Näytetään tekstit, joissa on tunniste glamrock. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste glamrock. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Ziggyn ikuinen liekki

Kesäkuun 6. päivä tulee kuluneeksi tasan 40 vuotta siitä, kun David Bowien vallankumouksellinen The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -albumi julkaistiin Euroopassa. Yhdysvaltain mantereelle RCA-yhtiön julkaisema levy ennätti vasta syksyllä 1972.

Bowien ura oli jo 1970-luvun alussa kokenut melkoisia tyylimuutoksia. 1960-luvun lopun siloteltu pop vaihtui nopeasti hippihengen mukaiseen astraalimystiikkaan, jonka jälkeen akustiset soittimet vaihtuivat The Man Who Sold the World -levyllä (1970) rujon bluessävytteiseen hard rockiin. Teatraalisuuden löydyttyä Hunky Dory (1971) hämmensi keitosta niin folkin, glamin kuin taiderockinkin suuntaan. Yksikään Bowien varhaisimmista levyistä ei kuitenkaan ole, monista hienoista hetkistä huolimatta (The Width of a Circle, Space Oddity, Life on Mars?, Quicksand), Ziggy Stardustin kaltainen täysiosuma, jossa jokainen kappale on tärkeä osa kokonaisuutta.

"Pushing thru the market square, so many mothers sighing
News had just come over, we had five years left to cry in
News guy wept and told us, earth was really dying
Cried so much his face was wet, then I knew he was not lying"


Nihilistisellä, mutta koskettavalla maailmanlopun kuvauksella Five Years alkaneesta levystä kehkeytyi Bowien kuuluisin ja klassisin albumi. Sepitteellinen tarina avaruudesta saapuneesta rock-idoli Ziggy Stardustista hakee vertaistaan teatraalisen rockin historiassa. Levyn kannessa itsevarmasti poseeraavasta Ziggystä Bowie teki mystisen, demonisen ja hedonistisen puolihumanoidin, joka oli selkeästi biseksuaali. Kitaristi Mick Ronsonin taidokkaasti rouhivat riffit ja huimiin korkeuksiin nousevat soolot linjasivat glam-soundia vuosiksi eteenpäin. Levyn musiikillinen kirjo ulottuu avauskappaleen hymnisyydestä Rock 'n' Roll Suiciden dramatiikkaan, joka ennakoi Aladdin Sane -levyn (1973) suuntaviivoja. Näiden välissä Soul Love flirttailee nimensä mukaisesti soulin kanssa, Hang on to Yourself ja Suffragette City vapautuvat energiseen rock-ilotulitukseen ja levyn ehkä tunnetuin kappale, Starman yltää täydelliseksi futurisminostalgian sing-a-long -anthemiksi. Bowien laulutyyli vaihtelee kappalekohtaisesti mietteliään epätoivoisesta rock-kukkomaisen pöyhistelevään.


Albumin julkaisun jälkeen Bowie lähti lopulta puolitoistavuotiseksi venyneelle maailmankiertueelle, jonka päätepysäkki koettiin heinäkuun 3. 1973. Ziggy Stardust ja Aladdin Sane -levyjä promotoineella kiertueella Bowie yhdisteli parodisia rock-elkeitä, futurismia, japanilaista kabukiteatteria, mimiikkaa, maskeerauksen ja meikkauksen huippuunsa hiottua tyyliä sekä ennen kaikkea jylhää teatraalisuutta. Miehen alter egon hiukset olivat hehkuvan punaisen ja oranssin yhdistelmä, ja hänen esiintymisasunsa vaihtelivat parin kappaleen välein. Vaatteidenvaihto oli toki viihdemusiikista tuttu elementti, mutta rock-areenoilla vielä tuolloin ennen kokematonta.

Ziggy Stardust -kiertueen viimeisen keikan taltioi elokuvalliseksi konserttitaltioinniksi D.A. Pennebaker, joten kiertueen ikoninen päätöskonsertti on hyvin jälkipolvien muistissa. Viimeisenä ohjelmanumerona kuultava majesteetillinen Rock 'n' Roll Suicide, joka kuulostaa enemmän avantgardiselta showlaululta kuin varsinaiselta rokkibiisiltä, laskee esiripun klassiselle keikalle. Bowien teatraalinen lavaesiintyminen nousee kappaleen live-esityksen aikana toiseen potenssiin, jo hänen synkemmän sävyiset vaatteensa luovat tunnelman jonkin vaiheen päätöksestä.

Bowien riipivässä laulusuorituksessa on sanoinkuvailematonta voimaa ja silmissä kylmiä väreitä tuottavaa paloa, joka nostaa esityksen ylitse muiden. Myös laulunteksti, joka käsittelee rocktähteyttä ja sen pimeää puolta, nousee elävän yleisön edessä esitettynä aivan erilaiseksi kokemukseksi. Kohdassa, jossa muusikko Bowie tukahduttavan alter egonsa takaa kurkottaa kohti yleisöä ja huudahtaa: ”You’re wonderful, gimme your hands!”, hän parodioi popin perinteitä tiedostaen samalla tulevansa itse osaksi rockin kaanonia. Konsertin päätöksessä, kuten Ziggy Stardust ja Aladdin Sane -levyjen epilogeissa on vaaran ja ulkopuolisuuden tuntua, josta omaleimaisessa rockissa kaiketi perimmältään on kysymys, tai ainakin oli kysymys.

Suomessa The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars nousi parhaimmillaan peräti albumilistan sijalle 7, mitä voi pitää pienoisena ihmeenä. Suomalaisista muusikoista Bowien kimallerock taisi kolahtaa rajuimmin Hectoriin, joka varsin avoimesti tunnusti ihailunsa Bowien taidetta kohtaan. Hector kasvatti 1970-luvun alussa varsin Ziggy-henkisen takatukan ja levytti muutamia glitter-aikakauden Bowie-lauluja (Life on Mars?/Sudenkorento, The Prettiest Star).

40 vuotta sitten David Bowie (1947-) määritteli uudelleen sen mistä miespuolisena rockätähtenä olemisessa oli kyse. Ei olekaan ihme, että Ziggy Stardust vaikutti välittömästi rockin ja ylipäänsä koko populaarikulttuurin kehitykseen. Glamrockista tuli hetkeksi osa valtavirtaa, kunnes se Yhdysvalloissa New York Dollsin myötä fuusioitui kohti punkrockia. Hardrockin parissa operoivista bändeistä voimakkaasti glam-vaikutteisia olivat mm. Freddie Mercuryn johtama Queen, sarjakuvamainen hirviöyhtye Kiss sekä kauhuromanttinen shokkirokkari Alice Cooper.

Glamrockin syntymailla, Englannissa, kulttuurillinen perintö jäi selvimmin elämään 1980-alun uusromanttisessa liikkeessä, jonka kautta androgyynisyys ja meikkaaminen tulivat jälleen muotiin. 1990-luvulla uudet kitararock-yhtyeet kuten Suede, Placebo ja jopa kokeilunhaluinen pop-bändi Blur osoittivat tribuuttinsa Bowien kimallekauden dekadenssille.

"Making love with his ego Ziggy sucked up into his mind
Like a leper messiah
When the kids had killed the man I had to break up the band."


Aiheesta lisää:
David Bowie - kameleontin glam-vaiheet
Glamrockin nousu ja tuho eli kun androgyynit nousivat valtaan

maanantai 21. heinäkuuta 2008

David Bowie - kameleontin glam-vaiheet

On hyvin kliseistä kutsua David Bowieta populaarikulttuurin kameleontiksi, mutta kenellekään toiselle ei oikein moista mandaattiakaan soisi. Bowie on vuosikymmenten saatossa toiminut ensisijaisesti muusikkona, laulajana ja lauluntekijä sekä tuottajana 1960-luvulta saakka, mutta sen lisäksi hän on toiminut ansiokkaasti niin näyttelijänä, kuvataiteilijana, miimikkona kuin visuaalisena suunnittelijana.

Bowie syntyi David Jones –nimisenä Englannissa vuonna 1947 työväenluokkaiseen perheeseen. Yhdeksän vuotta vanhempi Terry–veli tutustutti nuoren Davidin musiikin pariin, ja kouluikäisenä hän opetteli soittamaan saksofonia. 1960-luvulla Bowie soitti kymmenissä projektiluonteisissa yhtyeissä, jotka olivat voimakkaasti The Beatles-vaikutteisia soundiltaan. Bowie sai yhtyeistä runsaasti soittokokemusta, mutta mainittavaa menestystä kokeiluluontoisen bändien parissa ei saavutettu. 60-luvun loppupuolella hän kiinnostuikin pantomiimista, ja liittyi osaksi kuuluisan Lindsay Kempin miimikkoryhmää. Lyhytaikaisiksi jääneiden yhtyekokemusten jälkeen Bowie alkoi luoda soolouraa, ja ensimmäinen albumi ilmestyi jo vuonna 1967. Vaisusti käynnistynyt sooloura sai kaivattua nostetta, kun vuonna 1969 ilmestyi läpimurtosingle Space Oddity.

Vuonna 1970 ilmestynyt The Man Who Sold the World –levy siirsi Bowien folk-vaikutteisen popin parista kohti blues-vaikutteista tummaa rockia. Albumin kannessa pitkät kiharat hiukset omaava Bowie makaa sohvalla kukallinen mekko yllään, mikä herätti ihmisten kummastuksen ja epäilyt bi-seksuaalisuudesta. Seuraavana vuonna ilmestynyt Hunky Dory oli jälleen askel eri suuntaan, akustisia laulaja/lauluntekijä–tyyppisiä kappaleita ja kimallerockiin kallellaan olevaa materiaalia yhdistellyttä levytystä pidetään kiistattomana rockin klassikkona.

Vuosi 1972 oli kuitenkin Bowien maailmanlaajuinen läpimurtovuosi ja sivupersoona Ziggy Stardustin esiinmarssin aika. Albumi The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars oli Britanniassa valtaisa menestys ja muutti merkittävästi pop-musiikin suuntaa. Keikoilla alkoi ilmetä Bowie-hysteriaa. Albumi ja lavashow rakentuivat täydellisesti Bowien alter egon, Ziggy Stardustin, ympärille. Ziggy Stardust oli kuvitteellinen avaruudesta tullut rocktähti, jonka imagoon kuuluivat vahva meikki, punaiseksi värjätty piikkitukka ja kimaltavat, glam asusteet. Sivuhahmon syntyyn vaikuttivat suurelta osin Vince Taylor, 1960-luvun rockabilly-artisti sekä Stanley Kubrickin kulttielokuva Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange). Tärkeä vaikute tuli myös japanilaisesta kulttuurista ja erityisesti japanilaisesta Kabuki-teatterin räikeästä tyylistä.

Hunky Doryyn verrattuna Ziggy Stardust -albumi on vähemmän runollinen ja enemmän kovaääninen ja rock. Levyn aloittaa Five Years, synkkä profetia maan ja ihmiskunnan jäljellä olevasta elinajasta ennen tuhoisaa katastrofia. Albumin ja Bowien uran parhaita lauluja on myös Moonage Daydream, joka esittelee kuulijalle keskushenkilö Ziggyn. "I'm an alligator/I'm a mama-papa comin' for you/I'm the space invader/I'll be a rock 'n' rollin' bitch for you". Samana vuonna Bowie kirjoitti kappaleen All The Young Dudes ja antoi sen yhtyeen Mott The Hoople levytettäväksi. Pian kappaleen julkaisun jälkeen siitä syntyi klassikko ja glam-nuorison vastine hippikauden All You Need Is Love -kappaleelle.

Seuraavana vuonna Bowie jatkoi Ziggy-kulttia albumilla Aladdin Sane (1973), jonka nimihahmosta tuli Ziggyn Amerikan vastine. Aladdin Sanen lyriikat kuvaavat todellisuuden kovaa puolta, rappioitunutta elämää, huumeita, väkivaltaa ja kuolemaa. Bowie tiesi mistä kirjoitti, sillä tässä vaiheessa huumeet olivat astuneet todenteolla kuvaan.

Kiertueen venyessä Bowien oma mielenterveys heittelehti ja kiertueet vaativat siitä veronsa. Toukokuussa -73 alkaa Ziggy Stardustin jäähyväiskiertue Englannissa. 3. heinäkuuta 1973 pidetyssä viimeisessä Ziggy-konsertissa Bowie lavasti hahmonsa kuoleman, viimeisenä kuultavan kappaleen Rock 'n Roll Suicide jälkeen Ziggy Stardust And The Spiders From Marsin tarina on ohi. Konsertin jälkeen skitsofrenian partaalla oleva Bowie pakenee kirkuvaa, hysteeristä fanijoukkoa Englannin halki Ranskaan, Pariisiin, johon hän asettuu hetkeksi. Pariisissa Bowie äänittää nopeasti cover-albumin Pin Ups, jolla hän esittää monia 1960-luvun suosikkilaulujaan. Albumin julkaisun jälkeen päättyy muusikon varsinainen glam rock –kausi.

David Bowien taiteellinen perintö on sivistänyt ihmisiä enemmän kuin hän voi kuvitellakaan. Täydellisestä popista, androgyynistä glam-rockista, coolista amerikkalaisuudesta (Young Americans, 1975) ja huikeasta elektronimusiikista (Low-albumi, 1977) tanssilattian taikaan, katkeran suloiseen ironiaan ja sykkivään lohduttomuuteen (Outside-albumi, 1995). Hänen vaikutuksensa populaarikulttuuriin on ainutlaatuinen - hän on muuttanut useampia elämiä kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.


Lähteet:
Buckley, D. 2002. David Bowie. Helsinki: Like.
Immonen, T. 2005. David Bowie: Rockin kameleontti. Tampere: Pop-lehti.
Nyman, J. 1997. Aution saaren levyt. Helsinki: Tammi.

lauantai 19. heinäkuuta 2008

Glamrockin nousu ja tuho eli kun androgyynit nousivat valtaan

Teatraalisen rockin läpimurtona voidaan kiistatta pitää 1970-lukua, jolloin julkaistiin mm. The Who –yhtyeen populaarikulttuuria uudelleen muokannut rock-ooppera Tommy. Vuosikymmenen merkittävin teatraalisen ilmaisun muoto ilmeni kuitenkin glamrockista, jonka tyypillisiksi piirteiksi vakiintuivat huomiota herättävä, androgyynipukeutuminen, melodramaattisuus sekä identiteettikäsitteillä leikittely. Glamrock otti laajasti vaikutteita erityisesti Syd Barrettin aikaisen Pink Floydin psykedeliasta, 60-luvun englantilaisesta pop-yhtye The Kinksistä sekä folk-musiikista. Monet glamrockin merkittävimmistä tekijöistä kuten David Bowie ja Marc Bolan aloittivat muusikon uransa nimenomaan folkin parista. Jossain määrin varhaisessa glamrockissa voidaan kuullakin artistien folk-perintö, johon on yhdistetty sähköiset instrumentit.

Määrätietoinen, ulkoisella olemuksella koreillut glam-liike kehittyi 1970-luvun alun Englannissa. Glamour sanasta jalostettu glam-käsite viittasi rockmusiikin loistokkuuden, eleganssin ja estetiikan korostamista. Glamrockissa ja elämäntavassa yhdistyivät yhtä lailla makaaberidekadenttius kuin elämänmyönteisyys. Glam–yhtyeiden tekstit käsittelivät usein villiä elämää, seksiä ja päihteitä, mutta albumit saattoivat myös olla konseptilevyjä, kuten David Bowien klassikkoalbumi The Rise And Fall of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars (1972). Myöhemmin glamrockiin tuli mukaan voimakkaasti camp-elkeitä.

Glamin kehittäjäksi mainitaan usein englantilainen Marc Bolan, joka yhdessä T.Rex –yhtyeensä kanssa loi joukon merkittävän briljantteja rock-lauluja. Bolan perusti yhtyeensä jo 1967 nimellä Tyrannosaurus Rex, ja tuolloin yhtyeen musiikki oli selvästi hippivaikutteista folkia. Nimenlyhennyksen myötä yhtyeen musiikki muuttui sähköisempään suuntaan ja Bolan alkoi tietoisesti meikata näyttävästi ja pukeutua mekkoihin. Vuonna 1977 Bolanin äkilliseen kuolemaan hajonneen bändin perinnöksi jäivät glam-kauden viralliset tunnuslaulut kuten Children of the Revolution, 20th Century Boy sekä Get It On.

Muita ajan arvostettuja esiintyjiä olivat Bowien lisäksi Lou Reed ja yhtyeet kuten Mott the Hoople, Slade sekä Roxy Music. Yhdysvalloissa tyylilajia parodioi New York Dolls, joka vei omalta osaltaan glam-ilmaisua kohti punkrockia. Varsinaisista hardrock –yhtyeistä glam-vaikutteita omivat Freddie Mercuryn johtama Queen, sarjakuvamainen hirviöyhtye Kiss sekä kauhuromanttinen Alice Cooper.

1970-luvun glamrock –liike vaikutti myös elokuvaan, esimerkiksi tunnettu kulttiteos The Rocky Horror Picture Show (1975) on pitkälti science fiction –henkinen glam–musikaali. Vuotta aiemmin Brian De Palma ohjasi Oopperan kummitus –klassikosta oman versionsa nimellä Phantom of the Paradise (1974), jonka kimallerokkaava soundtrack on puhdasta glamia. 1990-luvun lopussa Todd Haynes käsitteli glam–ilmiötä ristiriitaisen kiehtovassa elokuvassaan Velvet Goldmine (1998).

Glamrockin kultakauden jälkeen perintö jäi elämään monin tavoin erityisesti brittiläiseen pop-musiikkiin, josta selvimmin esimerkiksi 1980-luvun alun uusromanttinen liike otti vaikutteita glam-tyylistä. Punkrock ja myöhemmin postpunkista kehittynyt goottirock sai vaikutteita glamrockista. 1980-luvulla glamrock tuli uudestaan muotiin nk. tukkahevibändien ansiosta. 80-luvun lopun Guns N’ Roses –johtoista glam-tyyliä onkin kutsuttu sleaze-tyyliksi.

1990-luvulla brittiläisen glamrockin vaikutus kuului monien erilaisista lähtökohdista nousseiden pop-yhtyeiden musiikissa, mm. Placebo ja Suede olivat Bowiensa kuunnelleet tarkasti.