Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger

Lapsuuteni elokuvamuistoja dominoivat paitsi 1980-luvun amerikkalaisen komedian peruskasvot (Steve Martin ja Chevy Chase etunenässä), Uuno Turhapuro, Maija Poppanen, anarkistiset lyhytanimaatiot (viva Tex Avery!), ehkäpä myös mekastavien väkivaltakomedioiden erottamaton kaksikko Terence Hill & Bud Spencer, mutta ennen kaikkea kaksi ylittämättömintä amerikkalaisen action-elokuvan tähteä, itävaltalaislähtöinen ex-kuvernaattori Arnold Schwarzenegger (s. 1947) ja New Yorkissa syntynyt, mutta Philadelphian köyhissä oloissa varttunut Sylvester Stallone (s. 1946). Tämä ensimmäinen lapsuuden sankarille -artikkeli käsittelee suhdettani maailman täydellisimmäksi kehittyneimpään mieheen (kuten Guinnessin ennätyskirja on kirjoittanut), raaka-Arskaan.

Schwarzeneggerin näyttelijänuran alkuvuodet olivat ennen kaikkea pienten sivuroolien aikaa hyvin erilaisissa elokuvatuotannoissa. Joukkoon mahtuu pyörähdys Robert Altmanin Pitkissä jäähyväisissä (The Long Goodbye, 1973), lännenelokuvan parodiaa (The Villain / Kaktus-Jack, 1979) ja ehkä komeimpana näyttelijänsuorituksena draamarooli Bob Rafelsonin Loputtomassa treenissä (Stay Hungry, 1976), josta Schwarzenegger palkittiin peräti Golden Globella! Eräänlainen orastavan narsismin huipentuma oli kehonrakennuksesta kertova dokudraama Pumping Iron (1977), jota on Suomessa levitetty hilpeällä nimellä Arnold on rautaa. Kaupallinen läpimurto tapahtui vuonna 1982 John Miliuksen Conan – barbaari (Conan the Barbarian) myötä, jolloin muskelimies sai vihdoin osuvan roolin eeppisen seikkailuelokuvan keskiöstä.

Schwarzeneggerin filmografiassa vuodet 1982-93 olivat sekä kaupallista että taiteellista kulta-aikaa, jos Arnoldin tapauksessa näinkin kohteliaasti voidaan sanoa. Tälle aikavälille sattuvat paitsi elokuvahistoriallisesti merkittävät toimintaelokuvan klassikot kuten modernin elokuvasivistyksen peruskivi James Cameronin tech-noir Terminator – Tuhoaja (The Terminator, 1984) ja sen kenties vielä onnistuneempi jatko-osa Terminator 2 – Tuomion päivä (Terminator 2 – Judgement Day, 1991), John McTiernanin tehokas Predator – Saalistaja (Predator, 1987) sekä hollantilaissyntyisen Paul Verhoevenin uskalias tieteisfiktio Total Recall – Unohda tai kuole (Total Recall, 1990). Genre-klassikon piirteet omaa toki myös Mark L. Lesterin kieli poskella laukkaava Commando (1985), joka alkupuolellaan leikittelee Arskan macho-imagolla ja toisaalta vie sen myös suoraviivaisuudessaan äärimmilleen. Toinen puhdasoppinen hajoita ja hallitse -väkivallan näytös on John Irvinin Raaka keikka (Raw Deal, 1986), joka kuvaavasti valmistui samana vuonna kuin Schwarzeneggerin kovimman kilpailijan, Sylvester Stallonen kovaotteinen Cobra (1986).

Allekirjoittaneen elämään Cameronin kaksi ensimmäistä Terminator-elokuvaa vaikuttivat mullistavasti. Serkkuni rippijuhlissa näkemäni vhs-tallenne päätyi meille kesälainaan ja vastikään 9-vuotta täyttäneestä pojasta tuli yhdessä yössä elokuvahullu, filmifriikki ja Arnold Schwarzeneggerista suurin idolini Wayne Gretzkyn ohella. Paria kuukautta myöhemmin koulujen alkaessa koristin huoneeni seinän T2-julisteella ja muistan ajaneeni isosiskoni Helkama Kaunokilla, tarakalle vetäytyen, kuvitellakseni olevani raaka-Arska Harley Davidsonin selässä! Tuota lähemmäksi en Harley Davidsonia olekaan sittemmin päässyt. Uskoakseni 80-luvun alkupuolella tai mikseipä jo 70-luvun lopulla syntyneille Arnoldista tuli jotakin samaa, mitä esimerkiksi John Wayne tai Steve McQueen olivat idoleina ja eräinä miehen malleina merkinneet aiemmille sukupolville.

Schwarzeneggerin uran strateginen, vai pitäisikö sanoa traaginen, käänne tapahtui 80-luvun lopulla, kun monissa tosikkomaisissa toimintarymistelyissä marinoitunut Mr. Universe päätti ryhtyä koomikoksi. Jo Walter Hillin Red Heat – Punainen vaara (Red Heat, 1988) sisälsi tarkoituksellisia koomisia aineksia, mutta varsinainen komedian kaupallinen läpilyönti oli Ivan Reitmanin yksinkertainen hupailu Identtiset kaksoset (Twins, 1988), jossa Schwarzenegger viihdytti rinnallaan Danny DeVito. Jatkoa seurasi pian, kun samainen Reitman ohjasi Lastentarhan kytän (The Kindergarten Cop, 1990), jossa Schwarzeneggerin palkkio oli noussut jo tähtitieteellisiin lukuihin. Laadullisesta epäonnistumisesta huolimatta elokuvasta tuli menestys lippuluukulla. Yritteliäs Last Action Hero (1993) lienee Schwarzeneggerin toimintakomedioista paremmasta päästä. John McTiernanin ohjaama oman aikansa megaelokuva ei menestynyt odotetulla tavalla ja se jäi Steven Spielbergin uraauurtavan Jurassic Parkin (1993) varjoon. Parodisin elkein käynnistyvä toimintakomedia voisi rohkeammalla otteella toteutettuna olla arvostettu kulttiklassikko.

Oma kiinnostukseni Schwarzeneggerin tähdittämiä elokuvia kohtaan jäi lopulta ajallisesti lyhyeksi, mutta sitäkin muistettavammaksi. Innostukseni lähti laskuun James Cameronin överimegalomaanisen Tosi valheita (True Lies, 1994) -elokuvan jälkeen ja päättyi viimeistään 1990-luvun puolivälin jälkeen Juniorin (Junior, 1994) ja Eraser – Suojelijan (Eraser, 1996) myötä. Viimeinen niitti oli kammottavuudessaan piinaava Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996), joka heitti Schwarzeneggerin coolin miehen viitan viimeistään romukoppaan. Joel Schumacherin surullisenkuuluisan sekametelisoppaan Batman & Robiniin (1997) Arnoldimme jäyhä olemus sentään sopi hauskalla tavalla, ollen yksi elokuvan harvoja valopilkkuja.

Lippuluukkujen entinen valtias oli kuitenkin astunut harhapoluille ja tuloksena oli epäonnistuneita roolivalintoja elokuvissa, jotka kyllä pyrkivät 1980-lukulaisen toimintaelokuvan vanhoilliseen tyyliin, mutta jotka putosivat uuden aikakauden kynnyksellä ei-kenenkään maalle. Ajat olivat muuttuneet, peruuttamattomasti. Schwarzeneggerista oli tullut 80-luvun myyttinen reliikki, jonka oli sopiva aika siirtyä valtakuntansa herraksi, Kalifornian kuvernööriksi.