Ohjaajan muotokuvia, osa 1: Paul Verhoeven

Toimittamani Kinopaniikki-podcastin ensimmäisellä tuotantokaudella käsittelin perusteellisesti Suomessa harjoitetun elokuvasensuurin historiaa. Nyt podcast kokee toisen tulemisen, kun uudella tuotantokaudella käsittelen elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Paneudun seuraavissa jaksoissa kymmeneen elokuvaohjaajaan, jotka ovat, kuka enemmän ja kuka vähemmän, jättäneet kädenjälkensä elokuvahistoriaan.

On syytä painottaa, että kyse ei ole mistään kymmenen tärkeimmän ohjaajan esittelystä – vaan tekijöistä, jotka ovat jättäneet jälkensä omaan henkilöhistoriaani elokuvan rakastajana ja joiden elokuvien äärelle olen elämäni aikana palannut yhä uudelleen – kaikista kontroversaaleista seikoista huolimatta. Täydellisyyttä kiinnostavampaa ovat hiomattomien timanttien ja pannukakunomaisten epäonnistumisten vaihtelevuus sekä nousun ja tuhon ennakoimattomuus.

Mestariksi, auteuriksi tai neroksi sarallaan ylistettyjen tekijöiden flopit saattavat parhaimmillaan olla kiehtovia läpivalaisuja egomaniaan, vallan väärinkäyttöön tai paljastaa yllättäviä heikkouksia. Epäonnistuminen on kiehtovaa, koska se on inhimillistä – ja oppimiselle väistämätöntä.

Ensimmäinen jakso käsittelee hollantilaista provokaattoria Paul Verhoevenia, joka on ollut koko uransa ajan kiistelty tekijä. Verhoevenin visionääriseen maailmaan ovat kuuluneet hätkähdyttävä ja raju seksuaalisuus, hurmeinen verenvuodatus ja keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri. Ohjaajan muotokuvia, osa 1: Paul Verhoeven on nyt kuultavissa Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa.

Poikkeusaikojen jälkeen eli mitä elokuvia odotan näkeväni valkokankaalla...

Elokuvateatterit ovat (muiden kulttuurilaitosten ohella) eläneet poikkeusaikaa jo reilun vuoden. Niinpä elokuvateatteriensi-illat ovat erityisesti tämän vuoden (2021) puolella olleet vain harvojen etuoikeus. Suomalaisilla valkokankailla vuoden ensimmäisen ensi-iltansa sai helmikuun lopulla Robert Zemeckisin ohjaama Roald Dahl -filmatisointi Kuka pelkää noitia (The Witches, 2020). Forrest Gumpilla (1994) Oscar-palkitun Zemeckisin fantasiaelokuvan jälkeen ensi-iltansa on saanut toistaiseksi vain toimintaelokuva The Marksman (2021), animaatioelokuva Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon, 2021) sekä kuusi Oscar-ehdokkuutta kerännyt Chloé Zhaon Nomadland (2020). Kun ennakkonäytöksissä pyörineitä tulevia ensi-iltoja ei lasketa mukaan kotimaisista elokuvista virallisen ensi-iltansa on tänä vuonna saanut vain Sami Pöyryn indie-elokuva Punainen kohina.

Suuri yleisö odottaa yhä uutta James Bond -elokuvaa (No Time to Die) kuin Jeesuksen uutta tulemista. Joku on pidättänyt hengitystä Top Gunin (1986) jatko-osankin (Top Gun: Maverick) suhteen jo pidemmän aikaa. Minä sen sijaan odotan näitä...     

Hytti nro 6

Juho Kuosmasen edellinen elokuva, konstailemattomalla romantiikalla maustettu Hymyilevä mies (2016) oli uuden suomalaisen elokuvantekijäsukupolven komea läpimurto. Inspiroiva ja hurmaava ohjaustyö tavoitti huimaavan taidokkaasti 1960-lukulaisen ajan hengen ja tunnelman. Cannesissa palkittu elokuva oli yksinkertaisesti teos, johon rakastui ensinäkemältä. Kuosmasen tuleva uutuus, Rosa Liksomin romaanin pohjautuva Hytti nro 6 on erään suomalaisen opiskelijan kasvukertomus, mutta itse elokuvantekokin on ollut jo melkoinen tarina itsessään. Venäjällä ankarissa olosuhteissa kuvattu elokuva tallennettiin Hymyilevän miehen tavoin filmille, mikä aiheuttikin salakuljetusoperaation, sillä Venäjältä ei lain mukaan saa viedä filmejä ulkomaille. Salakuljetut filmirullat päätyivät koronan myötä kehitettäväksi Belgiaan, jonka jälkeen elokuvan jälkityöt alkoivat.

Ensi-ilta loppuvuodesta 2021?

Benedetta

Hollannin ikuinen kapinallinen, kontroversaali hämmentäjä Paul Verhoeven on jo päälle 80-vuotias, mutta luovuus kukkii yhä. Miehen 16. pitkä teatterielokuva kertoo italialaisesta nunnasta, Benedetta Carlinista (1591-1661). Salaperäinen mystikko nunna näki visioita, joista tuli taakka, kun ne kertoivat miehistä, jotka yrittivät tappaa hänet. Syyksi epäiltiin demoneja. Verhoevenin tulevan elokuvan teemat ovat tuttuja hänen filmografiastaan: seksi, seksuaalisuus ja uskonto. 

Maailmanensi-ilta Cannesissa heinäkuussa 2021? 

Pahanhautoja

Suomalainen kauhuelokuva on yhä (valitettavan) harvinainen lajityyppi. Nyt tähän harvalukuiseen joukkoon liittyy ohjaaja Hanna Bergholm esikoispitkällä elokuvallaan Pahanhautoja, joka on tarina kiltistä tytöstä, joka näennäisesti täydellisen perhe-elämän haavoittamana hautoo linnunmunasta itselleen kaksoisolennon. Kansainvälisen kiinnostuksen herättäneen elokuvan on kirjoittanut Helsinki Mansplaining Massacre -lyhytelokuvalla hurmannut Ilja Rautsi.

Ensi-ilta mahdollisesti loppuvuodesta 2021?

Nimetön Antisotaelokuva (oletettavasti työnimi)

Dokumentaristi/kirjailija Ville Suhonen voitti ansaitusti parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinnon loisteliaalla Ompelijattarella (2015), joka keskittyi maanpetoksesta kuolemaan tuomitun Martta Koskisen elämäntarinaan. Suhosen pian valmistuva uusi dokumenttielokuva käsittelee tunnetuinta suomalaista aseistakieltäytyjää Arndt Pekurista, joka viime kädessä taisteli pasifismin puolesta omaan ennenaikaiseen kuolemaansa saakka. Pekurinen teloitettiin jatkosodan aikana Suomussalmen rintamalla. Oletettavaa on, että "Nimetön Antisotaelokuva" jatkaa Ompelijattaresta ja varhaisemmasta Jäämarssi - Suomen matkaopas 1941-42 (2011) -elokuvista tuttua dramatisoidun dokumentaarin tyyliä.

Ensi-ilta loppuvuodesta 2021?

A Quiet Place Part II / Hiljainen paikka, osa 2

Tiedetään, kauhuelokuvien jatko-osat vesittyvät usein... mutta John Krasinskin ohjaama Hiljainen paikka (A Quiet Place, 2018) oli yksi ilmestymisvuotensa yllättäjistä. Piinaavan jännittävä kauhuelokuva luotti hiljaisuuden voimaan ja sai katsojan puristamaan elokuvateatterin penkkiä tiukemmin kuin aikoihin. Jatko-osassa Abbottin perheen on kohdattava ulkomaailman vaarat ja jatkettava selviytymistaisteluaan. Suunnatessa pakon edetessä kohti tuntematonta he huomaavat, että äänen perusteella metsästävät hirviöt eivät ole ainoa uhka hiekkaisen polun tuolla puolen. Emily Blunt vahvassa pääroolissa.

Suomen ensi-ilta näillä näkymin 28.5.2021

West Side Story

Rehellisyyden nimissä en ole odottanut uutta Spielbergiä sitten neljännen Indiana Jonesin täystyrmäyksen, mutta tämän klassisen Romeo & Julia -musikaalimukaelman uusintafilmatisointi kiinnostaa. Robert Wisen ja Jerome Robbinsin ohjaama alkuperäisfilmatisointi (1961) kolahti parikymppisenä.

Maailmanensi-ilta 9.12.2021

Uutta Verhoevenia, Benedetta.

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, viimeinen osa

1990-luvulla Paul Verhoeven jatkoi yhteistyötä paitsi maatovereidensa Jan de Bontin ja Jost Vacanon kanssa, myös Carolcon tehokaksikon Kassar-Vajna -parissa. Yhdeksi läheiseksi kollegaksi nousi myös 90-luvun alkupuolen kenties kiistellyin Hollywood-käsikirjoittaja, unkarilaissyntyinen Joe Eszterhas. Toimittajasta käsikirjoittajaksi loikannut Eszterhas oli 80-luvulla putsannut pöydän dollareista kirjoittamalla naiivin menestyselokuvan, romanttisen tanssidraaman Flashdance (1983). Läpimurron jälkeen mies kirjoitti vaatimattomiksi menestyksiksi jääneitä elokuvia, kunnes loi itsensä uudelleen eroottisten pulp-tarinoiden kynäilijänä, muistettavimpana läpilyöntinä käsikirjoitus Paul Verhoevenin uran eroottisimpaan elokuvaan Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct, 1992). 

Basic Instinct valmistui keskelle valtaisaa kohua.Verhoeven sai jälleen päälleen syytökset misogynismistä ja homovastaisuudesta. Yhdysvaltain seksuaalista tasa-arvoa kannattaneet yhdistykset tekivät protesteja elokuvan kuvauksiin ja ensi-iltakierroksen elokuvateattereihin, koska kokivat, että elokuva antaa vihamielisen kuvan biseksuaaleista murhanhimoisina sosiopaatteina. Verhoeven joutui myös jälleen MPAA:n (Motion Picture Association of America) tarkkailun kohteeksi, sillä Basic Instinct oli saamassa pelätyn NC-17 -ikärajasuosituksen. Tuotantoyhtiö TriStarin painostuksesta Verhoeven leikkautti Frank J. Uriostella elokuvan seksikohtauksia ja lopulta alempi ikäraja tuli kysymykseen.

Elokuvan saamasta ennakkokohusta oli hyötyä sen kaupalliselle menekille, sillä Cannesin elokuvajuhlien ensi-illan jälkeen Basic Instictistä tuli valtava maailmanlaajuinen menestys ja yksi 1990-luvun taloudellisesti menestyneimpiä elokuvia. Elokuvan kriitikoilta saama vastaanotto oli ristiriitainen. Basic Instinctin puolustajat näkivät elokuvan Alfred Hitchcockin jännityselokuvien perillisenä ja Verhoevenin ohjausta kehuttiin aidosti eroottisuudessaan onnistuneeksi. Ymmärtävämmän vastaanoton elokuva sai Yhdysvaltojen ulkopuolella, jossa erityisesti Sharon Stonen roolisuoritus kirjailija Catherine Tramellina sai suitsutusta. Nykyarvion mukaan Basic Instinct oli edelläkävijä suurella Hollywood-rahalla tuotetun seksin ja väkivallan estottomassa sekoittamisessa. Verhoeven onnistui luomaan esteettisesti onnistuneen ja juonenkäänteiltään kiehtovan murhamysteerin, jonka globaali megamenestys toi tarjolle uuvuttavan määrän b-luokan pseudoeroottisia kopioita seuraavan vuosikymmenen ajan.

 Showgirls (1995), väärinymmärretty satiiri vai camp-huumorilla höystetty seksploitaatiodraama?

Mikä traagista, Basic Instinctin menestys saattoi olla liikaa jo itselleen Verhoevenillekin, sillä hänen seuraavasta ohjaustyöstään, Showgirls (1995), tuli surullisen kuuluisa epäonnistuminen. Joe Ezsterhasin kahden miljoonan dollarin käsikirjoituksesta valmistui 45 miljoonan dollarin arvoinen (s)eksploitaatiodraama, jonka keskiössä on Elizabeth Berkleyn näyttelemä Nomi, joka saapuu Las Vegasin strippiklubille amerikkalainen unelma silmissään. Esillä on halpamainen pyrkyritarina limaiselta seksiklubilta kohti luksushotellin tanssitähteyttä.

Ilmestyessään totaalisesti teilattu sensaatioelokuva kolisee yhä tyhjyyttään, eikä tilannetta paranna edelleenkään se, että pöyristyttävän huonon näyttelemisen ohella tarjolla on oikeastaan vain pinnallinen saippuatason melodraama. 57-vuotiaan Verhoevenin ohjaus nähtiin vanhan irstailijan märkänä unena, sillä elokuvan spektaakkelimainen roskaestetiikka tulvii paljasta pintaa ja seksiä. Tarjolla on erityisesti tissejä. Ja paljon.

Verhoeven itse suhtautui elokuvan epäonnistumiseen näennäisellä huumorilla, hän oli mm. noutamassa ensimmäisenä ohjaajana vuoden huonoimmille elokuville jaettavia Golden Raspberry -palkintoja paikan päällä. Todellisuudessa elokuvan floppaaminen satutti. Paitsi että Verhoeven menetti luottamuksensa useisiin työtovereihinsa ja elokuvateollisuuteen yleensäkin, oli Showgirls lähellä tuhota miehen uran. Yhteistyö Ezsterhasin kanssa päättyi välittömästi elokuvan valmistuttua ja tuotantoyhtiö Carolcon tarina päättyi konkurssiin seuraavana vuonna Showgirlsin ja erityisesti Renny Harlinin epäonnisen Kurkunleikkaajien saaren (Cutthtroat Island, 1995) myötä. Paradoksaalista kyllä, teatterikierroksella katastrofina pidetty Showgirls tuotti lopulta videojulkaisuna kulunsa takaisin. Nykyään elokuva koetaan kulttikamana, jota esitetään aktiivisesti erilaisissa keskiyön elokuvaesityksissä.

Verhoeven siirtyi erotiikan maailmasta takaisin science fictionin pariin ottaen käsittelyyn Robert A. Heinleinin kohuromaanin Starship Troopers (1959). Kirjan propagandistisen sodanlietsonnan ohjaaja käänsi julmaksi yhteiskuntasatiiriksi verisellä totalitarismin allegoriallaan elokuvassa Starship Troopers - Universumin sotilaat (Starship Troopers, 1997). Tarina futuristisesta sotilasjoukosta, joka aloittaa tähtienvälisen sodan ”Bugs” -nimisen hyönteislajin kanssa kiehtoi Verhoevenia juuri osuvana väkivallan analyysinä. Elokuvan tuotantoryhmä koostui pitkälti jo Robocopin (1987) teossa olleista: Jon Davison palasi tuottajaksi, Edward Neumeier muokkasi käsikirjoituksen romaanin pohjalta, Phil Tippet ja Craig Hayes vastasivat erikoistehosteista ja Basil Poledouris kutsuttiin jälleen säveltäjäksi. Oman leimansa elokuvaan toivat sen nuoret ja seksikkäät näyttelijät Casper van Dien, Denise Richards ja Dina Meyer, jotka ovat sittemmin vajonneet kukin ö-luokan televisiosarjojen ”tähtikasvoiksi”.

Satiirinen räiskintäelokuva meni aikalaiskriitikoilta täysin ohi. Militarismin ihailusta syytetyn Verhoevenin näkemys ymmärrettiin väärin, eikä elokuva löytänyt taiteellista (tai liiemmin taloudellistakaan) vastakaikua Yhdysvalloista.  Tympeimmillään Starship Troopers ohitettiin nihilistisenä tusinatuotteena, vaikka se viljelee varsin nokkelasti viitteitä sotapropagandan historiaan. Toisen maailmansodan uutiskuvien lisäksi esimerkiksi Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto (Triumph des Willens, 1935) näkyy elokuvan symboliikassa.

Verhoevenin uraa ajatellen on tavallaan sääli, että hän pyrki seuraavalla elokuvallaan turvaamaan asemansa Hollywoodissa. Tuloksena syntyi uran heikoin ja tylsin elokuva, intohimoton Hollow Man - mies ilman varjoa (Hollow Man, 2000). Hämmentävän pinnallinen tieteiselokuva ei sisällä tekijälleen tyypillistä sarkasmia tai poliittista satiiria vaan sen suoraviivainen tavanomaisuus suorastaan huokuu tyhjyyttä. Elokuva varioi kiinnostavasti H.G. Wellsin kirjaa Näkymätön mies (The Invisible Man, 1897), mutta käyttää vanhaa tarina-aihiota lopulta vain lähtöideana.

Elokuvan teilanneissa ensi-ilta-arvioissa takerruttiin Kevin Baconin esittämään päähenkilöön metaforana koko elokuvasta: "kaikki se, mikä muka merkitsee jotakin, on pinta ja ehdottomasti sen syvyydettömyys". Hollow Man onnistui kuitenkin siinä missä Starship Troopers ja Showgirls olivat epäonnistuneet, elokuvasta tuli kaupallinen menestys ja se tuotti maailmanlaajuisesti lähes 100 miljoonaa dollaria voittoa. Persoonattoman elokuvan tunnistaa auteur-ohjaajansa teokseksi vain seksillä ja väkivallan marinoidusta tyylittelystä.

2000-luvun alkuvuosina Verhoevenille tarjottiin Hollywoodin suurilta studioilta useita liukuhihnajatko-osia ohjattavaksi. Hän kuitenkin viisasti torjui rahakkaat tarjoukset ja päätti vetäytyä hetkeksi sivuun elokuvateollisuudesta. Hiljaisina vuosina hän toteutti pitkäaikaisen haaveensa kirjoittamalla omaleimaisen kirjan Jeesuksen elämästä.

Hollow Mania tehdessä Verhoeven oli menettänyt ohjaajan valtansa lopullisesti Hollywoodin studiojätille, joten saadakseen näkemyksellisyytensä takaisin hän näki Eurooppaan paluun mahdollisena. Onneksi omilla ehdoilla toteutettavaan elokuvahankkeeseen löytyi ymmärtäjiä ohjaajaan synnyinmaassa, jossa Verhoevenin arvostus oli muuttunut ristiriitaisesta ylistävään. Vuosituhannen vaihteessa hänet oli jo palkittu vuosisadan merkittävimpänä hollantilaisena elokuvaohjaajana.

Mestarillinen kotiinpaluu - Black Book (2006)

Toisen maailmansodan tositapahtumiin pohjautuva Black Book (Zwartboek, 2006) merkitsi ohjaajan komeata kotiinpaluuta 20 vuoden tauon jälkeen. Elokuvan tarina oli syntynyt Verhoevenin päässä jo 30 vuotta aikaisemmin, jolloin hän teki käsikirjoittaja Gerald Soetemanin kanssa taustatutkimusta elokuvaan Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977). Black Book kertoo Hollannin ristiriitaisesta asemasta 1940-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Verhoeven kuvaa miehityshallinnon ja vastarintaliikkeen toimintaa sekä naisten asemaa näiden välissä. Kun natsien valta miehitetyillä alueilla päättyi, lukuisia naisia ajeltiin kaljuksi tai  ammuttiin tylysti vihollisen kanssa veljeilystä syytettyinä. Verhoevenin tapa kertoa tarina on ajoittain shokeerava, mutta myös pelkäämättömän rehellinen. Elokuvan loppupuolella hän ei epäröi esittää maanmiehiään sadisteina.

Black Bookilla Verhoeven palautti uskon kykyihinsä klassisena tarinankertojana. Mestarillinen elokuva on samanaikaisesti kaunis ja järkyttävä teos ihmisen sietokyvystä, toivosta ja selittämättömästä pahuudesta toisen maailmansodan synkkinä loppuhetkinä. Verhoevenin uran kirkkaimpiin saavutuksiin kuuluvan elokuvan pääosassa nähdään upea Carice van Houten, jonka antaumuksellinen roolisuoritus tekee elokuvan päähenkilöstä moniulotteisuudessaan vahvan selviytyjän. Muissa rooleissa Waldemar Kobus piirtää hyytävän natsihirviön muotokuvan. Verhoevenille tyypillisesti elokuvassa on paljon alastomuutta, mutta runsas paljastelu ei tällä kertaa ole itsetarkoituksellista tai sensaatiohakuista, vaan se palvelee olennaisesti Soetemanin yhdessä Verhoevenin kanssa kirjoittamaa tarinaa.

Haagissa autenttisilla kuvauspaikoilla tehty elokuva kärsi koko tuotannon ajan budjettiongelmista, mutta valmistuttuaan siitä tuli juhlittu festivaalihitti ja ansaitusti näkyvin kansainvälinen hollantilaiselokuva vuosiin. Kiistanalainen ohjaaja oli saanut karkoitettua epäonnistumisen viitan harteiltaan.

2010-luvulla Verhoeven on ollut erityisen kiinnostunut uusista elokuvan kerrontakeinoista ja cross-media -innovaatioista. Miehen lyhyt kokeellinen videoprojekti The Entertainment Experience (2011) saattoi olla tekijälleen tärkeä välietappi, mutta jäi elokuvapiireissä lähes huomiotta.

74-vuotiaana Verhoeven on yhä aktiivinen ja uusista tuulista kiinnostunut elokuvantekijä, vaikkakin tuotantotahti on ymmärrettävästi hiipunut. Tällä hetkellä esituotannossa on historiallinen draamaelokuva De stille Kracht, joka toivottavasti valmistuu vielä jonain päivänä.

"It's still difficult if you are an European director and your first language is not English to be exactly aware what the nuances of the American language are. Even after fifty, sixty years you are basically kind of a little bit retarded there." - Paul Verhoeven

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, osa 2

Paul Verhoevenin ensiaskeleet Yhdysvalloissa olivat hapuilevat. Yhdessä pitkäaikaisen työtoverin Gerald Soetemanin kanssa käsikirjoitetusta Lihaa ja verta -elokuvasta (esitetty Suomessa myös nimellä Tuliset miekat) (Flesh+Blood, 1985) tuli miehen ensimmäinen englanninkielinen ohjaustyö. Kokonaan Verhoeven ei vielä Eurooppaa hylännyt, sillä elokuva kuvattiin kokonaisuudessaan Espanjassa ja tuotannollista apua tuli paitsi Yhdysvalloista, myös yllättäen Hollannista. Yhdysvaltalais-espanjalais-hollantilaisena yhteistuotantona syntyneen elokuvan tuottajaksi valikoitui Spettersissä (1980) tuotantopäällikkönä toiminut Gijs Versluysin, jonka kanssa Verhoeven otti yhteen aktiivisesti koko elokuvanteon ajan. Versluys koitti säästellä budjettiratkaisuissa, jotka eivät miellyttäneet ohjaajaa.

Tyylillisesti Verhoeven teki paluun Floris-tv-sarjan maisemiin, mutta maustoi poikamaista seikkailuaan annoksella väkivaltaa ja brutaaleja veritekoja. Keskiajan ja renenssanssin murroskautta armottomasti kuvaavasta taistelutarinasta tuli rosoisen mahtipontinen elokuva, jonka keskeinen inspiraation lähde oli Sam Peckinpahin western Hurja joukko (The Wild Bunch, 1969). Tuotannollisesti Lihaa ja verta oli alusta alkaen kompleksinen. Ongelmia esiintyi niin Verhoevenin yhä enemmän improvisaatioon pohjautuvasta ohjauksesta, rahasta kuin casting-prosessista. Elokuvan pääosaa esittäneestä Rutger Hauerista oli tullut 1980-luvun alussa Hollywoodissa nouseva tähti Blade Runnerin (1982) myötä, joten hän oli ammentanut unelmakaupungista diivan elkeitä. Aiemmin erittäin läheiset Verhoeven ja Hauer ajautuivat elokuvaa tehdessä ilmiriitaan, jonka jälkeen he eivät ole enää tehneet töitä yhdessä. Kokemattoman tuottajan päänvaivaksi nousi myös kokonaisbudjetti, joka lopulta paukkui peräti 6,5 miljoonaan dollariin. Uutiset lippuluukulta tyrmäsivät: Verhoevenin ensimmäisestä amerikkalaisesta elokuvasta tuli floppi.

Turvatakseen toimeentulon Hollywoodissa Verhoeven ohjasi jakson Last Scene (1986) televisiosarjaan Liftari (The Hitchhiker, 1983-87, 1989-91). Televisiolle tehty ohjaustyö sai poikkeuksellisen paljon näkyvyyttä ja positiivinen vastaanotto edesauttoi ratkaisevasti ohjaajan etenemistä kohti suuren budjetin valtavirtaelokuvia. Lopullinen läpimurto elokuvia seuraavan maailman tietoisuuteen olikin ultraväkivaltaisen tieteistoimintaelokuvan ja mustaa huumoria pulppuavan yhteiskuntasatiirin pelottomasti yhdistänyt Robocop (1987). Edward Neumeierin ja Michael Minerin käsikirjoitus oli kiertänyt Hollywoodissa ohjaajalta toiselle, niin David Cronenberg kuin Alex Cox olivat hylänneet sen. Verhoevenkaan ei aluksi löytänyt tarinasta mitään poikkeuksellista, kunnes Neumeier ja Miner kuvailivat elokuvaa kromilla ja verellä päällystetyksi Frankenstein-variaatioksi. Verhoeven innostui elokuvan liberaalista komiikasta ja tulkitse itse tarinaa vertauskuvalliseksi, kierolla huumorilla höystetyksi Jeesus-kuvaelmaksi.

Lopulta 13 miljoonaa dollaria maksanut elokuva tuotti massiiviset 53 miljoonaa dollaria tuottaja Jon Davisonin ja Verhoevenin riemuksi. Elokuvan realistinen väkivaltakuvaus ei tosin nostattanut ilonkiljahduksia sensuuriviranomaisissa sen enempää Yhdysvalloissa kuin Euroopassakaan. Motion Picture Association of American (MPAA) ikärajaseulan Robocop läpäisi vasta kymmenien leikkausversioiden jälkeen. Vielä ikävemmin elokuvalle kävi Suomessa, sillä poikkeuksellisen ankaran videolain vallitessa elokuvaa pidettiin nuorisoa turmelevan raaistavana ja sitä leikattiin peräti noin kymmenen minuuttia videojulkaisua varten 1980-luvun lopulla. Paradoksaalista tilanteessa oli se, että vain muutamaa vuotta myöhemmin elokuva oli luvallista esittää lähes leikkaamattomana televiossa (10.11.1992, Kolmoskanava).

Robocop on edelleen röyhkeän kiehtova taidonnäyte siitä, kuinka eurooppalainen taide-elokuva ja amerikkalainen väkivaltaviihde on mahdollista yhdistää valtavirtaan uppoavaksi elokuvaelämykseksi. Pari tarpeetonta jatko-osaa ja televisiosarjoja poikinut elokuva oli hollantilaissyntyisen ohjaajan todellinen käyntikortti Hollywoodin seurapiireihin. Yhdysvaltoihin parempien elokuvantekomahdollisuuksien perässä muuttaneesta Verhoevenista tuli Robocopin myötä mainstream-ohjaaja, mutta mikä olennaista, hän ei antanut yhteiskuntakritiikin unohtua.

Oli selvää, että Robocopin menestyksen jälkeen Verhoeven oli kysytty mies Hollywoodissa. Tuottajat lähestyivät häntä innokkaasti mitä eri tasoisimmilla käsikirjoituksilla. Yksi lähestyjistä sattui olemaan myös 1980-luvun ehkä kuuluisin elokuvatähti Arnold Schwarzenegger, joka omisti filmausoikeudet Ronald Shusettin ja Dan O'Bannonin poikkeukselliseen tieteiselokuvakäsikirjoitukseen. Tarinan olivat muokanneet Shusett ja O'Bannon yhdessä Jon Povillin kanssa, mutta teksti pohjautui Philip K. Dickin science fiction -novelliin We Can Remember It for You Wholesale (1966). Pitkällisten neuvottelujen jälkeen Verhoeven innostui Schwarzeneggerin ehdotuksesta ja miehet alkoivat puuhata massiivista Total Recall - Unohda tai kuole (Total Recall, 1990) -elokuvaa Carolcon Mario Kassarin ja Andrew G. Vajnan toimiessa tuottajina. Käyttöön saatiin silloin megalomaaniset 65 miljoonaa dollaria. Marsiin pitkälti sijoittuvan elokuvan kuvaukset hoidettiin lähes kokonaan Meksikossa, jossa kuvausolosuhteet kävivät ajoittain täysin mahdottomiksi. Schwarzeneggeria lukuun ottamatta koko tuotantoryhmä sairastui mm. ruokamyrkytykseen, mikä johtui kuvauspaikkojen ruoansäilytysfasiliteettien puutteellisuudesta. Total Recall valmistui blockbuster-ajatuksen turvin kesäksi 1990, ja sen valtavasta promootiosta piti huolen päätähti Schwarzenegger. Markkinointi kannatti, sillä elokuva tuotti reippaasti yli 260 000 000 dollaria ja sen ylenpalttinen taloudellinen menestys teki sen tekijöistä miljonääriä.

Ilmestyessään Total Recall - unohda tai kuole otettiin vastaan ristiriitaisesti. Osa kriitikoista koki ettei elokuvan mässäilevä väkivalta ja obskyyri huumori olleet tasapainossa. Verhoevenia nälvittiin väkivallan glorifioinnista ja moni koki, että taitava ohjaaja oli jäänyt Schwarzeneggerin kaltaisen megatähden varjoon luovissa ratkaisuissa. Totta onkin, että Verhoevenille ominainen yhteiskuntasatiiri on Total Recallissa hillitympää ja huomaamattomampaa.

Elokuvan puolustajat vertasivat Total Recallia modernin tieteiselokuvan klassikkoon, Blade Runneriin, joka Verhoevenin elokuvan tavoin pohjautui Philip K. Dickin alkuperäisteokseen. Elokuvissa onkin kieltämättä yhtenäistä esimerkiksi ihmisen minuutta käsittelevä tematiikka, mutta siinä missä Blade Runner on tyylikäs tieteisdekkari, on Total Recall kovaksikeitetty, lopulta väsyttävänkin suoraviivainen toimintarymistely. Elokuvan ylitseampuva väkivaltaisuus oli kaupallista menestystä ajatellen onnistunut markkinointikikka, mutta ensimmäistä kertaa urallaan Verhoeven syyllistyi ruumiilla mässäilyyn ilman vahvaa taiteellista perustelua.

Robocopin ja Total Recallin menestyksen turvin Verhoeven oli 1990-luvun alkuun tullessa noussut Hollannista Hollywoodin menestyneimpien ohjaajien joukkoon. Kaupallisen menestyksen kruunaama kuherruskuukausi  jatkui vielä yhden elokuvan verran, joka valmistui sensaatiomaisen kohun saattelemana (Basic Instinct - vaiston varassa/Basic Instinct, 1992).

Jatkoa seuraa...

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, osa 1

Elokuvan historiassa ristiriitaisista tekijöistä on usein tullut legendoja. Miettikääpä vaikkapa D.W. Griffithiä, Leni Riefenstahlia, Roman Polanskia, Sam Peckinpahia tai Teuvo Tuliota, niin tiedätte mitä tarkoitan. Kaikki ovat olleet kiistanalaisia, jopa paheksuttuja tekijöitä, joiden taiteesta on kuitenkin tullut ikuista. Ristiriitaiset taiteen ja viihteen tekijät kiehtovat myös persoonina, sillä he eivät useinkaan ole tylsiä (epä)johdonmukaisissa käänteissään. Hollantilaissyntyinen ohjaaja Paul Verhoeven (1938-) on ollut koko uransa ajan kiistelty tekijä. Hän ei ole tyytynyt tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Verhoevenin visionääriseen maailmaan ovat kuuluneet hätkähdyttävä, raju seksuaalisuus, hurmeinen verenvuodatus ja keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri. Epäonnistuneimmillaankin (Showgirls, 1995, Hollow Man - mies ilman varjoa / Hollow Man, 2000) Verhoevenin elokuvat ovat olleet herkullisen provokatiivisia ja vieraantuneessa komiikassaan hämmentäviä.

Elokuvaohjaaja Paul Verhoeven syntyi Amsterdamissa opettajaisän ja hatuntekijääidin perheeseen vuonna 1938. Toisen maailmansodan puhjettua perhe muutti Haagiin, keskelle natsi-Saksan sotakoneistoa. Arkipäivän näkymään kuului natsien hirmutekojen raadollisuus. Väkivaltaiset näyt kuolleista ruumiista ja palavista taloista juurtuivat nuoren pojan muistiin. Jatkuva vaarantuntu ja pelko väistyivät vasta maailmansodan päätyttyä.

1950-luvulla Verhoeven kiinnostui amerikkalaisista elokuvista ja sarjakuvista. Ei aikaakaan, kun hän tuotti jo omia tarinoita ja piirroksia. Vuosikymmenen lopulla Verhoeven lähti Leidenin yliopistoon opiskelemaan, pääaineinaan matematiikka ja fysiikka, mutta suurimmaksi kiinnostuksenkohteeksi nousi elokuvien tekeminen. Onneksi liberaalit opiskelijapiirit mahdollistivat elokuvailmaisuun keskittymisen opintojen ohessa. Vuosien 1960-65 aikana Verhoeven valmisti lyhyt- ja dokumenttielokuvia paitsi Leidenin yliopiston elokuvakerhossa, mutta myös suorittaessaan asepalvelusta. Armeijan jälkeen Verhoeven hylkäsi matemaattisen uransa, tohtorintutkinnosta huolimatta, keskittyen kokopäiväisesti audiovisuaaliseen alaan.

Menestystä seurasi nopeasti, sillä Hollannin televisiolle tehty dokumentti Portret van Anton Andriaan Mussert (1968) oli taiteellinen menestys ja sitä seuranneesta 12-osaisesta historiallisesta seikkailusarjasta Floris (1969) tuli suuri kaupallinen onnistuminen. Televisiosarjan kautta Verhoevenin vakionäyttelijäksi nousi nuori ja lupaava Rutger Hauer, joka myöhemmin nousi Hollywoodissa maailmanmaineeseen Verhoevenin tavoin. Floriksen kautta Verhoeven ystävystyi myös käsikirjoittaja Gerard Soetemanin kanssa ja miehistä tuli olennainen työkaksikko seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Pitkän fiktioelokuvan pariin Verhoeven sukelsi railakkaalla seksikomedialla Mitä näenkään?! Mitä näenkään?! (Wat zien in, 1971), joka kertoo tarinan kahden prostituoidun elämästä 70-luvun alun syntisessä Amsterdamissa. Kaupungin ydinkeskustassa ja punaisten lyhtyjen alueella kuvattu elokuva ei saanut kriitikoita puolelleen, eikä lopputulos tyydyttänyt ohjaajaa, mutta elokuva keräsi teatterilevityksessä reippaasti yli 2 miljoonaa katsojaa. 1970-luvun alussa Verhoeven ja elokuvaaja Jan de Bontin aloittivat pitkän ja hedelmällisen yhteistyön.

 Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks Fruit, 1973)

Tekijäjoukon kansainvälinen läpimurto tuli seuraavan elokuvan, Jan Wolkersin romaaniin pohjautuvan Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks Fruit, 1973) myötä. Mestarillisesta elokuvasta tuli ilmiö Hollannissa, jossa se keräsi kaikkien aikojen katsojaluvut (3,3 miljoonaa katsojaa!). Tyylillisesti ranskalaisen uuden aallon elokuvat mieleentuova Turkkilaisia makeisia on kertomus Olga Stapelsin (Monique van de Ven) ja Eric Vonkin (huikean intensiivinen Rutger Hauer) emotionaalisesti tuhoavasta rakkaustarinasta. Se on samalla myös valaiseva ajankuva 1970-luvun Hollannista ja näkemyksellinen tulkinta hippiaikakauden vapaan seksin jälkeisestä tragediasta. Dokumentaarista elokuvakerrontaa hyödyntävä teos muutti 1970-luvulla koko maailman käsityksen hollantilaisesta elokuvasta. Verhoevenin maineikas elokuva nousi yllättäen brutaaleista kohtauksista ja alastomuudesta huolimatta jopa Oscar-ehdokkaaksi, tavoitellessaan parhaan ulkomaisen elokuvan palkintoa vuonna 1974. Vuosituhannen vaihteessa se valittiin 1900-luvun parhaimmaksi hollantilaiseksi elokuvaksi. Omapäinen teos on edelleen hurjaa katsottavaa, jopa aikoinaan kohutut seksikohtaukset ravistelevat yhä realistisessa paljastavuudessaan. Elokuvan ahdistava ilmapiiri on persoonallisuudessaan mieleenpainuva.

Verhoevenin seuraavaan ohjaustyön, Keetje Tippel (1975), myötä selvisi lopullisesti tekijänsä halu tehdä provokatiivisia elokuvia. Taiteellisten ja taloudellisten paineiden kärjistyessä ohjaajan elokuvailmaisu meni yhä vahvemmin äärisuuntaan historiallisessa draamassa, jossa nuori Keetje (jälleen Monica van de Ven) ajautuu 1800-luvun köyhälistön edustajana prostituoiduksi. Keetjen tie vie lopulta ryysyistä rikkauksiin ja hän muuttuu itsekeskeiseksi yläluokan rouvaksi. Hollannin historian läpivalaisuna Keetje Tippel herätti laajalti närkästystä ja raju seksuaalisuuden käsittely aiheutti paheksuntaa jopa vapaamieliseksi koetussa maassa. Kaikkien aikojen kalleimpana hollantilaiselokuvana toteutettu tuotanto keräsi lähes 2 miljoonaa katsojaa, mutta ohjaaja Verhoevenin ja tuottaja Rob Houwerin yhteistyö alkoi saada antagonistisia piirteitä menestyksestä huolimatta.

Rutger Hauer elokuvassa Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977)

Keetje Tippelin jälkeen Verhoeven jatkoi historiallisen aiheen parissa eeppisellä sotaelokuvalla Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977). Erik Hazelhoff Roelfzemanin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva kertoo väkevän tarinan nuorten hollantilaisten vastarinnasta natsimiehityksen vuosina. Teoksen autenttisuus tulee vahvasti esiin siitä, että elokuvan kuvaukset suoritettiin kokonaisuudessaan oikeilla historiallisilla paikoilla. Sodan runtelemassa maassa eläneenä Verhoeven osallistui myös ensi kertaa elokuviensa käsikirjoitusprosessiin, tuottaja Hoewerin satsatessa siihen Hollannin elokuvahistorian suurimman budjetin. Verhoevenin ohjaus on raskaasta aiheesta huolimatta seikkailullisen kepeätä ja suoraviivaisen tehokasta, mikä tekee elokuvasta toiminnallisen viihdyttävän. Odotukset nousivat korkealle paitsi alkuteoksen, myös maan historian takia. Vahinko vain, että kansalliset kriitikot odottivat yhä hollantilaiselta elokuvalta pienimuotoisuutta ja vaatimatonta tyyliä, jollaista Verhoevenin sotaeepos ei edustanut. Teatterilevitykseen elokuva saapuikin kiistanalaisen murskakritiikin saattelemana. Kansainvälisesti Gestapon vihollinen numero 1 otettiin erinomaisesti vastaan ja erityisesti Yhdysvalloista se löysi ymmärtäjänsä, elokuva palkittiin mm. vuoden parhaana ulkomaisena elokuvana Golden Globe -palkinnolla. Hollywood-legendan mukaan erityisesti Steven Spielberg oli vaikuttunut Verhoevenin kompromissittomasta elokuvailmaisusta.

 Pahamaineinen Spetters (1980)

Hollywoodin kutsuvista yhteydenotoista huolimatta Verhoeven jatkoi työskentelyä kotimaassaan, jossa hän rahoitusongelmista johtuen palasi televisioon tekemään tuntisen tv-elokuvan Voorbij, Voorbij (1979), joka oli tyylillisesti jatkoa Gestapon vihollisen sotakuvastolle. Verhoevenin ja tuottaja Houwerin kipeän välirikon takia seuraavan elokuvan tuottajaksi nousi aiemmin vain television puolella työskennellyt Joop van der Ende, joka pyrki parhaansa mukaan takaamaan taloudellisen tuen kiistanalaiselle tekijälle. Eksploitatiivisen väkivaltainen, mustalla huumorilla kuorrutettu nuorisodraama Spetters (1980) aiheutti Verhoevenin tähänastisen uran suurimman yhteiskunnallisen metakan. Jo aiemmin kotimaassaan vastenmieliseksi koettua elokuvaohjaajaa syytettiin homovastaiseksi misogynistiksi sekä seksistiseksi masokistiksi. Julkinen teloitus jatkui lukuisilla Verhoevenin vastaisilla mielenosoituksilla, joita järjestäneet tahot langettivat ohjaajan harteille fasistin ja irstailijan viitan. Spettersin saama mediahuomio hyödytti tosin sen kaupallista menestystä, sillä provokaatiosta kiinnostuneita katsojia löytyi yli miljoona. Ohjaaja itse loukkaantui syvästi kotimaassaan saamastaan kohtelusta ja päätti arvostuksen puutteesta johtuen lopettaa elokuvien tekemisen Hollannissa. Tilannetta tuskin paransi se, että Verhoeven oli Spettersiä tehdessään ajautunut ilmiriitaan myös Hollannin elokuvainstituutin (The Netherlands Film Fund) kanssa, joka käytännössä teki mahdolliseksi elokuvan tekemisen ohjaajan synnyinmaassa.

Vanhan taistelutoverin, Rob Houwerin palauttua tuottajaksi Verhoeven päätti ohjata vielä yhden elokuvan synnyinmaassaan. Tunnetun hollantilaiskirjailija, Gerard Reven romaaniin pohjautunut De vierde man (1983) oli hyppäys jännityselokuvan pariin. Tarina kertoo kylmäverisestä naisesta, joka on oletettavasti tappanut rakastajansa. Verhoevenin moderni film noir on ladattu täyteen vainoharhoja, mystisiä visioita ja oudoilta vaikuttavia tapahtumia, jotka nivoutuvat maagisesti yhteen. Seksuaalinen kuvasto, tunne-elämyksien ristiriitaisuudet ja umpikieroutuneet pakkomielteet kumpuavat pitkälti Verhoevenin käsityksestä katolisesta uskosta.

Eroottisesti latautunut tyylikäs trilleri menestyi kohtalaisesti Hollannissa, mutta paremman vastaanoton se sai Yhdysvalloissa, jossa siitä tuli kulttiklassikko. Myöhemmin Verhoeven palasi samaan eroottisen trillerin tyylilajiin menestyselokuvallaan Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct, 1992). 1980-luvun puolivälin lähestyessä ohjaaja teki odotetun päätöksen ja jätti synnyinmaansa. Verhoevenin ohella Hollywoodiin matkasivat myös miehen vakiokuvaaja Jan de Bont, De vierde manissa (sekä Gestapon vihollinen numero 1 ja Spetters -elokuvissa) pääosaa näytellyt Jeroen Krabbé sekä jo aiemmin Hollannin taakseen jättänyt Rutger Hauer.

Jatkoa seuraa...