Jussi-palkinto 80 vuotta - sitkeyttä, tähtiloistoa ja politiikkaa

Tiettävästi Euroopan vanhin elokuvapalkinto, suomalaisille elokuville jaettava Jussi-palkinto, varttuu tänä vuonna erittäin kunnioitettavaan 80 vuoden ikään. Viime kuussa järjestetyssä juhlagaalassa keskeisimmät palkinnot (ohjaus, käsikirjoitus ja vuoden elokuva) voitti Tia Kouvon esikoispitkänä valmistunut tragikomedia Mummola (2023), joka oli allekirjoittaneenkin mielestä viime vuoden paras kotimainen.

Jo lyhytelokuvillaan hurmaavan omaleimaisia elokuvia tehnyt Kouvo onnistui debyyttivalkokangaselokuvallaan siinä missä moni elokuvantekijä kaupallisista syistä haparoi: tehdä omannäköinen ja linjakas elokuva vailla kompromisseja. Palkintoillan jälkimainingeissa nousi porua siitä, että Aki Kaurismäen sekä kotimaassa että kansainvälisesti suurmenestykseksi noussut Kuolleet lehdet (2023) jäi palkinnoitta. Se mikä debatista teki turhauttavan, oli tarpeeton vastakkainasettelu ja nuoremman debytantin vähättely veteraaniauteurin rinnalla.

Sinällään vastakkainasettelu ei ole vierasta Jussi-historiassa, johon ovat antaumuksella ja ansiokkaasti syventyneet toimittaja/tietokirjailijat Matti Rämö ja Anton Vanha-Majamaa. Rämö ja Vanha-Majamaa täydentävät ja taustoittavat elokuva-alan ilmiöitä hienosti ja nyanssirikkaasti. Jussi-palkinnon historiassa on ollut milloin taiteen ja viihteen vastakkainasettelua, milloin valtaapitävien konservatiivien ja vasemmistonuorten taistelua. Huolenaiheita ovat olleet myös palkinnon arvostuksen vaihtelevuus, taloudelliset kriisit tai pahimmissa tapauksissa koko suomalaisen elokuvan eloonjäämistaistelu.

Eskapismia sodan murtamille mielille

Jussi-palkinto syntyi jatkosodan runteleman Suomen keskelle. Välirauha oli solmittu Moskovassa vain vajaat kaksi kuukautta ennen ensimmäistä Jussi-gaalaa. Kansa kaipasi murheen keskelle eskapismia mitä voittopuolisesti tarjosi kukoistuskauttaan elänyt kotimainen elokuva. Vaikka sota oli hidastanut tuotantoja ja materiaalipula yltyi, elokuvia tehtiin ja katsottiin Suomessa ahkerammin kuin koskaan.

Idea Jussi-palkintoon tuli Yhdysvalloista, missä Yhdysvaltain elokuva-akatemia oli jakanut omia elokuvapalkintojaan, Oscareita, vuodesta 1929 lähtien. Länsinaapurissa taas jaettiin kipsisiä Charlie-palkintoja vuosina 1941-47, mikä omalta osaltaan oli antamassa ideointiapua suomalaisen elokuvapalkinnon syntyyn.

Jussi-palkintoja jakavaksi instanssiksi perustettiin Elokuvajournalistit ry ensimmäisenä nokkahahmonaan elokuvan moniosaaja Tapio ”Roy” Vilppunen. Elokuvajournalistit ry:n tehtäviksi määriteltiin yhtäältä edistää kotimaista elokuvajournalismia ja -debattia, toisaalta jakaa tunnustusta alan tekijöille. Vilpponen toimi alalla sekä elokuvatoimittajana että elokuvantekijänä, lavastajana, ja katsoi alaa eri näkökulmista. On arveltu, että Vilpposen motiivi Elokuvajournalistien perustamiseen saattoi olla halu nostaa oman taiteellisen työn näkyvyyttä. Jälkikäteen näyttää vähintäänkin kyseenalaiselta, että Vilpponen voitti Jussin heti ensimmäisessä palkintoseremoniassa, Herra ja ylhäisyys -elokuvan (1944) lavastuksesta.

Ansa Ikonen sai vuonna 1944 ensimmäisen naispääosan Jussi-palkinnon Toivo Särkän elokuvasta Vaivaisukon morsian.

Ensimmäiset Jussi-juhlat pidettiin 16. marraskuuta 1944 Ravintola Adlonissa, jossa sodan aiheuttamasta pula-ajasta huolimatta pukuloisto hiveli silmiä. Silkin tai pitsin puutteessa iltapukukankaaksi kelpasivat myös verhot ja pöytäliinat. Sotajoukkojen laajamittaisen kotiuttamisen takia ravintoloihin oli määrätty anniskelukielto. Adlonissa piilopulloja vaihdeltiin pöytien alla ja eteisaulaan jätetyn palttoon taskusta käytiin nappaamassa ”kohennustippoja”. Väliin huutokaupattiin ja arvottiin tilaisuuteen lahjoitettuja tuotteita. Huutokaupasta kerätyt rahat, kuten koko muukin Jussi-juhlien tuotto, ohjattiin rajaseudun lasten hyväksi. Sodankylästä evakuoidulle suurperheelle lahjoitettiin yhteenä 61 000 markkaa. Elokuvajuhlan ohessa tehtiin siis myös yhteiskunnallisesti merkittävää avustustyötä. Toinen maailmansota oli yhä käynnissä, ja palkinnonjaon aikoihin lehdissä seurattiin liittoutuneiden etenemistä Euroopassa.

Tähtiloistoa

Lystikkäällä tavalla kirja nostaa aikalaislehdistön mainintoja filmitähteydestä 1940-luvun puolivälistä: Eija Karipäällä oli "ruskeat gasellinsilmät", Marie-Louise Fockilla "unelmoivat huulet", Maaria Eira luikerteli pöytien lomassa "lohenvärisenä vamppina", Helena Kara oli "hurmaavaan valkoiseen pukuun pukeutuneena kuin uljas joutsen" ja Lea Joutseno "samppanjamaisesti helmeilevä, kuten aina". Palstatilasta merkittävä osa käytettiin naispuolisten osallistujien kuvailuun.  

Suomalaisen elokuvan laatu puhututti kuitenkin jo 1940-luvulla, mutta negatiivisesta arvostelusta huolimatta kotimainen elokuva löysi hyvin yleisöä. Kilpailevaa viihdettä ei heti sotien jälkeen juuri ollut. Vuonna 1945 suomalaiset kävivät katsomassa vuoden aikana keskimäärin peräti 9,5 elokuvaa. Luku on väkiluvun huomioiden hurja, sillä esimerkiksi viime vuonna (2023) elokuvissa käytiin vain 1,29 kertaa.

Jussi-gaalan lisäksi Elokuvajournalistit ry toden totta järjesti erilaisia oheistapahtumia. Heti perustamista seuranneena vuonna 1945 vietettiin ensin kevätjuhlia ja sitten rapujuhlia. Ohjelmassa oli tanssia, laulua, arpajaisia ja voimisteluesityksiä! Vuonna 1951 järjestettiin "elokuvajournalistien Suomen-mestaruus elokuva-arvostelussa" ja toukokuussa 1954 valittiin ensimmäinen "tähtityttö", joka palkittiin mahdollisuudella koekuvaukseen.

Alkuvuosinaan Jussit toimivat kiertopalkintoina, mutta vuodesta 1950 eteenpäin voittajat saivat ne omikseen. Vuoden 1951 Jussi-gaalaa juhlittiin Aulangolla Hämeenlinnassa, jossa lehtiraportit maalasivat kuvaa suorastaan taianomaisesta elokuvayöstä. Helsingin rautatieasemalta lähti gaalapäivänä erityinen ulkoapäin valaistu Jussi-juna, joka vei gaalavieraat Hämeenlinnaan. Siellä heitä oli odottamassa liki kolmen tuhannen hengen utelias joukko. "Näytti siltä, kuin koko Hämeenlinna olisi ollut jalkeilla", uutisoi Uusi Suomi.

Kuvanveistäjä Ben Renvall muotoili Jussi-patsaan

Vuonna 1952 valmistuneiden pitkien elokuvien lukumäärä asukasta kohden oli Suomessa tiettävästi korkeampi kuin missään muualla. Myös elokuvateattereiden lukumäärä oli jatkuvassa kasvussa. Vuonna 1949 niitä oli ollut Suomessa 475, vuoteen 1955 tultaessa jo 588. 

Kotimaisen elokuvan suosio alkoi kuitenkin hiipua, koska kilpailu vähistä markoista kävi kovempana kuin koskaan. Vaatteiden, levyjen, lomamatkojen ja muiden huvitusten lisäksi kotimainen elokuva kärsi myös siitä, että rauhan myötä ulkomaista elokuvaa tuotiin valkokankaille entistä enemmän. Horisontissa alkoi häämöttää myös uusi uhka, televisio.

Kohti haastavia aikoja

Suurien menestysten, etulinjassa Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955) jälkeen kotimainen elokuva alkoi urautua, eikä kalustoa ymmärretty nykyaikaistaa tai elokuvantekijöitä kouluttaa. Suomi kaupungistui vauhdilla ja kyselytutkimukset osoittivat, kuten osoittavat yhä, että kotimaisen elokuvan uskollisimmat yleisöt olivat maaseudulla. Lopun alkuna voi pitää studiokauden jättien taloudellista romahdusta 1950-luvun loppuun tultaessa. Osansa heikentyneestä tilanteesta sai myös Jussi-palkinto, joka muuttui seuraaviksi vuosikymmeniksi heittelevästi milloin kahvitilaisuudeksi, milloin media-arvoltaan olemattomaksi kollegoiden perhejuhlaksi ja huonoimpina vuosina (1960-61) palkinnot jäivät käytännössä jakamatta. 

Riitasointujen vuosikymmeninä Jussi-palkintojen olemassaolosta piti tiukimmin kiinni Helsingin Sanomien arvovaltainen elokuvakriitikko Paula "Pimpula" Talaskivi. Despoottisin ottein Talaskivi ei uskonut demokraattisen äänestyksen tuottavan aina parhaita päätöksiä, vaan viime kädessä puheenjohtajan viimeinen sana oli laki. 

Ristiriidat kumpusivat pitkälti kahden eri sukupolven näkemyksistä. Vanhempi polvi oli perustanut Jussi-palkinnon juhlistamaan ennen kaikkea suomalaista studioelokuvaa, joka alkoi olla henkitoreissaan. Nuorempi polvi äänekkäine kriitikkoineen halusi nostaa tuoreita ääniä ja ajaa radikaalia muutosta. Nuorille vihaisille kriitikoille elokuva oli kulttuuria, taidemuoto, jota valtion kuului tukea taiteellisten ansioiden perusteella. Studiopomoille se oli teollisuutta ja elinkeino, jota valtio oli nitistämässä hengiltä elokuvalippujen korkeilla leimaveroilla. Nuorten kriitikoiden hampaissa oli erityisesti T.J. Särkän johtama Suomen Filmiteollisuus, jonka Nina ja Erik -elokuvaa (1960) kriitikko Matti Salo piti suorastaan "törkeänä, suorastaan rikollisena elokuvana". Salon silmissä kotimainen elokuva oli menettänyt olemassaolon oikeutuksensa: sellainen elokuva jouti kuolla pois. Salon arvostelu suututti elokuva-alan vaikuttajat ja Elokuvateatteriomistajien liitto poisti kriitikolta vapaalippuoikeuden.

Elokuvajournalistit ry:n sisäiset ristiriidat repivät yhdistyksen toimintakyvyttömäksi, jonka seurauksena yhdistyksen toiminta loppui käytännössä sen haltuunsa saaneen nuoren polven kriitikoiden passiivisuuteen. Jussi-palkintojen jakaminen jatkui lopulta uuden Filmiaura ry:n toimesta, keulahahmonaan Pimpula Talaskivi. Elokuvahistorioitsija Kari Uusitalo on kuvannut Jussien siirtymistä Filmiauran jaettavaksi vanhan polven vallankaappauksena. Nuori polvi sai Elokuvajournalistit ry:n haltuunsa, mutta menetti järjestön tärkeimmän pääoman eli Jussi-palkinnon. "Nuori polvi oli noussut kapinaan, mutta ei osannut tehdä voitollaan mitään", on Uusitalo todennut. 

Vuoden 1964 Jussi-palkittuja: Hermoprässi-lyhytelokuvasta palkittu Kaarlo Nuorvala, Sissit-elokuvan kuvauksesta palkittu Esko Nevalainen, ohjaaja Mikko Niskanen, näyttelijä Matti Oravisto, vuoden lupaavimmalla esikoistyöllä palkitut Erkko Kivikoski ja Virke Lehtinen, leikkaaja Juho Gartz, musiikista palkittu Kari Rydman ja parhaan tilauslyhytelokuvan tekijänä palkittu Niilo Heino.

Palkintoja myös ulkomaille ja haudan taakse

1970-luvulla kotimaisia elokuvia valmistui yhä vähemmän, joista pohjanoteerauksen tarjosi vuosi 1974, jolloin valkokankaalla nähtiin vain kaksi uutta ensi-iltaa: Seppo Huunosen mustan komedian kyllästämä rikoselokuva Karvat ja Ere Kokkosen tieteisfarssi Viu-hah hah-taja. Paikatakseen elokuvavajetta Filmiaura alkoi jakaa Jusseja myös televisiotuotannoille. Yleisradion ja Mainostelevision televisioteattereissa valmistuikin kunnianhimoisia ja ajan hengen vanginneita televisioelokuvia, kuten Jukka Sipilän Aliisa (1970), Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) ja Veli-Matti Saikkosen Manillaköysi (1976).

Palkitsemisen aihetta haettiin myös ulkomailta ja haudan takaa. Leo Jokelaa muistettiin postuumisti erikois-Jussilla, Ingmar Bergman sai Jussinsa Kuiskauksia ja huutoja -elokuvasta (Viskningar och rop, 1972) kahden vuoden viiveellä Suomen ensi-illasta, Charles Chaplin palkittiin vuonna 1974 Nykyajan (Modern Times, 1936) ja Diktaattorin (The Great Dictator, 1940) uusintaesityksistä ja Marlon Brandoa muistettiin pystillä Kummisedästä (The Godfather, 1972). Lystikkäimmässä tapauksessa italialainen provokaattori Pier Paolo Pasolini palkittiin Jussilla, mutta Italiaan lähetetyssä paketissa vastaanottajan nimeksi oli lipsahtanut "Pasolino". Italian suurlähetystö valitti asiasta, ja lopulta kuululle ohjaajalle toimitettiin oikealla nimellä varustettu lähetys.

Palkinnon merkitys tekijöille

Jussi-palkinnon merkitys palkituille itselleen on ollut eri vuosikymmeninä vaihteleva. 1940- ja 50-luvuilla palkinnot otettiin voittopuolisesti kunnioittavasti vastaan, mutta 1960-luvun vasemmistoradikalistit käänsivät "porvarilliselle palkintopönötykselle" selkänsä. Kesyttömistä veljeksistä (1969) parhaan miespääosan Jussin saanut Eero Melasniemi ei saapunut noutamaan palkintoaan, vaan totesi, että "Jussit ovat sisältäpäin kuolleita ja siksi tarpeettomia." Sittemmin elämäntyöstään Betoni-Jussillakin noteerattu elokuvaajalegenda Kari Sohlberg kertoo kirjan haastatteluissa kuinka häpesi vuonna 1970 saatua ensimmäistä palkintoaan vasemmistotovereidensa keskellä. Toinen Betoni-Jussilla palkittu auteur, Pirjo Honkasalo, oli nuorena elokuvaopiskelijana järjestämässä peräti vaihtoehtoista palkintoa, Raimo-kunniamunia "taantumuksellisen" Jussin rinnalle. 

Vastarinta jäi lyhytaikaiseksi. Taistelevan elokuvan ja yleisöelokuvan mittelö päättyi jälkimmäisen voittoon, ainakin elokuvateattereissa. 1970-luvun yleisömenestykset olivat Spede Pasasen ja Risto Jarvan komedioita tai Kalle Päätalo -filmatisointeja - poikkeuksena Rauni Mollbergin valkokangasdebyytti Maa on syntinen laulu (1973), josta tuli valtaisa kaupallinen ja taiteellinen menestys.

1960-luvun lopulla elokuva-alan alamäki nakersi kuuden Jussin voittajaa, Matti Kassilaa siinä määrin, että hän pyysi poikaansa Taavia heittämään palkinnot avolouhokseen. Myöhemmin Jussien kohtalo alkoi kaduttaa Kassilaa ja hän hankki uudet patsaat hävitettyjen tilalle. 

Matti Kassila sai Betoni-Jussin elämäntyöstään  vuonna 2011.

Poliittisesti kuumentuneen tilanteen hälvennettyä 1980-luvun uusi tekijäpolvi ei kantanut taakkana Jussi-antipatiaa. Häpeällisen porvarileiman sijasta esimerkiksi Aki Kaurismäki näki Jusseissa ajan tuomaa prestiisiä. "Jussi on vanha traditio, arvokas tunnustus", kertoo Kaurismäki kirjassa. "Arvostan Jussia paljon, mutta Oscaria en ollenkaan, koska se on selkeästä kaupallinen palkinto. Jussi on enemmänkin kunnianosoitus."

Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat -elokuvalla (1994) parhaan ohjauksen Jussin voittaneelle Aleksi Mäkelälle tosin Jussi-gaalaan osallistuminen ei ole jäänyt myönteisenä kokemuksena mieleen. "Haukuttiin ensin kaikki sen vuotiset elokuvat, ja sitten ruvettiin palkitsemaan niitä. Ajattelin, että tämähän on suomalainen tapa palkita: te olette kaikki paskoja, mutta nostetaan teistä muutama esille."

Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä juhlitumman aseman Jussi-palkinto saa nykytekijöiden äänenpainoissa. Tummien perhosten kodilla (2008) ensimmäisen parhaan ohjauksen Jussinsa voittanut Dome Karukoski pitää palkintoa sinettinä oman alan hyväksynnästä. "Jussi on yhdistelmä anonyymiä kunnianosoitusta ja tuttujen elokuva-alan ihmisten selkääntaputusta. Varsinkin nuorelle tekijälle palkinnolla on erittäin suuri henkinen merkitys."

Kahdesti parhaan ohjauksen (Häiriötekijä (2015), Tyhjiö (2018)) ja kertaalleen parhaan lyhytelokuvan (Poke, 2020) Jussilla palkittu Aleksi Salmenperä tuo myös esiin Jussi-palkinnon merkitystä. "Jos minulta ottaisi pois Jussit ja kriitikoiden huomion, olisin varmaan lopettanut elokuvien tekemisen. Tunnusten merkitystä ei voi vähätellä."

Historiallisesti parhaan lyhytelokuvan Oscar-ehdokkaaksi Pitääkö mun kaikki hoitaa -elokuvalla (2012) uransa alkuvaiheissa edennyt Selma Vilhunen ylistää myös Jussi-palkintoa. "Arvostan Jussi-palkintoa aivan hirveästi. Se Oscar-juttu oli vain outo kuriositeetti siinä välissä. Sitä Jussi-patsasta himoitsen edelleen. Minulla on yksi hyllyllä, Hobbyhorse Revolutionista, mutta himoitsen niitä lisää. Enemmän kuin mitään Oscareita."

Selma Vilhusen Hobbyhorse Revolution palkittiin Jussilla parhaana dokumenttielokuvana vuonna 2018.

Selma Vilhusen, Juho Kuosmasen ja Alli Haapasalon kaltaisille tekijöille Jussit ovat aina merkinneet jotain. He eivät ole kokeneet pitkää aikakautta, jolloin palkintoa ja sen jakoperusteita pidettiin epämääräisinä ja imagoltaan tahriintuneina. Heille kyse on validaatiosta ja hyväksynnästä. 

Hymyilevä mies (2016) ja Hytti nro 6 (2021) -elokuvista parhaasta ohjauksesta palkittu Kuosmanen on havainnut, että Jusseilla on merkitystä myös Suomen ulkopuolella. Voittojensa jälkeen hän on saanut onnitteluviestejä paitsi agentiltaan myös tuottajilta, joiden kanssa hän on keskustellut mahdollisista tulevista töistä. "Musta tuntuu, että tuolla maailmalla koko ajan scouttaillaan, että löytyisikö jostain maasta joku kiinnostava uusi tekijä, jolla pääsisi rahastamaan. Kyllä ne seuraavat myös Jusseja."

Jussi-palkintohistoria on myös televisiohistoriaa

Oma lukunsa Jussi-historiassa ovat myös palkintoseremonioiden televisiointi. Jussi-palkintoja on jaettu niin television viihde- ja makasiiniohjelmissa, milloin osana Jatkoaikaa tai Ajankohtaista kakkosta, milloin Yleisradion, Mainostelevision, Nelosen tai MTV3:n toimesta. Modernimpaan Jussi-gaala-aikakauteen siirryttiin vuosituhannen vaihteessa, jolloin palkintokategorioita täsmennettiin, laajennettiin ja Filmiauran jäsenistö alkoi hiljalleen kasvaa. 

Yleisö-Jussin kunniakirjan ottaminen osaksi gaalailtaa puhututti Filmiauraa vuosituhannen vaihteessa. Filmiauran hallituksessa 1990-luvun lopulla istunut toimittaja Kati Sinisalo vastusti yleisöpalkinnon jakamista. Sinisalo koki, että yleisöpalkinto vaarantaisi Jussien uskottavuutta. Nyt yleisöpalkinto on jo vakiintunut osa palkintoiltaa. Tulkinnasta riippuen palkinto on joko laventanut ja tasapainottanut palkintokimaraa tai korostanut Filmiauran kapeaa makua. Siitä on pidetty tiukasti kiinni, että yleisön suosikkielokuva on pysynyt kunniakirjamaisena huomionosoituksena, eikä Ben Renvallin suunnittelemana Jussi-palkintona.

Jussi-palkintohistoriassa on myös joitakin kategorioita, joita on jaettu vain kertaluonteisesti kuten filmillisin toteutus (Vaarallista vapautta, 1962), paras mustavalkoinen kuvaus (Pojat, 1962), vuoden lupaavin esikoistyö (Kesällä kello 5, 1963), paras alkuperäisaihe (Rosso, 1985) ja tulevaisuus-Jussi (dokumentaristi Anu Kuivalaiselle). Parhaan debytantin Jussi on jaettu kahdesti: paremmin laulajana tunnetuksi tulleelle Sam Huberille elokuvista Ripa ruostuu ja Hysteria (molemmat vuodelta 1993) sekä Arttu Kapulaiselle roolityöstään elokuvassa Tomas (1996).

2010-luvulla vuoden elokuvaksi valittiin vuoroin ison yleisön hittejä ja pieniä kriitikoiden suosikkeja. Tuottaja Aleksi Bardy on palkittu molemmista. Vuonna 2011 vuoden elokuvaksi valittiin Dome Karukosken yleisösuosikki Napapiirin sankarit (2010) ja 2015 taas arthouse-helmeksi jäänyt J-P Valkeapään He ovat paenneet (2014). Ne edustavat vuoden elokuvaksi palkittujen Jussi-voittajien joukossa katsojamääräjanan ääripäitä. Bardy kommentoi kirjassa alalta saatua tunnustusta moniselitteisesti. Napapiirin sankareiden voitettua "Solarin pojat lähettivät viestin, että nyt voit kutsua itseäsi elokuvatuottajaksi. Raja oli kuulemma 200 000 katsojaa." Muutamaa vuotta myöhemmin He ovat paenneet -elokuvan voittaessa huijarisyndrooman tunne nousi päällimmäiseksi: "Siinä hetkessä tuntui tyhjältä ja vaikealta, ahdistavalta. He ovat paenneet oli pienen yleisön elokuva, joka päätyi kruunattavaksi suomalaisen viihdebisneksen alttarilla."

Tuottaja Aleksi Bardy ja ohjaaja J-P Valkeapää 

Viimeisen päälle viidentoista vuoden aikana Jussi-gaalan ympärillä on käyty keskustelua milloin dokumenttielokuvan valintakriteereistä, milloin televisioinnin tulevaisuudesta, milloin #metoon ja sukupuolineutraaleiksi muutettujen näyttelijäpalkintojen ympärillä. 

Erityisen mieleenpainuvaksi on jäänyt kevään 2018 gaala, jolloin Yle oli gaalaviikon alkuun ajoittanut Aku Louhimiehen ohjausmetodeja käsittelevän laajan artikkelin, jossa ohjaajan autoritaariset vallankäytön keinot ja kiistanalaiset työskentelymetodit tuotiin päivänvaloon. Jussi-gaala politisoitui hetkessä kireän, jännittyneen ja ahdistavan tunnelman vallitessa. Rämön ja Vanha-Majamaan haastatteluissa elokuvantekijät ja Filmiauran hallituksen jäsenet kertovat tunteistaan ja tuomioistaan tuon kohuillan jäljiltä. Kommentit ja muistikuvat vaihtelevat empatiasta jyrkkään kenttätuomiopäätökseen.

Ensiluokkaisen kiehtovaa luettavaa

Yli 400-sivuinen lukupaketti on runsas ja informatiivinen, mutta laajalti taustoitetuista yksityiskohdista huolimatta yleiskuva pysyy hienosti koossa. Lukijana jäin silti kaipaamaan listaa kaikista vuosikymmenten aikana palkituista, vaikka se olisikin tuonut tiiliskivimäisellä teokselle mammuttimaisuutta. Kirjan loppu tuleekin vähän yllättäen: yhteenvetoanalyysi jää harmittavasti piippuun. Tästä huolimatta Rämön ja Vanha-Majamaan kirjoittama Sitkeä Jussi – 80 vuotta elokuvaa, kriisejä ja tähtiloistoa on ensiluokkaisen kiehtovaa luettavaa kaikille suomalaisesta elokuva- ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. Tietokirja on täydellinen esimerkki teoksesta, jossa elokuvapalkinnon historia lomittuu komeasti suomalaiseen taide- ja viihdekeskusteluun kuluneen 80 vuoden ajalta.

Kirjaa rytmittävät myös oivalliset elokuvaesseet, joissa käsitellään eri vuosikymmeniltä merkittävimpiä Jussi-palkittuja. Keskittyneet esseet ovat erinomaisia tiivistyksiä niin Valkoisiin ruusuihin (1943) kuin Tytöt tytöt tytöt -elokuvaan (2022). Pohdiskelevista teksteistä tulee yhtenäisiä mm. sen seikan kautta, että niissä tarkastellaan aikalaisnäkökulmaa ja kunkin teoksen nykymerkitystä. Esseet linkittyvät myös parhaillaan esillä olevaan Kino Reginan näytöskokonaisuuteen.

Elämäntyöstään Betoni-Jussilla maaliskuussa 2024 palkittu Kati Outinen

Lopuksi: faktojen tarkistuksen merkityksestä

Kaikista kiistattomista ansioista huolimatta kirjan faktoissa, etenkin loppupuolella, on kuitenkin muutamia entusiastin silmäänpistäviä virheitä, joita toki suuri yleisö tuskin havaitsee. 

Kirjan runsas lähdeviitelista on ollut varmasti työläs toimitettava, siksi onkin harmillista ja eittämättä myös surkuhupaisaa, että Spede Pasasta koskevissa henkilöviitteissä samaksi henkilöksi identifioituu myös Pihtiputaan poliisisurmaaja Tauno Pasanen. Pasasia kaikki tyynni!

Mikko Niskasen Ajolähdön (1982) voittopottia käsitellessään Rämö ja Vanha-Majamaa mainitsevat elokuvan olevan "iskelmämusiikilla rytmitetty draama". Tällä anakronistisella kommentilla viitattaneen Mikko Alatalon tuotantoon. Maininnasta tekee kuitenkin harhaanjohtavan se, että Ajolähdössä kuultiin Alatalon "siirtomaa-Suomen laulujen" lisäksi (joita en iskelmägenren alle laskisi) myös Ratsiaa ja Pave Maijasen Mistakesia, jotka edustivat punkin jälkeistä uutta aaltoa.

Runsaasti vuosilukuja viljelevässä kirjassa numerot ovat tyylikkään voittopuolisesti oikein, mutta Jaakko Pakkasvirran pohdiskeleva sotadraama Pedon merkki (1981) eksyy kolme vuotta liian myöhäiseksi (kirjaan mukaan vuodelta 1984).

Suomen elokuva-arkiston (nykyisen Kansallisen audiovisuaalisen instituutin) 1990-lukulaisesta sijainnista tietokirjailijat ovat kujalla. Kirjassa todetaan, että Jussi-toimikunta olisi kokoontunut 12.1.1993 Sörnäisissä elokuva-arkiston tiloissa, mikä ei voi pitää paikkaansa, sillä SEA piti arkistopyhättöään tuolloin Helsingin Pursimiehenkadulla, Punavuoressa.

Kirja tekee myös perin tyypillisen mediahistoriallisen virheen kirjoittaessaan MTV3-kanavasta ennen vuotta 1993. Yleisradion torpparina vuosina 1966-92 toimineella Mainostelevisiolla (MTV) ei ollut omaa televisiokanavaa ennen tätä, vaikka ansiokkaasti olivatkin mukana Sparrausrinki-hankkeessa rahoittamassa uutta elokuvantekijäpolvea AVEKin, Yleisradion ja Suomen elokuvasäätiön kanssa. Sketsisarja Siivotaan, siivotaan (1991-92) oli Mainostelevision, ei MTV3:n ohjelmistoa.

Vuoden 1996 Jussi-gaalaa kuvatessaan Rämö ja Vanha-Majamaa kirjoittavat valkokankaalle pyörineen kuvia Chewbaccasta ja Anakin Skywalkerista! Jälkimmäinen kummastuttaa, sillä Star Warsin esiosat olivat tuolloin vielä varhaisessa esituotantovaiheessa. Ettei vaan olisi Anakinin sijasta nähty kankaalla Darth Vaderia tai Luke Skywalkeria? Tuskin gaalassa sentään näytettiin kuvia Jedin paluun (Return of the Jedi, 1983) kuolevasta Anakinista (Sebastian Shaw)?

Olli Saarelan Rukajärven tien (1999) menestystä käsitellessään kirja väittää, että Saarelan vahva Antti Tuuri -filmatisointi olisi ollut ensimmäinen toista maailmansotaa kuvannut suomalainen valkokangaselokuva sitten Rauni Mollbergin Tuntemattomaan sotilaan (1985). Kirjoittajilta on unohtunut tässä vaiheessa, että toinen Tuuri-filmatisointi, Talvisota (1989) ennätti edelle vuosikymmentä aiemmin.

Vuoden 2012 naisohjaajien elokuvia luetteloidessa kirja mainitsee teoksia vähän satunnaisesti. Elokuvaluettelosta jää epäselväksi, että onko kyse elokuvateatterilevityksessä olleista elokuvista vai ei, mutta niin tai näin, listasta jää mainitsematta niin Katja Gauriloffin Jussi-ehdokkaanakin parhaan dokumenttielokuvana ollut Säilöttyjä unelmia (2012) kuin Inari Niemen Robin (2012). 

Pikkuvikoja, heleppo korjata!

Docendolle kiitos arvostelukappaleesta.

Lisää vierailuja Aucustinen-kanavalla

Olen alkuvuodesta vieraillut jälleen monellakin Aucustinen-kanavan videolla YouTuben ihmeellisessä universumissa. Tuoreimmilla videoilla keskustelimme Poor Thingsistä ja Aucustinen teki vierailun tutustumaan elokuvatallenne- ja kirjakokoelmaani (osin myös musiikkitallennekokoelmaani), joka venähti peräti kolmiosaiseksi kokonaisuudeksi.

Videot ovat nähtävissä alla olevista linkeistä:

Poor Things (26.1.2024)

Tallennekokoelma osa 1 (4.2.2024)

Tallennekokoelma osa 2 (6.2.2024)

Tallennekokoelma osa 3 (13.2.2024)

Neljän Oscarin voittaja, Yorgos Lanthimoksen Poor Things (2023).

Vihattu ja ihailtu dinosaurus - Niko Jutilan elämäkertakirja Rauni Mollbergista on ensiluokkaista työtä

”Jos Sergei Eisenstein dramatisoi kuin matematiikan maisteri ja Federico Fellini kuin kukkakauppias, niin Molle dramatisoi kuten teurastaja.” - Ensio Suominen

Rauni Mollberg (1929-2007) oli kiistelty ja kiitelty taiteilijapersoona, joka vaikutti niin elokuvan, teatterin kuin television saralla. Mollberg rakasti tavallisia, elämää nähneitä ihmisiä ryppyineen ja aknearpineen. Naamasta sai näkyä, mitä kurkkuun oli kaadettu. Miehen elokuvien estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon. Molle sai ihmiskasvoihin intensiivisen latauksen tutkiessaan elämän repiviä alkuvoimia. 

Elokuvataiteen ensimmäiseksi akateemikoksi vuonna 1989 nimitetyn Mollbergin uljaimmat työt löytyvät 1960- ja 80-luvuilta, jolloin syntyivät mm. elokuvat Maa on syntinen laulu (1973) ja Tuntematon sotilas (1985) sekä paljon muistellut televisiotyöt Lapsuuteni (1967), Tehtaan varjossa (1969), Sotaerakko (1972) ja Siunattu hulluus (1975). Elokuvatutkija Antti Alanen on todennut Elokuvantekijät-kirjassaan (2012), että "fotokemiallisen lihallinen olemus korostui näiden elokuvien unohtumattomassa kuvauksessa". Mollbergin parhaimpien töiden elokuvaajina toimivat Hannu Peltomaa, Kari Sohlberg, Markku Lehmuskallio, Esa Vuorinen ja Kjell Lagerroos. 

Molleksi kutsutun auteurin jälkimaine on alkanut varjostaa ohjaajan suuruuden päiviä. Kotimaiseen elokuvaan erikoistuneen tietokirjailija Niko Jutilan Molle - Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat -kirjan suurin saavutus onkin siinä, että se kertoo rehellisesti ja kaunistelematta Mollbergin sikamaisesta käytöksestä, vallan väärinkäytöstä ja ohjausmetodien arvaamattomuudesta väheksymättä ohjaajasuuruuden laadukkaimpien töiden arvoa. Jutilan teos onnistuu taiteilijaelämäkertojen haasteellisessa tehtävässä: kuinka jakaa kertomus henkilökohtaisen elämän ja taiteen välille. Näin ollen se on myös syventävää jatkoa Veikko Aaltosen ansiokkaalle Dinosaurus-dokumenttielokuvalle (2021).

Teatterikoulusta kansainvälisille areenoille

Mollbergin oppi näyttelijäntyöstä syntyi teatterikoulussa, jossa samalla legendaarisella vuosikurssilla opiskelivat myös mm. Mikko Niskanen, Jussi Jurkka, Veikko Sinisalo ja Leo Jokela. Niskasen kanssa Mollberg jakoi hetken aikaa myös Helsingin Katajanokalla opiskelija-asuntoa ja ohjaajaurillaan he kohtasivat myöhemmissä vaiheissa monessa kohtaa. 

1950-luvun alussa Molle työskenteli näyttelijänä ja ohjaajana Joensuun ja Kuopion teattereissa, kunnes vuonna 1963 hänestä tuli Yleisradion televisioteatterin ohjaaja. Vasemmistoradikalismin aallossa Mollberg savustettiin ulos Yleisradion televisioteatterista, mutta uusi asemapaikka löytyi Yleisradion TV2:n teatteriosaston ohjaajana, jossa hän vaikutti vuodet 1968-86. Aktiivivuosina elokuvia ja televisioteatteria syntyi mm. Timo K. Mukan, Väinö Linnan, Aapelin, Erno Paasilinnan ja Toivo Pekkasen teksteistä. 

Mollberg teki läpimurtonsa elokuvantekijänä valkokangasdebyytillään Maa on syntinen laulu, josta tuli valtaisa kaupallinen ja taiteellinen menestys. Reilusti yli 700 000 katsojaa kerännyt elokuva herätti kohua alastomuudellaan ja "arktisella" seksin kuvauksellaan. Aikalaisarvioissa se otettiin vastaan voittopuolisesti kehuen: Helsingin Sanomien Paula Talaskivi kirjoitti (HS 3.11.1973) sen olevan "elokuvan, jota olemme - vaikka ehkä tietämättämme odottaneet jo vuosikausia". Aamulehden Erkka Lehtola (Aamulehti 2.11./3.11.1973) jatkoi, että "elokuvaa on tehty kuin veitsenterällä, uhkarohkeasti, ja tuloksena on voimakkaasti vaikuttava teos, joka kyllä liikahduttaa jokaisen katsojan tunnemaailmaa." 

1970-luvun suomalaiseksi elokuvaksi Maa on syntinen laulu onnistui saavuttamaan myös kansainvälisen yleisön poikkeuksellisella tavalla maailman merkittävimmillä elokuvafestivaaleilla. Le Monden kriitikko Jacques Siclier kirjoitti (17.3.1978) "elokuvan voiman olevan siinä, että se saa meidät kokemaan kirpeällä runollisuudellaan luonnon kiertokulusta riippuvaisen olemassaolon vaikeudet ja outouden. Mollberg ei tuomitse ainuttakaan ylivoimaisten olosuhteiden riepottelemista henkilöistään."

Maritta Viitamäki Maa on syntinen laulu -elokuvan (1973) pääroolissa Marttana

Jutila kuvaa kirjassaan hersyvästi Syntisen laulun jälkimaininkeja: taloudellista menestystä ja "outojen pohjoismaisten" elokuvien kulttuurivientiä viinan kyllästämällä 1970-luvulla. Kielitaidottoman suomalaisjoukon pöllähtäessä Cannesin, Berliinin tai Locarnon elokuvajuhlille, tarvittiin apua kosmopoliitin Jörn Donnerin vetovoimasta. Kulttuurin moniottelija Donnerin ja rivosuisen Mollbergin egot joutuivat elokuvasta toiseen törmäyskurssille. 

Mollen uran magnum opus, Tuntemattoman sotilaan värillinen uudelleenfilmatisointi, syntyi kohun ja odotusten saattelemana 1980-luvun puolivälissä. Väinö Linnan alkuperäistekstille uskollinen elokuva on jyrkästi sodanvastainen ja naturalistisessa otteessaan suorastaan härnäävä. Mollberg ei tehnyt kaupallisia myönnytyksiä ja riisui sodalta kaiken glorian. Elokuva alkaa elävän nuoren miehen ruumiista ja päättyy kuolleeseen torsoon. Kuolema on lakoninen toteamus ilman teatraalisuutta. Esa Vuorisen käsivarakuvaus herätti huomiota aina Hollywoodissa saakka, jossa elokuvasta järjestettiin näytöksiä Oscar-kampanjoinnin ja elokuvaviennin merkeissä. Tiettävästi Tuntemattoman näki tuolloin myös Steven Spielberg, joka elokuvasta vaikuttuneena hankki itselleen yksityisen filmikopion suomalaisten korpisotureiden kohtalonhetkistä. Yllättäen Jutilan kirja vaikenee tältä osin.

Julmien metodien äärellä

Pelottavan ailahtelevaisen Mollbergin ohjausmetodit olivat säälimättömiä niin eläimiä kuin ihmisiä kohtaan, mutta hienoviritteisyydessä hän saattoi olla, kuten Maa on syntisen laulun apulaisohjaajana ja käsikirjoittajana toiminut Pirjo Honkasalokin on observoinut, ensiluokkainen henkilöohjaaja. Mollberg rääkkäsi itseään käymällä kuvattavien kohtausten tunnetilat läpi henkisesti ja fyysisesti heittäytyen. Tuntematonta sotilasta tehdessä hän nukkui vain hätäisiä parin tunnin unia, eikä peseytynyt. Tupakanpolton kuvausten alkaessa terveyssyistä lopettanut 56-vuotias ohjaaja veti itsensä niin piippuun, että tunnusti kuvausten jälkeen kärsineensä rytmihäiriöistä. Liki kymmenen vuotta aiemmin, Aapelin teksteihin pohjautuvan Aika hyvä ihmiseksi -elokuvan (1977) kutsuvierasensi-illassa ohjaaja sai sydänkohtauksen. Molle julisti omaksi maailmankatsomuksekseen maailman turmelevan vaikutuksen: "Aina kun on jotakin hyvää ja kaunista, se myrkytetään pian pois. Ihminen sen tekee, tavalla tai toisella. Sekä itselleen, luonnolle että kanssaihmisille."

Kirjaan haastateltujen aikalaiskokijoiden mukaan Mollberg oli perheenjäsenilleen pahimmillaan julkista nöyryyttämistä harjoittava ihmishirviö, erityisesti skitsofreniaa sairastaneelle pojalleen Heikille. Omaleimainen viha/rakkaussuhde omaan poikaan kesti jopa puukotuksen. Tytär, teatteriohjaaja Eira Mollberg (1957-) analysoi kirjassa, että Mollen käytöksessä oli pahimmillaan suoraa pahuutta ja hän omi julmat menetelmänsä omalta isältään, alkoholismiin taipuvaiselta hämeenlinnalaisautoilijalta. 

Tyrannimaiseen käytökseen sekä taiteessa että siviilielämässä vaikutti myös Mollbergin teatterikouluaikainen rehtori Wilho Ilmari, joka yritti herättää näyttelijöissä tunnereaktioita liki hinnalla millä hyvänsä. Ilmarin opin Molle imi itseensä: tietyt ihmiset oli suututettava, jotta nämä sai aktivoitua. ”Kaiken mitä olen myöhemmin tehnyt, olen rakentanut sille perustalle, jonka häneltä sain.”, Molle tunnusti vuosikymmenten päästä. 

Tehtaan varjossa -romaanin viimeisen lauseen Molle otti elämän viisaudekseen: "ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pitemmälle kuin hänen isänsä näki." Ajatus muodosti lähtökohdan Mollen tekemisille ja antoi sanoman, jota hän tahtoi julistaa tai hienovaraisesti ujuttaa tarinoihin. Ihmisen oli päästävä pois lähtökuopistaan ja yllettävä korkeammalle.

Mielenkiintoisella tavalla elämäkertakirjuri purkaa myös Mollen julkisuuskuvan ristiriitaisuutta. Omissa oloissaan ja kuvauksissa ohjaaja puhui rehvakkaasti ja rivosti hämäläismurteella, mutta haastatteluissa ja silmäätekevien kulttuuripiirien keskellä Mollberg lausui kirjakielellä runoja ja osasi käyttäytyä fiksusti. Ohjaajan sanallisen räyhäämisen uhriksi filmauksissa usein jäänyt järjestäjä Raimo Mikkola muistelee kirjan haastattelussa Mollen kohdelleen häntä sydämellisesti kuvausten ulkopuolella. Ei tule yllätyksenä, kun kirjan sivuilla kerrotaan Mollen kieltäneen hänen elinaikanaan viritellyt elämäkertakirjat tai henkilökuvadokumentit.

Rauni Mollberg koki sotamies Riitaojan (Hannu Kivioja) Tuntemattoman sotilaan läheisimmäksi hahmoksi.

Nousu ja tuho

Mollbergin ura elokuvantekijänä noudatti nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Monumentaalisen ja mainettaan paremman Ystävät, toverit -elokuvan (1990) taloudellinen tappio syöksi Mollbergin uran jyrkkään alamäkeen elokuvantekijänä. Viimeiseksi valkokangaselokuvaksi jäänyt ja kieltämättä totaalisesti epäonnistunut Paratiisin lapset (1994) aiheutti julkisuudessa jo verbaalisen mestauksen. Mollen lähtökohtana oli tehdä "komediaa, jotta elokuvateattereihin saataisiin suomalaiselle elokuvalle katsojia”. Lopputuloksena Paratiisin lapset sai laman näivettämässä ilmapiirissä vain vajaat 3000 katsojaa ja antoi aiheen paitsi populistisiin valituksiin veronmaksajien rahoilla ratsastavasta "korkeataiteesta" myös Ilta-Sanomien (11.11.1994) surullisenkuuluisaan lööppiin: "Mollbergin elokuva teki historiaa: teatteriin ei tullut yhtään katsojaa!" 

Haaveet uusista valkokangaselokuvista eivät enää toteutuneet, mutta Mollberg teki televisiolle vielä elokuvanovelleja Erno Paasilinnan Nuoruusaikoja-kokoelman (1992) tarinoista. Vuosina 1999-2004 valmistuneet lyhytelokuvat jäivät 78-vuotiaana kuolleen elokuvataiteen akateemikon joutsenlauluiksi.

Tietokirjailija Niko Jutila on tehnyt valtavan taustatyön käydessään läpi kirjallisia lähteitä ja haastatellessaan Mollen kanssa työskennelleitä ystäviä ja vihamiehiä sekä hänet tunteneita sukulaisia ja perheenjäseniä. Mittava lähdeaineisto on koostunut tuhansista lehtijutuista, kymmenistä televisio- ja radiohaastatteluista sekä liki kymmentuhatsivuisesta massasta asiakirjoja ja kirjeitä, jotka Mollberg jätti jälkeensä. Ansiokkaan elämäkertakirjan saatesanoissa kiteytetään jotain kiistämätöntä: "Tämä kirja on kertomus yhdestä ihmisestä. Samalla se kertoo eräästä aikakaudesta ja taiteenalasta, suomalaisesta elokuvasta, jonka suurimpia nimiä Rauni Mollberg oli ja on."

WSOY:lle kiitos arvostelukappaleesta.

PS: Olen käsitellyt Rauni Mollbergin elokuvia Maa on syntinen laulu ja Tuntematon sotilas myös Ylen Kirja vs. Leffa -ohjelman jaksoissa:

Maa on syntinen laulu

Tuntematon sotilas

Lukeminen kannattaa aina - katsaus uudempaan suomenkieliseen elokuvatietokirjallisuuteen

Elävän elokuvakulttuurin ylläpitämisen perustaa on vireän ja monimuotoisen elokuvateatteri- ja festivaaliverkoston lisäksi myös kotimaisilla kielillä toimitettava elokuvajournalismi- ja tietokirjallisuus. Kun palkkatyönä ammatillisesti tehtävä kulttuurijournalismi alkaa olla monella sektorilla huolestuttavasti henkitoreissaan, voi vaihteeksi kääntää katsetta elokuvatietokirjallisuuden piiriin.

Suomenkielisessä elokuvatietokirjallisuudessa on tapahtunut juuri se, mitä Peter von Baghin (1943-2014) kuollessa osasi ennustaa, pirstaloituminen ja marginalisoituminen. Jos von Bagh kirjoillaan saavutti laajemman suuren yleisön suosion, joka kantoi aina joulu-, rippi-, isän/äitienpäivän- kuin syntymäpäivälahjoiksi, ei vastaavaa ole sittemmin koettu. 

Se ei onneksi tarkoita kuitenkaan sitä, että viimeisen kahdeksan vuotta olisi eletty tyhjiössä. Elokuvan kulttuurista asemaa tietokirjallisuuden piirissä on pitänyt yllä näkyvimmin elokuvatoimittaja ja tietokirjailija Kalle Kinnunen. 

Viime vuosien satoa...

Elokuvataiteen valtionpalkinnollakin muistettu Kinnunen on kirjannut ansiokkaasti ylös niin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin historian (30 vuotta rakkautta ja anarkiaa, yhdessä Lauri Lehtisen kanssa, 2017), Suomen elokuvasäätiön puolivuosisataa (Elokuvasäätiön tuella: Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019, 2019) kuin elämäkertoja ohjaaja Dome Karukoskesta (Hymypoika. Dome Karukosken tie Lepsämästä Hollywoodiin, yhdessä Matti Rämön kanssa, 2020), elokuvamoguli Jukka Mäkelästä (Valkokankaan valtakunta. Elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset, 2021) kuin televisiojohtaja Jorma Sairasestakin (Daddy Cool - kolme vuosikymmentä televisiomaailman huipulla, 2017). Kinnusen ensimmäinen kirja Big Game: Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen (2015) kertoi elokuvaohjaaja Jalmari Helanderin siihenastisen elämän tarinan ja kertoi sujuvasti siitä kuinka Suomeen syntyi genre-elokuvia rakastava ja niiden pariin tekijöinä hakeutuva sukupolvi. Kinnusen tuorein kirja on Big Gamen sukulaisteos siinä mielessä, että Veden vartija - Teemestarin kirjasta elokuvaksi (2022) keskittyy Saara Saarelan ohjaaman suomalaisittain poikkeuksellisen sci-fi-elokuvan tekoprosessiin yksityiskohtaisesti ja informatiivisesti.

Omalla marginaalisemmalla maaperällään kiehtova lukukokemus oli Niko Jutilan Poikki! - Toteutumattomat kotimaiset elokuvat (2020), joka nimensä mukaisesti perkasi huolella ja valtavaa taustatyötä arkailematta tekemättä jääneitä suomalaishankkeita. Välillä liki salapoliisimaista työtä tehneen Jutilan kirja on aarreaitta jossitteluun taipuvaisille cinefiileille. Elokuvauutiset-sivustoa ylläpitävän elokuvatuntijan seuraava teos Molle - Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat ilmestyy tammikuussa 2023. Se on luonnollisesti jo aiheensa perusteella allekirjoittaneen ostolistalla.

Vihatun ja rakastetun elokuvaohjaajan muotokuva.

Näyttelijöiden ja elokuvantekijöiden elämäkertakirjallisuuden vyöryssä helmiä on ollut harvassa, mutta sikoja sitäkin enemmän. Pelkästään viime syksynä oli tarjolla niin monta näyttelijäelämäkertaa, että ei laskuissa pysynyt. Paremmasta päästä olivat Tuomas Marjamäen toimittama rehellisessä suorapuheisuudessaan rehevä Vänä elävänä ja Johanna Venhon kirjallisesti ansiokas Martti Suosalon tähänastinen elämä. Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen on viime vuosina urakoinut definitiivisiksi tiiliskiviopuksiksi Federico Fellinin, Rainer Werner Fassbinderin ja Jean Sebergin elämät.

Vankkaa kulttuurihistoriatietoutta ovat tarjonneet Urmas A. Hilapieli kirjallaan Kino-Suomi - Elokuvan esittämisen historia 1896-2021 (2021), jonka järkälemäisyydessä on monumentaaliset mittasuhteet sekä Suomen Filmiteollisuuden tarinan esseemäisiksi artikkeleiksi koonnut Unelmatehdas Liisankadulla - Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina (toimittajina Kimmo Laine, Minna Santakari, Juha Seitajärvi ja Outi Hupaniittu, 2019).  

Yksi on vielä erikseen mainittava, Laajakuva-elokuvaverkkolehden kirjajulkaisu Peilin takana: elokuvan historia(a) 1874-2020 (2020), joka rohkeasti tarjoaa rinnakkaispolun elokuvahistorian peruskaanonille undergroundia, törkyä ja kulttikalkkunoita kaihtamatta.

Suomalaisen elokuvan lyhyestä historiasta

Harvaa tietokirjailijaa voi perustellusti kutsua niin tuotteliaaksi kuin Juri Nummelinia. Helsingin kirjamessujen aikaan tietokirjailijapalkinnon saaneelta Nummelinilta on tullut pelkästään jo kuluvalla vuosikymmenellä yhdeksän (!) teosta kirjallisuudesta ja elokuvista sekä nippu suomennoksia, uusintajulkaisuja ja novellikokoelmia. Elokuvan saralla Nummelin on toiminut jo vuosia Turussa järjestettävän Suomalaisen elokuvan festivaalin johtajana ja siinä työssään tehnyt hartiavoimin töitä monimuotoisten näkökulmien avaamiseen kotomaamme elokuvatodellisuuden suhteen.

Nummelinin uutuuskirja Suomalaisen elokuvan lyhyt historia (2022) käsittelee kompaktisti kotimaisen elokuvan matkaa varhaisista mykkäelokuvista aina nykypäivään saakka. Tyylikkään tummanpuhuvalla kannella varustetussa tietokirjassa käsitellyksi tulevat niin studiokausi, uusi aalto, aikalaiskriisit kuin vuosituhannen vaihteen kotimaisen elokuvan kaupallinen menestys. Siinä missä elokuvahistoriikit tapaavat olla usein pitkän näytelmäelokuvan historia, tuo Nummelin ansiokkaasti esiin kotimaisen elokuvan monimuotoisuutta lyhytelokuvan, dokumentaarin, animaation ja mediataiteen puolelta.

Juri Nummelinin uutuuskirja Suomalaisen elokuvan lyhyt historia.

Nummelinin tuotteliaisuuden ilmeinen varjopuoli tulee kuitenkin pahasti vastaan miehen uusimmassa elokuvakirjassa. Kotimaiseen elokuvaan perehtynyt lukija huokailee ja hämmästyy pitkin kirjaa siitä miten valtavan määrän se sisältää asiavirheitä. Herää kysymys, onko kirjaa laisinkaan oikoluettu kustantajan (Avain) toimesta? 

Teoksessa menevät sekaisin niin ohjaajat kuin elokuvat, studiokauden tekijöiden lähtökohdat ja Suomen elokuvasäätiöön liittyvät faktat. Nummelinin vaihtoehtotodellisuudessa Aleksi Salmenperä on ohjannut Janne Kuusen Kukkia ja sidontaa (2004) ja Hannu Kahakorpi Hannu Seikkulan Rampe ja Naukkis - kaikkien aikojen superpari -hupailun (1990). Lisäksi kahden tekijäparin elokuvista jää liki poikkeuksetta toinen ohjaaja mainitsematta: Speden ja Vesa-Matti Loirin tuohivirsuwestern Hirttämättömät (1971) kreditoidaan pelkästään Loirin nimiin, dokumenttielokuvista Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro (2010) Berghällin nimiin & Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan Lost Boys (2020) Neuvosen nimiin. Monikansallisista koko perheen Niko-animaatioista (2008/2012) Nummelin unohtaa kokonaan kansainväliset co-ohjaajat.

Studiokautta käsittelevissä osissa sekaisin menevät taas yhtiöt ja tekijät. Suomen Filmiteollisuuden kasvattina tunnetusti työskennellyt Mikko Niskanen sotkeutuu kirjassa Suomi-Filmin lupaukseksi ja Fennadan valioteoksen, Ville Salmisen Evakon (1956) väitetään olevan Suomen Filmiteollisuuden elokuva.

Haparoivan tiedon äärellä ollaan myös joissakin sisältökuvauksissa: Aleksi Mäkelän Häjyt (1999) Nummelin laskee toimintaelokuvaksi (!), vaikka elokuva paikantuu selkeämmin hurtilla huumorilla ja rikoksella höystetyksi (kasvu)draamaksi. Anna Paavilaisen lyhytelokuva Play Rape (2019) käsittelee Nummelinin mukaan "naisten kohtelua filmialalla", vaikka jokainen elokuvan nähnyt voi todeta teoksen käsittelevän ennemminkin näyttämötaidetta. Mika Kaurismäen Mestari Cheng (2019) muuntuu lapsuksen kautta Changiksi, Seppo Huunosen filmografiaa esitellessä unohdetaan (ehkä syystä?) Piilopirtti (1978) ja Rauni Mollbergin Tuntemattomasta sotilaasta (1985) on Nummelinin väitteen mukaan olemassa televisiosarja (kunpa olisikin!). Kaurismäen veljeksiä ruotiessaan Nummelin kuvaa toistuvasti Mikan elokuvia "epäkiinnostavammiksi" perustelematta lainkaan tulkintaansa. Väsyttävästi kirjassa toistuu myös trendikäs termipari: eksotisoiva rasismi. Havainnot rasistisista representaatioista ovat perusteltuja (joskin aika ajoin anakronistisia), mutta lukijakokemuksena "eksotisoivan rasismin" olisi voinut tuoda esiin yhtenä koottuna kainaloartikkelina jatkuvan toistelun sijaan.

Suomen elokuvasäätiön tukiin liittyen metsään mennään siinä, kun väitetään (taas kerran), että Naisen logiikka (1999) olisi ollut ensimmäinen SES:n tuotantotukea nauttinut Spede-elokuva. Jo elokuvasäätiön historian toisessa tuotantotuen jaossa vuonna 1971 oli Spede Pasanen julkisen rahoituksen vastaanottajana Kauhukakara-hankkeellaan, joka lopulta jäi valmistumatta. Myöhempinä vuosikymmeninä ns. automaatiotuki heilahti Uuno Turhapuro -sarjan pahnanpohjimmaisille farsseille Uuno Turhapuron huikeat poikamiesvuodet maaseudulla -elokuvasta (1990) alkaen.

Nummelin väittää myös elokuvan ja television moniottelijaa Kari Kyrönseppää elokuvasäätiön toiminnanjohtajaksi, vaikka nopeallakin tiedonhankinnalla saa selville, että Kyrönseppä työskenteli SES:ssä 1990-luvun alussa tuottajan mandaatilla. Myöhemmin Nummelin kirjoittaa vielä Jarmo Lampelan Miesten välisiä keskusteluja -elokuvan (2012) olleen julkisesta rahoituksesta riippumaton indie-elokuva. Näin ei ollut, sillä elokuva nautti säätiön tukea päälle 30 000 euroa. Jälkimmäiset kuulostavat ehkä pieniltä virheiltä, mutta tietokirjallisuudelta odottaisi täsmällistä faktaa, olipa sisältö sitten luonnontiedettä tai taiteentutkimusta.

Suomalaisesta elokuvasta ei ole turhan paljon tehty kokoavia tietoteoksia viime vuosikymmeninä, joten tässä Nummelinin teoksella on oma tärkeä paikkansa. Lukuisista asiavirheistä huolimatta on kulttuuriteko, että pienellä kielialueella toimitetaan taiteenlajin historian kokoava opus. On myös oivaltavaa, että kirjan viimeisille sivuille on koottu paitsi suomalaisen elokuvan merkittävimpien elokuvien kaanon, mutta myös vastalista painottuen kultti- ja kalkkunaelokuviin, jotka kuitenkin ovat omalla erityislaadullaan (tai laaduttomuudella?) tuonut pikantin lisän härmäläisen elokuvan historiaan.

Ai niin, yksi vielä... Seppo Huunosen mustan huumorin rikossekoilu Karvat (1974) ei ollut ensimmäinen suomalainen K18-elokuva, sillä edelle kyllä ennätti Teuvo Tulion joutsenlaulu Sensuela (1972). Ensi kerralla, tai mieluiten jo toiseen painokseen, faktat kuntoon! Allekirjoittanut ilmoittautuu pedantiksi oikolukijaksi.

Konnia ja huligaaneja: Elokuvasukupolvien kohtaamisia

Kun laivat vielä olivat puuta ja filmi filmiä

Sakari Kirjavainen, Marja Pensala & Kati von Zansen (toim.) (2013) Konnia ja huligaaneja: Elokuvasukupolvien kohtaamisia. Helsinki: Gaudeamus, 315 s.

Viime vuoden lopulla ilmestyneen Konnia ja huligaaneja: Elokuvasukupolvien kohtaamisia -teoksen julkaiseminen on ollut helsinkiläiseltä Gaudeamus-kustantamolta tärkeätä (elokuva)kulttuurityötä. Kirjan pohjana ovat eri aikakausina elävän kuvan parissa työskennelleiden henkilöiden haastattelut, jotka alun perin julkaistiin ansiokkaana artikkelisarjana Suomen elokuva- ja mediatyöntekijöiden liiton (SET) Elokuvakulttuurilehti Lehtisetissä vuosina 2003-2009. Artikkelisarjan tausta-ajatuksena oli kahden eri sukupolvea edustavan elokuvantekijän kohtaaminen.

Alkuperäiset haastattelut olivat elokuvaohjaaja/kirjailija Sakari Kirjavaisen tekemiä, mutta kirjamuotoon dialogipohjaiset haastattelut ovat toimittaneet mm. palkitun Elsa-lyhytelokuvan (1982) tekijänä muistettava dokumentaristi Marja Pensala sekä elokuva-alan eri tehtävissä työskennellyt Kati von Zansen. Luettavuuden parantamiseksi Pensala ja von Zansen ovat tehneet teksteihin kevyitä lisäyksiä sekä selventäviä alaviitteitä ja infolaatikoita. Näin kirjassa mainitut alan historialliset käänteet näyttelijälakkoineen ja filmikehittämöineen avautuvat teemaan vähemmänkin vihkiytyneille.

Teos on jaettu karkeasti kuuteen eri lukuun, joiden kautta käsitellään elokuvaohjaajan ammattikuvaa eri vuosikymmenillä, tuotannon ja levityksen suhdetta, elokuvauksen ja äänisuunnittelun konkretiaa, taiteen ja viihteen vastakkainasettelua sekä alaa ympäröiviä lieveilmiöitä. Kuvatoimitus pohjautuu haastateltavien omiin arkistoihin sekä Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (entinen Suomen elokuva-arkisto) kuva-aineistoon. Joukossa on monia harvinaisia arkiston aarteita, jotka on aikoinaan ikuistettu keskellä kiireisintä kuvaushetkeä.

Provosoivasti nimestään huolimatta kirja ei heitä lokaa edesmenneiden tekijöiden niskaan, vaan kielteiseltä kalskahtava nimi juontuu elokuvien maahantuonnin grand old manin, Jussi Kohosen ja monessa liemessä keitetyn taustapiru Arno Carlstedtin keskinäisestä nokittelusta. Kohosen kehotettua kirjantekijöitä haastattelemaan Carlstedtia, tämä lohkaisi "Se Jussi Kohonen on varsinainen huligaani." Kertoessaan tulostaan alalle Kohonen taas sanoi: "En tiennyt, että elokuva-alalla on niin paljon konnia."

Kirjan suurimmaksi saavutukseksi on laskettava haastatteluiden kulttuurihistoriallinen arvo. Tehdyissä haastatteluissa on useita jo edesmenneitä elokuvan ammattilaisia kuten ohjaajat Ere Kokkonen (1938-2008) ja Åke Lindman (1928-2009) sekä kriitikko Heikki Eteläpää (1924-2012). On myös ansiokasta, että teoksessa päästetään ääneen monipuolisesti eri tehtävissä alalla työskennelleitä vaikuttajia. Retrospektiivisten puheenvuorojen laaja-alaisuudesta kertoo se, että äänessä ovat niin Suomen elokuva-arkiston perustajiin lukeutuva, elokuvaohjaaja/levittäjä Aito Mäkinen, näkemyksellinen tekijä Erkko Kivikoski kuin Suomi-Filmin teknisenä johtajana toiminut Kare Orkokin. Naiset tosin jäävät miehisten muistojen täyttämässä kirjassa marginaalisiksi havainnoijiksi, sillä mukana ovat ainoastaan näyttelijälegenda Heidi Krohn sekä kääntäjäksi sittemmin siirtynyt uuden aallon kasvo, näyttelijä/malli Eija Pokkinen.

Mehevimpiä muistoja tarjoilee suorapuheinen näyttelijä Antti Litja, jonka tarinointia lukee hersyvän naurun rytmittämänä. Esimerkiksi Litjan kertomus Maunu Kurkvaaran Autotyttöjen (1960) kuvauksista tiivistää aikansa hapuilevan hengen: "[...]ei ollut mitään ruokaa eikä kukaan hakenut edes vettä [...]. Helge (Herala) ryömi lepikossa ja söi käenkaalia, mitä kansa kutsuu ketunleiviksi. Siinä se oli Kurkvaaran catering. Oli siinä eroa, kun Kassilan Kaikki pelissä (1994) oli jopa kuutio purukumia."

Matti Kassilan joutsenlaulu, tuotannollisesti epäonninen Kaikki pelissä (1994)

Litjaakin ohjanneella oman tiensä kulkijalla, Anssi Mänttärillä, tarinoita riittää. Mänttäri muistelee uransa onnistumisia (Huhtikuu on kuukausista julmin, 1983) ja mahalaskuja (Mestari, 1992), rahoittajien (Suomen elokuvasäätiö ja Yleisradio) roolia ja 1980-luvun luovaa aikakautta Suvi-Marja Korvenheimo -pseudonyymin takana. Oman osansa myös Lasse Pöysti, jonka Jussi-palkittua roolisuoritusta omassa esikoiselokuvassaan Pyhä perhe (1976) Mänttäri pitää epäonnistuneena.

Haastateltavien joukosta nousee esiin myös monille tuntemattomaksi jäänyt animaattoriguru Jan-Eric Nyström, jonka tarinat animaatioalan ja tekniikan kehityksestä ovat kiehtovaa luettavaa. Hullunrohkeaan kokeellisuuteen taipuvainen ja ikimuistoiset Biolanin ja Lasolin televisiomainokset piirtänyt animaatiovelhohan oli 1970- ja 80-luvuilla jakamassa teknistä asiantuntijuuttaan peräti inflaatiokauden Disneyllekin!

Rouhevan lennokkaasti elokuvamuistiaan kaivelee 1980-luvulla elokuvatuottajana toiminut Jukka Mäkelä, jonka tuotannoissa viimeisiä elokuviaan ohjasivat niin suomalaisen elokuvan ikihonka Edvin Laine kuin marttyyriuteen taipuvainen mestari Mikko Niskanenkin. Mäkelän kertomuksen mukaan tuolloin 78-vuotias Laine jätti Akattoman miehen (1983) kuvauksissa ohjauksen tuon tuosta muulle työryhmälle, kun taas Niskanen rakennutti Elämän vonkamies -tuotannon (1986) rahoilla itselleen autotallin. Mäkelä ei syytä ohjaajalegendoja työnvieroksumisesta tai kavalluksesta, vaan toteaa leppoisasti, että eihän taiteilijoita kasvateta.

Menestyksestä menetykseen tyyppinen uratarina löytyy nyt jo pitkään alalta sivussa olleelta Jaakko Pakkasvirralta, jolle elokuvataiteilijan unelmat ja todellisuus kävivät liian haastaviksi. Kesäkapinalla (1970) ja Pedon merkillä (1981) kotimaiseen elokuvahistoriaan itsensä kirjoittanut Pakkasvirta törmäsi juppikauden heikentyneisiin tuotanto-olosuhteisiin Linnan (1986) jälkimainingeissa ja tuloksena oli loppuun palaminen. Ankaria aikoja Pakkasvirta muistelee päiväkirjamaisesti: "[...]pari vuotta vain opettelin hengittämään ja nukkumaan. En ollut käytännöllisesti katsoen nukkunut kahteen vuoteen, kun tein vain töitä ja töitä."

Jaakko Pakkasvirran pasifistinen puheenvuoro, Pedon merkki (1981)

Vaikka Konnia ja huligaaneja onkin helppolukuinen, kulttuurista perimätietoa kiinnostavasti jakava kirja, syntyy lukijalle myös ristiriitaisia tunteita. Hetkittäin alalla työskennelleiden konkareiden nostalgiasävytteinen muistelo muuttuu katkerasävytteiseksi dementiapessimismiksi. Ah, kuinka kaikki olikaan ennen niin paljon paremmin! Laivat olivat puuta, miehet rautaa ja filmi filmiä.  Ajoittaisesta pessimismistä huolimatta suomalaisen elokuvan monipolvisessa tarinassa riittää jatkossakin sukupolvien välisiä kohtaamisia. Toivottavasti tarinat ehditään kirjata ylös ja tallentaa jälkipolville vielä hektisen digitaalitulvan keskelläkin.

Otto Suuronen

(kirja-arvio julkaistu alun perin Lähikuva-lehdessä 1/2014)

Elokuvarintamalla tapahtuu

Kirjoitin vasta ilmestyneeseen Lähikuva-lehteen (1/2014) kirja-arvion viime syksynä ilmestyneestä elokuvakirjasta Konnia ja huligaaneja - elokuvasukupolvien kohtaamisia (2013). Samaisessa numerossa on myös varsin kiinnostava Marketta Hyvärisen artikkeli ihmisen ja luonnon suhteesta Seppo Huunosen elokuvassa Lampaansyöjät (1972). Irtonumeroita saatavissa Akateemisista kirjakaupoista ja Helsingin Tiedekirjasta. Julkaisen kirja-arvion blogissani myöhemmin kesällä.

Kiirettä pitää elokuvarintamalla muutenkin. Ensi keskiviikkona (7.5.) alkaa Radio Helsingissä upouusi elokuvaan keskittyvä radio-ohjelma Filmikeloja, jonka työryhmään kuulun. Ohjelman pääasiallisena vetäjänä toimii Suomen elokuvakontaktin toiminnanjohtaja ja Helsingin lyhytelokuvafestivaalin festivaalipäällikkö Elina Rislakki. Ohjelma on kuultavissa valtakunnallisesti verkossa ja pääkaupunkiseudulla radiotaajuudella 98,5 MHz. Olkaa kuulolla 7.5. alkaen klo 14.

Tehtävä Suomessa

Mikä yhdistää Michael Cainea, Diane Keatonia, Charles Bronsonia ja Omar Sharifia? Kyseiset elokuvatähdet ovat kaikki tehneet elokuvaa Suomessa – yhdessä kansainvälisen elokuvayhteistyön grand old manin, Åke Lindmanin kanssa, jolle Outi Heiskasen kirjoittama teos Tehtävä Suomessa – kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa on omistettu. Suomen ja suomalaisuuden representaatioita ulkomaisissa elokuvissa esittelevä teos on yksi vuoden kiinnostavimpia elokuvakirjoja (lue arvio kokonaisuudessaan).