maanantai 28. tammikuuta 2019

Orion – muistoja elokuvataivaasta, osa 2 (Revisited)

Tapahtunutta…
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (entisen Suomen elokuva-arkiston) esitystoiminta elokuvan ystäville rakkaassa Orionissa päättyi vuodenvaihteessa. KAVIn näytökset ovat jatkuneet tammikuun puolivälistä alkaen Helsingin keskustakirjasto Oodin yhteydessä olevassa Kino Reginassa. Orionin taival elokuvateatterina jatkuu (näillä näkymin) helmikuussa Elävän kuvan keskus ry:n (ELKE) toimesta. ELKEllä on parhaillaan menossa myös Mesenaatti-kampanja Orionin rahoitukseen liittyen.

Ensimmäisessä ”Orion - muistoja elokuvataivaasta” -osassa muistelin elokuvakokemuksia, jotka onnistuin näkemään elämäni ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalta. Tässä toisessa osassa vuorossa ovat elokuvat, jotka olin nähnyt aiemmin eri kontekstissa: televisiosta, videolta tai joissakin harvoissa tapauksissa myös festivaaleilla/eri elokuvateatterissa.

Tex Avery -näytökset
Elokuva-arkisto on aina osannut vaalia amerikkalaisen animaation anarkistista kulta-aikaa. Lapsuudesta tutut Tex Avery -animaatiot lurppineen, susineen ja punahilkkoineen avautuivat aivan uudella tavalla Orionin hypnoottisessa atmosfäärissä. Piirroselokuvien Chapliniksi tai Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan väsymättömällä komiikalla. Turbovauhdilla etenevät kekseliäät animaatiot (tai pätkikset, joiksi niitä Suomessa ennen kutsuttiin) olivat vuosikymmeniä aikaansa edellä.

Niskavuori-elokuvien sarja (Valentin Vaala, Edvin Laine & Matti Kassila, 1938-84)
SF:n ja Suomi-Filmin mustavalkoiset Niskavuori-elokuvat olivat lapsuuden Suomi-elokuvan perusydintä televisioruudulta katsottujen Palmujen, Puupäiden ja Spede-tuotantojen ohella. Jostain syystä hämäläinen maalaismaisema, Niskavuoren vahvat naiset ja elämiensä ratkaisujen keskellä, synnissä ja syyllisyydessä kieriskelevät miehet puhuttelivat jo alle kouluikäisenä. Vuosien tauon jälkeen tein paluun Hella Wuolijoen tekstien äärelle, kun elokuva-arkisto esitti kesäsarjanaan kaikki elokuvateatterilevityksen saaneet Niskavuori-elokuvat, ohjaajinaan Valentin Vaala, Edvin Laine ja Matti Kassila. Suomen historian käännekohtiin asemoituvat elokuvat ovat vahvoja elämäntavan ja työn kuvauksia – ja säväyttävimmät niistä kuten Vaalan Niskavuoren naiset (1938) ja Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) sekä Laineen Niskavuoren Heta (1952) studiokauden valovoimaisimpia kotimaisia.

Kotimainen trash-näytös Helsingin lyhytelokuvafestivaalilla
Osallistuin Orionin ohjelmistosuunnitteluun vuoden verran (2007-08) ollessani elokuva-arkistossa töissä. Tuona aikana tuli kirjoitettua paljon myös Orionin elokuvaesittelyjä. Paluu Orionin ”ohjelmistovaikuttajaksi” tapahtui Helsingin lyhytelokuvafestivaalin (entinen/nykyinen (?) Kettupäivät) myötä vuonna 2013, johon kuratoin näytöksellisen suomalaista eksploitaatioestetiikkaa. Juontajina tuossa näytöksessä sekoilivat elokuvaohjaajat Teemu Nikki ja Jukka Kärkkäinen. Trash ei ehkä terminä kuvannut parhaiten näytöksen kokonaisuutta, koska kyse oli enemmänkin vastavirtaan uimisesta, osin undergroundistakin. 

Kuratoimieni lyhytelokuvien tekijäkaartista paljastui etabloituneitakin nimiä kuten Suomi-elokuvan edesmennyt moniottelija Jaakko "Jakkuli" Talaskivi (1945-98) sekä Ars Fennicalla palkittu monialataiteilija Anssi Kasitonni. Uuden aallon kinkystä puolesta tuulahduksen toi Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969), joka täyttää kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökkäävä pieni suuri elokuva joutui ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon kynsiin hyvin tapojen vastaisena. Näytöksen kruununa esitettiin suomalaisen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen ryydittämä Erkki Seiron ja Elina Kataisen Halleluja (1969), joka joutui ilmestyessään elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

Paul Verhoeven -retrospektiivi
Elokuvan historiassa ristiriitaisista tekijöistä on usein tullut legendoja. Miettikääpä vaikkapa D.W. Griffithiä, Leni Riefenstahlia, Roman Polanskia, Sam Peckinpahia tai Teuvo Tuliota, niin tiedätte mitä tarkoitan. Kaikki heistä ovat olleet kiistanalaisia, pahimmillaan jopa syystäkin paheksuttuja tekijöitä. Ristiriitaiset taiteen ja viihteen tekijät kiehtovat myös persoonina, sillä he eivät useinkaan ole tylsiä (epä)johdonmukaisissa käänteissään. Hollantilaissyntyinen ohjaaja Paul Verhoeven (1938-) on ollut koko uransa ajan kiistelty tekijä. Hän ei ole tyytynyt tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Verhoevenin visionääriseen maailmaan ovat kuuluneet hätkähdyttävä, raju seksuaalisuus, hurmeinen verenvuodatus ja keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri. Verhoevenin Hollywood-elokuvista esimerkiksi Robocop (1987) on edelleen röyhkeän kiehtova taidonnäyte siitä, kuinka eurooppalainen taide-elokuva ja amerikkalainen väkivaltaviihde on mahdollista yhdistää valtavirtaan uppoavaksi elokuvaelämykseksi. Epäonnistuneimmillaankin (Showgirls, 1995, Hollow Man - mies ilman varjoa / Hollow Man, 2000) Verhoevenin elokuvat ovat olleet herkullisen provokatiivisia ja vieraantuneessa komiikassaan hämmentäviä.

Orionissa nähty Verhoeven-retrospektiivi palautti ansaitusti muistiin myös miehen Hollannin kauden kärkielokuvat, kuten emotionaalisesti tuhoavan rakkaustarinan Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks fruit, 1973) ja eeppisen sotadraaman Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977).

The Rocky Horror Picture Show -sing/dress-along (Jim Sharman, 1975)
Näin kaikkien kulttielokuvien äidin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun lopulla televisiosta, jolloin se ei tehnyt mitään erityistä vaikutusta. Voikin sanoa, että Orionissa kokemani The Rocky Horror Picture Show'n sing/dress/everything-along-näytös olikin kuin ensikosketus tähän science fiction -henkiseen glam-musikaaliin sellaisena kuin se vain ja ainoastaan tulisi kokea. Hysteeris-lyyriseen bailaukseen Orion antoi oivan yhteisöllisen näyttämön.

E.T. / E.T. - The Extra-Terrestrial (Steven Spielberg, 1982)
Steven Spielberg loi lapsuuteni elokuvamaiseman olennaisimpia elokuvia. Vuosina 1981-93 ensi-iltansa saivat seikkailuelokuvan magnum opus Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981) onnistuneine jatko-osineen (Indiana Jones ja tuomion temppeli / Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984 sekä Indiana Jones ja viimeinen ristiretki / Indiana Jones and the Last Crusade, 1989), fantastinen tieteiselokuva E.T. (E.T. – The Extra-Terrestrial, 1982) sekä järisyttävän vaikutuksen tehnyt dinosaurusseikkailu Jurassic Park (1993). Jokainen näistä elokuvista jätti muistijälkensä lapsuuden elokuvahulluuteeni eri tavoin: E.T. esimerkiksi oli ensimmäinen elokuva, jota katsoessa muistan itkeneeni ja toisaalta Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) perunamuusista muokattuine Devil's Towerineen tuli vahvasti uniin saakka. En kuitenkaan ikäni puolesta ennättänyt nähdä edellämainituista elokuvista ensi-iltakierroksella kuin Jurassic Parkin, joten E.T.:n näkeminen ja John Williamsin elämää suuremman scoren kuuleminen ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalla oli maaginen kokemus. Samalla se osoitti, että kyyneleet eivät jääneet vain lapsuuden katsomiskokemuksen osaksi. "I'll be right here."

Pink Floyd - The Wall (Alan Parker, 1982)
Muurinseinä! Pink Floydin mestarillisimman levyn filmattu tulkinta ei ole ongelmaton, mutta Orionissa ensimmäistä kertaa valkokankaalta nähtynä tuo angstisen draaman, rock-konsertin ja animaation monikerroksinen yhdistelmä toimi erinomaisen viettelevästi.

Doublebill vailla vertaa - Rock'y VI / Rocky VI (Aki Kaurismäki, 1986) + Rocky IV (Sylvester Stallone, 1985)
Lauri Lehtisen & Antti Suonion kuratoima näytössarja Rautainen 1980-luku oli todellinen nostalgiapaukku kaikille kasaritoiminnan parissa kasvaneille. Hillittömimmän tuplan tarjosi näytös, jossa Aki Kaurismäen Rock’y VI yhdistyi Stallonen kylmän sodan (ihanan) överiin nyrkkeilypropagandaan Rocky IV:een. No Easy Way Out!

Cobra / Cobra - lain vahva käsi / Cobra - lain vahva koura (George P. Cosmatos, 1986)
Ikonisen Sylvester Stallonen 70-vuotisjuhlinnan kunniaksi Orionissa nähtiin (6.7.2016) Stallone-doublebill, 35 mm -vintagekopioilta. Maineikkaan Norman Jewisonin ohjaama ja kontroversaalin Joe Eszterhasin alkuperäistarinaan pohjautuva periodidraama K.O.V.A. (F.I.S.T., 1978) esitteli Stallonen työväenluokkaisena aktivistina. Kesäillan "pääkuva" oli kuitenkin George P. Cosmatosin nimiin kreditoitu, mutta tiettävästi pitkälti Stallonen ohjaama ja käsikirjoittama rikosslasher Cobra (1986). Hammastikkujaan tiuhaan imeskelevä ja Ray-Baniensa taakse varjoutuva übercool Marion "Cobra" Cobretti on tietyssä mielessä Stallonen uran virheettömin roolihahmo. Aseen voimaan ja vigilantismiin uskova Cobretti päästää nihilistisiä rikollisia ennemmin hengiltä kuin antaa heille pienintäkään armoa. Tyyliä huokuva ja kasaritoimintaelokuvan mittakaavassa nerokkaita onelinereita viljelevä ("You're the disease, and I'm the cure") Cobra täytti Orionin viimeisiä penkkirivejä myöten. Stallone-elokuvien parissa kasvaneet sukupolvet aplodeerasivat, hurrasivat ja replikoivat asiaankuuluvasti yhdessä.

Nähdään Kino Reginassa – ja Orionissa...

Ei kommentteja: