keskiviikko 30. heinäkuuta 2008

Goottilaisen elokuvan kultakausi - seksin ja kuoleman symbioosi vuosina 1914-56

Goottilaisen elokuvan syntynä voidaan pitää 1900-luvun alkuvuosia, jolloin elokuvayhtiöt kiinnostuivat edellisen vuosisadan kauhuromanttisista kirjallisuuden klassikoista. Erityisesti Yhdysvalloissa alettiin etsiä jo heti vuosisadan alusta ideoita kauhuelokuviin goottilaisesta kaunokirjallisuudesta. Ensimmäisenä goottikauhuelokuva viritelmänä valmistui Yhdysvalloissa Kansakunnan synty –elokuvalla elokuvanhistoriaan nimensä ikuistanut D.W. Griffithin The Avenging Conscience (1914), joka pohjautui maailmankuullun Edgar Allan Poen novelliin Kielivä sydän. Griffithin elokuvan saamasta huomiosta huolimatta varhaisen goottilaiselokuvan juuret ovat kuitenkin Saksassa, joka ensimmäisen maailmansodan ja toisen maailmansodan välillä tuli laajalti tunnetuksi ekspressiivisten kauhuteosten kotimaana.
Saksalainen kauhuelokuva otti tyyliinsä vaikutteita kuvataiteista, teatterista ja kirjallisuudesta, ja monet tuon ajan elokuvista nähdäänkin ekspressionistisen suunnan edustajina. Psykologinen ilmapiiri ja tiivis tunnelma nousivat realismia tärkeämmiksi osasiksi uutta saksalaista elokuvaa. Erityisen tärkeäksi varhaiseksi goottilaiselokuvaksi kehkeytyi Der Golem (1914), jonka vanhaan juutalaislegendaan pohjautuvassa tarinassa rabbi rakentaa muinaisen salatieteen avulla savesta ihmisolennon juutalaisyhteisön suojelijaksi.

Ekspressionistisen kauhuelokuvasuuntauksen merkittävin teos on kiistatta Robert Wienen vuonna 1919 ohjaama Tohtori Caligarin kabinetti (Das Kabinett des doktor Caligari). Unenomaisen elokuvan tarina saa alkunsa Caligari-nimisestä hypnotisoijasta, joka esittelee markkinoilla Cesarea, jonka hän väittää näkevän tulevaisuuteen. Cesare ennustaa asiakkaan kuoleman, jonka jälkeen Caligari toteuttaa ennustuksen lähettämälle unissakävelijä Cesaren murhaamaan uhrin pimeän tultua.

Vuonna 1922 valmistunut Nosferatu oli ensimmäinen suuren tuotannon vampyyrielokuva. Kauhukirjailija Ramsey Campbell pitääkin sitä ensimmäisenä elokuvana, jonka tarkoitus oli järkyttää ihmisiä. Ohjaaja F.W. Murnau halusi filmata Bram Stokerin Draculan, mutta elokuvayhtiö ei saanut oikeuksia tarinaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut Murnauta, joka oli jo aiemmin tehnyt elokuvan Robert Louis Stevensonin kirjasta Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde nimellä Der Januskopf. Hän teki Stokerin tarinaan vain muutamia muutoksia ja lopputulos muistuttaa suuresti alkuperäistarinaa. Vampyyri Draculasta tuli Nosferatu ja Kreivi Draculasta Kreivi Orlock. Pääosassa vampyyrin roolin tulkitsi Max Schreck.

Nosferatu oli Prana-Film GmbH -tuotantoyhtiön ensimmäinen ja viimeinen elokuva. Yhtiö ajautui vararikkoon, kun Bram Stokerin leski Florence Stoker haastoi Pranan oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksesta. Stoker voitti oikeudenkäynnin ja tuomioistuin määräsi Nosferatun kopiot tuhottavaksi. Lukuisia kopioita oli jo ehditty levittää maailmalle. Kokonaista kopiota alkuperäisestä elokuvasta ei kuitenkaan löydetty ennen kuin vuosituhannen vaihteen jälkeen. Lopulta Nosferatusta on muodostunut yksi kauhuelokuvan suurimmista klassikoista.

Ekspressionistinen elokuva ajautui kuitenkin vaikeuksiin toisen maailmansodan kynnyksellä. Monet lahjakkaimmista tekijöistä muuttivat Yhdysvaltoihin, missä yleisö arvosti realismia enemmän kuin tunnelmaa. Saksalaisen mykkäkauhun merkitys myöhemmälle elokuvalle, erityisesti kauhuelokuvalle, on kuitenkin ollut äärimmäinen. Samalla elokuvien henki elää yhä voimakkaana alakulttuureissa. Elokuvien heijastamisesta esimerkiksi goottiklubien ja –keikkojen taustalle on tullut suosittua.

Mykkäelokuvan ajan Hollywood ei löytänyt Kalifornian auringon alla yhtä varjoisia kuvia mitä saksalaiset, mutta näyttelijättäristä legendaarisena pidetään Theda Baraa, joka näytteli kaunista ja armotonta syöjätärtä elokuvissa Salome (1917) ja Cleopatra (1918). Bara käytti siviilissäkin purppuraista meikkiä korostaakseen kasvojensa kalpeutta ja vastaanotti kammiossaan vieraita suitsukkeensavussa käärmeitään silitellen. Muutamaa vuotta myöhemmin tuhatkasvoisena miehenä kuuluisuudesta nautti Lon Chaney, joka esiintyi onnistuneesti Notre Damen kellonsoittajan vuoden 1923 versiossa. Chaneyn ylistetyimpänä suorituksena pidetään kuitenkin vuonna 1925 valmistunutta Oopperan kummitusta. Roolia varten Chaney oli kehittänyt entistäkin tuskallisemman maskin. Mulkosilmät kemikaaleilla turvotettuina, lankojen avulla venytetyt sieraimet pullistuneina luurankomaiseen virneeseen Chaney muuttui Erikiksi, muotopuoleksi säveltäjäksi, joka vannoi kostoa maailmalle. Vaikka Chaneyn roolihahmot olivat hirviömäisen epämuodostuneita tai groteskeja, ne olivat silti pohjimmiltaan inhimillisiä. Chaney ei koskaan näytellyt yliluonnollisia hahmoja, ja hänen suosituimmat elokuvansa olivat pikemminkin melodraamoja, joissa oli mukana goottilaisia sävyjä.

Universal Pictures osti oikeudet Bram Stokerin Draculan suosittuun teatteriversioon jo vuonna 1927. Teatteriesityksen pääosassa esiintyi unkarilainen siirtolainen nimeltään Bela Lugosi, joka vihreässä meikissään ja oopperaviitassaan oli tehnyt vaikutuksen teatteriyleisöön. Universal –tuotantoyhtiön pomot suhtautuivat kuitenkin kielteisesti Lugosin näyttelijäntaitoihin ja erityisesti hänen erikoislaatuiseen aksenttiinsa. Vuonna 1931 valmistunut Dracula –filmatisointi osoitti tuotantoyhtiön epäilykset vääräksi, sillä nimenomaan Lugosin persoonallinen ja mystinen karisma nosti elokuvasta maailmanlaajuisen menestyksen ja teki nimiosanäyttelijästään tähden. Lugosin puhetyyli osoittautui erityisen onnistuneeksi ja unkarilaisesta korostuksesta tulikin kliseeksi kasvanut virallinen vampyyrinmurre. Kreivi Draculan herättämät pelonväristykset olivat sen verran yksiselitteisiä, että Universal tajusi luoneensa täysin uudenlaisen elokuvatyypin. Goottilainen elokuva oli saapunut Yhdysvaltoihin ja Draculan vanavedessä syntyneitä elokuvia alettiin kutsua uudella nimellä, horror movie, oli syntynyt.

Universal päätti nopeasti filmata myös Mary Shelleyn goottilaisromaanin Frankenstein, jonka pääosaan rekrytoitiin englantilaisemigrantti Boris Karloff ja ohjaajaksi James Whale. Klassikko oli luotu ja Universalilla oli jo toinen menestyshahmo tallissaan. Lugosin ja Karloffin nimet kirjoitettiin ensin yhtä isolla, mutta helpomman luonteensa ansiosta Karloff jätti pian kilpailijan varjoonsa ja Lugosin alamäki alkoi. Ohjaaja Whale pyydettiin goottilaiselle mestariteokselle jatko-osa, ja näin ollen syntyi Frankensteinin morsian (The Bride of Frankenstein, 1935). Sitä pidetään avoimesti edeltäjäänsä parempana sekä taiteellisesti että kaupallisesti.

Draculan ohjannut Tod Browning jatkoi uraansa Freaks –elokuvalla, josta tuli oman aikansa sensuurinkynsiin joutunut teos. Kolmekymmentä vuotta pannassa pidettyä elokuvaa pidetään nykyään yleisesti mestariteoksena. Draculan ja Nosferatun kuvannut Karl Freund hyppäsi ohjaajaksi jylhän goottilaiseen kauhuelokuvaan Muumio (The Mummy, 1932), joka on saanut myöhemmin lukuisia uusintafilmatisointeja ja aihevariaatioita. Karloff esittää elokuvassa muinaista egyptiläistä, jonka rakkaus saa palaamaan haudan takaa. 1930-luvun alussa syntyi myös lukuisia Poe-filmatisointeja kuten Bela Lugosin tähdittämä Morgue-kadun murhat (Murders in the Rue Morgue, 1932) sekä saksalaisen Edgar G. Ulmerin ohjaama kulttiklassikko Musta kissa (The Black Cat, 1934).

Vuonna 1941 Universal toi elokuvateattereihin Wolf Manin, josta tuli suurmenestys. Lon Chaney Juniorin tähdittämänä elokuva esitteli yhtiön klassisen hirviökatraan viimeisen jäsenen, ja samalla se toimi loppusoittona goottilaiselokuvan kulta-ajalle.

Yhdysvaltalainen kauhuelokuvatuotanto hiipui 1940-luvun aikana sekä taiteellisesti että kaupallisesti, ja tulokseksi syntyi vain liuta elokuvien jatko-osia, joissa seuraaja osoittautui lähes poikkeuksetta edeltäjäänsä mielikuvituksettomammaksi ja heikommaksi teokseksi. Muutamia tunnelmallisia kulttielokuvia 40-luvullakin kuitenkin tehtiin kuten Val Lewtonin Kissaihmiset (The Cat People, 1942), jossa tyttö uskoo keskiaikaisen sukukirouksen takia muuttuvansa isoksi kissaksi kiihottuessaan seksuaalisesti sekä saman ohjaajan I Walked with A Zombie (1943).

Kun 1950-luvulla elokuvahirviöt alkoivat väistyä science fiction –henkisten olioiden ja mutaatioiden tieltä, pyrki Universal vielä kolkuttelemaan goottilaista miljöötä kolmiulotteisena kuvatulla elokuvalla Mustan laguunin hirviö (The Creature from the Black Lagoon, 1954). Kolmiulotteisuutta hyödynnettiin myös André de Tothin Vahakabinetissa (House of Wax, 1953).

1950-luvun loppuun tultaessa valtaosa Universalin alkuperäisistä hirviöistä oli häpäisty drive in –teattereita varten tuotetuissa teinipelotteluissa ja television läpimurto oli muuttanut elokuvateollisuuden rakenteita pysyvästi. Goottilaisen elokuvan kulta-ajan voidaan lopullisesti päättyneen romanialaisvampyyri Bela Lugosin kuolemaan vuonna 1956. Kauhuelokuvan ensimmäinen suuri tähti laskettiin viimeiselle matkalle Draculan asussa, ja vaikutti selvältä, että koko lajityyppi teki hänelle pian seuraa.


Mm. seuraavien lähteiden pohjalta:
Baddeley, G. 2006. Goth Chic – johdatus pimeän puolen estetiikkaan. Helsinki: Like.
Hänninen, H. & Latvanen, M. 1996. Verikekkerit – kauhun käsikirja. Helsinki: Otava.

Ei kommentteja: