Kotimaan pseudonyymit - suomalaisten elokuvantekijöiden identiteettikriisi

Elokuvantekijöiden käyttämät pseudonyymit ovat olleet suhteellisen tuttu näky myös suomalaisessa elokuvassa. Kotimaisen elokuvan varhaisissa vaiheissa valenimien käytöstä tuli eritoten käsikirjoittajien valttikortti. Suomen Filmiteollisuuden, Fennada-Filmin ja Suomi-Filmin hallinnoimalla studiokaudella pseudonyymin takaa työskentelivät esimerkiksi Reino Helismaa (mm. nimellä Jukka Roine), Regina Linnanheimo (Arel), Ensio Rislakki (Valentin), Yrjö Soini (Agapetus), Heikki Marttila (Arijoutsi) ja Toivo Kauppinen (Topias).

1960-luvun jälkeisessä kotimaisessa elokuvassa pseudonyymiyteen viehättyivät erityisesti kansankoomikot ja viihteentekijät kuten Pertti "Spede" Pasanen ja Visa Mäkinen.

Suomalaisen viihteen ikoni Spede käytti pseudonyymiä pariin otteeseen elokuvauransa aikana. Pasasen itsensä ohjaamassa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit -hupailussa (1979) kreditoitiin säveltäjiksi niin Jaakko Salo sekä kryptinen Jürgen von Schnitzel. Todellisuudessa von Schnitzelinä esiintyi Spede itse, joka tiettävästi toteutti elokuvan elektroniset (efekti)äänet. Myöhemmin 1990-luvulla Spede käsikirjoitti ponnettoman Uuno Turhapuron pojan (1993) nimellä H6.

Monipuolinen Suomi-viihteen jokapaikanhöylä Pertti Reponen pysytteli pitkälti televisiohupailujen kärkinimenä 1960-luvun lopulta aina kuolemaansa (1998) saakka, mutta mies ennätti jättää jälkensä myös elokuvan saralle. Televisiosta tutulla Alan Dorkin nimellä Reponen kynäili käsikirjoituksen Hannu Seikkulan harmittomaan Spede-tuotantoon 'Onks' Viljoo näkyny?' (1988). Omalla nimellään Reponen ohjasi kesäisen hölmöilyn Pölhölä (1981) yhdessä Taavi Kassilan ja Heikki Kinnusen kanssa.

Porilainen (omakustanne)elokuvan pikku jättiläinen Visa Mäkinen ajautui pehmopornoilevan roskafarssin Pi pi pil... pilleri (1982) ohjaajaksi puoli vahingossa. Elokuvien maahantuontiin erikoistuneen Kamras Film Agencyn oli määrä kuvata joulukuussa 1981 Mäkiseltä lainatulla kuvauskalustolla pikkutuhma seksikomedia. Kamrasin yrityksen ajauduttua vakavaan talouskriisiin oli elokuvatuotanto keskeytymässä, kunnes hätiin saapui "amerikansuomalainen ohjaajasuuruus", Frank Siponen (alias Visa Mäkinen). Kovin pornahtavaa ei terveyskylpylä Rautakuntoon sijoitetusta elokuvasta kuitenkaan tullut, mutta silti Valtion elokuvatarkastamo määräsi "nuorisolle haitalliselle elokuvalle" K-18-ikärajan. Elokuvan saamat katsojaluvut (44 000) olivat Mäkiselle pettymys, jonka jälkeen hän siirtyi takaisin tutummalle kevyen törmäilyfarssin linjalle. Elokuvakriitikot suhtautuivat Siposen elokuvaan yhtä tyrmäävällä linjalla kuin Visa Mäkisen elokuvaan yleensäkin. Karjalaiseen tuolloin kynäillyt Jukka Sihvonen jaksoi kuitenkin muistuttaa, että "teknisesti kuva on selkeä ja huoliteltu, äänikin kuuluu. Myös kerronta päällisin puolin sujuu. Pilleri onkin käypä esimerkki siitä, miten elokuvakin voi toimia kuin mikä hyvänsä kulutustavara. Elokuvan alussa on jopa asiaankuuluva käyttöohje."

Ensi vuonna 70 vuoden kunnioitettavaan ikään yltävä Mäkinen työskenteli myös mysteerisellä V.V.M. -nimellä sovittaessaan musiikit epookkidraamaan Pirtua, pirtua (1991).

Edelleen aktiivisen Anssi Mänttärin ura elokuvaohjaajana oli alkanut jo 1960-luvun lopulla, mutta 1980-luvun alkupuolella alkoi todellinen Mänttärin oman tuotantoyhtiön Reppufilmin aktiivikausi. Toto (1982), Regina ja miehet (1983) sekä Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) valmistuivat Mänttärin tuottamina, mutta lupaavan naisohjaaja Suvi-Marja Korvenheimon (alias Mänttärin) ohjauksina.

Mänttärin itsensä mukaan Korvenheimo-pseudonyymi juontui Suomen elokuvasäätiön 1980-luvun alun kiistellystä tukipolitiikasta. "Mietimme, että nyt on naisohjaajan paikka, nainen menee varmasti lävitse. Anoin tuotantotukea salanimellä Suvi-Marja Korvenheimo, ja anomus meni läpi". Salanimi selittyi myös protestiksi, kun elokuvan lopputuloksesta näkyi, että tekemisessä oli ollut liian kiire. Toton valmistuttua Naisasialiitto Unioni rohkeni vielä julistaa, että "kun nainen teki elokuvan, niin nähdään, millaisia sikoja miehet ovat." Feministisestä toiveikkuudesta huolimatta Toton käsikirjoittivat Korvenheimo-Mänttäri ja Tuovi Mäkipää-Hakolaksi naamioitunut Matti Ijäs.

1980-luvun jälkeenkin Korvenheimo on jättänyt jälkensä suomalaisen elokuvan filmografiaan. Hänet on "nähty" mm. pukusuunnittelijana (mm. Palkkasoturi, 1997), lavastajana (Joensuun Elli, 2004) ja leikkaajana (Romanssi, 2013). Ja Mänttärin tuntien lisää on tulossa...

Lähteet:
Konnia ja huligaaneja: elokuvasukupolvien kohtaamisia. Toim. Kirjavainen, Sakari; Pensala, Marja; Zansen, Kati von. Helsinki: Gaudeamus 2013.
Uusitalo, Kari: "Porin pikku jättiläinen". Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 9: 1981-85. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto / Edita 2000.

Pseudonyymin takaa - elokuvantekijöiden identiteettikriisi

Pseudonyymin takaa on julkaistu taidetta ja viihdettä lajista riippumatta niin kauan kuin on ollut kirjapainoja tai filmikameroita. Jo elokuvan varhaisessa historiassa aktiivinen amerikkalainen D.W. Griffith (1875-1948) kehitteli itselleen "taustapersoonia". Griffith käytti uransa varrella lukuisia salanimiä, joiden takaa hän erityisesti kirjoitti elokuviensa dialogin ja/tai tarinan. Salanimissä oli välillä aimo annos eksotiikkaa, kuten (M.) Gaston de Tolignac tai Captain Victor Marier osoittavat.

Ranskalainen dokumentaristi Chris Marker (1921-2012) käytti pitkän uransa aikana vaihtelevasti eri nimiä. Varsinaiset ohjaustyönsä Christian Francois Bouche-Villeneuve kreditoi aina Markerin nimiin, mutta elokuvien säveltäjänä, kuvaajana ja erikoistehostetimpurina heiluivatkin sitten Michel Krasna (mm. Junkopia, 1981), Sandor Krasna ja Hayao Yamaneko (Vailla aurinkoa/Sans soleil, 1983).

Italowesternin legenda Sergio Leone (1929-89) pyörähti Bob Robertsonina, kun Kouralliselle dollareita (Per un pugno di dollari/A Fistful of Dollars, 1964) houkuteltiin yleisöä Yhdysvalloissa. 1960-luvun alkupuolella eurooppalainen western oli sen verran tuntematon lajityyppi lännen markkinoilla, että Leonen lisäksi elokuvasäveltäjä Ennio Morricone esiintyi Dan Saviona ja näyttelijä Gian Maria Volonté Johnny Welsinä.

Eurooppalaislähtöiselle näyttelijälle englanninkielisen pseudonyyminkäyttö ei ole ollut elokuvan historiassa lainkaan epätavallista. Esiintyihän Itävallan tammi, Arnold Schwarzeneggerkin elokuvauransa alkuvaiheissa nimellä Arnold Strong, Mr. Universe (Hercules New Yorkissa/Hercules in New York, 1969).

Saksalaisen elokuvan hedonistinen kapinallinen Rainer Werner Fassbinder (1945-1982) leikkasi lukuisat pitkät elokuvansa Franz Walschina.

Pseudonyymin käyttöön on ollut useita selittäviä tekijöitä. Tyypillisin syy lienee ollut se, että elokuvan lopputulos ei ole vastannut tavoitteita. Vieraan identiteetin kautta on ollut helpompi niellä ammatillisen ylpeyden kolahdukset. On ollut myös niin, että lajityyppi valinta on edustanut ohjaajalle/kirjoittajalle epätyypillistä valintaa, jolloin on voinut valita sopivamman identiteetin. Joskus pseudonyymin takaa on voinut osoittaa paremmin tekijän leikkisyyden ja huumorintajun.

Elokuvanteon eri osa-alueet omaavat tekijät ovat voineet käyttää Chris Markerin tavoin pseudonyymiä toimiessaan esimerkiksi leikkaajana kuten esimerkiksi Coenin veljekset Joel ja Ethan ovat tehneet. Peräti Oscar-ehdokkaanakin ollut Roderick Jaynes on leikannut valtaosan Coenin veljesten laajasta filmografiasta. Todellisuudessa Jaynes on yhtä kuin Joel ja Ethan.

Sepitetyt tekijät ovat  edenneet peräti Oscar-voittajiksi saakka. Elokuvan historiaan perehtyneet tuntevat esimerkiksi Dalton Trumbon (1905-1976) tapauksen, joka vainoharhaisten kommunistivainoepäilyjen vuoksi joutui Hollywoodin ns. mustalle listalle 1940-luvun lopulla. Meksikoon muutettuaan Trumbo jatkoi käsikirjoittajauraansa milloin Robert Richinä, Jack Davisina tai Robert Colena. Richinä hän voitti Oscarin parhaasta käsikirjoituksesta elokuvaan Hiljainen sankari (The Brave One, 1956).

Amerikkalainen elokuva olisi ollut dramaturgisella tasolla ongelmissa ilman Robert Townen panosta 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Towne toimi käsikirjoitusten viilaajana ilman kummempaa krediittiä esimerkiksi Arthur Pennin Bonnia & Clydessä (1969) ja Francis Ford Coppolan Kummisedässä (The Godfather, 1972). Yhden Oscar-ehdokkuuden Towne sai P.H. Vazakin nimissä modernista Tarzan-filmatisoinnista Greystoke - Legenda Tarzanista (Greystoke: The Legend of Tarzan, 1986). Towne ei ollut tyytyväinen Michael Austinin jatkojalostamaan käsikirjoitukseen ja halusi vaihtaa krediiteistä nimensä toiseen.

Vähintäänkin veikeänä voi pitää myös Spike Jonzen elokuvan Adaptation. Minun versioni (Adaptation, 2002) krediittejä, joissa elokuvan käsikirjoittajina esiintyivät paitsi Charlie Kaufman myös hänen "veljensä" Donald Kaufman. Kuten elokuvan nähneet hyvin tietävätkin, Kaufmanin velipoika oli oivaltavan käsikirjoittajan mielen sepitettä.

Elokuvantekemisen pelottomina tehomiehinä ovat amerikkalaisen elokuvan puolella kunnostautuneet myös John Carpenter ja Steven Soderbergh, joille ohjaamisen lisäksi on tullut tutuksi myös tuottajan, leikkaajan, käsikirjoittajan, kuvaajan, säveltäjän sekä sivuosanäyttelijänkin pestit. Ensin mainittu Carpenter leikkasi ytimekkään western-mukaelmansa Hyökkäys poliisiasemalle (Assault on Precinct 13, 1976) Rio Bravosta (1959) kaapatulla peitenimellä John T. Chance. Käsikirjoittaessaan ristiriitaisessa maineessa olevia Pimeyden valtiasta (Prince of Darkness, 1987) ja Pahan kehää (They Live, 1988) Carpenter turvautui pseudonyymeihin Martin Quatermass (Pimeyden valtias) ja Frank Armitage (Pahan kehä).

Seksiä, valheita ja videonauhaa (Sex, Lies & Videotape, 1989) -elokuvalla läpimurtonsa tehnyt Steve Soderbergh on laadultaan vaihtelevan uransa aikana pyörittänyt melkoista pseudonyymiarsenaalia. 2000-luvulla Soderberghistä on tullut ohjaamiensa elokuvien pääkuvaaja, tai siis Peter Andrewsista on tullut. Andrews pseudonyymin takaa Soderbergh on kuvannut kaikki pitkät fiktionsa sitten Trafficin (2000). Useita elokuviaan (mm. Solaris (2002), Magic Mike (2012)) Soderbergh on leikannut feminiinisen Mary Ann Bernard -nimen takaa ja käsikirjoituskrediitteihin on päässyt myös Sam Lowry (Isku vasten kasvoja/Underneath, 1995). 

Vaan ehkä amerikkalaisen elokuvateollisuuden tunnetuin pseudonyymi on ollut kuitenkin Alan Smithee (tai Allen Smithee, Adam Smithee), joka oli eri elokuvaohjaajien käytössä vuodesta 1968 aina vuoteen 1999. Smithee kreditoitiin elokuvantekijäksi, jos ohjaaja pystyi todistamaan Yhdysvaltain elokuvaohjaajien killalle (Directors Guild of America), että elokuva ei ollut enää taiteellisesti hänen käsissään. Sopimus tuli pitää salaisena. Smitheen "ohjaamista" elokuvista tunnetuin taitanee olla Don Siegelin ja Robert Tottenin riitaisa Sheriffin viimeinen laukaus (Death of a Gunfighter, 1969), jota kumpikaan ohjaaja ei sekavasta lopputuloksesta tuntenut enää omakseen.

1990-luvulla Smithee esiintyi yhä aktiivisemmin "auteur-teorian" irvikuvana, kunnes Arthur Hillerin ohjaama metafloppi An Alan Smithee Film: Burn Hollywood Burn (1997) lopetti käytännössä pseudonyymin käytön kokonaan. Ironiaa elokuvan ympärillä lisäsi se, että Hiller ei ollut tyytyväinen elokuvan leikkaukseen, joten hän halusi ja sai elokuvalleen luvan käyttää Alan Smitheetä ohjaajanimenä. Julkisuus skandalöösin elokuvan ympärillä johti siihen, että Director's Guild lopetti Alan Smithee -nimen käytön.