Kävin viime viikolla poikkeuksellisesti arki-iltapäivänä elokuvissa, Helsingin Tennispalatsissa, katsomassa Lauri Nurksen hurtilla huumorilla höystetyn draamakomedian Veijarit. Elokuva itsessään ei jättänyt kummempia muistijälkiä, sillä naiskuvaltaan kammottavan filmin ainut valopilkku oli parivaljakko Mikko Leppilampi-Antti Luusuaniemi -yhteiskemia ja naseva keskinäinen sanailu. Katsomiskokemus pimeän salin uumenissa jäi mieltäni kaihertamaan siksi, että katsoin elokuvan murrosikäisistä koostuvan yleisön kanssa. Ei, kyse ei ollut koululaisesityksestä, vaan yleisestä maksullisesta näytöksestä. Kokemus ei myöskään jäänyt mieliin siksi, että nuorista koostuva yleisö olisi käyttäytynyt epäsopivasti, päinvastoin.
Jäin päällimmäiseksi miettimään näiden 13-16-vuotiaiden ajatuksia kotimaisesta elokuvasta ylipäänsä. He ovat syntyneet vuosina 1995-98, joten heidän ensisijainen kokemusmaailmansa suomalaisesta elokuvasta kumpuaa 90-luvun lopulla ja 2000-luvulla ilmestyneistä elokuvista, eli heitä voi liioittelematta kutsua suomalaisen elokuvan kaupallisen kultakauden lapsiksi. Heille lienee itsestään selvyys se, että suomalainen elokuva menestyy valkokankailla kotimaassa (ja miksei ulkomaillakin, vrt. esim. Mies vailla menneisyyttä, 2002, Rare Exports, 2010 ja Niko -lentäjän poika, 2008) ja ennen kaikkea, että kotimainen elokuva voi viehättää myös visuaalisella ilmaisullaan.
Suuren yleisön silmissä suomalaista elokuvaa pitkälti 1980- ja 90-lukua hallinnut kurjuuden maksimointi ja arjen ankeus ovat ainakin viihteellisimmästä tuotannoista siirtyneet sivummalle. Tilalle on tullut tyylikkyyttä ja charmia, jonka mukana ne pahnanpohjimmaisetkin teokset ovat usein näyttäneet ulkoisesti kelvollisilta, audiovisuaaliselta silmäkarkilta. Nimenomaan visuaalisuuteen panostaminen on tuonut kotimaisen elokuvatarjonnan lähemmäksi nuoria, ja se jos mikä on hieno saavutus jo sinänsä.
Se, mitä suomalaiselle elokuvalle tapahtui vuosituhanteen vaihteessa katsojaluvuilla mitaten, on yhä suurenmoinen asia maamme omaa elokuvakulttuurillista kasvatusta ajatellen. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kansa syöksyi katsomaan monipuolista kotimaista elokuvaa ja täkäläisten elokuvien katsomisesta tuli nuorillekin hyväksyttävämpää kuin aikoihin. Sillä niinhän se menee, että viihteellisemmän elokuvan parista ainakin osa siirtyy aina myös vaativampien elokuvien pariin ja osa löytää loputtoman tien elokuvan historian syövereistä. Näin kävi itsellenikin, 1990-luvulla.
Omat ensimuistoni kotimaisesta elokuvasta kumpuavat Spede-tuotantojen, Niskavuori-filmatisointien ja SF:n alkukasvillisuudesta. Erityisesti Uuno Turhapurot olivat lapsuuteni elokuvallinen lääke niin flunssaan kuin mielipahaan. Siksi niiden äärelle on kai edelleenkin turvallista ajoittain palata. Turhapuroista siirtyminen Kaurismäkien, Jarvan, Niskasen, Tulion ja monien marginaalin reunalle jääneiden kulttiteosten pariin ei ollut problemaattista, enemmänkin elokuvauteliaisuuteni luonnollista tyydyttämistä. Ollessani kuitenkin 10-vuotias kotimaisen elokuvan katsojaosuus oli 4,1 % (vuonna 1994), eikä suurta yleisöä tavoitettu kuin televisioensi-illan kynnyksellä. Vertailun vuoksi kuluneena vuonna samainen katsojaosuus oli 27%, eli modernin katsojatilastoinnin aikakaudella (vuodesta 1969) ylittyi ensimmäistä kertaa 2 miljoonan katsojan raja. Kotimaisen elokuvan seuraamista voisi kai kutsua peräti muodikkaaksi tällä hetkellä. Matka Esasta ja Vesasta (Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat, 1994) Rare Exportsiin alkaa olla jo aika tuntuva.
Paha perhe (2010)
Suomen Oscareiden, Jussi-ehdokkaiden listaa katsoessa monipuolisuus tulee selville, vaikka palkintogaalojen perimmäinen virhe toistuukin. Sillä jollain kummallisella tavalla palkintogaalojen ehdokasasetteluista vastaavat henkilöt tuntuvat unohtavan sen, että alkuvuodestakin on ollut elämää ja elokuvia. Tänä vuonna vääryyttä sai kokea erityisesti Aleksi Salmenperän viime vuoden tammikuussa ensi-iltansa saanut Paha perhe, joka kuitenkin allekirjoittaneen mielestä oli päättyneen vuoden vahvin suomalainen fiktioelokuva. Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen mestarilliselle tulevaisuuden klassikolle, Miesten vuorollekin olisi suonut nomineeraukset myös muissakin kategorioissa kuin dokumenttisarjassa. Onneksi kuitenkin iloitsemiseenkin on aihetta, sillä Juho Kuosmasen peräti viisi ehdokkuutta saanut Taulukauppiaat yllätti kaikki ja toisaalta on viehättävää nähdä, että onnistunut komediaelokuvakin voi saada kiitosta myös Jussi-raadilta, kuten Dome Karukosken hilpeän Napapiirin sankarit -elokuvan tapauksessa.
Suuren yleisön odotukset ja vaatimukset, katsomisen nälkä ja halu lisäävät toki myös elokuvantekijöiden vastuuta tehdä yhä moni-ilmeisempää elokuvaa. Jokaiselle jotakin periaatteella. Nähdäkseni viime vuosina tähän on ollut paremmat edellytykset kuin aikoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti