Vierailin viime viikonloppuna Flow festivaalilla kolmatta kertaa. Täytyy myöntää, että festivaalia on kiittäminen monesta asiasta: ennen kaikkea laaja ohjelmisto tarjoaa jokaiselle sopivia yhtyeitä/artisteja nähtäväksi. Uusien musiikkitrendien ja nousevien artistinimien esittelijänä Flow on Suomen festivaalikentässä täysin ylivertainen. Festivaalialue Suvilahdessa tuntuu olevan vuosi vuodelta mielikuvituksekkaammin esillepantu ja mahdollisuus nopeaan sukkelointiin lavalta toiselle onnistuu, joten viikonlopun aikana ennättää hyvin katsastaa runsaan joukon kiinnostavia akteja. Sen sijaan ristiriitaisiakin havaintoja on helppo tehdä: Flow on saanut viime vuosina jo sellaiset mittasuhteet, että se on selvästikin saanut nuorten aikuisten keskuudessa näyttäytymisfestivaalin maineen samaan malliin kuin Pori Jazz tai Savonlinnan oopperajuhlat varttuneemman väestön keskuudessa. Hinnat Flown anniskelualueilla ovat karanneet täysin käsistä, ruoka-annoksesta joutuu pulittamaan helposti vähintään kymmenen euroa ja juoma-annoksesta peritään toinen kymppi. Ja vielä lopuksi: Suomesta tuskin löytyy toista festaria (puhtaasti genrefestivaaleja kuten Lumous ja Tuska lukuun ottamatta), jossa festivaalikävijät olisivat niin yhdestä puusta veistettyjä. Tennareiden, ruutupaitojen ja mustasankaisten lasien määrä on edelleen päätä huimaavan suuri. Tänä vuonna havaitsin poikkeuksellisen paljon myös harmaita polven yläpuolelle ulottuvia shortseja, jotka ilmeisesti oikeaoppisesti tulee pitää kauluspaita housuihin sullottuna ja mahdollisesti rusettisolmiolla kuorrutettuna. Karmean näköistä, mutta ehkä sitten coolia über-Flow piireissä?Mutta se imagohavainnnoista, sillä Flown pääasia on musiikissa, vaikka se ei kaikille festivaalivieraille niin selvää olekaan. Oma Flow-taipaleeni alkoi tänä vuonna yhdysvaltalaisen vaihtoehtonimi Warpaintin parissa. Yhtyeen alakuloisesti vääntelevä indierock näyttäytyi hypnoottisena myös livenä kuultuna, erityisesti hieno Undertow näytti yhtyeen osuvan maaliinsa mallikelpoisesti. Vähän myöhemmin illalla Norjan ylpeys Röyksopp paukutti päälavalla omaa elektronista ilosanomaansa. Uusia levyjä yhä tehtaileva duo on jäänyt monille mieleen vain kymmenen vuoden takaisesta Eple-hitistä ja sitä moni oli selvästi tullut kuulemaankin. Nopeasti Röyksoppin räiskyvä tanssibiitti alkoikin puuduttaa, joten oli hyvä aika siirtyä pienempään telttaan, jossa Jori Hulkkonen tarjoili paljon viehättävämpää housea pienelle, mutta sitäkin innokkaammalle yleisölle.
Keskiyön jälkeen esiintyi eksentrinen Ariel Pink's Haunted Graffiti, jonka lo-fi-estetiikkaan pohjaavat soololevyt saivat viime vuonna jatkoa kehutulla Before Today -bändilevyllä. Yleisö oli tullut palvomaan ja ihmettelemään Kaliforniasta ponnistavaa outoa lintua, joka palkitsi suomalaisyleisön heti alkumetreillä Round and Round -indiehitillä, jossa nerokkaalla tavalla lyövät yhtä 1960-lukulainen soul ja 80-luvun synteettinen aikuispop. Kappale, joka on samaan aikaan niin mauton ja nerokas, että se kiilaa helposti viime vuosien mestarillisimpien pop-viisujen joukkoon.
Lauantaipäivän käynnisti helsinkäis-hämeenlinnalainen utupopryhmä Delay Trees, jolle päivän avaavan yhtyeen paikka ei ollut millään tavalla kovin suotuisa. Väkeä oli keikan alkaessa harmillisen vähän, eikä päivänpaisteesssa yhtyeen kaihoisaan poppiin meinannut päästä sisään. Onneksi loistelias Tarantula/Holding On silmät kiinni nautittuna muistutti siitä, että yhtye teki viime vuoden parhaimman kotimaisen albumin. Uutta musiikkiakin on juuri tullut c-kasettina ja digitaalisesti julkaistun ep:n myötä.
Lauantain kovaa suomikatsausta jatkoi uuden, odotetun levyn piakkoin julkaiseva Regina, joka on viime aikoina tehnyt yllättävän suuntamuutoksen syntikkapopista kohti hennosti kenkiintuijottelevaa kitarapoppia. Jossain määrin muinaisen Wilman mieleentuovia uusia biisejä yhtye yhdisteli muutamiin Puutarhatrilogialta (2009) ja Oi miten suuria voimia! (2007) -levyiltä poimittuihin kappaleisiin. Kokonaisuus kuulosti laadukkaalta, mutta kitaravoittoisissa kappaleissa jäin kaipaamaan elävän basistin soittoa. Nyt suurin osa bassoista kuultiin nauhalta, mikä ei loppuun asti toiminut.
Tällä välin päälavalla olikin jo aloittanut Magenta Skycode, jonka viime syksynä ilmestynyt upea Relief nosti yhtyeen indiepiireissä aivan uudelle suosion tasolle. Selvästi päälavalla olostaan nauttinut keulahahmo Jori Sjöroos esiintyi rennonoloisesti ja oli aktiivisesti vuorovaikutussuhteessa yleisön kanssa. Itse yllätyin siitä, että yhtyeen live-kokoonpanossa ei nähty basson varressa Kalle Taivaista, vaan tilalla oli jokapaikanhöylä Lauri Porra. Parhaimmillaan yhtye oli tummasävytteiseltä debyytiltä kuultujen Go Outside Again ja Hands Burn -biisien parissa, mikä sai vähän mietteliääksi suunnasta, johon yhtye (tai pitäisikö sanoa Sjöroos) on viime aikoina vahvasti siirtynyt. Suomiputken päätti 90-lukulaista tanssibiittiä indiekitaroihin sekoittanut Shine 2009, jonka viimevuotinen Associates-ep oli tarttuvuudessaan täydellinen julkaisu. Harmi, että kesän kynnyksellä ilmestynyt pitkäsoitto Realism ei aivan lunastanut niitä odotuksia, jotka ep nostatti. Madchesterin suuntaan kumartava Shine 2009 ei livenä tehnyt kummempaa vaikutusta, sillä yhtye jäi kummallisen etäiseksi tarttuvista tanssirytmeistä huolimatta.
Yhdysvaltalainen nu-gaze aallon kärkinimi The Pains at Being Pure at Heart jäi itselläni vähän muun ohjelmiston jalkoihin, mutta livenä äkkinäisesti todistettu Belong kuulosti varsin osuvalta Flown lauantai-iltapäivässä. Illalla dramatiikan tajullaan viehättänyt Janelle Monáe tuskin jätti ketään kylmäksi. Nokia Blue tentissä esiintynyt laulaja/performanssitaiteilija järjesti lähes sanoinkuvailemattoman shown. Taiderockia, soulia ja funkia yhdistelevä taiteilija ratsutti lavalle niin innostavan kavalkadin viihdettä ja hurmosta, että sen jälkeen nähdyllä australialaisella Empire of the Sunilla ei ollut mitään tehtävissä. Täysin sieluttomasti esiintyneestä yhtyeestä ei nimittäin tiennut onko se lintu vai kala. Yhtyeen mahtipontista livepreesensiä seuratessa mietti vain, että onko kyse synkästä konerockista vai homoeroottisesta euroviisuhölynpölystä. Lopputulos oli tyhjentävä: paljon melua tyhjästä.
Tämänvuotisen Flown kruunasi kohdallani tietysti brittiläisen syntikkapopin pioneeriyhtye The Human League, jonka viihdyttävää esitystä seurasi paikoin riemastuneena ja hetkittäin vähän huvittuneenakin. Uuden albumin ensisinglellä Nevet Let Me Go startannut keikka vaikutti ensin horjuvan muovisen campin suuntaan, mutta nopeasti sheffieldiläisyhtye löysi timanttisten synapop-helmien äärelle. Yhtyeen tunnetuimmalta Dare-albumilta (1981) settiin mahtui peräti neljä laulua, joista erityisesti Love Action (I Believe In Love) ja The Sound of the Crowd olivat suoranaista ilotulitusta 80-lukulaisen konepopin rakastajalle. Motown-vaikutteinen Mirror Man, (Keep Feeling) Fascinationin hulppea aikalaishömppä ja yhdessä Giorgio Moroderin kanssa tehty Together in Electric Dreams tarjosivat räikeimmillään kevyttä kasaripoppia. Onneksi varhainen Empire State Human ja encoreissa kuultu Being Boiled muistuttivat yhtyeen tummasävyisestä esihistoriasta kokeellisten äänikudelmien esiinmarssittajana. Kaikkiaan The Human Leaguen keikka tuskin tarjosi kenellekään sen syvällisempää sanomaa kuin aiemmin päälavalla kolistellut Empire of the Sun, mutta brittiläiset konkarit näyttivät ausseille kuinka kolmekymmentä vuotta sitten konepopissa kuljettiin vielä sisältö imagon edellä ja kokeellisuuskin oli sallittua. Samalla Philip Oakleyn johtama poppoo näytti, kuinka esiintymisestä voi vilpittömästi nauttia vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Lisäpisteet myös viittäkymppiä lähentelevän Susan Ann Sulleyn vetävästä performanssista. Hyvän keikan merkki on myös se, jos seuraavana päivänäkin ensitöikseen hamuaa yhtyeen levyjä esille kuten sheffieldiläisten tapauksessa kävi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti