Näytetään tekstit, joissa on tunniste Olli Soinio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Olli Soinio. Näytä kaikki tekstit
tiistai 21. huhtikuuta 2026
Toinen todellisuus - suomalaisen kauhu- ja fantasiaelokuvan jalanjäljillä
tiistai 17. huhtikuuta 2012
Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 1
1990-luvun taitteessa Turun yliopiston elokuva- ja televisiotutkijat kohtasivat sattumalta erään elokuvaseminaarin yhteydessä legendaarisen ohjaaja Hannu Lemisen. Tutkijoita ja tekijää kiehtoi halu tuoda kotimainen elokuva takaisin valkokankaalle, suuren yleisön nähtäville. Pian joukkion puolelle kääntyivät myös Varsinais-Suomen elokuvakeskus, paikalliset elokuvavaikuttajat sekä olennaisiksi yhteistyökumppaneiksi vakiintuneet arkistot, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (entinen Suomen elokuva-arkisto) sekä Yleisradion tv-arkisto. Lopputuloksena syntyi Suomalaisen elokuvan festivaali, joka on kuulunut jokakeväiseen festivaalitarjontaan jo yli 20 vuoden ajan.
Tänä vuonna 21. kertaa järjestetty festivaali otti tarkasteluun suomalaisen tie-elokuvan (road-movie) ja kauhuelokuvan representaatiot kotimaisen elokuvan historiassa. Tekijävieraista tunnetuimmalle, Pirjo Honkasalolle, oli varattu oma valikoitu retrospektiivi viikonlopun päätteeksi. Puutarhakadun auditorion valkokankaalla nähtiin Honkasalon laajasta tuotannosta mm. maailmanlaajuisesti tunnetut dokumenttielokuvat Atman (1996) ja Melancholian 3 huonetta (2004) sekä vastikään restauroitu historiallinen draama Tulipää (1980, ohjaus yhdessä Pekka Lehdon kanssa).
Itse vierailin Turussa parin päivän verran, vaikka useammankin päivän miellyttävässä festivaaliympäristössä olisi voinut viettää. Suomalaisen elokuvan festivaalilla toteutuu nimittäin se seikka, mikä ei valitettavasti ole elokuvafestivaaleille itsestään selvyys, eli elokuvien keskittynyt seuraaminen ja katsomiskokemuksen jakaminen sekä analysointi. Ehkä Turkuun ajautuu juuri oikea kohderyhmä, kotimaisen elokuvan suurimmat entusiastit, mutta jollain merkillisellä tavalla tapahtuma tuntuu Suomen elokuvafestarikentässä kaikkein kotoisimmalta ja kiehtovimmalta. Turussa panostetaan paitsi elokuviin, myös elokuvahistoriaan ja teosten tarpeelliseen uudelleenarviointiin. Poissa ovat rahoitusseminaarit ja hienostelevat cocktail-tilaisuudet, pääosassa on elokuva.
Edellisellä Turun festivaalireissullani valkokankaalta kokemani elokuvat kuten Matti Kassilan yhteiskunnallinen komedia Professori Masa (1950) ja Suvi-Marja Korvenheimon (eli Anssi Mänttärin) ajaton boheemielämän kuvaus Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) ovat jääneet elämään mieleen poikkeuksellisen voimakkaina tunne-elämyksinä. Ne elokuvat, jotka joskus on nähnyt televisioruudulta ovat avautuneet festivaalin lomassa aivan uudella tavalla.
Tällä kertaa festivaalikokemukseni avasi Maunu Kurkvaaran liftaritytöistä kertova, komeasti rullaava Autotytöt (1960). Televisiossa viimeksi vuonna 1976(?!) esitetty elokuva on ikääntynyt kiehtovasti. Sen irrottelevuudessa kohtaavat ilmestymisajankohdalleen tyypillinen, ajankohtaisesta sosiaalisesta ilmiöstä lähes tilaustyön tavoin kertova uuden aallon ilmaisu, kevyesti eksploitatiivinen flirtti sekä kapinallinen road-movie. Elokuvan runsas henkilögalleria on tulvillaan vireitä ja vinoutuneita hahmoja, joista herkullisimmin esillä ovat sivuroolien kuningas Leo Jokela sekä toisessa valkokangasroolissaan nähtävä, James Deanin tavoin angstisesti elehtivä Antti Litja.
Autotyttöjen alkukuvana esitetty Allan Pyykön valistuksellinen lyhytelokuva Tiellä sattuu ja tapahtuu (1965) on ihastuttavalla tavalla vanhanaikainen moraliteetti matkasta kesäisessä Suomessa. Kahden nuoren neitosen liikennekasvatuksellinen matkailu pysytteli "kaidalla tiellä, sillä eiväthän nämä tytöt olleet mitään kaistapäitä".
Tie-elokuvista siirtyminen suomalaisen kauhuelokuvan pariin tapahtui itseoikeutetusti Olli Soinion Kuutamosonaatilla (1988), joka lienee edelleenkin ehein ja kauhuelokuvallisesti vakuuttavin suomalainen peloittelu. Kuutamosonaatin ilmestyessä suomalaisten elokuvateattereiden pimeyteen marraskuussa 1988 oli kotimaisen kauhuelokuvan perinne lähes olematon. Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet laajemmin vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945), Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) sekä Erik Blombergin Valkoinen peura (1952). Ohjaaja Soiniolle (s. 1948) kauhuelokuvagenre ei kuitenkaan ollut vieras, sillä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla hän oli oppilastöinään ohjannut lyhytelokuvat Tohtori Cola ja King Cola (1971) ja Mustan laakson hirviö (1972). Lopputyönään Turussa elokuvansa alustanut Soinio ohjasi niin ikään kauhua ja komediaa herkullisesti yhdistelleen lyhytelokuvan Transvestijan tarinoita (1975).
Runsaan parinkymmenen vuoden jälkeen Kuutamosonaatti vaikutti entistä tunnelmallisemmalta sekä teknisesti tarkasti tehdyltä. Esimerkiksi elokuvan lumiset puut loistivat kuun valossa lähes yhtä goottimaisesti kuin Tim Burtonin vastaavat visiot 1990-luvulla. Kolkon talven atmosfääri on hyödynnetty Kari Sohlbergin kuvauksessa hyvin ja riittävän häiriintynyt tunnelma paikkaa sopivasti juonen ja kerronnan paikoittaisia ongelmakohtia. Paitsi että tekniseen osaamiseen, keskityin tällä kertaa ihailemaan myös elokuvan sivuosien pyörähdyksiä. Risto Salmen normanbatesmainen motellin isäntä ja Toivo Tuomaisen innokas lihakauppias ovat täydellisiä cameo-hahmoja. Kauhun ja komiikan välimaastossa Soinio parodioi kaupunkilaisten käsitystä maaseudusta, mutta hänen pilkkansa ei ole ilkeäluonteista.
Elokuvan esityksen jälkeen Soinio kertoili värikkäitä tarinoita elokuvan filmauksista. Uupuneelta vaikuttanut elokuvaveteraani vastasi joihinkin yleisön kysymyksiin tarpeettoman ärtyneesti, mutta jaksoi kiinnostavaa vuoropuhelua lähes tunnin ajan. Omaa kauhuelokuvakäsitystään Soinio purki paitsi kannustaen nuorenpolven tekijöitä, myös paljastaen, että Ingmar Bergmanin Suden hetki (Vargtimmen, 1967) on hänen mielestään tehokkain kauhuelokuva koskaan.
Harmi ettei Turussa nähty keskiyön esityksenä vielä Kuutamosonaatin farssin puolelle soljuvaa jatko-osarymistelyä Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991). Se kun olisi päättänyt torstaipäivän mitä täydellisimmin.
Tänä vuonna 21. kertaa järjestetty festivaali otti tarkasteluun suomalaisen tie-elokuvan (road-movie) ja kauhuelokuvan representaatiot kotimaisen elokuvan historiassa. Tekijävieraista tunnetuimmalle, Pirjo Honkasalolle, oli varattu oma valikoitu retrospektiivi viikonlopun päätteeksi. Puutarhakadun auditorion valkokankaalla nähtiin Honkasalon laajasta tuotannosta mm. maailmanlaajuisesti tunnetut dokumenttielokuvat Atman (1996) ja Melancholian 3 huonetta (2004) sekä vastikään restauroitu historiallinen draama Tulipää (1980, ohjaus yhdessä Pekka Lehdon kanssa).
Itse vierailin Turussa parin päivän verran, vaikka useammankin päivän miellyttävässä festivaaliympäristössä olisi voinut viettää. Suomalaisen elokuvan festivaalilla toteutuu nimittäin se seikka, mikä ei valitettavasti ole elokuvafestivaaleille itsestään selvyys, eli elokuvien keskittynyt seuraaminen ja katsomiskokemuksen jakaminen sekä analysointi. Ehkä Turkuun ajautuu juuri oikea kohderyhmä, kotimaisen elokuvan suurimmat entusiastit, mutta jollain merkillisellä tavalla tapahtuma tuntuu Suomen elokuvafestarikentässä kaikkein kotoisimmalta ja kiehtovimmalta. Turussa panostetaan paitsi elokuviin, myös elokuvahistoriaan ja teosten tarpeelliseen uudelleenarviointiin. Poissa ovat rahoitusseminaarit ja hienostelevat cocktail-tilaisuudet, pääosassa on elokuva.
Edellisellä Turun festivaalireissullani valkokankaalta kokemani elokuvat kuten Matti Kassilan yhteiskunnallinen komedia Professori Masa (1950) ja Suvi-Marja Korvenheimon (eli Anssi Mänttärin) ajaton boheemielämän kuvaus Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) ovat jääneet elämään mieleen poikkeuksellisen voimakkaina tunne-elämyksinä. Ne elokuvat, jotka joskus on nähnyt televisioruudulta ovat avautuneet festivaalin lomassa aivan uudella tavalla.
Tällä kertaa festivaalikokemukseni avasi Maunu Kurkvaaran liftaritytöistä kertova, komeasti rullaava Autotytöt (1960). Televisiossa viimeksi vuonna 1976(?!) esitetty elokuva on ikääntynyt kiehtovasti. Sen irrottelevuudessa kohtaavat ilmestymisajankohdalleen tyypillinen, ajankohtaisesta sosiaalisesta ilmiöstä lähes tilaustyön tavoin kertova uuden aallon ilmaisu, kevyesti eksploitatiivinen flirtti sekä kapinallinen road-movie. Elokuvan runsas henkilögalleria on tulvillaan vireitä ja vinoutuneita hahmoja, joista herkullisimmin esillä ovat sivuroolien kuningas Leo Jokela sekä toisessa valkokangasroolissaan nähtävä, James Deanin tavoin angstisesti elehtivä Antti Litja.Autotyttöjen alkukuvana esitetty Allan Pyykön valistuksellinen lyhytelokuva Tiellä sattuu ja tapahtuu (1965) on ihastuttavalla tavalla vanhanaikainen moraliteetti matkasta kesäisessä Suomessa. Kahden nuoren neitosen liikennekasvatuksellinen matkailu pysytteli "kaidalla tiellä, sillä eiväthän nämä tytöt olleet mitään kaistapäitä".
Tie-elokuvista siirtyminen suomalaisen kauhuelokuvan pariin tapahtui itseoikeutetusti Olli Soinion Kuutamosonaatilla (1988), joka lienee edelleenkin ehein ja kauhuelokuvallisesti vakuuttavin suomalainen peloittelu. Kuutamosonaatin ilmestyessä suomalaisten elokuvateattereiden pimeyteen marraskuussa 1988 oli kotimaisen kauhuelokuvan perinne lähes olematon. Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet laajemmin vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945), Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) sekä Erik Blombergin Valkoinen peura (1952). Ohjaaja Soiniolle (s. 1948) kauhuelokuvagenre ei kuitenkaan ollut vieras, sillä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla hän oli oppilastöinään ohjannut lyhytelokuvat Tohtori Cola ja King Cola (1971) ja Mustan laakson hirviö (1972). Lopputyönään Turussa elokuvansa alustanut Soinio ohjasi niin ikään kauhua ja komediaa herkullisesti yhdistelleen lyhytelokuvan Transvestijan tarinoita (1975).
Runsaan parinkymmenen vuoden jälkeen Kuutamosonaatti vaikutti entistä tunnelmallisemmalta sekä teknisesti tarkasti tehdyltä. Esimerkiksi elokuvan lumiset puut loistivat kuun valossa lähes yhtä goottimaisesti kuin Tim Burtonin vastaavat visiot 1990-luvulla. Kolkon talven atmosfääri on hyödynnetty Kari Sohlbergin kuvauksessa hyvin ja riittävän häiriintynyt tunnelma paikkaa sopivasti juonen ja kerronnan paikoittaisia ongelmakohtia. Paitsi että tekniseen osaamiseen, keskityin tällä kertaa ihailemaan myös elokuvan sivuosien pyörähdyksiä. Risto Salmen normanbatesmainen motellin isäntä ja Toivo Tuomaisen innokas lihakauppias ovat täydellisiä cameo-hahmoja. Kauhun ja komiikan välimaastossa Soinio parodioi kaupunkilaisten käsitystä maaseudusta, mutta hänen pilkkansa ei ole ilkeäluonteista.Elokuvan esityksen jälkeen Soinio kertoili värikkäitä tarinoita elokuvan filmauksista. Uupuneelta vaikuttanut elokuvaveteraani vastasi joihinkin yleisön kysymyksiin tarpeettoman ärtyneesti, mutta jaksoi kiinnostavaa vuoropuhelua lähes tunnin ajan. Omaa kauhuelokuvakäsitystään Soinio purki paitsi kannustaen nuorenpolven tekijöitä, myös paljastaen, että Ingmar Bergmanin Suden hetki (Vargtimmen, 1967) on hänen mielestään tehokkain kauhuelokuva koskaan.
Harmi ettei Turussa nähty keskiyön esityksenä vielä Kuutamosonaatin farssin puolelle soljuvaa jatko-osarymistelyä Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991). Se kun olisi päättänyt torstaipäivän mitä täydellisimmin.
tiistai 1. syyskuuta 2009
Kuutamosonaatti
Kyyrölän traktorimurhaaja
Kuutamosonaatin ilmestyessä suomalaisten elokuvateattereiden pimeyteen marraskuussa 1988 oli kotimaisen kauhuelokuvan perinne lähes olematon. Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945), Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) sekä Erik Blombergin Valkoinen peura (1952). Ohjaaja Olli Soiniolle (s. 1948) kauhuelokuvagenre ei kuitenkaan ollut vieras, sillä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla hän oli oppilastöinään ohjannut lyhytelokuvat Tohtori Cola ja King Cola (1971) ja Mustan laakson hirviö (1972). Lopputyönään Soinio ohjasi niin ikään kauhua ja komediaa herkullisesti yhdistelleen lyhytelokuvan Transvestijan tarinoita (1975).
Kuutamosonaatti sijoittuu syrjäiseen kylään, keskelle kuunhohtoista talviyötä. Kyyrölän perheen äite (Soli Labbart) on skitsofreniaan taipuvainen maalaismatriarkka, jonka pojista Sulo (Mikko Kivinen) on lukittuna kellariin ja Arvo (Kari Sorvali) sekopäinen tirkistelijä. Samoilla seuduilla sijaitsevaan piilopirttiin majoittuu menestynyt valokuvamalli Anni (Tiina Björkman), joka kovan työputken jälkeen haluaa hemmotella itseään kaikessa rauhassa julkisuudelta piilossa. Rauhallisuus uhkaa kuitenkin muuttua pakokauhuksi, kun Annille tulee tunne, että joku tarkkailee häntä.
Kauhun ja komiikan välimaastossa Soinio parodioi kaupunkilaisten käsitystä maaseudusta, mutta hänen pilkkansa ei ole ilkeäluonteista. Kari Sohlbergin loisteliaasti kuvaaman elokuvan maailma on eristäytyneisyydessään aavemainen ja uhkaava. Painostava tunnelma on myös onnistuneen äänisuunnittelun ansiota.
Aikalaisarvioissa Soinion tulkintaa kiitettiin ”puhtaasti kotimaisen mytologian ja miljöön pohjalle rakennetusta sielunmaisemasta, jossa kehittynyt tietoisuus kauhun ja kauhuelokuvan yleismaailmallisuudesta on kuitenkin läsnä” (Pertti Lumirae, Demari). Asko Alanen (La Strada) näki Kuutamosonaatin olevan ”lajityypissään riemastuttavan onnistunut variaatio”. Moitteita aikalaiskriitikot antoivat elokuvan ohuista henkilöhahmoista sekä kokonaisuuden yllätyksettömyydestä.
Kuutamosonaatin suurimpana esikuvana voidaan nähdä Tobe Hooperin kulttiklassikko The Texas Chainsaw Massacre (1974), mutta yhtä kaikki kokonaisuudessa hengittävät myös tiedostetusti tai tiedostamatta Norman Batesin henki (Alfred Hitchcock: Psycho, 1960) ja George A. Romeron elävien kuolleiden (Night of the Living Dead, 1968) kuolemattomat kauhun väreet. Laajaa kansainvälistäkin huomiota saaneen elokuvan vastaanotto oli sen verran myönteinen, että muutamaa vuotta myöhemmin Soinio ohjasi elokuvalleen hurtilla huumorilla höystetyn jatko-osan Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991). Myöhempinä vuosina enimmäkseen leikkaajana ja käsikirjoittajana työskennelleen Soinion viimeisin ohjaustyö on televisiolle työstetty draama Pako punaisten päämajasta (2000).
- Otto Suuronen (1.9.2009)
Kuutamosonaatti
Suomi 1988. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Heikki Takkinen. Ohjaus & käsikirjoitus: Olli Soinio. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Torsti Nyholm. Puvut: Marjatta Nissinen. Musiikki: Antti Hytti. Leikkaus: Irma Taina. Pääosissa: Tiina Björkman (Anni Stark), Kari Sorvali (Arvo Kyyrölä), Mikko Kivinen (Sulo Kyyrölä), Kim Gunell (Johannes), Soli Labbart (Äite Kyyrölä), Ville-Veikko Salminen (Carli), Risto Salmi (motellin isäntä), Toivo Tuomainen (kauppias), Esa Anttila (huolestunut poliisi), Masaaki Hashimoto (turisti), Juuso Ruohomäki (kylähullu). Helsingin ensiesitys: 4.11.1988, Maxim 1. Televisioesitykset: 1.1.1991 YLE TV2, 17.8.1994 YLE TV2, 3.1.1998 YLE TV2, 8.12.2006 YLE TV1. K15. 86 min.
Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi/
Kuutamosonaatti (1988) / Elitisti.net.
http://www.elitisti.net/review.php?id=1299
Suomen kansallisfilmografia 10: vuosien 1986-1990 suomalaiset kokoillan elokuvat (2002). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.
WiderScreen.fi 3/2006 Selässä syntinen taakka – suomalainen kauhuelokuva, osa II
http://www.widerscreen.fi/2006/3/suomalainen_kauhuelokuva_osa_2.htm
Kuutamosonaatin ilmestyessä suomalaisten elokuvateattereiden pimeyteen marraskuussa 1988 oli kotimaisen kauhuelokuvan perinne lähes olematon. Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945), Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) sekä Erik Blombergin Valkoinen peura (1952). Ohjaaja Olli Soiniolle (s. 1948) kauhuelokuvagenre ei kuitenkaan ollut vieras, sillä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla hän oli oppilastöinään ohjannut lyhytelokuvat Tohtori Cola ja King Cola (1971) ja Mustan laakson hirviö (1972). Lopputyönään Soinio ohjasi niin ikään kauhua ja komediaa herkullisesti yhdistelleen lyhytelokuvan Transvestijan tarinoita (1975).
Kuutamosonaatti sijoittuu syrjäiseen kylään, keskelle kuunhohtoista talviyötä. Kyyrölän perheen äite (Soli Labbart) on skitsofreniaan taipuvainen maalaismatriarkka, jonka pojista Sulo (Mikko Kivinen) on lukittuna kellariin ja Arvo (Kari Sorvali) sekopäinen tirkistelijä. Samoilla seuduilla sijaitsevaan piilopirttiin majoittuu menestynyt valokuvamalli Anni (Tiina Björkman), joka kovan työputken jälkeen haluaa hemmotella itseään kaikessa rauhassa julkisuudelta piilossa. Rauhallisuus uhkaa kuitenkin muuttua pakokauhuksi, kun Annille tulee tunne, että joku tarkkailee häntä.
Kauhun ja komiikan välimaastossa Soinio parodioi kaupunkilaisten käsitystä maaseudusta, mutta hänen pilkkansa ei ole ilkeäluonteista. Kari Sohlbergin loisteliaasti kuvaaman elokuvan maailma on eristäytyneisyydessään aavemainen ja uhkaava. Painostava tunnelma on myös onnistuneen äänisuunnittelun ansiota.
Aikalaisarvioissa Soinion tulkintaa kiitettiin ”puhtaasti kotimaisen mytologian ja miljöön pohjalle rakennetusta sielunmaisemasta, jossa kehittynyt tietoisuus kauhun ja kauhuelokuvan yleismaailmallisuudesta on kuitenkin läsnä” (Pertti Lumirae, Demari). Asko Alanen (La Strada) näki Kuutamosonaatin olevan ”lajityypissään riemastuttavan onnistunut variaatio”. Moitteita aikalaiskriitikot antoivat elokuvan ohuista henkilöhahmoista sekä kokonaisuuden yllätyksettömyydestä.
Kuutamosonaatin suurimpana esikuvana voidaan nähdä Tobe Hooperin kulttiklassikko The Texas Chainsaw Massacre (1974), mutta yhtä kaikki kokonaisuudessa hengittävät myös tiedostetusti tai tiedostamatta Norman Batesin henki (Alfred Hitchcock: Psycho, 1960) ja George A. Romeron elävien kuolleiden (Night of the Living Dead, 1968) kuolemattomat kauhun väreet. Laajaa kansainvälistäkin huomiota saaneen elokuvan vastaanotto oli sen verran myönteinen, että muutamaa vuotta myöhemmin Soinio ohjasi elokuvalleen hurtilla huumorilla höystetyn jatko-osan Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991). Myöhempinä vuosina enimmäkseen leikkaajana ja käsikirjoittajana työskennelleen Soinion viimeisin ohjaustyö on televisiolle työstetty draama Pako punaisten päämajasta (2000).
- Otto Suuronen (1.9.2009)
Kuutamosonaatti
Suomi 1988. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Heikki Takkinen. Ohjaus & käsikirjoitus: Olli Soinio. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Torsti Nyholm. Puvut: Marjatta Nissinen. Musiikki: Antti Hytti. Leikkaus: Irma Taina. Pääosissa: Tiina Björkman (Anni Stark), Kari Sorvali (Arvo Kyyrölä), Mikko Kivinen (Sulo Kyyrölä), Kim Gunell (Johannes), Soli Labbart (Äite Kyyrölä), Ville-Veikko Salminen (Carli), Risto Salmi (motellin isäntä), Toivo Tuomainen (kauppias), Esa Anttila (huolestunut poliisi), Masaaki Hashimoto (turisti), Juuso Ruohomäki (kylähullu). Helsingin ensiesitys: 4.11.1988, Maxim 1. Televisioesitykset: 1.1.1991 YLE TV2, 17.8.1994 YLE TV2, 3.1.1998 YLE TV2, 8.12.2006 YLE TV1. K15. 86 min.
Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi/
Kuutamosonaatti (1988) / Elitisti.net.
http://www.elitisti.net/review.php?id=1299
Suomen kansallisfilmografia 10: vuosien 1986-1990 suomalaiset kokoillan elokuvat (2002). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.
WiderScreen.fi 3/2006 Selässä syntinen taakka – suomalainen kauhuelokuva, osa II
http://www.widerscreen.fi/2006/3/suomalainen_kauhuelokuva_osa_2.htm
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)