John Landis, 1980-luvun kultasormi

Tuskin kenellekään tämän blogin seuraajalle (tai blogin ylläpitäjän tuntevalle) tulee yllätyksenä se, että olen hyvin kiintynyt 1980-luvun populaarikulttuuriin, olipa kyse sitten elokuvista, musiikista tai konsolipeleistä. Yksi 1980-luvun amerikkalaisen elokuvan viihdyttävimmistä ohjaajista on vastikään Night Visions -festivaalilla vieraillut ohjaajalegenda John Landis (s. 1950-). Viime vuonna 70 vuotta täyttänyt Landis ei ole enää 2000-luvulla ollut relevantti tai luova tekijä, mutta 1970- ja 80-luvuilla hän osui kultasuoneen toistuvasti. Night Visions -festivaalilla puhelias ohjaaja esitteli vuolaasti ohjaamiaan elokuvia ja piti kolmetuntiseksi venyneen masterclass-luennon. 

John Landis aloitti työuransa elokuvan parissa jo teini-ikäisenä. Postipojan rooli 20th Century Foxin palveluksessa poiki 16-vuotiaalle nuorukaiselle stunt-näyttelijän rooleja ja avustavia tuotantotehtäviä 1960- ja 70-lukujen westerneissä. Landis esiintyi kreditoimattomana stunttina mm. Sergio Leonen klassikkospaghettiwesternissä Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968). Apulaisohjaajuus Clint Eastwoodin ja Telly Savalasin tähdittämässä Korkeajännitys-hitissä Kellyn sankarit (Kelly's Heroes, 1970) vahvisti miehen tulevaisuutta elokuva-alalla.

Mustan koominen esikoisohjaus Schlock - banaanihirviö (Schlock, 1973) valmistui kengännauhabudjetilla ja yhdisti camp-estetiikkaa, metakerrontaa ja parikymppisen Rick Bakerin maskeeraamaa King Kong -hupaelmaa. Landisin itsensä ohjaaman, käsikirjoittaman ja nimiroolittaman anarkistisen sekoilun parissa viihtyy sujuvasti. 

Linjakkaampi elokuva on kuitenkin ZAZ-kolmikon (David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker) kynäilemä pienten sketsimäisten lyhytelokuvien parodinen kokoelma Hei me nauretaan (The Kentucky Fried Movie, 1977), joka viitoitti tietä Hei me lennetään! (Airplane!, 1980) -elokuvan kaltaisille spoof-komedioille. Yhtä hyvin jännitys- ja katastrofileffoja kuin porno- ja karate-elokuvia parodioiva raivoisa kompilaatio esittelee Landisin ja ZAZ-kolmikon idulla olleen koomisen ilotulituksen. 

Komediallinen vauhti kiihtyi kirjaimellisesti seuraavilla ohjaustöillä: Delta-jengi (National Lampoon's Animal House, 1978) ja The Blues Brothers (1980) ylsivät merkittäviin menestystekoihin myös lippuluukuilla. Delta-jengi on kaikkien nuoriso- ja kohelluselokuvien siivoton isä, jossa nuoret näyttelijätähdet (John Belushi, Tom Hulce) rikkovat hyvät maun rajoja. Rienaavan college-farssin oman ehdottoman moraali(ttomuude)n keskeisenä voimana sikailee Belushin briljantisti hahmottama Bluto. Harold Ramisin, Douglas Kenneyn ja Chris Millerin kynäilemä maailmanlaajuinen menestyselokuva muokkasi opiskelijakomedian pelisäännöt uusiksi.

The Blues Brothers nostetaan nykyään kenties Landisin päätyöksi ja vankalla kulttimaineella mitattuna paikka on ansaittu. John Belushi ja Dan Aykroyd irrottelevat tummiin pukuihin ja Ray-Banin aurinkolaseihin sonnustautuneina Jake ja Elwood Bluesina musikaalia ja takaa-ajoja yhdistävässä täystuhokomediassa. Saturday Night Live -televisio-ohjelman sketsistä lähtenyt tarina on yhä mainio absurdin romurallin ja mehevien musiikkinumeroiden yhdistelmä. Discon aikakaudella The Blues Brothersin rhythm & blues -klassikoilla rytmitetty soundtrack ui menestyksekkäästi vastavirtaan. Legendaarisiksi kohonneista musiikkinumeroista vastaavat mm. James Brown, Aretha Franklin ja John Lee Hooker. Yleisömenestyksen ympäröimänä kaikki aikalaiskriitikot eivät tunnistaneet elokuvan arvoa ensi-illan aikoihin. Amerikkalaiskriitikko Andrew Sarris epäili, että lapsellinen elokuva olisi ollut parempi piirrettynä. Suomessa The Blues Brothers nähtiin pääosin riehakkaana musikaalina ja kolarikomediana.

Johnit Landis & Belushi

Alle parikymppisenä Landis oli nähnyt Jugoslaviassa erikoiset hautajaiset, joista tihkui pelko vainajan paluusta: arkku laskettiin valkosipulilastissa erikoisen syvään kuoppaan. Hirtehishumoristinen näky inspiroi Landisia kirjoittamaan ihmissusiaiheisen käsikirjoituksen, joka päätyi filmattavaksi vihdoin Blues Brothersin menestyksen jälkimainingeissa. Elokuvan surumielisellä kosketuksella etenevä kauhun ja komediallisten elementtien yhdistäminen epäilytti tuottajaporrasta, sillä Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981) koettiin liian pelottavaksi komediayleisölle ja liian humoristiseksi kauhuyleisölle.

Elokuvan tarinassa kaksi amerikkalaista reppureissaajaa eksyy Pohjois-Englannin öisille nummille paikallisten varoittelusta huolimatta. Toinen heistä, Jack (Griffin Dunne) kuolee välittömästi ihmissuden raatelemana ja toinen, David (David Naughton) selviää niukasti hengissä, mutta täydenkuun aikana inferno pääsee irti. Viihdyttävästi Lontoon kaupunkikuvaa vieraantuneeseen ihmissusikuvastoonsa upottava Ihmissusi Lontoossa on nyanssirikas kauhukomedia, jonka uraauurtavasta erikoistehostemaskeerauksesta vastasi Oscarilla palkittu Rick Baker. Bakerin toteuttama kuuluisa transformaatiokohtaus sekä pedon raatelema, haudan lepoa kaipaava elävä kuollut elokuvateatterissa mätänevine ulkomuotoineen ovat elokuvan vaikuttavinta antia. Oman mausteensa elokuvan tunnelmaan tuo lukuisat kuuaiheiset biisit, jotka on valittu erinomaisesti tunnelmien mukaan.

Ihmissusi Lontoossa oli Oscarin voittaneine erikoistehostemaskeerauksineen sen verran vaikuttava ilmestys, että itsensä popin kuningas Michael Jackson palkkasi John Landisin ohjaamaan itselleen elokuvamaisiin mittoihin kohoavan kauhuaiheisen musiikkivideon Thriller (1983). Ikoninen musiikkivideo oli laajimmassa mitassaan neljätoistaminuuttinen lyhytelokuva ja se osoitti vaikutusvallallaan tietä sille, mikä kaikki olisi musiikkivideolle mahdollista. Jackson avasi Landisin avustuksella tietä afroamerikkalaisille artisteille Music Televisionilla. Jacksonin ja Landisin askeleet kohtasivat vielä vuosien päästä toistamiseenkin, megalomaanisemmalla Black or White -videolla (1991).

"Kaikissa elokuvissani on mukana komediaa, koska minusta elämä on lähtökohtaisesti huvittavaa. Vaihtoehto olisi kyynelehtiä kaikelle, mutta mieluummin nauran! -John Landis

Vaihtokaupat (Trading Places, 1983) on Eddie Murphyn ja Dan Aykroydin yhteispelin koominen täysosuma, joka ajoittaisessa roisiudessaan hätkähdyttää nykypäivän katsojaa. Mark Twainin klassiseen Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper, 1881) -tarinaan pohjautuvassa screwball-komediassa katujen koditon mies (Murphy) ottaa rikkaan miehen (Aykroyd) paikan ja jälkimmäinen joutuu puille paljaille. Nokkela satiiri etenee riehakkaaksi komediaksi erinomaisen hahmogallerian kautta, ei vähiten myöskään räväkkää prostituoitua näyttelevän Jamie Lee Curtisin ansiosta. Vuonna 2017 BBC:n äänestyksessä elokuvakriitikot äänestivät Vaihtokaupat kaikkien aikojen sadan parhaan komedian listalle. Ansaitusti. 

Dan Aykroyd & Eddie Murphy elokuvassa Vaihtokaupat (Trading Places, 1983)

Steven Spielberg kutsui John Landisin yhdeksi ohjaajaksi Hämärän rajamailla (Twilight Zone) -televisiosarjaan (1959-64) pohjautuvaan fantasia/tieteisantologiaan Hämärän pelottavat varjot (Twilight Zone: The Movie, 1983). Landisin ja Spielbergin lisäksi episodien ohjaajina toimivat Joe Dante ja Mad Max -elokuvilla läpimurtonsa tehnyt australialainen George Miller. Landisin filmatessa omaa episodiaan sattui traaginen onnettomuus. Kaliforniassa tehdyissä yökuvauksissa helikopteri putosi taivaalta jättäen kohtalokkaasti alleen näyttelijä Vic Morrown ja kaksi lapsinäyttelijää. Järkyttävästä helikopterionnettomuudessa seurasi ohjaajalle syyte tahattomasta taposta, raskaita korvaustuomioita ja muutoksia elokuva-alan turvallisuusmääräyksiin. Landisia ei tuomittu, mutta ankarimpien kriitikoiden mielestä hän ei urallaan koskaan toipunut tapahtuneesta.

Ohjaajan ura jatkui unettomuudesta kärsivän insinöörin (Jeff Goldblum) painajaismaisella seikkailulla yöllisessä Los Angelesissa. Yön selkään (Into the Night, 1985) on takaa-ajoelokuva, jossa pidetään vauhtia yllä vaikka väkisin. Viehättävän absurdeja ja makaabereja kohtauksia yhdistävä elokuva on tekijälleen tyypillinen genrepoukkoilu, mutta tällä kertaa paketti ei valitettavasti pysy koossa. Päättömästä tyylilajisotkusta voi bongailla ohjaajacameoita: David Cronenberg, Roger Vadim, Jonathan Demme, Jim Henson, Amy Heckerling... Landis itse nähdään nykynäkökulmasta katsottuna epämukavasti arabiroistona ja sivuosassa häärii myös Let's Dance -pop-tähteytensä jälkihöyryissä David Bowie. 

1980-luvun koomikkolegendoista Landis työskenteli seuraavaksi Chevy Chasen kanssa kahdessakin parodisessa filmatisoinnissa. Mitäs me vakoojat (Spies Like Us, 1985) on hillitön kylmän sodan satiiri, jossa kaksi tomppelia (Chase ja kolmannen kerran Landisin kanssa työskennellyt Dan Aykroyd) lähetetään vakoiluoperaation ja ydinohjusten jäljille Neuvosto-Tadzikistaniin. Bob Hopen ja Bing Crosbyn tähdittämien Road to... -elokuvien (1940-62) henkeä nostalgisoiva elokuva on kuorrutettu kollegacameoilla, sillä tällä kertaa mukana häärivät niin Terry Gilliam, Sam Raimi, Ray Harryhausen ja itseoikeutetusti, Bob Hope. Dagens Nyheterin Eva af Geijerstam (8.2.1986) intoutui kehumaan elokuvaa älykkääksi viihteeksi heille, jotka eivät usko Ronald Reaganin "Tähtien sodan" kaltaisiin idioottimaisiin illuusioihin. Kevyesti kantaa ottavan elokuvan ajattomuutta heikentää vain valmistusajankohdalle tyypillinen seksismi.

Chevy Chase nähtiin pääosassa Steve Martinin ja Martin Shortin kanssa myös komediallisessa westernissä Kolme kaverusta (Three Amigos, 1986), joka sattuu olemaan allekirjoittaneelle yksi kaikkien aikojen nostalgisimmista elokuvista. Sattui nimittäin niin, että Kolme kaverusta oli muistini mukaan yksi ensimmäisistä videoelokuvista, joka paikallisesta R-kioskista meille vuokrattiin. 1910-luvulle sijoittuvassa parodisessa lännenelokuvassa kolme mykän elokuvan (anti)sankaria kutsutaan vieraiksi pieneen meksikolaiskylään, jotta seutua terrorisoiva rosvopäällikkö saataisiin kuriin. Riemastuttavaa komiikkaa revitään lännenelokuvien konventioista ja absurdeista tilanteista mm. laulavan pensaan ja aavikolla kärsittävän nestehukan parissa. Landis, Chase, Martin ja Short eivät tiettävästi pelanneet täydellisesti yhteen kuvauksissa, mutta lopputulos on juuri sopivan lennokkaalla tavalla päätön.

Välityönä valmistunut Riemurasia (Amazon Women on the Moon, 1987) on temaattinen jatko-osa vuosikymmenen takaiselle Hei me nauretaan -elokuvalle (The Kentucky Fried Movie, 1977). Kyse on komediallisten lyhytelokuvien antologiasta, jossa tehdään surutta pilkkaa myöhäisillan televisio-ohjelmistosta. Metaelokuvallisia elementtejä viljelevä epätasainen sketsikomedia ei yllä tyylillisen edeltäjänsä tavoin maaliin, vaikka ohjaajana hääri Landisin lisäksi mm. Joe Dante.

Kaupallisesti menestyksekäs yhteistyö Eddie Murphyn kanssa jatkui romanttisella komedialla Prinssille morsian (Coming to America, 1988), jonka käsikirjoitus muodostui tähtinäyttelijänsä alkuperäistarinan pohjalta. Elokuva onkin Murphyn ja Arsenio Hallin moni-ilmeisyyden juhlaa, sillä molemmat nähdään elokuvassa peräti neljässä eri roolissa. Äskettäin tarpeettoman jatko-osan (Prinssille morsian 2 / Coming 2 America, 2021) saanut elokuva onnistuu kaikessa, missä jälkijättöinen jatko-osa epäonnistuu. Alkuperäinen Prinssille morsian on yhä viihdyttävä, Murphyn ja Hallin energisyyden ansiosta hauska ja Landisin ripeäliikkeisessä ohjauksessa nokkela. Vaihtokaupoissa omaisuutensa menettäneet Mortimer Duke (Don Ameche) ja Randolph Dukekin (Ralph Bellamy) tekevät osuvat cameo-roolit, mikä linkittää nämä kaksi elokuvaa leikkisästi ”samaan universumiin". 

Vaatimatonta mainettaan parempi on Sylvester Stallonen ennakkoluulottomasti tähdittämä screwball-farssi Oscar (1991), joka noudattaa tyylitajuisesti 1930-lukulaisen vauhdikkaan sekamelskakomedian askelmerkkejä. Kriitikoilta täystyrmäyksen saanut Oscar ei menestynyt lippuluukuillakaan toivotulla tavalla, koska pääosatähti Stallonelta odotettiin komedian sijasta luotisateisia action-elokuvia.

Todellisena genresekoitelmana voidaan pitää elokuvaa Bloody Marie - Viettelevä vampyyri (Innocent Blood, 1991), joka Landisille tavaramerkinomaisesti yhdistää kauhuelementtejä mustaan komediaan ja höystää gangstereilla varustellun rikoselokuvan vielä annoksella erotiikkaa. Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikita -elokuvalla (La Femme Nikita, 1990) juuri läpimurron tehnyt Anne Parillaud esittää viehkeää verenimijää, joka käy kulmahampailla ainoastaan rikollisen kimppuun ja lavastaa uhrijuhlansa mafian sisäiseksi selkkaukseksi. Helsingin Sanomien Mikael Fränti totesi ensi-ilta-arviossaan (20.2.1993) elokuvan olevan hymytöntä vanhan kertausta: "ei naurata eikä kauhistuta. Verta riittää, autot kaahaavat, päät palavat poroksi ja vanhat filmit välähtelevät taustan tv-vastaanottimissa."

1990-luvun edetessä Landisille kävikin kuten monelle ikätoverilleen: John Carpenterille, George A. Romerolle, Joe Dantelle tai Walter Hillille, elokuvien innovatiivinen tekeminen alkoi käydä studioiden määräysvallan korostuessa tukalaksi. Lennokkaalle elokuvaentusiasmille oli vuosi vuodelta vähemmän tilausta. Raha toimi kuitenkin viihteen hegemonisoimassa Hollywoodissa oivana motivaation lähteenä innottomiinkin jatko-osiin, kuten Landisin ohjaamissa turhakkeissa Beverly Hills kyttä III (Beverly Hills Cop Part III, 1994) ja Blues Brothers 2000 (1998). 

2000-luvulla miehen filmografia on pitkien valkokangaselokuvien merkeissä laajentunut enää vain yhdellä elokuvalla, Iso-Britanniassa tuotetulla mustalla rikoskomedialla Burke and Hare (2010). Tositapahtumiin perustuva elokuva on Landisin tulkinta Edinburghissa 1820-luvulla toimineista ruumiskauppiaista, William Burkesta (Simon Pegg) ja William Haresta (Andy Serkis). Komediallinen epookkielokuva jäi vähälle huomiolle, vaikka sitä arvioitiin "pieneksi, mutta tervetulleeksi paluuksi Landisille". 

Viime vuosiin tultaessa John Landis on ollut aktiivisempi luennoitsijana ja televisiotuotantojen taustavaikuttajana kuin elokuvantekijänä. Viime kesänä hänet palkittiin arvostetuilla Locarnon elokuvajuhlilla elämäntyöstään Pardo d'onore Manor -palkinnolla. Palkintoperusteluissaan Locarnon elokuvafestivaalin taiteellinen johtaja Giona A. Nazzarro tiivisti seuraavan:

“John Landis is a genuine American genius. The all-consuming cinephile passion, slapstick music, irresistible gags and visceral attachment to the B movie ethos, combined with acute critical sensibility and political awareness, made him a key figure in the renewal of American filmmaking between the Seventies and the Nineties. He hybridized horror and comedy, musical and noir, in a way never seen before. The resulting masterpieces captured enthusiastic audiences around the world, drawn by his fresh new filmic language and the challenges to conventional morality. Landis showed that you could do it all and dream it all, and in so doing he made cinema better, fairer, more inclusive. He provided a vector for the anxieties of the Sixties generation, giving them a new interpretation and creating a new kind of comedy merged with mutant physicality which – from John Belushi to the werewolves – rewrote the dominant aesthetic code. John Landis personifies the American cinema we have always loved and always will love.”

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 3/3

"I've always been against the establishment from day one. I've never been accepted as that conventional artist. Whatever you say about David Lynch or Martin Scorsese, they are considered major film artists and nobody can argue with that. I've never had that. I've had people say it about me. And I've had people say that I'm a complete hack and you know, derivative and all those catchphrases that people use for me. So I've always been controversial. People hate me or love me." -Brian De Palma (2006)

1990-luvun puolivälin jälkeen Brian De Palman ohjaustahti alkoi muuttua verkkaisammaksi ikävuosien kaartuessa kohti kuuttakymmentä. Uran kaupallisin elokuva, tehokas toimintajännäri Vaarallinen tehtävä (Mission Impossible, 1996) palautti hänet vielä kerran Hollywoodin huipulle. Tiivistunnelmainen ja vainoharhainen menestyselokuva pohjautui vuosina 1966-90 esitettyihin samannimisiin televisiosarjoihin. Tarina ei De Palmaa niinkään puhutellut, mutta ammattimaisesti hän loi elokuvasta tyylittelyn ja kuvakulmaleikittelyn viihdyttävän taidonnäytteen. Sittemmin taloudellisesti suotuisaksi blockbuster-saagaksi laajentuneen elokuvasarjan ykkösosa on varsin maanläheinen verrattuna myöhempiin, yhä megalomaanisemmiksi muuttuneisiin elokuviin, joita Tom Cruise pakkomielteisesti tuottaa.

Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin De Palma kompuroi amerikkalaisen elokuvateollisuuden asettamien kaupallisten menestysodotusten kanssa. Hektisen nyrkkeilyottelun keskeltä alkava salaliittotrilleri Snake Eyes (1998) on teknisen elokuvakerronnan toteutuksena kiehtova, mutta kokonaisuus ei kanna Nicolas Cagen yritteliäästä maanisuudesta huolimatta. Lopputuloksesta valitettavasti näkee, että elokuvan jälkituotantovaihe oli päämäärätön. Efektijätti Industrial Light & Magicilta tilatut näyttävät erikoistehosteet jätettiin viime hetkellä leikkauspöydälle ja juoniaukkoja pyrittiin paikkaamaan sen verran mitä oli vielä pelastettavissa. Snake Eyesia katsoessa voi todeta De Palman myöhempää uraa vaivaavan seikan: hän on parempi ohjaaja kuin elokuvansa. Elokuvan tekninen taituruus osoittaa sen, kuinka hyvin hän on osannut ja uskaltanut tanssittaa kameraa huikaisevan notkeasti.

Tilaustyönä De Palman pöydälle laskeutunut Operaatio Mars (Mission to Mars, 2000) epäonnistui vielä pahemmin. Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odysssey, 1968) -tieteisjärkäleen jalanjäljissä kulkeva elokuva ei tavoita tarinan tasolla katsojaa. Hollywood tarjoilee maailmanselitystä, jonka nieleminen takertuu kurkkuun ja mieleen palaa tahtomattaankin uhrautumisen uljaudella kalastellut Michael Bayn pateettinen Armageddon (1998). Erikoista kyllä, Golden Raspberry -ehdokkuuksista ja De Palman turhautumisesta huolimatta ranskalaiset elokuvakriitikot jaksoivat innostua myös Operaatio Marsista. Cannesissa kilpasarjan ulkopuolella esitetty elokuva nostettiin arvovaltaisen Cahiers du cinéman listoilla vuoden 2000 neljänneksi parhaaksi elokuvaksi!

"What I don't want is to stop making movies. Or to be crushed by the system, which can indeed crush you. It can be very tough, and you can take a lot of terrible, negative criticism, and it's always difficult to get up the next day. But you just have to sort of follow your own light, and evolve as you think you're envolving, and hopefully some people will see that." -De Palma

Pettyneenä amerikkalaisen elokuvateollisuuden lainalaisuuksiin De Palma pakkasi omaisuutensa ja muutti Pariisiin jatkaakseen ohjaajan uraansa Euroopassa. Ranskalais-sveitsiläisenä yhteistuotantona valmistunut eurojännäri Femme Fatale (2002) on selkeä sukulaisteos De Palman 1980-luvun trillereille. Tavaramerkinomaiset Hitchcock-viittaukset asettuvat uomiinsa ja Ryüichi Sakamoton musiikki jäljittelee Bernard Herrmanin tehokeinoja.  

Tarina on "elokuvaa elokuvassa" ja tapahtumat saavatkin alkunsa Cannesin elokuvajuhlien punaiselta matolta, jonne saapuvat juhlavieraat ja heidän perässään timanttirosvot ja Laure (Rebecca Romjin). Hän on tuomittu olemaan "femme fatale", arkkityyppi, trooppi, jonka rooli on pitää tarina liikkeessä yhteen suuntaan. "Pääjuoni on kuin kymmenen vainoharhaisuutta polttoaineena käyttävää rikoselokuvaa, jotka on kytketty toisiinsa unella sekä leikkaa & liimaa -logiikalla." -Jaakko Kuitunen. 

Kriitikot jakautuivat Femme Fatalen ensi-ilta-arvioissa eri leireihin, kuten oli ollut tyypillistä De Palman ohjauksille jo 1970-luvulta alkaen. Suomessa elokuvaa ei nähty elokuvateatterilevityksessä lainkaan, mikä oli ensimmäinen kerta sitten Wise Guysin (1986). Film-o-holicin DVD-arviossa (1.1.2003) elokuva nähtiin epäonnistuneena eroottisena trillerinä: "parin pehmopornahtavan kohtauksensa vuoksi ei elokuvaa kannata katsoa: parempaakin on sillä saralla nähty", kirjoitti Nina Gimishanov. Televisioensi-illan yhteydessä Arto Pajukallio tiivisti tunnot Helsingin Sanomissa: "Femme Fatale ei vedä vertoja De Palman huipputöille, mutta ohjaajamuotokuvan kokonaisuuden hahmottamisen kannalta se on oleelliseen pitäytymisessään suorastaan hupaisa tyyliharjoitelma - tai sanoisiko - huijaus."

James Ellroyn maineikkaaseen romaaniin pohjautunut Musta Dahlia (Black Dahlia, 2006) valmistui uusnoirina trillerinä. Ellroyn tarinan pohjana on 1940-luvun Hollywoodin todellinen veriteko, jossa nuori näyttelijä surmattiin traagisesti epäselvän tapahtumaketjun päätteeksi. Tapaus on pysynyt amerikkalaisen rikoshistorian tunnetuimpana avoimena ja ratkaisemattomana tapauksena. Alkuperäisromaani ja elokuva nostavat väkisin esille oikeaan murhaan ja sen popularisoimiseen liittyvät moraaliset ongelmat. Nuoruudessaan pahasti alkoholisoitunut James Ellroy oli aikoinaan pakkomielteisesti kiinnostunut tapauksesta, koska hänen oma äitinsä joutui niin ikään murhan uhriksi. 

Mustan Dahlian ohjauksessa on riittävästi silmää ja ammattitaitoa rikosklassikon käännöstyössä: film noir -perinne näkyy uskollisessa ja yksityiskohtaisessa toteutuksessa. Elokuvan rakenne ja kuvakulmat ovat kokeneen ammattilaisen työtä - ja jälleen kerran De Palma kuvaa mutkistuvaa trilleriään teknisesti moitteettomasti. Tunteettomuus ja etäisyys saa kuitenkin elokuvan tuntumaan lopulta hengettömältä.

De Palman myöhemmän uran kokeellisempaa laitaa edustaa Irakin sotaa käsittelevä fiktiivinen, mutta tositapahtumien innostama Redacted (2007). Se on Sodan arpien (Casualties of War, 1989) sisarteos, päähenkilönä amerikkalainen sotilas, joka nousee vastustamaan aseveljiään, jotka raiskaavat muslimineidon. Valmistumisajalleen muodikkaasti "found footage" -elokuvana toteutettu pseudodokumentti haparoi nimenomaan muotonsa puolesta. Se tuntuu enemmän opiskelijatyöltä kuin varttuneen auteurin ohjaustyöltä.

Femme Fatalen ohella De Palman 2000-luvun kiinnostavin elokuva on ranskalais-saksalainen Passion (2012), jonka tärkeimmät elementit nojaavat hallittuun split screen-kerrontaan, häiriintyneen seksuaalisuuden kuvaamiseen, tarkkaan annosteltuihin shokkikäänteisiin ja Pino Donaggion uhkaavaan musiikkiin. Mainosmaailmaan sijoittuva tiivistunnelmainen jännityselokuva on naisten välinen valtapeli, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Venetsian elokuvajuhlien kilpasarjassa ensi-iltansa saanut Passion pohjaa ranskalaisen Alain Corneaun (1943-2010) viimeiseksi jääneeseen elokuvaan Love Crime (Crime d'amour, 2010). 

Kiistellyn auteurin ura jatkuu yhä aktiivisena. Viimeisin ohjaus, monikansallisena valmistunut ja Tanskassa kuvattu Domino (2019) jäi vähälle huomiolle. The Guardianin Benjamin Lee moitti yhden tähden arviossaan elokuvan käsikirjoitusta väsyneeksi ja innottomaksi, ja De Palmaa luovuttaneeksi riviohjaajaksi. Vastakkaisen näkemyksen toi kriitikko Peter Sobcynzki, jolle elokuvan parhaat hetket muistuttivat siitä kuinka loistelias ohjaaja De Palma yhä on. 

Internet Movie Databasen mukaan De Palmalla on tällä hetkellä (19.2.2021) esituotannossa kaksi elokuvahanketta: murhamysteeri Sweet Vengeance sekä elokuvamaailmaan sijoittuva Catch and Kill häikäilemättömästi käyttäytyvästä ja seksuaalisesti näyttelijättäriä ahdistelevasta tuottajamogulista (Harvey Weinstein, anyone?). Toivoa sopii, että ne näkisivät päivänvalon vielä jonakin päivänä.

"Every day above ground is a good day. I've done a lot of really nice movies and movies that people are still talking about that are 30 or 40 years old. I'm very happy with my career, and if I make a few other good ones, great. I'm basically just working because I enjoy it and it's what I do. I don't feel I have to prove anything to anybody." -De Palma

Brian Russell De Palma (1940-), kulttiohjaaja, vimmaisesti palvottu valtaapitävien kriitikko, vasemmistolainen hämmentäjä, jonka näkemykset olivat lopulta liikaa Hollywood-koneistolle.

Kymmenen Brian De Palman tärkeintä elokuvaa:

Verinen veitsi (Sisters, 1972)

Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974)

Carrie (1976)

Tappava tunnustus (Dressed to Kill, 1980)

Blow Out - viimeinen todistaja (Blow Out, 1981)

Scarface - arpinaama (Scarface, 1983)

Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984)

Lahjomattomat (The Untouchables, 1987)

Sodan arvet (Casualties of War, 1989)

Carlito's Way (1993)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

De Palma jatkaa katsojan huijaamista. (https://www.hs.fi/radiotelevisio/art-2000004395003.html, linkki tarkistettu 19.2.2021)

Jaakko Kuitunen: "Femme Fatale". Teoksessa Peilin takana: elokuvan historia(a) 1874-2020. Laajakuva 2020, 473-474.

Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 

Musta Dahlia. (http://www.film-o-holic.com/dvd-arvostelut/musta-dahlia/, linkki tarkistettu 19.2.2021)

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 2/3

"Following the failure of Body Double and the virulent attacks from feminists, I wanted to distance myself from the Hitchcock thriller. I had to re-invent myself. This time, no one can accuse me of ripping off Hitchcock" - Brian De Palma 1980-luvun puolivälissä.

1980-luvun puolivälin lähestyessä Brian De Palma kiinnostui, hetkellisesti, musiikkivideosta ilmaisumuotona. Osansa oli varmasti Kuolema tulee kahdesti -elokuvaan (Body Double, 1984) filmatulla Frankie Goes to Hollywoodin Relaxilla (1983), mutta ohjaamalla Bruce Springsteenille Dancing in the Dark -videon De Palma liittyi John Landisin (Michael Jacksonin Thriller, 1983) rinnalle tunnettuna elokuvaohjaajana, joka ohjasi myös musiikkivideoklassikon. Innovatiivisuudessaan Dancing in the Dark jäi valovuosien päähän (lyhyt)elokuvamaisesta (meta)kauhuvisiosta, jota Landisin Thriller edusti. Kasarin edetessä Michael Jacksonin parissa työskenteli myös De Palman vanha ystävä Martin Scorsese (Bad, 1987).

Kuolema tulee kahdesti oli ajanut De Palman taloudelliseen ja taiteelliseen umpikujaan väkivaltaisten trillereiden tekijänä. Uudistuminen elokuvantekijänä tapahtui yllättäen hölmöilevällä gangsterikomedialla Wise Guys (1986). Joe Piscopon ja Danny DeViton tähdittämää elokuvaa yritettiin markkinoida komediana, jossa yhdistetään Ohukainen ja Paksukainen Kummisetään, mutta lopputulos ei nostattanut innokasta liikehdintää lippuluukulle. Wise Guysilla De Palma kuitenkin osoitti studiolle, tässä tapauksessa United Artistsin ja Metro-Goldwyn-Mayerin fuusiolle, että hän pysyi budjetissa ja aikataulussa, mikä oli ollut problemaattista Scarfacen (1983) suhteen. Seuraavasta ohjauksesta tulikin yksi uran tärkeimpiä.

Lahjomattomien (The Untouchables, 1987) kuvauksista. Brian De Palman vasemmalla puolella parhaan miessivuosan Oscarilla palkittu Sean Connery (1930-2020).

David Mametin kirjoittamassa Lahjomattomissa (The Untouchables, 1987) eletään kieltolain aikaa Al Caponen (Robert De Niro) mellastaessa gangsterijoukkoineen. Agentti Elliot Ness (Kevin Costner) kokoaa oman erikoisyksikkönsä saadakseen rikolliset kuriin. De Palman näkemys rikollisuuden vaivaamasta Chicagosta on verisempi kuin monien hänen edeltäjiensä, mutta hän ei anna verivirtojen häiritä tarinaa tai näyttelijöiden vahvoja suorituksia. Sean Connery esittää elämäänsä kyllästynyttä poliisia, Malonea, jolle Mamet on kirjoittanut elokuvan herkullisimmat vuorosanat. Connery saikin roolistaan sivuosa-Oscarin. Metodinäyttelemistä harrastava De Niro lihotti itseään ja käytti Caponen räätälien valmistamia vaatteita (tarinan mukaan alusvaatteita myöten!) päästäkseen paremmin sisälle Caponen hahmoon. Klassisen rikoselokuvan piirteet täyttävä Lahjomattomat on vahvan elokuvakerronnan juhlaa, jota täydentää Ennio Morriconen loistelias musiikki. Elokuvan kohtauksista erityisen muistettavaksi on jäänyt rautatieaseman portaikkoon sijoittuva jakso, jolla De Palma osoitti kunniaa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinille (Bronenosets Potjomkin, 1925). 

Sodan arvet (Casualties of War, 1989) on lähellä ensiluokkaista Vietnam-elokuvaa. Se on syvän humaani puheenvuoro raaistuvasta sodankäynnistä. Sen valmistuminen viivästyi kuitenkin vuosilla, minkä tuloksena se jäi Oliver Stonen Platoonin (Platoon -nuoret sotilaat, 1986) ja Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) varjoon. Sean Penn tekee tehokkaan iljettävän roolisuorituksen psykoottisesti komentavana upseerina, jonka vastapuolena nähdään uransa rankimmassa paikassa Michael J. Fox. De Palman uran henkilökohtaisesti tärkein projekti joutui studion pompottelemaksi ensi-iltapäivän suhteen, eikä se ohjaajan tyrmistykseksi menestynyt elokuvateatterilevityksessä.

Tom Wolfen maineikkaaseen romaaniin pohjautuvasta Turhuuksien roviosta (The Bonfire of the Vanities, 1990) tuli De Palman uran kallein floppi. Amerikkalaisesta rahan huumasta, repivästä kilpailusta ja rotupolitiikasta kertova suurromaani vääntyi De Palman näpeissä ilottomaksi karikatyyrikomediaksi. Väärissä rooleissa äheltävät Tom Hanks, Bruce Willis ja Melanie Griffith vievät elokuvaa tahtomattaankin kylmään ja falskiin suuntaan. Purevan yhteiskunnallisen satiirin sijasta De Palma tekee puisevan groteskia komediaa. Ohjaajalle tyypillinen tekninen taituruus on epäonnistuneen elokuvan harvoja ilonaiheita.

Taiteellisesti ja taloudellisesti tyrmäävän flopin jälkeen De Palma palasi hitchcockiaanisen trillerin arkkityyppiin elokuvalla Kahdet kasvot (Raising Cain, 1992). Persoonallisuushäiriöitä ja unen logiikkaa yhdistellyt elokuva kertoo arvostetusta lapsipsykologista, jonka mielessä puhkeaa raivoisa skitsofrenia. Yhdessä sivupersoonallisuuksiensa, väkivaltaisen rikollisen, ujon pikkupojan sekä ylisuojelevan lastenvahdin, kanssa psykologi aloittaa äidinmurhien sarjan. Hysteerisessä pääosassa (pääosissa?) nähdään John Lithgow, jonka moniulotteinen roolityö liikkuu pahimmillaan tahattoman komiikan suuntaan. Kiehtovasta lähtöasetelmasta huolimatta Kahdet kasvot jää vaisuksi jälkinäytökseksi De Palman 1970- ja 80-lukujen tähtihetkistä.

David Koeppin käsikirjoitukseen perustuvassa Carlito's Wayssa (1993) De Palman ote on kypsä ja konstailematon. New Yorkin puertoricolaiseen alamaailmaan sijoittuvassa tarinassa De Palman ja Al Pacinon luontainen ekspressiivisyys purkautuu kehittelyssä, jossa tragiikka yhdistyy ironiaan ja huumoriin. Siinä on samaa vivahteikasta ja hienosyistä luopumista tuhoisista intohimoista, joka teki samaan aikaan Clint Eastwoodin Armottomasta (The Unforgiven, 1992) ja Täydellisestä maailmasta (A Perfect World, 1993) niin puhuttelevia. Kun on miekkaan tarttunut, siihen myös hukkuu...

...Jatkoa seuraa...

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Alanen, Antti: Mitä missä milloin: elokuvaopas. Helsinki: Otava 1995.

Alanen, Antti & Alanen, Asko: Musta peili: kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto 1985. 

Alanen, Asko: "Blow Out - viimeinen todistaja: Brian De Palman henkilökohtaiset elokuvatehosteet." Filmihullu 3/2014, 42-44.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.

Bagh, Peter von: Lajien synty: elokuvan rakkaimmat lajit. Porvoo: WSOY 2009. 

Hänninen, Harto & Latvala, Marko: Verikekkerit: kauhun käsikirja. Helsinki: Otava 1996.

Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 

Kinnunen, Kalle: "Edelleen filmihullu - Brian De Palman haastattelu." Filmihullu 3/2014, 34-36.

Kinnunen, Kalle: "Valtaa ja unia." Filmihullu 3/2014, 37-39.

Kuningas, Turo: "Yksityisen ja julkisen rajalla." Filmihullu 3/2014, 45-46.

Mitä Pauline Kael sanoi? Elokuvakriitikin suurta tähteä ja vallankäyttäjää palvottiin, pelättiin ja vihattiin, kertoo uusi dokumenttielokuva. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/13/mita-pauline-kael-sanoi-elokuvakriitikin-suurta-tahtea-ja-vallankayttajaa, linkki tarkistettu 11.9.2020)

Saarinen, Mikael: "Ulkopuolisuuden kokemus Brian De Palman elokuvissa." Filmihullu 3/2014, 40-42.

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 1/3

Modernin amerikkalaisen elokuvan suuriin nimiin lukeutuva Brian De Palma (1940-) täyttää tänään syyskuun 11. päivä 80 vuotta. De Palman aktiivinen ura elokuvantekijänä on jatkunut jo kuudella vuosikymmenellä, sillä mestarin ensimmäinen lyhytelokuva Icarus (1960) valmistui tasan 60 vuotta sitten. 

De Palma kuuluu samaan 1960-luvun lopulla uraansa käynnistelleeseen New Hollywoodin filmihullujen tekijäsukupolveen yhdessä Martin Scorsesen (1942-), Paul Schraderin (1946-), John Miliuksen (1944-), George Lucasin (1944-), Francis Ford Coppolan (1939- ja Steven Spielbergin (1946-) kanssa. Movie Brats -sukupolveksi nimetty tekijäjoukko sparrasi toistensa projekteja ja vaihtoi elokuva-aiheita keskenään. De Palmalle erityisesti Scorsese oli 1970-luvun edetessä tärkeä luova ystävä, jonka kanssa syntyi leikkimielinen kilpailuasetelma. Lucasille De Palma antoi taas ensimmäiseen Star Wars -elokuvaan (1977) tärkeän, katsojille juonenkulkua selventävän idean: elokuvan alussa nähtävät ikoniset alkutekstit. 

Brian De Palma ei ole ollut elokuvantekijänä yhtä kaupallisesti menestynyt kuin Lucas tai Spielberg, yhtä arvostettu harmaa eminenssi kuin Coppola tai toisaalta yhtä tasalaatuinen ja intellektuelli kuin Scorsese, mutta De Palma onkin edellämainittuja enemmän nimenomaan kulttiohjaaja, vimmaisesti palvottu valtaapitävien kriitikko, vasemmistolainen hämmentäjä, jonka näkemykset olivat lopulta liikaa Hollywood-koneistolle. Voisi sanoa, että De Palmassa on paljon samaa kuin lähes samanikäisessä hollantilaisessa kollegassa, Paul Verhoevenissa (1938-). Molempien elokuvista tunnistaa ohjaajan kädenjäljen välittömästi. He eivät ole tyytyneet tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Hurmeisen verenvuodatuksen (joka on tuottanut molemmille vaikeuksia elokuvasensoreiden kanssa) ohella heitä on yhdistänyt myös keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri.

De Palma on liikkunut elokuvantekijänä kiehtovasti harmaalla alueella. Hänen elokuviaan on kritisoitu misogyniasta, plagioinnista, voyerismilla ja väkivallalla mässäilystä. Sadistiksi ajoittain leimatun De Palman elokuvat huokuvat tyylikkäitä kaksoisolentoja ja kohtalokkaita kaunottaria, jotka päästetään hengiltä toinen toistaan mielikuvituksekkaammalla tavalla. Pinnallisen näkökulman takaa jää kuitenkin huomaamatta De Palman elokuvien vahvat naiskaraktäärit mm. (Verisen veitsen (Sisters, 1972) Margot Kiddor (Danielle Breton/Dominique Blanchion), Carrien (1976) Sissy Spacek (Carrie White) sekä Blow Out - viimeinen todistaja -elokuvan (Blow Out, 1981) Nancy Allen (Sally). 

Brian De Palma ohjaa Amy Irvingiä Pahan voima -elokuvan (The Fury, 1978) kuvauksissa. 

De Palman urasta tuskin voi puhua ilman viittausta Alfred Hitchcockiin (1899-1980), joka tuntui olevan De Palman elokuvakerronnan oppi-isä 1970- ja 80-lukujen paljon muistelluissa trillereissä. Hitchcock-plagioijaksi syytetty De Palma osoitti elokuviensa arvostelijoille visuaalisella taituruudella, että elokuva on halun ja unen taidetta. Katsoja haluaa nähdä ja alistuu siksi manipulaatioon. Kamera on ennen kaikkea tirkistelevä koje. Erotiikka ja tarinoiden hahmojen maallinen ahneus ovat saman asian ilmentymiä. 

"Kehitin aikoinaan tämän hitchcockmaiseksi sanotun sensibiliteetin, meillä on hieman samanlainen tapa nähdä asiat elokuvallisesti. Sitten sanotaan, että kaikki elokuvani ovat lainaa Hitchcockilta. Carrie menee suihkuun, ja se tekee elokuvasta muka Hitchcock-pastissin. Kun sellaisiin kysymyksiin vastaa neljänkymmenen vuoden ajan, ei jaksa enää sanoa kuin oletteko tosissanne." - Brian De Palma Kalle Kinnusen haastattelussa (2014)

Aikalaiskriitikoista merkittäviksi De Palman puolustajiksi nousivat maineikas Pauline Kael (1919-2001) ja tutkija/kriitikko Robin Wood. Kael oli ekstaattinen ylistyksissään, mutta säälimätön tuomioissaan. De Palmaa Kael piti aistillisena ohjaajana, jonka elokuvien väriloisto ja verisyys saivat kriitikon syttymään. Carrie oli Kaelille "A Terrifyingly lyrical thriller". Suurin piirtein kaikki De Palman elokuvat aina 1990-luvun alkuun saakka saivat hänet hurmioon. Oscareita jakavalle elokuva-akatemialle De Palman elokuvat ovat olleet aina liian kontroversaaleja joko peittelemättömän väkivallan kuvauksina tai ujostelemattoman röyhkeällä satiirilla. On hätkähdyttävää, että De Palman ikonisuudesta huolimatta vain yksi hänen elokuvistaan on palkittu Oscarilla: Sean Connery sivuroolistaan elokuvassa Lahjomattomat (The Untouchables, 1987).

Estetiikaltaan De Palman elokuville tyypillisiä visuaalisia kikkoja ovat pitkät otokset, oudot ja leijailevat Steadicam-ajot sekä valkokankaan jakava split screen -tekniikka. Lähes yhtä usein valvontakamerat, kiikarit ja muut tirkistelyn välineet johtavat henkilöhahmot harhaan. De Palman kineettisen hedonismin merkittävin perillinen on elokuvatietoisten sitaattien erikoismies Quentin Tarantino, jolle De Palma oli Reservoir Dogsia (1992) tehdessä miltei kotijumala. Tarantinon kolme aution saaren elokuvaa ovatkin Howard Hawksin Rio Bravo (1959), Scorsesen Taksikuski (Taxi Driver, 1976) ja Blow Out - viimeinen todistaja. De Palman ihailijaksi on tunnustautunut myös puheliaiden indie-draamakomedioiden (mm. Marriage Story, 2019) tekijäsuosikki Noah Baumbach, jopa siinä määrin, että hän teki idolistaan dokumenttielokuvan, intiimin ja rehellisen ohjaajan muotokuvan De Palma (2015).

Movie Brats: Steven Spielberg, Martin Scorsese, Brian De Palma, George Lucas & Francis Ford Coppola.

Italianamerikkalaisessa perheessä varttuneen De Palman lapsuutta ja nuoruutta väritti huono isäsuhde, mihin osittain vaikutti kirurgi-isän toistuvat syrjähypyt. Äitinsä pyynnöstä nuori Brian laitettiin seuraamaan salaa isäänsä ja hänen tuli kirjata ylös miehen salavuoteudet. Ei liene ihme, että elokuvantekijänä De Palma on niin usein käsitellyt voyerismia! Opiskellessaan luonnontieteitä Columbian yliopistossa New Yorkissa, De Palma innostui elokuvista nähtyään Orson Wellesin Citizen Kanen (1941) ja Hitchcockin Vertigon (Vertigo - punainen kyynel, 1959). 1960-luvun alussa De Palma harjoitteli tekijyyttään kokeellisilla lyhytelokuvilla ja aikalaisdokumentaareilla. Hän oli nuorena erityisen vaikuttunut ranskalaisesta uudesta aallosta ja amerikkalaisen dokumenttielokuvan "suorasta elokuvasta" (direct cinema).

Ensimmäiset pitkän elokuvan ohjaustyöt valmistuivat isoista studioista riippumattomina, ripeästi kengännauhabudjetilla. Esikoisohjausta Murder á la Mod (1968) mainostettiin harhaanjohtavasti halpana grindhouse-eksploitaationa, vaikka se tyylillisesti olikin uutta aaltoa jäljittelevä obskyyri rikosmysteeri. Ilmestyessään ainoastaan yhdessä newyorkilaisessa elokuvateatterissa esitetty elokuva ei ehkä osoittanut nuorta tekijää lupaavaksi lahjakkuudeksi, mutta siinäkin leikitellään jo mielenkiintoisesti metakerronnalla, "elokuvaa elokuvassa".

Greetings (1968)

Toinen ohjaus Greetings (1968) esitteli valkokangasyleisölle nuoren Robert De Niron ja voitti Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisen karhun (Silver Bear). Satiirinen kuvaus kertoo Vietnamin sodan kutsuntoja pakoilevista nuorista. De Niro näytteli Manhattanin vaihtoehtoliikkeissä ja taidepiireissä harhailevaa Jon Rubinia myös Greetingsin "jatko-osassa" Hi, Mom! (1970). Epätasaiset pienen budjetin draamakomediat ovat nyt aikakapseleita erääseen kulttuurimurrokseen. Näiden välissä elokuvateatterilevityksen sai myös jo vuonna 1963 kuvattu farssi The Wedding Party (1969), jota De Palma oli ohjaamassa yhdessä Wilford Leachin ja Cynthia Munroen kanssa. Yhteisohjaus Robert Fioren ja Bruce Rubinin kanssa oli myös The Performance Groupin näyttämötaidetta tallentanut dokumenttielokuva Dionysus in '69 (1970), jonka De Palma myös kuvasi ja leikkasi. 

Ensikosketuksen studiotyöskentelyn haastavuudesta De Palma sai komediaelokuvalla Get to Know Your Rabbit (1972), jonka ohjaajaksi hänet palkkasi Warner Bros. Alusta alkaen ristiriitaisissa tunnelmissa tehdyssä elokuvassa meni moni asia pieleen. Päänäyttelijä Tom Smothers vihasi avoimesti Jordan Crittendenin lennokasta käsikirjoitusta ja epäluottamuksen osoituksena studio antoi De Palmalle kenkää elokuvan jälkituotantovaiheessa. Suurta komediahittiä odottanut Warner Bros. ei tiennyt miten markkinoida elokuvaa ja piti sitä lopulta julkaisulimbossa vuoden verran. Monty Pythonin satiirisiin ääriliikkeisiin pyrkivän elokuvan kiinnostavinta antia on eksentrisenä taikurina nähtävä Orson Welles, jonka hahmo on täynnä niin syvää hämmennystä, että se voisi helposti toimia yleisenä reaktiona koko teokseen.

Verinen veitsi (Sisters, 1972)

De Palman Hitchcock-entusiasmi sai ensimmäisen muotonsa valkokankaalla makaaberilla jännityselokuvalla Verinen veitsi, jossa lainatun tyylin monitasoinen soveltaminen herätti ihastusta ja syvällistäkin analyysiä. Samalla elokuva oli läpimurto De Palman yhdelle tavaramerkille, valkokankaan jakavalle split screen -tekniikalle. Tarinassa De Palma yhdisteli kaksoismotiivia ja skitsofreniaa. Elokuvan päähenkilö (Margot Kidder) on menettänyt siamilaisen kaksoissisarensa leikkauspöydällä, mutta uskottelee tämän olevan vielä hengissä. Hitchcockiaanisen tunnelman kruunaa Bernard Herrmanin upea musiikki.

Omaleimainen ja irrotteleva Oopperan kummitus -variaatio Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974) valmistui glamrockin aallonharjalla mainiona kauhun ja musiikkikomedian yhdistelmänä. Hitchcock-vaikutteisen melodraaman Naisen kahdet kasvot (Obsession, 1976) voisi kuitenkin luokitella välityöksi, joka kierrättää melko innottomasti Vertigon ja Marnien (Marnie, vaarallisella tiellä, 1964) aineksia. Paul Schraderin käsikirjoituksen pyrkimykset uljaasta rakkaustarinasta muuttuvat elokuvan edetessä tahattoman koomiseksi insestikertomukseksi.  

Verinen veitsi ja Aavemusa ovat kuitenkin vain kulttikummajaisia verrattuna De Palman suurimpaan mestariteokseen, Stephen Kingin romaanin pohjalta sovitettuun Carrieen. Sissy Spacekin vavahduttavasti tulkitseman Carrien hurjat telekineettiset lahjat vapautuvat ensimmäisten kuukautisten myötä ja koulun tanssiaisissa julman pilan kohteeksi joutunut tyttö muuttaa tanssisalin infernaalisten voimiensa temmellyskentäksi. Torjutuksi tulemisen ja erilaisuuden teemat ovat elokuvan keskeisintä polttoainetta. Ohjauksellisesti Carrie on on viimeistä piirtoaan myöten harkittu kokonaisuus. Seksuaalisuuden ja kuoleman jännitteestä otetaan irti kaikki mahdollinen. Esteettinen tunnelmamaalailu saa vastapainokseen häijyn brutaalia koulukiusausta ja uskonnollista maanisuutta. De Palman suosima split screen -tekniikka on vahva tehokeino Carrien kaksijakoisen persoonallisuuden tulkkina. Varsinaisen tarinan jo päätyttyä, Carrie käsi nousee vielä haudasta kuristamaan haudalle asettunutta ystävätärtä. Tästä tuli 1980-luvun edetessä väsyttävä kauhuelokuvien itseään toistava lopetussäikyttely.

Koston kruunajaiset Brian De Palman mestariteoksessa Carrie (1976)

Kauhuelokuvan historian merkkipaaluihin lukeutuva Carrie merkitsi lopullista läpimurtoa paitsi De Palmalle ja Stephen Kingille, myös elokuvan nuorelle näyttelijäkaartille: John Travolta, Nancy Allen, Amy Irving ja etenkin Sissy Spacek. Carrien kaupallisen ja taiteellisen menestyksen myötä paranormaalit ilmiöt alkoivat tulvia valkokankaalle. Elokuva sai nopeasti törkeitä jäljittelijoitä, joissa vain nuoren keskushenkilön nimi oli muutettu (Audrey Rose (1977), Ruby (1977), Patrick (1978), Jennifer (1978)). Suomessa Carrie jäi monien aikalaiskauhuelokuvien tavoin sensuurin kynsiin. Valtion elokuvatarkastamon määräyksestä "raaistavana" kielletty elokuva vapautui leikkaamattomana versiona nähtäväksi vasta 1990-luvun alussa.

De Palmakin jatkoi telekinesian kimpussa pari vuotta Carrien jälkeen valmistuneessa salaliittotrillerissä Pahan voima (The Fury, 1978). Siinä psyykkisiä voimia tutkiva instituutti kaappaa keinoja kaihtamatta nuoren psi-pojan kouluttaakseen häntä toimimaan sotateollisuuden hyväksi. Kidnappauksesta selvinnyt isä (Kirk Douglas) jäljittää poikaansa telepaattisen tytön (Amy Irving) avulla. Sekavaksi taipuvaisen elokuvan mieleenpainuvinta antia on elokuvan loppukliimaksi John Cassavetesin räjähtävine kehoineen.

"Olen ohjaaja, koska haluan olla nukkemestari" - Brian De Palma (1984)

Tappava tunnustus (Dressed to Kill, 1980) 

De Palman itsensä kirjoittamat Tappava tunnustus (Dressed to Kill, 1980), Blow-Out - viimeinen todistaja ja Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984) muodostavat eräänlaisen trilogian, jossa murhajaksot ovat näyttäviä ohjelmanumeroita. Tappava tunnustus liikkuu myös tekijälleen tyypillisesti hitchcockilaisissa tunnelmissa: se toistaa Psykosta (Psycho, 1960) tutun seksuaalisesti patoutuneen transvestiittitappajan tarinan. Elokuva rakentaa tunnelmaa pitkillä, taiteellisilla otoksilla, ja heittää hätkähdyttävän partaveitsimurhan katsojan silmille. De Palman italialaisesta rikos(kauhu)elokuvasta poimitut giallo-vaikutteet näkyvät visuaalisessa kerronnassa, joka lajityyppinä edustaa enemmän trillerimysteeriä kuin kauhua. Tappava tunnustus oli myös omaelämäkerrallinen elokuva:  Keith Gordonin esittämä nuori ja tahditon tietokonenörtti on De Palman muotokuva, josta Gordon esitti muunnelman myös unohdetussa välityössä Home Movies - sairas sukuni (Home Movies, 1979).

De Palman päätöihin lukeutuvan Blow Out - viimeinen todistaja -elokuvan tarinan lähtökohtana oli siirtää Michelangelo Antonionin Blow-Up - erään suudelman jälkeen -elokuvan (Blowup, 1966) idea valokuvaajan vahingossa ikuistamasta rikoksesta elokuvaäänittäjän nauhalle. Blow Outissa De Palma teki myös hilpeätä parodiaa kauhuelokuvan 1970- ja 80-lukujen taitteen suosituimmasta kasvavan painajaisen kerrontametodista.

Blow Out - viimeinen todistaja (Blow Out, 1981)

Tappajan näkökulman subjektiivinen käsivarakamera tirkistelyperspektiiviin liitetyllä pahaenteisellä huohotuksella liittyy De Palman ohjauksessa halpispelotteluun nimeltä Coed Frenzy (Paniikki tyttökoulussa). Vilmos Szigmondin tyylikkäästi kuvaama Blow Out on elokuvallisten vinjettien ja henkilökohtaisten tavaramerkkien viljelyn lisäksi melkeinpä petollisen runsas ja monitahoisia yksityiskohtia vilisevä jännityselokuva. Sen lohduttoman tyly loppuratkaisu jätti aikalaisyleisön haukkomaan henkeä. Ensishokin jälkeen Blow Out on kuitenkin kohonnut ohjaajansa arvostetuimpien elokuvien joukkoon niin kriitikoiden, kulttipiirien kuin elokuvaharrastajienkin parissa. Kriitikko Roger Ebert mainitsi loppuiskun tuntuvan vatsanpohjassa vielä 30 vuoden jälkeenkin.

Scarface - arpinaama (Scarface, 1983) on Howard Hawksin samannimisen elokuvan (1932) uudelleentulkinta, modernisointi, josta tuli äärimmäisenä gangsterielokuvana taiteellinen täysosuma (vaikka aikalaiskritiikki sen puusilmäisesti tympeäksi ultraväkivallaksi tuomitsikin). Oliver Stonen käsikirjoittamassa elokuvassa Al Pacino tulkitsee kuubalaisemigrantti Tony Montanan kokaiinibisneksiä keskellä kasarin värikylläistä Miamia. Hänen rujo menestystarinansa on rivo ja uskomaton amerikkalaisen unelman lähikuva: mätä todellisuus prameilevan kulissin takana. Pacinon vetovoimasta huolimatta Scarfacen yleisömenestys oli pettymys. Siitä tuli kuitenkin vuosikymmenten edetessä suuri kulttielokuva, jonka dialogia siteerataan yhä niin television sitcomeissa kuin rap-musiikissa.  

Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984) 

Väkivaltafantasiassaan tahallisen härnäävä Kuolema tulee kahdesti yhdistää vertigomaiset obsessiot, roisin eksploitaation ja Takaikkunan (Rear Window, 1954) voyerismin vastustamattomaksi keitokseksi. Se on kaksoismerkityksiä, kaksoisolentoja ja naamioleikkejä vilisevä painajainen klaustrofobisen näyttelijän ajautumisesta murhan välikappaleeksi ja pornoteollisuuden aluskasvillisuuteen. Elokuvakerronnan sisään upotettu musiikkivideo Frankie Goes to Hollywoodin discohitistä Reflex (1983) sopii kiehtovalla tavalla elokuvan kieroutuneeseen tunnelmaan. Elokuvan jakso, jossa jättimäinen pora lähestyy alastonta naista vaikuttaa itseparodialta: ohjaaja hakee rajoja tavalla, joka olisi nykypäivän amerikkalaisessa valtavirtaelokuvassa absoluuttisesti mahdotonta. Mediakohu kuitenkin langetti De Palmalle totisen tuomion naisvihaajana, vaikka Kuolema tulee kahdesti olisikin ollut tarkoitus tulkita pikimustana komediana. Elokuvan jäätyä tappiolliseksi Columbia Pictures irtisanoi De Palman kolmen studioelokuvan sopimuksen ja pyysi häntä jättämään studioalueella sijainneen työhuoneensa. Näin ylikuumentuneesta tunnelmasta ei voinut enää päästä yli, joten De Palmakin alkoi hidastaa tuotantotahtiaan ja 1980-luvun puolivälin jälkeen siirtyä realistisemmalle linjalle lajityyppeinä komedia (Wise Guys, 1986), rikosepookki (Lahjomattomat) ja sotaelokuva (Sodan arvet/Casualties of War, 1989).

...Jatkoa seuraa...

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Alanen, Antti: Mitä missä milloin: elokuvaopas. Helsinki: Otava 1995.

Alanen, Antti & Alanen, Asko: Musta peili: kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto 1985. 

Alanen, Asko: "Blow Out - viimeinen todistaja: Brian De Palman henkilökohtaiset elokuvatehosteet." Filmihullu 3/2014, 42-44.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.

Bagh, Peter von: Lajien synty: elokuvan rakkaimmat lajit. Porvoo: WSOY 2009. 

Hänninen, Harto & Latvala, Marko: Verikekkerit: kauhun käsikirja. Helsinki: Otava 1996.

Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 

Kinnunen, Kalle: "Edelleen filmihullu - Brian De Palman haastattelu." Filmihullu 3/2014, 34-36.

Kinnunen, Kalle: "Valtaa ja unia." Filmihullu 3/2014, 37-39.

Kuningas, Turo: "Yksityisen ja julkisen rajalla." Filmihullu 3/2014, 45-46.

Mitä Pauline Kael sanoi? Elokuvakriitikin suurta tähteä ja vallankäyttäjää palvottiin, pelättiin ja vihattiin, kertoo uusi dokumenttielokuva. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/13/mita-pauline-kael-sanoi-elokuvakriitikin-suurta-tahtea-ja-vallankayttajaa, linkki tarkistettu 11.9.2020)

Saarinen, Mikael: "Ulkopuolisuuden kokemus Brian De Palman elokuvissa." Filmihullu 3/2014, 40-42.

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet, osa 2/2

Joe Danten 1980-luku päättyi Alfred Hitchcockin klassisen Takaikkunan (Rear Window, 1954) vapaamuotoisella komediavariaatiolla Piru naapurissa (The 'burbs, 1989), jossa Tom Hanksin ja Bruce Dernin vinkeästi esittämät naapurinmiehet alkavat epäillä Klopekin perheeen yöllistä metelöintiä. Kauhuviitteillä höystetyllä mustalla komedialla Dante jatkoi tyylilleen ominaista esikaupunkisatiiria.

Liioittelun riemukas ääripiste Danten uralla löytyy miehen ohjaamasta jatko-osasta Gremlins 2 - riiviöt: Uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch, 1990), johon hän sai Warnerilta vapaat kädet bisarrien visioidensa toteutukseen. Jokaisen elokuvantekijän unelmatilanteesta Dante ottikin kaiken ilon irti ja vei itsereflektiivisyydessään edeltäjänsä komiikan toiseen potenssiin. Tex Averyn anarkististen animaatioiden, kauhuparodian ja metaelokuvan pähkähullusta sekamelskasta syntyy pintapuolisesti harkitsemattomalta vaikuttava, mutta käänteissään nerokas mediasatiiri, joka on kuin parodia itsestään. Karnevalistisesta jatko-osasta tuli yksi Danten filmografian helmistä ja samalla miehen toistaiseksi viimeinen elokuva, joka on tuottanut voittoa.

Kinopaniikki (Matinee, 1993. Tunnetaan Suomessa myös nimellä Päiväleffa) on taatusti Danten valkokangaselokuvista tuntemattomimpia, mutta syyttä suotta vähälle huomiolle jäänyt lämminhenkinen nostalgiatrippi Kuuban kriisin aikakauteen. Elokuvan keskiössä on William Castlen mieleentuova tuottajaguru Lawrence Woolsey (John Goodman), jonka eksploitaatioelokuva Mant aiheuttaa väristyksiä mahdollisen maailmanlopun aattona. Oman värinsä Dantelle selvästi hyvin henkilökohtaiseen elokuvaan tuovat jatkuvat viittaukset 1950- ja 60-lukujen tieteis- ja kauhuelokuviin.

Kinopaniikki/Matinee, 1993

Taloudellisesti epäonninen Pienet soturit (Small Soldiers, 1998) oli eräänlainen kyynikon versio Toy Storysta (1995). Elokuva hyökkäsi viihteellisen pintansa alla kulutuskulttuuria ja militarismia vastaan, mikä sai elokuvakriitikko Jonathan Rosenbaumin ylistämään Pieniä sotureita Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania (Saving Private Ryan, 1998) älykkäämmäksi ja syvällisemmäksi teokseksi. Toisinajattelijat kokivat elokuvan tyhjänpäiväisenä, aggressiivisena ja hahmoiltaan puisevana sepitteenä.

Valkokangaselokuvien ohella Dante teki 90-luvulla pitkän päivätyön televisiotuotantojen parissa. Vuosina 1991-92 hän kehitteli komediallisen fantasiasarjan Eerie, Indiana, joka myönteisistä ennakkoarvioista huolimatta hyllytettiin parinkymmenen jakson jälkeen. Tätä seurasivat mm. väljä uusintafilmatisointi Tyttäret karkuteillä (Runaway Daughters, 1994) sekä kehuttu satiiri Rajat kiinni (The Second Civil War, 1997), jonka Dante ohjasi HBO:lle.

Kuten monille aikalaisilleen (John Carpenter, Walter Hill, John Landis, Robert Zemeckis) ei 2000-luku ole ollut Dantellekaan suotuisaa aikaa. Viimeisen vuosikymmenen aikana valkokangasohjauksia on ollut vain kaksi, joista kumpikaan ei kuulu tekijänsä parhaimpien töiden joukkoon. Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action (2003) syntyi Dantelle rakkaasta aiheesta (WB:n klassiset animaatiohahmot), mutta tuotantoprosessista tuli tyrmäävä. Ohjaajan käsistä keskeneräisenä levitykseen riistetty elokuva sai kohteliaan vastaanoton kriitikoilta, mutta osoittautui pannukakuksi lippuluukuilla. Juuri sen parempi ei valitettavasti ole heppoinen teinipelottelu The Hole (2009), jonka vähäinen levitys tuotti ohjaajalle painajaismaista epäonnea. Dante onkin viime vuosina ollut aktiivinen television (kauhusarjat Masters of Horror, 2005-2007, Splatter 2009-) ja dokumenttituotantojen (Corman's World: Exploits of a Hollywood Rebel, 2011) parissa.

Räikeästi aliarvostetun ja usein väärinymmärretyn ohjaajan elokuvissa toistuu sodan, avoimen militarismin ja piilevän paranoian läsnäolo. Piraijassa (Piranha, 1978) ongelmien lähteenä ovat armeijan Vietnamin sodan aikaiset kokeet, Gremlinsin (1984) isänmaallinen sotaveteraani (Dick Miller) nimittää työkoneensa ulkomaisia varaosia "gremlinseiksi", Pienessä suuressa seikkailussa (Innerspace, 1987) liikutaan sotateknologian kehityksen laitamilla, Pienissä sotureissa urbaani sodankäynti on pääosassa ja Kinopaniikissa kylmän sodan ja ydinaseiden painajaiset väijyvät taustalla. Kaikki tämä verhotaan usein huumorin ja satiirin taakse, kuten Gremlins 2:n Rambo-parodiassa.

Oman suolansa Danten vetovoimaiseen filmografiaan tuo elokuvasta toiseen toistuva näyttelijäensemble, jonka keskiössä häärivät Dick Miller, Robert Picardo, Wendy Schaal, Kevin McCarthy ja Henry Gibson.  Usein kieli poskessa roolinsa luikauttavat näyttelijät tuovat elokuviin kotoisan, jopa lämpimän humoristisen vaikutelman.

Suuren elokuvaentusiastin maineessa oleva ohjaajalegenda vieraili Sodankylän elokuvajuhlilla kesällä 2012 ja  hurmasi yleisön sydämellisen iloisella persoonallaan. Lukuisten masterclassien, festivaalivierailujen ja elokuva-alustusten ohella Dante on toiminut isäntänä Trailers from Hell -nimisellä verkkosivustolla, johon on koottu elokuvatrailereita mykkäkomedian ajalta aina 1980-luvun splatter-pätkiin saakka. Pitkään vireillä ollut Roger Corman -elämäkertaelokuva The Man with Kaleidoscope Eyes näkee toivottavasti lähivuosina päivänvalon.

"Joe Dante on kiertävän tivolin viimeinen taikuri, aikana jolloin ihmiset ovat kadottaneet uskonsa ihmeisiin ja menettäneet mielikuvituksensa, mutta hänen taikasauvansa tihkuu verta, koska 1900-luvun todelliset sadut ovat sotia" - Lauri Timonen (Filmihullu, 4/2012).

Lähteet:
Dome.fi / Haastattelussa Joe Dante, piirrettyjä rakastava Gremlins-ohjaaja. http://dome.fi/elokuvat/haastattelut/haastattelussa-joe-dante-piirrettyja-rakastava-gremlins-ohjaaja (päivitetty 16.7.2012, tarkistettu 16.9.2013)
Filmihullu 4/2012.
IMDB / Joe Dante. http://akas.imdb.com/name/nm0001102/?ref_=sr_1 (16.9.2013)
Senses of Cinema: Joe Dante. http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/dante/Senses of Cinema: Dante (päivitetty 1.5.2003, tarkistettu 16.9.2013)
Wikipedia / Joe Dante. http://en.wikipedia.org/wiki/Joe_Dante (16.9.2013)

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet osa 1/2

Yksi amerikkalaisen viihde-elokuvan kekseliäimpiä nimiä 1980-luvulla oli kiistatta Joe Dante (s. 1946). Nykyään charmantisti harmaantunut kulttiohjaaja nousi maailmanmaineeseen viimeistään Gremlinsin (Gremlins - Riiviöt, 1984) myötä, mutta ura elokuvan parissa alkoi jo 1960-luvun lopulla hyvin harvoin nähdyllä kompilaatioelokuvalla The Movie Orgy (1968). Alkuperäismitassaan peräti seitsemän tuntia kestävä filmiorgia syntyi yhteistyössä tuottaja Jon Davisonin (RoboCop, 1987) kanssa yhdistelemällä elokuvakatkelmia, trailerinpätkiä sekä aikansa televisiomainoksia. Modernin taiteen museoissa ja elokuvafestivaaleilla esitetty omalaatuinen leikkaa ja liimaa -filmikooste on elokuvaleikkauksen taidonnäyte, johon on viistolla huumorilla upotettu amerikkalaisen populaarikulttuurin ikonista kuvastoa, sodanvastaista kantaaottavuutta ja huonoa makua.

1970-luvulla Dante päätyi halpislegenda Roger Cormanin talliin moniosaajaksi. Pääasiassa trailerleikkaajan töillä itsensä elättänyt Dante ystävystyi toisen Corman-kasvatin, Allan Arkushin kanssa ja luomisvoiman tuloksena syntyi nopeasti valkokankaalle roiskaistu b-elokuva Hollywood Boulevard (1976). Metakerronnan vitseillä höystetty eksploitaatio kierrätti osuvasti Cormanin tuottamien elokuvien materiaalia ja tuotti hulppeat miljoona dollaria New World Picturesille.

Roskaelokuvan menestysreseptin löydyttyä Dante jatkoi uraansa riemukkaan kuppaisella Tappajahai (Jaws, 1975) irvailulla Piraija (Piranha, 1978), jonka eksploitaatioaromilla maustetun käsikirjoituksen kynäili sittemmin kulttuuri-intellektuelliksi nostettu John Sayles. Vuosikymmenen lopun Dante jatkoi vielä Cormanin tuotantojen nokkelana kokoonkursijana. Samaan aikaan Allan Arkush ohjasi Danten tarinan pohjalta teiniyleisölle suunnatun Ramones-kohelluksen Rock 'n' Roll High School (1979).

Danten läpimurto suuremman budjetin elokuviin tapahtui ihmissusielokuvan tyylilajia modernisoineella kauhuelokuvalla Ulvonta (The Howling, 1981), jonka mustasta komiikasta kiitellyn käsikirjoituksen naputtivat John Sayles ja Terence H. Winkless käyttäen Gary Brandnerin romaania (The Howling, 1977) väljästi tapahtumien pohjana. Suoraviivaisen juonen täytteeksi elokuvan ihmissusiestetiikan täydensi Rob Bottinin uraauurtaneet kauhutehosteet, joissa puremat ja avohaavat räjähtivät ensi kertaa valkokankaalle uskottavalla tavalla. Ulvonnan tehokkuus ei kuitenkaan rakennu liiaksi tekniikkaan, sillä Danten näkemyksellisessä ohjauksessa yhdistyivät herkullisella tavalla satiiri, kovan linjan kauhu sekä elokuva- ja kirjallisuusviittaukset. Ihmissuden hyökätessä Sepe Susi (Big Bad Wolf) pyydystää porsaita taustalla näkyvässä televisiossa, Allen Ginsbergin Howl! (Huuto) lepää työpöydällä ja roolihenkilöiden nimissä kumarretaan kauhukulttuurin ikoneille (Terry Fisher, Fred Francis, George Waggner). Ulvonnan menestyksen pohjalle rakentui loputtoman tuntuinen sarja jatko-osia, joilla ei ole tosin ollut enää mitään tekemistä Danten kanssa.

1980-luvun alussa Dante työllisti itseään ohjaamalla pari jaksoa lyhytikäiseksi jäänyttä Hei, me pamputetaan! (The Police Squad, 1982) -komediasarjaa, jonka kulttimaineen pohjalle rakennettiin Leslie Nielsenin filmitähteyteen singonneet Mies ja alaston ase -parodiat (The Naked Gun, 1988-94). Danten ura kuitenkin myös elokuvantekijänä oli kuitenkin nousemassa uusiin sfääreihin Steven Spielbergin ansiosta, joka oli tunnustautunut ohjaajan ihailijaksi. Spielberg kutsui Danten yhdeksi ohjaajaksi Hämäran rajamailla (Twilight Zone, 1959-64) -televisiosarjaan perustuvaan fantasia/tieteisantologiaan Hämärän pelottavat varjot (Twilight Zone - The Movie, 1983). Danten ekspressionismillä hurvitteleva episodi It's A Good Life soljui onnistuneesti Spielbergin, John Landisin ja George Millerin segmenttien keskelle. Myöhemmin Dante palasi hämärän rajamaille alkuperäistelevisiosarjan jatkoksi tehdyssä tv-sarjassa (Twilight Zone, 1985-89).

Yhteistyö Spielbergin kanssa jatkui kauhukomedialla Gremlins - Riiviöt, jolla Dante viimeistään loi maineensa viihdyttävien fantasiatarinoiden nokkelana visualisoijana. Gremlinsin taustalla oli Chris Columbuksen Spielbergille lähettämä käsikirjoitus, johon Dante lisäsi roimasti kauhuelementtejä ja amerikkalaiselle lähiöelämälle naljailua. Realistisena joulutarinana alkava mutta kääntyy nopeasti vinoutuneella komedialla herkuttelevaksi kauhuelokuvaksi. Dantelle tyypillisesti elokuva viljelee myös filmitriviaa (mm. Ihmemaa Oz/The Wizard of Oz, Kielletty planeetta/Forbidden Planet, E.T., Ihmeellinen on elämä/It's A Wonderful Life, Lumikki ja seitsemää kääpiötä/Snow White and the Seven Dwarfs) ripeämmin kuin katsoja ehtii tajuta. Käsityöläissankaruutta edustaa Chris Walaksen mielikuvituksekkaasti luomat nukke- ja marionettihahmot, joiden ilmeikkyydestä heijastuu tunteiden koko kirjo. Oman säväyksensä kokonaisuuteen tuo myös Danten hovisäveltäjä Jerry Goldsmith, jonka Gremlins-tunnussävelmä on genrensä kiistattomia klassikoita.

Gremlinsin myötä Danten omin erikoisala, "koko perheen" komediallinen kauhuelokuva sai taiteellisen kärkipisteen, vaikka sarjakuvamaisuuden ja tietoisen camp-hengen varjolla monet kriitikot sulkivat silmänsä Danten terävä-älyiseltä satiirilta. Elokuvan globaalimenestys avasi ohjaajalle ovet Hollywoodin isojen studioiden äärelle, mutta toi lopulta taakaksi omanlaisensa lokeroitumisen. Dante alkoi vahvana genreosaajana (kauhu, sci-fi, fantasia) joutua hallitsemiensa lajityyppien vangiksi.

Amerikkalaisen lähiöperheterrorin jälkeen Dante siirtyi urallaan "galaksien väliseen koko perheen hupiin" tieteisfantasialla Explorers - tutkimusmatkailijat (Explorers, 1985), jota työstettiin vauhdilla Gremlinsin menestyksen aallonharjalla. Danten itsensä mukaan studio riisti elokuvan levitykseen kesken leikkausprosessin. Kiiruhtaminen ei kannattanut, sillä lippuluukulla Explorers ei löytänyt yleisöä. Suurimpana syynä oli kuitenkin se, että elokuvan ensi-ilta ajoitettiin typerästi Live Aid -konserttiviikonlopulle. Lopputulos on kuitenkin mainettaan parempi, sillä Explorers on aidosti sympaattinen, vilpitön ja romanttinen ylistys lapsen mielikuvitukselle. Kerronnallisesti se on selvästi malttisempaa Dantea. Mukana on viihdyttäviä metavitsejä (Starkiller-elokuva ulkoilmanäytöksessä) ja elokuvaviittauksia (lapset käyvät Charles M. Jones high schoolia, lopun Peter Pan -tribuutti), onnistunut roolitus (nuoret Ethan Hawke ja River Phoenix), ripaus sodanvastaista kommentaaria sekä Jerry Goldsmithin onnistunut score. Vain elokuvan kiirehditty loppupuoli vesittää muuten ajatonta perhe-elokuvaa.

Tieteiskomedialla Pieni suuri seikkailu (Innerspace, 1987) Dante jatkoi tiimityötä Steven Spielbergin kanssa. Erikoistehoste-Oscarilla palkittu elokuva sai inspiraationsa Richard Fleischerin 60-lukulaisesta science fiction -sepitteestä Fantastinen matka (Fantastic Voyage, 1966). Ohjaajansa repertuaarin tuntien Pieni suuri seikkailu on poikkeuksellisen sovinnainen, suureen yleisöön vetoava vauhtikomedia, jonka kohellus käy hetkittäin rasittavaksi. Samalla se saattaa hyvinkin olla ohjaajansa filmografian ennalta-arvattavimpia elokuvia. Kelvollisista aineksista ja positiivisista aikalaiskriitikeistä huolimatta yleisö karttoi Martin Shortin ja Dennis Quaidin tähdittämää komediaa, eikä kaupallinen tulos tyydyttänyt Warneria. Elokuvan maine on kuitenkin noussut viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Ehkä osin nostalgiasyistäkin.

Danten aktiivisimman kauden päätteeksi koitti paluu episodielokuvan äärelle. Sketsikokoelma Amazon Women on the Moon (1987, Suomessa videolevityksessä nimellä Riemurasia) oli tuhtia parodiaa myöhäisillan televisio-ohjelmistosta. Spoof-elokuvan segmenteistä vastasivat Danten ohella Carl Gottlieb, Peter Horton, Rober K. Weiss sekä John Landis, joka toimi myös episodielokuvan tuottajana. Saman aikakauden televisiotyötä, Spielberg-liitännäistä fantasiasarjaa Hämmästyttävät tarinat (Amazing Stories, 1985-87), Dante ohjasi kahden kummitustarinan verran vuonna 1986.

...Jatkoa seuraa!

Lähteet:
Alanen, Antti (2012): Elokuvantekijät. Otava, Helsinki.
Dome.fi / Haastattelussa Joe Dante, piirrettyjä rakastava Gremlins-ohjaaja. http://dome.fi/elokuvat/haastattelut/haastattelussa-joe-dante-piirrettyja-rakastava-gremlins-ohjaaja (päivitetty 16.7.2012, tarkistettu 16.9.2013)
Filmihullu 4/2012.
Hänninen, Harto; Latvanen, Marko (1996, 2. painos): Verikekkerit: kauhun käsikirja. Otava, Helsinki.
IMDB / Joe Dante. http://akas.imdb.com/name/nm0001102/?ref_=sr_1 (16.9.2013)
KAVA / Explorers - tutkimusmatkailijat. http://www.kava.fi/esitys/explorers-tutkimusmatkailijat/7754 (päivitetty 11.9.2013, tarkistettu 16.9.2013)
Senses of Cinema: Joe Dante. http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/dante/Senses of Cinema: Dante (päivitetty 1.5.2003, tarkistettu 16.9.2013)
Wikipedia / Joe Dante. http://en.wikipedia.org/wiki/Joe_Dante (16.9.2013)