1980-luku oli ristiriitojen aikaa suomalaisessa elokuvassa. Leimallisimmin 80-luku nousi esiin ”taide-elokuvien” ja viihteellisten kansankomedioiden (Spede Pasasen ja Visa Mäkisen elokuvat eturintamassa) riitasointujen aikakautena. Vuosikymmenen merkittävimmät tekijät olivat Aki ja Mika Kaurismäki, mutta samaan aikaan 80-luvun alussa uransa aloittivat monet muut vahvoja elokuvia tehneet ohjaajat. Vuosikymmenen edetessä esikoisohjauksensa työstivät mm. Janne Kuusi, Taavi Kassila, Matti Kuortti, Matti Ijäs, Olli Soinio, Lauri Törhönen, Claes Olsson, Veikko Aaltonen ja Pekka Parikka. 1980-luku merkitsi elokuvatuotantojen merkittävää määrällistä kasvua, sillä esimerkiksi vuonna 1986 sai ensi-iltansa peräti 29 elokuvaa eli lähelle vuoden 1955 huippulukemaa. Suomen elokuvasäätiön roolin kasvettua ja toiminnan laajennettua nousi tuotantotuen määrä muutamassa vuodessa 10 miljoonasta markasta lähelle 20 miljoonaa. Ennen kaikkea elokuvien tyylilajien kirjo oli laaja, sillä 80-luvulla nähtiin niin nuorisokuvauksia, rikoselokuvan uusi tuleminen, kirjallisuusfilmatisointien eeppistä realismia, urbaanin nousukauden tulkintoja, lasten ja satuelokuvan noste sekä peräti hirtehistä kauhuakin (Olli Soinion Kuutamosonaatti, josta tulossa myöhemmin oma artikkelinsa).
Viime syksynä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatteri Orionissa nähtiin arkiston yhdessä Risto Jarva -seuran kanssa toteuttama, ansiokas katsaus 80-luvun kotimaiseen elokuvaan ja tänä keväänä yhteistyön hedelmänä toteutui näyttävä ja tarpeellinen Anssi Mänttäri -retrospektiivi. Sekä syksyinen elokuvasarja että tämän kevään ja kesän Mänttäri-retro edustavat suomalaisen elokuvakulttuurin ja lähielokuvahistorian vaalimista parhaimmillaan. Nähtävillä olleet elokuvat ovat suurimmalta osaltaan harvinaisia teoksia, osaa ei peräti koskaan ole nähty elokuvateatterikierroksen jälkeen edes televisiosta. Monien teosten suhteen tv-esityskerrasta on jo vuosikymmeniä. Harmillista on myös se, että video- tai DVD-levitystä ei useillekaan näistä elokuvista ole koskaan suotu, vaikka esimerkiksi monille 80-luvun puolivälin Mänttäri-elokuville luulisi olevan peräti kansainvälistä kiinnostusta Aki Kaurismäen tuotannollisen työpanoksen johdosta. Kaurismäen muutamista sivu- ja cameo-rooleista herkullisin on kenties Mänttärin parhaimman elokuvan, loisteliaan Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) -elokuvan roolisuoritus tulevana kirjailijana, Ville Alfana. Profeetalliseksi muodostuneessa kohtauksessa Antti Litjan esittämä leipiintynyt kirjailija vastaa menestyksensä salaisuudeksi Ville Alfalle, että "viina ja lyhyet lauseet".
Viime syksyn sarjasta mieleenpainuvia valkokangaskokemuksia olivat Jaakko Pyhälän vuosien odotuksen jälkeen nähty Jon (1983), Ilkka Järvi-Laturin vahva esikoispitkä Kotia päin (1989) sekä kuriositeettiarvoltaan vavahduttava Timo Linnasalon tieteistutkielma Aurinkotuuli (1980). Toki joukkoon mahtui myös klassikkoleiman saaneita, tutumpia elokuvia kuten Tapio Suomisen nuorisokuvaus Täältä tullaan elämä (1980), Mika Kaurismäen valloittava Valehtelija (1981) sekä loppuunmyydyssä näytöksessä nähty Aki Kaurismäen kulttiklassikko Calamari Union (1985). Elokuvakulttuurillisesti rikas Anssi Mänttäri -sarja on sen sijaan tarjonnut satsin persoonallisen pienimuotoisia, joskin ailahtelevan uran luoneen ohjaajan näkemyksellisiä elokuvia. Ohjausuran aloittaneella lyhytelokuvalla Ystävykset (1969) alkanut sarja on edennyt eksistentialistisen bluesin, Morenan (1986) kautta Claes Anderssonin näytelmään pohjautuvaan alkoholistikuvaukseen Pyhä perhe (1976) päättyäkseen heinäkuun lopulla Heikki Turusen Joensuun Elli -filmatisointiin (2004).
Parhaimmat teokset ovat olleet Kellon (1984) kaltaisia, ennätysajassa kuvattuja intiimejä kamarielokuvia tai Viimeisten rotannahkojen (1985) arvaamattoman absurdin komedian merkkiteoksia. Kesän edetessä nähtävillä on vielä mm. Paavo Haavikon kuunnelmaan pohjautuva, karun kaunis Kuningas lähtee Ranskaan (1986), melankolissävytteinen komedia Näkemiin, hyvästi (1986) sekä pessimistinen rikoselokuva Marraskuun harmaa valo (1993). Elokuvia höystetään useimmiten oivaltavilla lyhytelokuvilla, joista erityisesti Kari Uusitalon johdattelema Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) on tolkuttomuudessaan hersyvä.
Uuden aallon ilmaisuvapaudesta vaikutteensa ottaneen Mänttärin elokuvat muodostavat Markku Varjolaa lainatakseni "epävirallisen ja epämuodollisen, mutta juuri sellaisena arvokkaan ajankuvan Suomesta."
Viime syksynä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatteri Orionissa nähtiin arkiston yhdessä Risto Jarva -seuran kanssa toteuttama, ansiokas katsaus 80-luvun kotimaiseen elokuvaan ja tänä keväänä yhteistyön hedelmänä toteutui näyttävä ja tarpeellinen Anssi Mänttäri -retrospektiivi. Sekä syksyinen elokuvasarja että tämän kevään ja kesän Mänttäri-retro edustavat suomalaisen elokuvakulttuurin ja lähielokuvahistorian vaalimista parhaimmillaan. Nähtävillä olleet elokuvat ovat suurimmalta osaltaan harvinaisia teoksia, osaa ei peräti koskaan ole nähty elokuvateatterikierroksen jälkeen edes televisiosta. Monien teosten suhteen tv-esityskerrasta on jo vuosikymmeniä. Harmillista on myös se, että video- tai DVD-levitystä ei useillekaan näistä elokuvista ole koskaan suotu, vaikka esimerkiksi monille 80-luvun puolivälin Mänttäri-elokuville luulisi olevan peräti kansainvälistä kiinnostusta Aki Kaurismäen tuotannollisen työpanoksen johdosta. Kaurismäen muutamista sivu- ja cameo-rooleista herkullisin on kenties Mänttärin parhaimman elokuvan, loisteliaan Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) -elokuvan roolisuoritus tulevana kirjailijana, Ville Alfana. Profeetalliseksi muodostuneessa kohtauksessa Antti Litjan esittämä leipiintynyt kirjailija vastaa menestyksensä salaisuudeksi Ville Alfalle, että "viina ja lyhyet lauseet".
Viime syksyn sarjasta mieleenpainuvia valkokangaskokemuksia olivat Jaakko Pyhälän vuosien odotuksen jälkeen nähty Jon (1983), Ilkka Järvi-Laturin vahva esikoispitkä Kotia päin (1989) sekä kuriositeettiarvoltaan vavahduttava Timo Linnasalon tieteistutkielma Aurinkotuuli (1980). Toki joukkoon mahtui myös klassikkoleiman saaneita, tutumpia elokuvia kuten Tapio Suomisen nuorisokuvaus Täältä tullaan elämä (1980), Mika Kaurismäen valloittava Valehtelija (1981) sekä loppuunmyydyssä näytöksessä nähty Aki Kaurismäen kulttiklassikko Calamari Union (1985). Elokuvakulttuurillisesti rikas Anssi Mänttäri -sarja on sen sijaan tarjonnut satsin persoonallisen pienimuotoisia, joskin ailahtelevan uran luoneen ohjaajan näkemyksellisiä elokuvia. Ohjausuran aloittaneella lyhytelokuvalla Ystävykset (1969) alkanut sarja on edennyt eksistentialistisen bluesin, Morenan (1986) kautta Claes Anderssonin näytelmään pohjautuvaan alkoholistikuvaukseen Pyhä perhe (1976) päättyäkseen heinäkuun lopulla Heikki Turusen Joensuun Elli -filmatisointiin (2004).
Parhaimmat teokset ovat olleet Kellon (1984) kaltaisia, ennätysajassa kuvattuja intiimejä kamarielokuvia tai Viimeisten rotannahkojen (1985) arvaamattoman absurdin komedian merkkiteoksia. Kesän edetessä nähtävillä on vielä mm. Paavo Haavikon kuunnelmaan pohjautuva, karun kaunis Kuningas lähtee Ranskaan (1986), melankolissävytteinen komedia Näkemiin, hyvästi (1986) sekä pessimistinen rikoselokuva Marraskuun harmaa valo (1993). Elokuvia höystetään useimmiten oivaltavilla lyhytelokuvilla, joista erityisesti Kari Uusitalon johdattelema Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) on tolkuttomuudessaan hersyvä.
Uuden aallon ilmaisuvapaudesta vaikutteensa ottaneen Mänttärin elokuvat muodostavat Markku Varjolaa lainatakseni "epävirallisen ja epämuodollisen, mutta juuri sellaisena arvokkaan ajankuvan Suomesta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti