyta, joka oli Mick Ronsonin tuottamalla Your Arsenalilla (1992) uinut kohti lihaksikkaampaa rock-soundia. Yhdysvalloissa tasavertaisena esiintyjänä nähtiin teollisen angstin 90-lukulaista Nietzscheä, raskassointuista Nine Inch Nailsia, joka oli The Downward Spiral -levyn (1994) myötä noussut marginaalisen industrialrockin kaupalliseksi menestyjäksi. Varsinkin Nine Inch Nailsin nihilistinen diskohelvetti ja Bowien vanhojen biisien rohkeat uudelleensovitukset aiheuttivat harmittoman Let's Dance -kauden (1983) ihailijoissa närästystä. Bowie oli päättänyt hätkähdyttää, eikä piitannut monien aikalaiskollegoidensa (Phil Collins, Rod Stewart) tavoin salonkikelpoisuudesta. Tämä Bowie oli valovuosien päässä 1980-luvun puolivälin ikävystyttävästä viihdetaiteilijasta.

Lupaavasti jatkunut yhteistyö Brian Enon kanssa jäi suorastaan huutamaan jatkoa, kun Bowie jo suuntasi uusiin haasteisiin. Nuoren multi-instrumentalisti Mark Platin ja kitaristivirtuoosi Reeves Gabrelsin johdolla työstetty Earthling (1997) jatkoi vuoropuhelua modernin tanssimusiikin äärellä, ensisijaisina tyylihoukutteina jungle ja drum n' bass yhdistettynä äkkiväärään konerock-soundiin. Fragmentaarinen levy yhdisti ajalleen tyypillisesti junamaisesti eteneviä teknobiittejä ja ambient-tanssimusiikin kuplivaa rytmiikkaa. Earthling julkaistiin Bowien 50-vuotisjuhlavuonna, joka huipentui heti alkuvuodesta 1997 New Yorkin Madison Square Gardenissa pidettyyn juhlakonserttiin. Lävistyksiin uudelleen viehättynyt, oranssissa pystytukassa ja viimeistellyn stailatuissa design-vaatteissa esiintynyt Bowie oli kutsunut juhlaansa pääasiassa nuoremman polven vaihtoehtotähtiä (Billy Corgan, David Grohl, Sonic Youth, Robert Smith), joiden kautta hän halusi korostaa katu-uskottavaa cooliuttaan, jonka oli uudelleen lunastanut.

Outsiden ja Earthlingin jälkeen olikin perin yllättävää, että Bowien 1900-luku päättyi kaihoisan ja intiimin Hours...-levyn (1999) tunnelmiin. Hoursilla moderni konevyörytys riisuttiin lähes olemattomiin, kun Bowie ja Reeves Gabrels löysivät akustisia soittimia painottavan työskentelytavan. Jopa klassiseen singer & songwriter -tyyliin (Seven) nojaavalla levyllä Bowie yllätti myös tunnustamalla oman ikääntymisensä. Levyn teksteissä oli vahvasti enemmän uskonnollista kuvastoa kuin millään aiemmalla Bowie-levyllä. Dialogi menneen ja nykyhetken välillä jatkui myös albumin kannessa, jossa Bowie piteli käsivarsillaan aiempaa omaa itseään.

Kriitikot jakautuivat, jo totutusti, kahteen leiriin. Rolling Stonen Greg Tatelle levy edusti 90-luvun aidointa Bowieta "albumi on yhtä alastoman tunteellinen kokoelma kuin mikä tahansa hänen ikonisessa katalogissaan; se on kokoava lausunto mieheltä, joka keksi postmodernin rock´n rollin." Rumban Samuli Knuutille Hours taas oli "huolestuttava tapaus, jossa keskinkertaiset balladit suorastaan vaativat Brian Enoa tai Nile Rodgersia sirottelemaan enkelitomua vaisujen soundien päälle."

Vuosikymmenen loppuessa Bowie päätti yhteistyön pitkäaikaisen luovan parinsa, Bowie-odysseiassa häpeällisen aliarvostetun Reeves Gabrelsin kanssa. Gabrels oli kuitenkin pelastamassa korporaatiopopparin pöyhkeilevään viittaan vajonnutta viihdyttäjää takaisin innovatiivisen musiikin äärelle. Ilman Gabrelsin viehtymystä modernin pop-musiikin vaihtoehtosuuntiin Bowieta tuskin olisi juhlittu yhtä ajattomana rockin suurmiehenä uudella vuosituhannella.

Lue myös:
Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 1
Tervetuloa takaisin, David!
Ziggyn ikuinen liekki
Marc Spitz: David Bowie (kirja-arvio)
David Bowie - kameleontin glam-vaiheet

Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 1

David Bowien musiikillista uraa kerratessa 1970-luvun suuruuden vuodet saavat aina (ymmärrettävän) painoarvon. 80-luvun maailmanlaajuista MTV-tähteä muistelevat kasarinostalgikot, mutta liian usein paitsioon jää monipuolisen taiteilijan kenties radikaalein vuosikymmen, 1990-luku. Ysärillä Bowie karisti edellisellä vuosikymmenellä taakaksi muodostuneen viihdyttäjän roolin tullakseen uudelleen rockin Suureksi Sivulliseksi, vaihtoehtomusiikin vanhemmaksi valtiomieheksi.

1990-luvulle tultaessa Bowien ura oli käänteentekevässä vaiheessa. 1980-luvun valtavirtatähteys oli kuihtunut viimeistään pömpöösin Glass Spider -kiertueen (1987) jälkimainingeissa, jolloin Bowie tajusi kadottaneensa uusiutumiskykynsä. 80-luvun viimeinen hengentuote oli Tin Machine -yhtyeen eponyymidebyytti (1989), jolla tyylikkäästi pukuihin somistautuneet Reeves Gabrels ja Salesin veljekset muodostivat yhdessä Bowien kanssa juurevasti metelöivän rock-kvartetin. Tin Machinen äänekäs, esigrungen ja raskaan rockin välimaastossa operoiva autotallirock ei miellyttänyt massoja, vaikka yhtyeen esikoislevy myikin jo pelkästään Bowien nimellä hyvin.

Valtavirtasuosiolle hyvästit heitettiin viimeistään vuoden 1990 Sound & Vision -kiertueella, jonka tiimoilta Bowie päätti rohkeasti jättää 1970- ja 80-lukujen yleisösuosikit. Hän ei yksinkertaisesti halunnut tehdä itsestään rockin irvikuvaa, nostalgialla rahastavaa mekaanista hittikonetta. Pitkän hittikiertueen jälkeen Bowie palasikin studioon äänittämään Tin Machinen toista pitkäsoittoa. Suuren yleisön miellyttämiseen kyllästynyt rokkari halusi Tin Machinen olevan demokraattinen yhteisö, joka ei soittaisi keikoillaan Bowien soolouran kappaleita. Perimmäinen tarkoitus oli olla rivijäsen muiden rinnalla.

Edeltäjäänsä helpommin lähestyttävä Tin Machine II (1991) ilmestyi EMIn sijasta pienemmän Victory-levy-yhtiön kautta, mikä omalta osaltaan viesti levyteollisuuden uskon puutetta Bowieta kohtaan. Nykyään harvinaisuudeksi luokiteltava kakkoslevy on yhä parhaimmillaan Amlapuran kaltaisessa etnisessä tunnelmapalassa, mutta valitettavasti rumpali Hunt Salesin onnettomasti laulamat Stateside ja Sorry vievät laatupohjaa ristiriitaiselta levyltä. Musiikillisesti Tin Machine II oli askel monipuolisemman musiikin suuntaan, ensimmäisen bändilevyn raskaat tunnelmat olivat saaneet rinnalleen jopa leikkisyyttä. Albumin promootiokiertue, It's My Life Tour, suuntasi ensisijaisesti pienille rock-klubeille. Vaikka kiertueelta julkaistu Tin Machine Live: Oy Vey, Baby (1992) jäi lopulta projektibändin joutsenlauluksi, oli Bowien ja kitaristiguru Reeves Gabrelsin yhteistyö vasta alkuvaiheissa. Bowien Sancho Panzaksi kutsutusta Gabrelsista tuli Davidin vasen käsi 1990-luvun edetessä. Itse livelevy sai täyslaidallisen negatiivista kritiikkiä rock-lehdistöltä. Myrkyllisimmin veisteli brittiläinen Melody Maker, jolle "Bowie lakkasi olemasta minkään tasoisena artistina."

Paluu soolouran äärelle tapahtui Ralph Bakshin Roger Rabbit -henkisen, animaatiota ja näytelmäelokuvaa sekoittaneen Cool World -elokuvan (1992) myötä. Bowie levytti yhdessä Let's Dancen -aikaisen (1983) tuottajagurun, Nile Rodgersin kanssa elokuvan soundtrackille kappaleen Real Cool World, jonka jälkeen yhteistyö Rodgersin kanssa jatkui kohti albumia Black Tie White Noise (1993). Rockin kameleontin takaisin myyntilistoille heittänyt levy oli lajissaan ensimmäinen, jolla Bowie nuuski modernin tanssimusiikin ja laajemminkin 90-lukulaisen konemusiikin mahdollisuuksia. Rodgersin tuotanto painotti sofistikoituneita funk- ja house-rytmejä, joihin sulautettiin jazz-orientoituneita saksofoni- ja trumpettikuvioita. Instrumentaaliraidoilla höystetty kokonaisuus jäi epätasaiseksi, paikoin tylsäksi (yritteliäät, mutta unettavat coverit Don't Let Me Down & Down, I Feel Free, I Know It's Gonna Happen Someday) mutta sisältää parhaimmillaan todellisia huippukohtia (The Walker Brothersilta lainattu Nite Flights, instrumentaali Pallas Athena). Erityisen hyvin onnistuivat myös kypsät tanssipop-singlet Jump They Say ja Miracle Goodnight, vaikka eivät mainittaviksi hiteiksi osoittautuneetkaan. Oma arvonsa Black Tie White Noisella on myös siinä, että levyllä kuultiin viimeistä kertaa Bowien rinnalla The Spiders from Mars -kitaristilegendaa, Mick Ronsonia (1946-93), joka menehtyi pian äänitysten jälkeen maksasyöpään.

Vuosi 1993 osoittautui Bowielle kautta linjan luovaksi ajanjaksoksi, sillä levykauppoihin ilmestyi kuin varkain myös vuoden toinen pitkäsoitto The Buddha of Suburbia, joka toimi soundtrackinä BBC:n tuottamaan samannimiseen televisiosarjaan. Hanif Kureishin Pikkukaupungin Buddha (The Buddha of Suburbia) -romaaniin pohjautuvan sarjan käsikirjoitus viehätti Bowieta ja hän lupautui säveltämään sarjan musiikit. Rikostoveriksi valikoitui turkkilainen multi-instrumentalisti Erdal Kizilcay, jonka persoonallista soittoa oli kuultu aiemmin jo Never Let Me Downilla (1987). Bowien luultavasti heikoimmin tunnettu levy ei saanut ostavaa yleisöä puolelleen (Britanniassa levy pääsi vasta albumilistan sijalle 87!), mutta kriitikot suhtautuivat minimalistiseen soundtrack-levyyn suopeasti. Alle viikossa työstetyllä albumilla Bowie esiintyykin vapautuneimmillaan sitten 1970-luvun, majesteettisen nimikappaleen ja upean Dead Against Itin lisäksi mukana on puoli-instrumentaalista ambient-atmosfääriä sekä modernia jazzia.

Suhteellisen tuore aviomies (Bowie ja somalialaislähtöinen huippumalli Iman Abdulmajid avioituivat keväällä 1992) ei pahemmin tuhlannut aikaa myöskään vuoden 1994 puolella, sillä kalenterivuoden ensimmäinen puolisko meni kokonaan vanhan muusikko/tuottajaystävän, Brian Enon seurassa. Luovan toveruuden uudelleen löytäneet miehet venyttivät äänitaiteen ja populaarimusiikin rajoja seuraavana vuonna ilmestyneellä albumilla 1. Outside (The Nathan Adler Diaries: Hyper-Cycle).

Jatkoa seuraa...

Olipa kerran... Simple Minds

eli mistä puhumme kun puhumme Simple Mindsista?

Simple Mindsin dissaamisesta tuli viimeistään 1990-luvulla trendikästä. Osin toki yhtyeen omasta syystä, sillä 1980-luvun lopulle tultaessa bändin pop-luomuksista tuli pahin mahdollinen irvikuva siitä innovatiivisesta, kokeilunhaluisesta postpost-yhtyeestä jollaisena glasgowlainen ryhmä toimintansa aloitti. Live Aidin jälkihuuruissa Simple Mindsin mahtaileva stadionsoundi alkoi kasvaa hallitsemattomaksi ja maailman parantamiseen (ja julkkissuhteisiin) taipuvainen keulahahmo Jim Kerr ajautui rock-kriitikoiden pilkan kohteeksi.

Simple Mindsin luovuudesta alkoivat tehot huveta 1980- ja 90-lukujen taitteessa, eivätkä tilannetta ainakaan parantaneet jatkuvat kokoonpanovaihdokset ja levy-yhtiömuutokset. Häviämäisillään Simple Minds oli Real Lifen (1991) turruttavassa tosikkoudessa, semminkin jos sitä vertaa samana vuonna ilmestyneisiin levyihin kuten Primal Screamin Screamadelicaan, Massive Attackin Blue Linesiin tai vaikkapa My Bloody Valentinen Lovelessiin. Näiden rinnalla Real Life on kuin tehty jossain toisessa, kolkommassa ja turpeammassa universumissa.

Mikään yllämainituista seikoista ei kuitenkaan poista Simple Mindsin loistonpäivien hehkua, sillä vuosina 1979-84 yhtye oli parhaimmillaan yksi galaksin vahvimmista. Bändin juuret (tai tarkemmin sanottuna sen esivaiheen, Johnny & The Self-Abusers) ulottuivat punk-liikkeen nurkille, mutta ensilevyn (Life in a Day, 1979) ilmestyessä musiikkityyli oli jo vaihtunut uuden aallon soundikokeiluihin. Real to Real Cacophony (1979) ja Empires and Dances (1980) -levyillä Simple Minds loi vahvan perustan omaleimaiselle ilmaisulle taiteellisen konerockin ja synkkämietteisesti kolisevan postpunkin välimaastosta. Krautrock-vaikutteisella Sons and Fascinationilla (1981) ja konepop-vetoisella Sister Feeling Callilla (1981) glasgowlaisnuorukaiset viimeistään sementoivat asemansa Joy Divisionin ja varhaisen The Human Leaguen manttelinperijänä.

Yhtyeen varhaiskausi (1979-81) tuotti paitsi kulttisuosiota, myös orastavia radiohittejä. Vauhdikkaat singlevedot I Travel, The American sekä Love Song osoittivat yhtyeen pop-sensibiliteettiä ja toisaalta Sweat in Bulletin ja Themes for Great Citiesin kaltaiset biisit ennakoivat Madchester-aikakautta.

Simple Mindsin kaupallisena läpimurtona voi kuitenkin pitää vuonna 1982 ilmestynyttä levyä New Gold Dream (81-82-83-84), jolla yhtye taitavasti siirtyi harmaansävyistä kohti värikkäämpää, tanssittavampaa syntikkapoppia. Singlehitit Glittering Prize ja erityisesti albumin timanttinen synaklassikko Promised You A Miracle yhdistivät oivaltavasti kohtalokkaan romantiikan radioystävälliseen uuden aallon poppiin. Surumielisen haikea Someone, Somewhere in the Summertime ja komea nimikkokappale New Gold Dream (81-82-83-84) lisäsivät albumin dramaattista tehoa. Kiehtovalla rytmiikalla kuorrutetun albumin keskiössä ovat biisintekijäkaksikon, Jim Kerr ja kitaristi Charles Burchill ohella Michael MacNeilin jyhkeät kosketinmaisemat sekä erityisesti basisti Derek Forbesin tarttuvat bassokoukut. Saattaa hyvinkin olla keskeisesti Forbesin ansiota minkälaiseksi yhtyeen soundi New Gold Dreamilla kokonaisuudessaan muodostui. Samuli Knuutia lainatakseni, kun on kyllästynyt New Gold Dreamiin, on kyllästynyt siihen mitä me elämäksi kutsumme.

Yhtyeen kultakauden viimeinen merkkiteos Sparkle in the Rain (1984) on ilmestymisvuotensa merkittävimpiä levytyksiä Echo & the Bunnymenin Ocean Rainin, The Smithsin eponyymin debyytin sekä U2:n The Unforgettable Firen ohella. Steve Lillywhiten tuottamalla albumilla Kerr ja kumppanit siirtyivät synteettisistä äänimaailmoista kohti dynaamisempaa, aiempaa selvästi rock-henkisempää ilmaisua. Oletettavasti Lillywhiten tuotannollinen jälki Big Countryn The Crossingilla (1983) ja U2:n Warilla (1983) oli tehnyt skotlantilaiskvintettiin vaikutuksen, jonka pohjalta yhtyeen uusi, stadion-orientoitunut ja samalla aiempaa aggressiivisempi ja ekstrovertimpi rock-soundi syntyi. Soitannollisesti Sparkle in the Rain antoi isomman roolin kitaristi Burchillin lisäksi uudelle rumpalille, Mel Gaynorille, jonka voimakas soitanta sopi yhtyeen suureellisen rockin kivijalaksi.

John Hughesiin rakastetusta kasariklassikosta The Breakfast Club (1985) muistettava megahitti Don't You (Forget About Me) muutti Simple Mindsin globaalissa suosiossa kaiken yhdessä yössä. Billy Idolille hittejä kynäillyt Keith Forsey kirjoitti kappaleen yhdessä Steve Schiffin kanssa ja antoi biisin vastaan hangoittelevien skottien levytettäväksi. Idolin lisäksi myös Bryan Ferryn hylkäämästä kappaleesta tuli aikalaisklassikko ja teinidiscojen kärkikappale, vaikka Simple Mindsilla oli vielä pokkaa heivata kappale pois Once Upon A Time -levyltä (1985), josta käytännössä alkoi yhtyeen hidas alamäki. Kiehtova, improvisatorinen synakilke oli vaihtunut laadukkaan stadionrockin kautta paisuttelevaan pop-paatokseen, johon oman folk-mausteensa lisäsi vuosien kuluessa albumi Street Fighting Years (1989). 1990-luvulla Simple Minds oli pahimmillaan (Real Life, Good News from the Next World, Neapolis) kuin karkean valkaisuhoidon läpikäynyt ja ennalta ikääntynyt lauma sessiomuusikoita etsimässä kadonnutta inspiraatiota.

Syvästä taiteellisesta lamastakin voi kuitenkin selvitä ja jollei voittajana, niin ainakin kuivin jaloin. Sen Simple Minds todisti karismaattisilla, jopa rouheilla levyillä Black & White 050505 (2005) ja erityisesti uuden aallon kaikuja muistelleella Graffiti Soulilla (2009). Viime vuosina yhtye on näyttänyt elinvoimansa myös uudelleen aktivoituneena kiertuebändinä. Nostalgisten hittiparaatien vierelle keski-ikäistyneillä poppareilla on ollut muskelia heittää myös viiden ensimmäisen levyn tuotantoa modernisoinut kiertue 5x5 Live (2012), joka otettiin ylistävän kritiikin saattelemana vastaan.

Kehnoista ajoista huolimatta Simple Mindsille soisi laajemman uudelleenarvioinnin, jotta yhtyeen alkutuotannon merkitys nousisi sen ansaitsemalla paikalle. Myöskään 80-luvun hittikoneena Kerrin ja Burchillin sävellyksiä ei tulisi vähätellä.

Lopuksi vielä sponsoroimaton reklaami: Simple Mindsin yhtyeen nykykunnon voi todeta ensi tammikuussa Helsingin Circuksessa.
Alive and kicking!

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet, osa 2/2

Joe Danten 1980-luku päättyi Alfred Hitchcockin klassisen Takaikkunan (Rear Window, 1954) vapaamuotoisella komediavariaatiolla Piru naapurissa (The 'burbs, 1989), jossa Tom Hanksin ja Bruce Dernin vinkeästi esittämät naapurinmiehet alkavat epäillä Klopekin perheeen yöllistä metelöintiä. Kauhuviitteillä höystetyllä mustalla komedialla Dante jatkoi tyylilleen ominaista esikaupunkisatiiria.

Liioittelun riemukas ääripiste Danten uralla löytyy miehen ohjaamasta jatko-osasta Gremlins 2 - riiviöt: Uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch, 1990), johon hän sai Warnerilta vapaat kädet bisarrien visioidensa toteutukseen. Jokaisen elokuvantekijän unelmatilanteesta Dante ottikin kaiken ilon irti ja vei itsereflektiivisyydessään edeltäjänsä komiikan toiseen potenssiin. Tex Averyn anarkististen animaatioiden, kauhuparodian ja metaelokuvan pähkähullusta sekamelskasta syntyy pintapuolisesti harkitsemattomalta vaikuttava, mutta käänteissään nerokas mediasatiiri, joka on kuin parodia itsestään. Karnevalistisesta jatko-osasta tuli yksi Danten filmografian helmistä ja samalla miehen toistaiseksi viimeinen elokuva, joka on tuottanut voittoa.

Kinopaniikki (Matinee, 1993. Tunnetaan Suomessa myös nimellä Päiväleffa) on taatusti Danten valkokangaselokuvista tuntemattomimpia, mutta syyttä suotta vähälle huomiolle jäänyt lämminhenkinen nostalgiatrippi Kuuban kriisin aikakauteen. Elokuvan keskiössä on William Castlen mieleentuova tuottajaguru Lawrence Woolsey (John Goodman), jonka eksploitaatioelokuva Mant aiheuttaa väristyksiä mahdollisen maailmanlopun aattona. Oman värinsä Dantelle selvästi hyvin henkilökohtaiseen elokuvaan tuovat jatkuvat viittaukset 1950- ja 60-lukujen tieteis- ja kauhuelokuviin.

Kinopaniikki/Matinee, 1993

Taloudellisesti epäonninen Pienet soturit (Small Soldiers, 1998) oli eräänlainen kyynikon versio Toy Storysta (1995). Elokuva hyökkäsi viihteellisen pintansa alla kulutuskulttuuria ja militarismia vastaan, mikä sai elokuvakriitikko Jonathan Rosenbaumin ylistämään Pieniä sotureita Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania (Saving Private Ryan, 1998) älykkäämmäksi ja syvällisemmäksi teokseksi. Toisinajattelijat kokivat elokuvan tyhjänpäiväisenä, aggressiivisena ja hahmoiltaan puisevana sepitteenä.

Valkokangaselokuvien ohella Dante teki 90-luvulla pitkän päivätyön televisiotuotantojen parissa. Vuosina 1991-92 hän kehitteli komediallisen fantasiasarjan Eerie, Indiana, joka myönteisistä ennakkoarvioista huolimatta hyllytettiin parinkymmenen jakson jälkeen. Tätä seurasivat mm. väljä uusintafilmatisointi Tyttäret karkuteillä (Runaway Daughters, 1994) sekä kehuttu satiiri Rajat kiinni (The Second Civil War, 1997), jonka Dante ohjasi HBO:lle.

Kuten monille aikalaisilleen (John Carpenter, Walter Hill, John Landis, Robert Zemeckis) ei 2000-luku ole ollut Dantellekaan suotuisaa aikaa. Viimeisen vuosikymmenen aikana valkokangasohjauksia on ollut vain kaksi, joista kumpikaan ei kuulu tekijänsä parhaimpien töiden joukkoon. Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action (2003) syntyi Dantelle rakkaasta aiheesta (WB:n klassiset animaatiohahmot), mutta tuotantoprosessista tuli tyrmäävä. Ohjaajan käsistä keskeneräisenä levitykseen riistetty elokuva sai kohteliaan vastaanoton kriitikoilta, mutta osoittautui pannukakuksi lippuluukuilla. Juuri sen parempi ei valitettavasti ole heppoinen teinipelottelu The Hole (2009), jonka vähäinen levitys tuotti ohjaajalle painajaismaista epäonnea. Dante onkin viime vuosina ollut aktiivinen television (kauhusarjat Masters of Horror, 2005-2007, Splatter 2009-) ja dokumenttituotantojen (Corman's World: Exploits of a Hollywood Rebel, 2011) parissa.

Räikeästi aliarvostetun ja usein väärinymmärretyn ohjaajan elokuvissa toistuu sodan, avoimen militarismin ja piilevän paranoian läsnäolo. Piraijassa (Piranha, 1978) ongelmien lähteenä ovat armeijan Vietnamin sodan aikaiset kokeet, Gremlinsin (1984) isänmaallinen sotaveteraani (Dick Miller) nimittää työkoneensa ulkomaisia varaosia "gremlinseiksi", Pienessä suuressa seikkailussa (Innerspace, 1987) liikutaan sotateknologian kehityksen laitamilla, Pienissä sotureissa urbaani sodankäynti on pääosassa ja Kinopaniikissa kylmän sodan ja ydinaseiden painajaiset väijyvät taustalla. Kaikki tämä verhotaan usein huumorin ja satiirin taakse, kuten Gremlins 2:n Rambo-parodiassa.

Oman suolansa Danten vetovoimaiseen filmografiaan tuo elokuvasta toiseen toistuva näyttelijäensemble, jonka keskiössä häärivät Dick Miller, Robert Picardo, Wendy Schaal, Kevin McCarthy ja Henry Gibson.  Usein kieli poskessa roolinsa luikauttavat näyttelijät tuovat elokuviin kotoisan, jopa lämpimän humoristisen vaikutelman.

Suuren elokuvaentusiastin maineessa oleva ohjaajalegenda vieraili Sodankylän elokuvajuhlilla kesällä 2012 ja  hurmasi yleisön sydämellisen iloisella persoonallaan. Lukuisten masterclassien, festivaalivierailujen ja elokuva-alustusten ohella Dante on toiminut isäntänä Trailers from Hell -nimisellä verkkosivustolla, johon on koottu elokuvatrailereita mykkäkomedian ajalta aina 1980-luvun splatter-pätkiin saakka. Pitkään vireillä ollut Roger Corman -elämäkertaelokuva The Man with Kaleidoscope Eyes näkee toivottavasti lähivuosina päivänvalon.

"Joe Dante on kiertävän tivolin viimeinen taikuri, aikana jolloin ihmiset ovat kadottaneet uskonsa ihmeisiin ja menettäneet mielikuvituksensa, mutta hänen taikasauvansa tihkuu verta, koska 1900-luvun todelliset sadut ovat sotia" - Lauri Timonen (Filmihullu, 4/2012).

Lähteet:
Dome.fi / Haastattelussa Joe Dante, piirrettyjä rakastava Gremlins-ohjaaja. http://dome.fi/elokuvat/haastattelut/haastattelussa-joe-dante-piirrettyja-rakastava-gremlins-ohjaaja (päivitetty 16.7.2012, tarkistettu 16.9.2013)
Filmihullu 4/2012.
IMDB / Joe Dante. http://akas.imdb.com/name/nm0001102/?ref_=sr_1 (16.9.2013)
Senses of Cinema: Joe Dante. http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/dante/Senses of Cinema: Dante (päivitetty 1.5.2003, tarkistettu 16.9.2013)
Wikipedia / Joe Dante. http://en.wikipedia.org/wiki/Joe_Dante (16.9.2013)

Bloodsports - voitokas paluu vie suedeismin ytimeen

Suede oli 1990-luvun kenties paras ulkomainen rock-yhtye. Brittiläisen rockin kaanonissa se vaelsi jossain David Bowien glam-kauden ja The Smithsin melankoliapopin välimaastossa, mutta onnistui kuitenkin luomaan omaäänisen rock-soundin, jossa riitti (kaupunki)romantiikkaa sekä nuoruuden uhoa ja tragiikkaa - glamouria unohtamatta. Androgyynin Brett Andersonin johtama seksikäs yhtye oli monin verroin coolimpi kuin yksikään aikalaisensa. Andersonin dekadenteista teksteistä, joita tukivat kitaristien Bernard Butlerin ja Richard Oakesin sähköiset riffit, tuli pöytälaatikkorunoilijoiden ja muiden kaihosielujen myyttisiä säkeitä.

Suede nousi esiin osana ysärin brittipop-liikettä, mutta siinä missä Cool Britannia väsähti pian Oasiksen ja Blurin väliseksi taistelutantereeksi, jatkoi Suede brittipop-huuman paineista piittaamattomana yksikkönä. Ja selviytyi ehjempänä kuin ehkä yksikään aikalaistovereistaan.

Yhtyeen esikoissinglestä The Drowners (1992) ei tullut hittiä, mutta se sai ylistävän vastaanoton kriitikoilta. Jo ennen singlen julkaisua englantilainen rock-lehti Melody Maker julisti Sueden brittien uudeksi pop-ylpeydeksi. Oodiin yhtyi myös soolourallaan hyvässä vireessä ollut Morrissey, joka otti Your Arsenal -levyn (1992) kiertueella settiinsä mukaan Sueden esikoissinglen b-puolen My Insatiable Onen.

Eponyymiesikoinen (Suede) oli kiihkeä sekoitus särmikästä rockia ja pakahduttavia balladeja. Andersonin ja kitaristi/säveltäjä Bernard Butlerin syvä musiikillinen ystävyys vaikutti 90-luvun vastineelta Morrisseyn ja Johnny Marrin lähes intohimoiselle bänditoveruudelle. Maaliskuussa 1993 ilmestyneestä debyytistä tuli nopeimmin myyty esikoislevy brittien listahistoriassa.

Dog Man Starilla (1994) Suede syöksyi vahvasti melodramaattiseen, synkempään ilmaisuun, joka muuntui suorastaan riipiväksi The Asphalt Worldin kaltaisessa nihilismiprogessa. Lämpimämpiä sävyjä tarjosivat ehkä briljantein Anderson/Butler -teos, The Wild Ones ja sukupolvensa ytimekäs theme, svengaava New Generation. Sinfoniseksi kamaripopiksi lennähti albumin päättävä Still Life, josta tuli todellinen kiistakapula studiossa.

Musiikillisesti monipuolinen pitkäsoitto valmistui epäsovinnaisten tunnelmien vallitessa, sillä Butler oli tehnyt vahvasti selväksi ettei ollut tyytyväinen albumin tuotannollisesta jäljestä. Luonnollisesti Butlerin inhokiksi joutui bändin hovituottajana toiminut Ed Bueller, jolle diivaileva kitaristi soitteli öisin peräti uhkailusoittoja. Albumin julkaisun kynnyksellä Anderson & kumppanit ajautuivat ikävään, mutta välttämättömään ratkaisuun pitääkseen Sueden elävien kirjoissa. Bernard Butler sai lähteä.

"You'll hide among the covers 
and wave as the aeroplanes go by
There's nothing to say 
when you sleep all day but "bye bye"
- High Rising (1993)

Butlerin korvasi nuori, vasta 17-vuotias Suede-fani Richard Oakes, joka pystyi huikean ammattimaisesti jäljittelemään edeltäjänsä kiihkeän kitarasoundin. Oakes ryhtyi Andersonin aktiiviseksi säveltäjäpartneriksi nopeasti.

Hedonistinen Coming Up (1996) oli ja on yhä Sueden kaupallisesti menestyksekkäin levy. Hittivoittoisen pop-paraatin aloittaa singlehitti Trash, joka nousi Suomessakin peräti singlelistan ykköseksi. Trashista ja toisena singlenä ilmestyneestä valoisasta Beautiful Onesista tulikin "uuden Sueden" tunnuskappaleet. Häkellyttävän tarttuvalla levyllä Oakes lunasti viimeistään paikkansa Andersonin rinnalla, sanoivat menneeseen haikailevat pop-skribentit mitä hyvänsä.

Esikuvansa The Smithsin tavoin Suede oli parhaimmillaan ällistyttävä singlebändi ja nimenomaan tasaisen laadukas sekä singlen a- että b-puolen kanssa. Yhtyeellä oli varaa jättää pitkäsoitoltaan niin tasokkaita glam-vetoja (Killing of a Flash Boy), modernin rockin mestariteoksia (My Dark Star) kuin itkettäviä tunnelmapaloja (Another No One, Europe Is Our Playground). B-puolikokoelma Sci-Fi Lullabies (1997) kokosi singlejen kääntöpuolien paraatiesitykset The Smithsin Louder Than Bombsin (1987) tavoin.

Kriitikkojen suosikin paikalta Suede putosi tavallisten kuolevaisten joukkoon elektronisesti kuplivalla Head Musicilla (1999), jolla yllättäen soi melko raskaasti koneellistettu kovalevyrock. Kesäinen hömppäsingle She's In Fashion ja tunnelmallisen hauras Everything Will Flow ylsivät vielä radiosoittoon, mutta ristiriitaisista arvioista heijastui levyn epätasaisuus. Head Music otettiin ilmestyessään vielä kohtuullisen hyvin vastaan, mutta viivästynyt A New Morning (2002) tyrmättiin lähes julmalla tavalla. Levyn maanläheinen, akustinen avaruusfolk yhdistyi melko kuluneisiin rock-vetoihin ja hittien puutteesta tuloksena oli kaupallinen floppi. Heikoista kappaleistaan (Positivity, Beautiful Loser) huolimatta A New Morningilla oli myös hetkensä, jotka jäivät liian vähälle huomiolle. Obsessions jatkoi taidokkaasti Sueden dekadenttia rock-linjaa ja albumin päätteeksi haudattu minimaalinen Oceans oli mitä tunteikkain joutsenlaulu.

Oletetusta uudesta aamusta muodostui Sueden auringonlaskun hetki. Yhtye poistui parrasvaloista määrittämättömän pituiselle tauolle jouluna 2003. Telakoituminen tuskin tuli kenellekään yllätyksenä.

 "Aniseed kisses and lipstick traces
Lemonade sipped in Belgian rooms 
Couldn't replace the graceful notions
That clung to me when I clung to you."
- Barriers (2013)

Ensimmäiset säkeet Sueden paluulevyltä Bloodsports, kuulostavat viettelevän tutuilta. Brett Andersonin lyriikat ovat teemoiltaan palanneet vahvasti 1990-luvun kultaisiin hetkiin, mutta onneksi hän ei kuitenkaan teeskentele olevansa uudelleen 25 ja finito -  vaan kuulostaa erityisesti albumin hitaimmissa kappaleissa ikäiseltään, 45-vuotiaalta brittirokkarilta. Teksteissä on sopivalla twistillä maustettua ikää ja kokemusta.

Tunnistettavat osaset ovat paikallaan: Richard Oakesin kimalteinen riffittely, Mat Osmanin ytimekäs basso, Simon Gilbertin rytmitaju, Neil Codlingin etäiset, mutta olennaiset kosketinkuviot - ja Andersonin ajaton, tunnistettava laulusoundi.

Tyylikkäästi varttunut yhtye palaa uutukaisella levyllä juurilleen, mutta kahden ensimmäisen albumin dramatiikkaan ei toki enää ylletä. Ehkä ei ole tarvettakaan.

Bloodsportsilla soi kuitenkin aidosti luovuutta etsinyt ja sen löytänyt yhtye. Albumin komeaa kantta myöten ollaan suedeismin ytimessä. Musiikillisista trendeistä piittaamatonta, erinomaisella rytmiikalla varustettua rockia, jossa valon ja varjojen vaihtelevuus luovat draaman ja viihtyvyyden.

"And everything we own is not everything we are,
With every word we breathe, we live, we live again."
- Faultlines (2013)

Suede, 2013