Sivuosien naiset, osa 5: Sanna-Kaisa Palo

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 5/5 Sanna-Kaisa Palo

Näyttelijä Sanna-Kaisa Palo syntyi Hämeenlinnassa 25. heinäkuuta 1960 legendaariseen näyttelijäsukuun. Palon vanhemmat olivat Ritva Valkama (1932-2020) ja Pertti Palo (1934-2010). Molempien vanhempiensa puolelta Palo on vieläpä kolmannen polven näyttelijä, sillä hänen isänpuoleiset isovanhempansa olivat Tauno Palo (1908-82) ja Sylvi Sakki (1911-87), ja äidinpuoleiset isovanhemmat Reino Valkama (1906-62) ja Irja Nissinen (1904-78). "Perintönä näytteleminen" tuntui Sanna-Kaisan isän, Pertti Palon kohtalolta Tauno Suuren jalanjäljissä. Sanna-Kaisan näyttelijänlahjat periytyivätkin vahvasti verenperintönä, vaikka nuorempana hän haaveilikin muista ammateista. Ennen näyttelijäntyönoppia Palon haaveissa siinsivät liikunnanopettajan tai fysioterapeutin ammatti.

Vuodet 1980-84 Palo opiskeli Teatterikorkeakoulussa, jossa ensimmäisinä opiskeluvuosina (1980-82) rehtorina toimi Eero Melasniemi ja näyttelijätyön professorina (1981-88) ristiriitaisessa maineessa oleva Jouko Turkka. Palon viimeisten kahden opiskeluvuoden aikana Turkan rooli vahvistui entisestään, kun hän toimi Teatterikorkeakoulun rehtorina vuodet 1982-85. Turkka korosti opetuksessaan voimakkaan fyysisen ilmaisun merkitystä ja painotti varhaisia venäläisiä näyttelemismetodeja sekä myöhempää Konstantin Stanislavskin ja Vsevolod Meyerholdin psykofyysistä menetelmää. Rajut fyysiset metodit nujersivat herkimpiä opiskelijoita peruuttamattomasti.

Opiskeluvuosien loppuvaiheissa Palo nähtiin aikansa suurimmassa kohunäytelmässä, Jussi Parviaisen kirjoittamassa näytelmässä Jumalan rakastaja, joka kantaesitettiin Ryhmäteatterissa talvella 1984. Arto af Hällströmin ohjaaman näytelmän pääosassa nähtiin äärimmilleen itsensä treenannut Kari Väänänen ja Sanna-Kaisa Palo esitti näytelmässä Kirstiä. Katsojia kulttinäytelmälle kertyi liki 10 000, mikä käytännössä tarkoitti 48 loppuunmyytyä esitystä.

Sanna-Kaisa Palo Kultainen Venla -gaalassa 2019. Hän nouti gaalassa äitinsä Ritva Valkaman elämäntyöpalkinnon.

Elokuva- ja televisioroolien puolella Palo teki esiinmarssinsa jo 1970- ja 80-lukujen taitteessa. Mainostelevision tuotantona valmistuneessa draamasarjassa Rauhanranta 12 (1979-81) hänet nähtiin sivuroolissa kahdeksan jakson verran. Ensimmäinen elokuvarooli, huumenuorena, löytyy Taavi Kassilan uljaasta debyyttielokuvasta Jousiampuja (1982). Anssi Mänttärin kengännauhabudjetilla tehdyissä ohjaustöissä (mm. Viimeiset rotannahat (1985), Kuningas lähtee Ranskaan (1986)) Sanna-Kaisa nähtiin raikkaasti ja luontevasti esiintyvänä näyttelijänä. Viimeisistä rotannahoista elokuvakriitikko Heikki Eteläpää kirjasi, että ”Mänttäri osaa oivallisesti hyödyntää paria kolmea näyttelijää. Heitä ovat tässä järjestyksessä Kari Väänäsen psykiatri, Sanna-Kaisa Palon huikea pieni komediennen soolo ja Eeva Elorannan naisteologi.” 

Pauli Pentin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa ”köyhän miehen” Shakespeare-mukaelmassa Macbeth (1987) naisnäyttelijät Pirkko Hämäläinen ja Sanna-Kaisa Palo nousivat esiin aikalaiskritiikissä. Helena Ylänen totesi Helsingin Sanomissa (17.1.1987), että Hämäläisen esittämän Lady Macbethin ”uskottua palvelijatarta esittävän Sanna-Kaisa Palon yhteinen kohtaus mielensä tasapainon menettäneen Lady Macbethin pukeutuessa juhla-asuun, on filmin intensiivisen hetki ja näyttelijättärien improvisoima.”

1980-luvun lopulta alkaen Palo tuli tutuksi monista enemmän tai vähemmän koko perheen tv-sarjoista: Ere Kokkosen ohjauksessa syntyi kymmenosainen saippuaoopperaparodia Rakastan, rakastan (1988) ja Neil Hardwickin, Raila Leppäkosken ja Ritva Valkaman kanssa tilannekomedia Napaseutu (1994). Vuosien edetessä tulivat vielä MTV3:n arkistoon hautautuneet Ottaako sydämestä? (1995-96) ja Ratikka-Raimo (1999-2000).

Neil Hardwickin ohjaama ja yhdessä Raila Leppäkosken kanssa käsikirjoittama Napaseutu (1994) toivat yhteen todellisen elämän äidin ja tyttären.

1990-luvulla Palo nähtiin myös kahdessa Marjo Valveen ohjauksessa. Ironinen kulttuuriväen komedia Amor ampuu ohi (1990) tarjosi harvinaisen leffapääroolin ja Avuton Anna (1994) taas tutuksi käyvän sivuosaroolin päähenkilön äitinä. Oma lukunsa on Pekka Lehdon Yksinteoin (1990), jonka tekoon Palo osallistui tahtomattaan. Palon ex-aviomiehen, Jussi Parviaisen sielunelämää kaivelevaan erodokumentaariin sisällytettiin pääosan esittäjän puhelu ex-rakkaalle. Elokuvaa mainostettiin iskusanoilla ”erokuva” ja ”palohaava”, ja lehdissä ennakoitiin mahdollista oikeusjuttua Sanna-Kaisa Palon ja elokuvasäveltäjä Vesa Mäkisen puhelujen luvattoman nauhoituksen ja käytön johdosta. Palo ja Mäkinen katsoivat elokuvan etukäteen, mutta mitään kanteita he eivät nostaneet. Sen sijaan, kun MTV:n oli määrä esittää Yksinteoin marraskuussa 1990, Palo ja Mäkinen vetosivat intimiteettisuojaan ja esitys lykkääntyi seuraavan vuoden joulukuuhun, jolloin elokuvasta oli leikattu pois Palon ja Mäkisen puhelinäänet.

Markku Pölösen itsereflektiivinen dogma-elokuva Emmauksen tiellä (2001) nauttisi oikeudenmukaisessa maailmassa suurempaa kulttisuosiota. Elokuva syntyi poikkeuksellisen irrottelevalla metodilla, samalla kun se maaseudun kuvauksena ja burleskina komediana kytkeytyi ohjaajan perustematiikkaan ja purki tekijänsä "maaseutunostalgian suolisolmuja". Sen herkullisen henkilögallerian kuningattarena nähdään Sanna-Kaisa Palon esittämä Stadin friidu Ella, maaseudun olkipaalien ja rehusiilojen keskelle ajautunut urbaani syöjätär. Rooli toi Palolle parhaan naissivuosan Jussin. Tekovaiheen haastatteluissa Palo toi ilmi, että oli saanut isältään Pertti Palolta valmennusta slangin oikeaoppisuuteen. 

2010- ja 20-luvuilla Sanna-Kaisa Palo on tullut tutuksi ennen kaikkea hyvistä lyhytelokuvarooleista kuten pääroolista Mika Hotakaisen lomadraamassa Afrikan tähdet (2013), Taneli Mustosen Fasisti-komedian (2014) innokkaana pysäköinninvalvojana sekä Teemu Niukkasen Sundancen elokuvajuhlia myöten huomatun Onko sulla nälkä? -lyhärin (2019) suulaana ja suoraviivaisia oppejaan jakavana taksikuskina. Pitkän elokuvan puolella maininnan arvoinen on ehdottomasti Anna Paavilaisen tuoreen Kikka!-elokuvan (2022) sivuosasuoritus Sokoksen "kempparissa" työskennelleenä Riittana.

Vuosien varrella Palo on näytellyt mittavan repertuaarin rooleja Kansallisteatterissa, Kansallisoopperassa, Ryhmäteatterissa, Q-Teatterissa, KOM-Teatterissa, Teatteri Jurkassa, Lilla Teatternissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Viirus-teatterissa sekä Helsingin ja Espoon kaupunginteatterissa.

Näyttelijöitä kolmessa polvessa: Sanna-Kaisa Palo (1960-), Ritva Valkama (1932-2020) ja Emmi Parviainen (1985-). Kuva: Panu Palvia

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala 

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola 

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella 

Sivuosien naiset, osa 4: Elina Salo

Aika jätti - Tuomas Marjamäen elämäkerta Vesa-Matti Loirista kantaa

"En, enhän muuta ma tahdokaan

kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,

kun laulut mun helkkyvät rinnassain

ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma

vain mulle se virsinä helkkää,

jos rytmejä on ilot ihmisten

ja surut on sointua pelkkää."

- Eino Leino: Laulajan laulu (1898)

Kirjailija/toimittaja Tuomas Marjamäkeä voi kiistatta pitää viime vuosikymmenien keskeisimpänä suomalaisen viihteen ja komiikan historioitsijana. Marjamäki on tietoteoksillaan paneutunut niin Spede Pasasen, Simo Salmisen, Uuno Turhapuron kuin Kummelinkin aikaansaannoksiin. Näitä edelsi jo yli 15 vuoden takainen Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907, joka on yhä relevantti tietokirja suomalaisen komiikan historiasta radion, television ja elokuvan saralta. Marjamäki on fokusoitunut tietokirjailijaksi ja elämäkertakirjuriksi (katalogistaan löytyvät myös Mikko Alatalon ja Kari Väänäsen elämäkerrat), mutta yhtä kaikki tuotteliaan skribentin kynästä on lähtenyt myös romaaneja (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)) ja lastenkirja (Nollis: maailman ainoa nollasarvinen, 2022).

On luontevaa, että kirjoitettuaan Spedestä (Spede, nimittäin, 2017) ja Simosta (Simo Salminen - Se se vaan on sillä lailla, 2012) Marjamäki on nyt toimittanut pitkälti omien haastattelujensa pohjalta elämäkertakirjan Vesa-Matti Loirista (1945-2022). Viime syksynä ärhäkän syövän nujertamana kuollut Loiri jätti ainutlaatuisen jäljen suomalaisen taiteen ja viihteen historiaan. Hän onnistui pitkällä urallaan yhdistämään kansaan menevän komedian ja farssin hurjalla improvisaatiotaidolla ja verbaaliakrobatialla, mutta yhtä lailla nautti arvostusta draaman ja taiteellisten laulutulkintojen saralla. Ura jakautui välillä skitsofreeniseltäkin vaikuttaneeseen tasapainoiluun koomikon ja vakavan taiteilijan välillä. Loiri tarjosi vastavoiman taiteen ja viihteen vastakkainasettelulle. Hän ei menettänyt taiteellista uskottavuuttaan liikkuessaan populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan rajan molemmin puolin, vaan pyrki madaltamaan keinotekoisia raja-aitoja.

Loiri toimi milloin kuoliaaksi naurattajana, milloin kuoliaaksi itkettäjänä. Läpimurto elokuvassa tapahtui 17-vuotiaana (Mikko Niskasen Pojat, 1962), teatterinäyttämöillä 21-vuotiaana (Lapualaisooppera, 1966) ja musiikin saralla (viimeistään) 33-vuotiaana (Eino Leino, 1978). Ongelmaksi ei koskaan muodostunut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus otti häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin.

Epäpoliittinen kameleontti

Tuttujen kesken Vesku - Vesa-Matti Loiri 1945-2022 on kohdettaan laajasti taustoittava elämäkerta, jossa käydään läpi Loirin vaiheet syntymästä kuolemaan. Kirja kertoo taiteilijan tarinan suurelta osin hänen itsensä kertomana. Marjamäki haastatteli Loiria kahdenkymmenen vuoden ajan lähes vuosittain erilaisissa elämäntilanteissa ja eri aihepiirteistä keskustellen. Tarkastelunäkökulma on arvostava ja ymmärtävä, mutta huumoria tai kritiikkiäkään ei ole unohdettu.

Elämäkertakirjurin toimittajatausta näkyy napakkana ja selkokielisenä ilmaisuna, mutta kovin analyyttiseksi Marjamäki ei kirjassa heittäydy. Erityisesti kulttuurihistoriallinen pohdiskelu elokuva- ja teatterirooleista tai levytyksistä jää toissijaiseksi. On myös mielenkiintoista kuinka kirja sekä kommentoi että osin hyödyntää aiempien Loiri-kirjojen aineistoa. Petri Nevalaisen auktorisoimaton Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri (2010) aiheutti kohteessa itsessään närkästystä, minkä Marjamäkikin kirjassaan noteeraa. Jari Tervon LOIRI. (2019) oli ilmestyessään tapaus ennen kaikkea sukupuoli- ja huumekokemusten paljastuksilla, mutta valtavan mediahuomion takia ehkä vähän sivuun jäi huomio siitä, kuinka ansiokkaan syvälle Tervo pääsi Loirin henkilöhistoriaan ja persoonaan käsiksi.

Yksi Vesa-Matti Loirin menestyksen salaisuuksista piili miehen epäpoliittisuudessa. Hän irtisanoutui kaikista poliittisista liikkeistä, vaikka eritoten 1970-luvulla moni taiteilijakollega kantoi taistolaisviittaa. Boheemi Loiri sulautui tunnetusti konservatiivisen Speden lähipiiriin ottamatta kantaa oikealle tai vasemmalle. Kameleonttimainen muuntautumiskyky tilanteesta, paikasta tai performanssista riippuen piti Loirin luovuuden kiinnostavana.

Kameleonttimaisuus kuului voimallisesti myös Loirin musiikillisessa tuotannossa, joka venyi yli puolen vuosisadan aikana äärimmäisyyksistä toiseen. Hän otti haltuun niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan, joululaulut kuin funkinkin. Musiikillinen ura oli alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. "Soitto on minulle suruista tehty. Olkoon musiikki mitä tahansa, duuria tai mollia, koen sen aina pakostakin surumielisenä".

"Poikkeuksellisen laaja-alainen näyttelijäsuoritus vuoden elokuvissa"

Vesa-Matti Loiri kävi teatterikoulun 14. vuosikurssin vuosina 1963-66. Koulussa opetettiin näyttelijäntyön lisäksi lausuntaa, rytmistä liikuntaa, akrobatiaa ja miekkailua. Opiskelijat saivat kokemusta ja lisätuloja avustamalla Suomen Kansallisteatterin ja Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoissa. Opiskelukavereina Veskulla oli kaarti, josta nousi muitakin kirkkaita tähtiä suomalaisille näyttämöille, televisioon ja valkokankaille: mm. Elli Castrén, Eero Melasniemi, Esko Roine, Kirsti Wallasvaara ja Marja-Leena Kouki.

Mika Kaurismäen Vesku-dokumenttielokuvan (2010) aikoihin Loiri tuntui harmittelevan sitä, että teatteria tuli tehtyä vähemmän kuin olisi pitänyt. Marjamäen kirja tuo oman näkökulmansa siihen, miksi teatterityöt hupenivat Turun kaupunginteatterin kiinnityksen (1973-77) jälkeen. "Vesku pelkäsi laitostumista: kuukausipalkkalaisena hän olisi saattanut alkaa suorittaa roolejaan, eikä se käynyt päinsä. Hänen piti päästä antamaan yleisölle aina jotain erityislaatuista. Hän kieltäytyi kaikista muistakin töistä, jotka sitoivat häntä ja estivät toimimasta monipuolisena taiteilijana. Hänen oletettiin olevan hauska myös näyttämöllä, ja sitä hän ei halunnut. Hauskuttamista sai tehdä riittävästi muutenkin." 

Loiri korosti sitä, kuinka kaikilla hänen töillään täytyi olla hänelle itselleen joku suurempi merkitys. Spede-viihteen vastapainona toimivat Kalle Holmbergin, Eino Leinon tai Jaakko Pakkasvirran kutsuhuudot. Holmbergin ohjauksessa syntyivät näyttämöroolit Tuomaksena Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, Nikolai Stavrogina Fjoror Dostojevskin Riivaajissa sekä tv-rooli Ilmarina kansainvälisesti palkitussa Kalevala-sovituksessa Rauta-aika (1982). Jaakko Pakkasvirta mahdollisti sivuosaroolin pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981), jossa Loiri tulkitsi epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Vuotta myöhemmin Ulvovassa myllärissä (1982) Loiri nähtiin "herkkänä, lataavana ja eläytyvänä elokuvanäyttelijänä" -Mikael Fränti. Vuoden 1983 Jussi-gaalassa Vesku palkittiin "poikkeuksellisen laaja-alaisesta näyttelijäsuorituksesta vuoden elokuvissa". Tällä varmasti tarkoitettiin Jaakko Pyhälän Jonia (1983) että Ulvovaa mylläriä, mutta samalla tuli palkituksi kuin varkain myös Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982).

Ensimmäistä Eino Leino -levyä (1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta.

Eino Leino -tulkintoja syntyi vuosien varrella neljän albumin (1978-2001) verran Perttu Hietasen säveltäminä ja Taisto Wesslinin & Peter Lerchen sovittamina. Mestarikynäilijöistä Loiri otti tulkintojensa kautta omakseen myös mm. Hermann Hessen (Lasihelmipeli, 1984), Kahlil Gibranin (Olli Ahvenlahden kanssa tehty Seitsemän kertaa, 1990) ja Uuno Kailaan (Perko-Pyysalo-poppoon kanssa tehty intohimoinen jazz-levy, 1995).

"Leima otsassa, taakka harteilla, siivet selässä ja portaat korkealle jalustalle."

Uuno Turhapuro oli Veskun tunnetuin hahmo, joka teki ensiesiintymisensä Spede Show'ssa tammikuussa 1971. Ensimmäisissä Speden kirjoittamissa televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 tehtiin peräti 19 Loirin tähdittämää Turhapuro-elokuvaa, joista suosituin, Ere Kokkosen ohjaama ja käsikirjoittama Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) houkutteli elokuvateattereihin päälle 750 000 silmäparia. Näiden liki parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996). 

Uuno Turhapuro -elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia vuosikymmenten ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Kriitikoiden soraäänistä huolimatta Turhapurot pitivät käytännössä suomalaisen elokuvateatteriverkoston toimintakykyisenä videoaikakauden haasteissa. "Leima otsassa, taakka harteilla, siivet selässä ja portaat korkealle jalustalle. Toisinaan Vesku vihasi Uunoa mutta lopulta oppi arvostamaankin."

Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi kuitenkin olla jo varhain Pohjan tähteiden (1969) kokovartalollisessa ilmaisussa ja poikamaisessa mimiikassa, tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta.

Osa Loirin koomisista hahmoista jäivät kieltämättä väkisin naurattamiseen pyrkiviksi raakileiksi. Usein ongelmat olivat kuitenkin enemmän nopeasti hutaistun tai kokonaan kirjoittamatta jätetyn käsikirjoituksen tai liian liukuhihnamaisen tuotannon syytä kuin näyttelijämaestron kyvyttömyydessä hallita komiikkaansa. Speden mustasukkaisen omistava ote vei monia kiinnostavia draamarooleja toisille, mutta selvää on kuitenkin, että niissä kaikkein vaatimattomimmissakin pölhöilyissä (kuten liki katsomiskelvoton Lentävät luupäät, 1984) Loirin paraatihetket ovat elokuvien timanttisimpia kohtauksia.

Loirin ja Speden toveruuteen kirja tuo näkökulmia eri vuosikymmeniltä. Marjamäen tulkinnan mukaan "he eivät koskaan olleet ystäviä, vaikka tuttavuutensa alkuvaiheessa kylläkin jonkinlaisia kavereita." Suhde muuttui vuosien varrella. Speden taloudellinen yliote Loirista ja toisaalta Loirin korvaamattomuus Spedelle tekivät heistä toisilleen välttämättömiä. Totuus oli kuitenkin se, ettei Vesku jaksanut olla viihteen jättiläisen kanssa tekemisissä yhtään enempää kuin oli pakko.  

Risainen elämä

Tuttujen kesken Vesku ei aristele tuoda esiin Loirin rikkinäisiä ihmis- ja parisuhteita, 1970- ja 80-lukujen talousongelmia ja usein itse aiheutettuja terveyshuolia. Miehen rakkauselämä oli tiivistettynä kiihkeää vuoristorataa. Holtittomasti tuhlaileva hedonisti rauhoittui aina uuden avioliiton kynnyksellä, mutta levoton mieli ei kuitenkaan asettunut stabiiliksi perheenisäksi toistuvista yrityksistä huolimatta. Kirjan loppuvaiheissa, yksin viihtyvän miehen vanhuutta myötäeläessä, jääkin mietteliääksi sen suhteen, kuinka paljon työ taiteen ja viihteen äärellä vei Loirin aikaa perheeltä.

Merkittävimpien finanssihuolien väistyttyä töiden taloudellinen merkitys tuntui nousevan etusijalle. 7 päivää -lehden mainoskasvona toimiminen vuosituhannen vaihteessa tai ulkomaisten nettikasinoiden mannekiiniksi asettuminen 2010-luvulla eivät osoittaneet hyvää makua.

Tuomas Marjamäen asiantuntemus on vahvaa kautta linjan. Kevyeksi asiavirheeksi voi luokitella ainoastaan Uuno Kailas -albumin (1995) nimeämisen Ihmisen määräksi. Siinäkin on tosin faktapohjaa, sillä albumi nimettiin ja varusteltiin uudelleen kansitaidetta myöten vuoden 2002 uusintajulkaisua varten. Small potatoes.

Kaltaiselleni Vesa-Matti Loirin taiteen ja viihteen äärellä varttuneelle lukukokemus kääntyy loppua kohden jopa koskettavaksi. Kirjan loppu saattaa hipoa pateettisuutta, mutta yhtä kaikki se saa nieleskelemään kyyneliä. Jollakin tavalla se on mitä sopivin reaktio.

Vesa-Matti Loiri (1945-2022)

"Me punomme kehdosta hautahan,

me punomme, puramme jälleen,

kaunis laulumme kuolema katkaisee

ja sen viemme me virittäjälleen."

- Eino Leino: Laulajan laulu (1898)

Docendolle kiitos arvostelukappaleesta.

PS: Vierailin Tuomas Marjamäen kanssa Ylen Kulttuuriykkösessä syksyllä 2021 keskustelemassa Uuno Turhapurosta:

Uuno Turhapuron ensiesiintymisestä 50 vuotta

Sivuosien naiset, osa 4: Elina Salo

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 4/5 Elina Salo

Elina Salo (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimpia ja alallaan arvostetuimpia näyttelijöitä. Kulunutta fraasia käyttääkseni, legenda jo eläessään. Salo on pitkällä näyttelijän urallaan ehtinyt nähdä niin suomalaisen elokuvan studiokauden, uuden aallon kipuilun kuin hoviohjaajansa Aki Kaurismäen vaiheet 1980-luvulta aina 2010-luvulle.

Sipoossa syntynyt Aino Elina Maisala kävi Teatterikoulun vuosina 1955-58 ja ryhtyi elokuvanäyttelijäksi jo parikymppisenä. Ensikosketus valkokankaan taikaan tapahtui pienellä sivuroolilla Veikko Itkosen ohjaamassa ja tuottamassa parodiassa Tyttö tuli taloon (1956). T.J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden talliin Salo saapui suoraan keskeiseen rooliin Aarne Tarkaksen jatkosotadraamassa Rintamalotta (1956). Ensihetkistä alkaen Salo herätti riemua "tyttömäisenä hahmona, lumoavana sekoituksena lapsenomaista, ikuista kesää lietsovaa viattomuutta ja itsetietoista kujeilua" kuten on havainnut elokuvatutkija Sisko Rytkönen. Rintamalotan aikalaisarvioissa Elina Salon preesens erottui joukosta: "tämä nuori teatterikoululainen oli yllättävän eloisa ja ilmeikäs ensimmäisessä osassaan. Jopa löysi Tarkas sopivan tytön. Siitä neitosesta puhutaan vielä paljon, jos oikeilla jäljillä pysyy", kirjoitti Elokuva-Aitan (22/1956) Valma Kivitie.

Elina Salo ja Leena Häkinen Aarne Tarkaksen elokuvassa Rintamalotta (1956)

Salon 1950-luvun lopun elokuvaroolit Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa olivat farsseja (Sotapojan heilat, 1958), satiireja (Herra Sotaministeri, 1957) tai kulkuriutta romantisoivaa musiikkielokuvaa (Kulkurin masurkka, 1958). Näille vastapainoksi rooli Maunu Kurkvaaran Patarouvassa (1959) enteili irtiottona jo uutta aaltoa.

1960-luvun alkuun sijoittui Salon aktiivisin kausi valkokangasnäyttelijänä. Hänestä tuli muutamaksi vuodeksi Suomen suosituin elokuvanäyttelijätär, ainakin jos mittarina pidetään Elokuva-Aitan suosikkiäänestyksiä, jotka tuolloin olivat "kaiken mitta". Suosion salaisuus piili herttaisuudessa, pirteydessä ja tyttömäisyydessä. Lasse Pöystin tähdittämässä ja ohjaamassa valmennus- ja terapiakulttuuria yllättävästi ennakoivassa Justus järjestää kaiken (1960) komediassa Salo esitti keksijänuorukaisen tyttöystävä-Bellaa. Aikalaiskritiikissä elokuvaa verrattiin jopa Chapliniin! Matti Kassilan ansaitun klassikon asemaan kanonisoiduissa Komisario Palmu -elokuvissa (1960-69) Salo nähtiin kahdesti: Airi Rykämönä elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960) ja Kirsti Skrofina elokuvassa Kaasua, komisario Palmu! (1961).

Joel Rinne ja Elina Salo Matti Kassilan klassikossa Komisario Palmun erehdys (1960)

Etevänä leikkaajana tunnetun Ossi Skurnikin ainokaisessa "indie-jännärissä" Tie pimeään (1962) Jarno Hiilloskorpi esitti nietzscheläiseen yli-ihmisteoriaan viehtynyttä lakitieteen ylioppilasta, joka suunnittelee täydellistä murhaa. Salo nähdään tämän tyttöystävänä, joka epätoivoisesti yrittää estää nuoren miehen aikeet. Hillitysti etenevän elokuvan tunnelma on kohtauksesta toiseen vahva.

Studiokauden viimehenkäysten jälkeen suunta muuttui myös Salon uralla. Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjan (1967) myötä näyttelijästä tuli hetkessä uuden aallon ja osallistuvan kotimaisen elokuvan keulakuva. Työmiehen (Paul Osipow) ja konttoristin (Elina Salo) nuori avioliitto alkaa säröillä, kun mies saa työnjohtajan paikan toisesta kaupungista ja yksinäisyyden ja epäluulon tunteet kasvavat molemmin puolin. Todellisuutta sellaisena kuin se oli ja on, ilman lisämausteita. Peter von Baghia lainaten: "Elina Salon roolityössä oli sydämen sivistystä jaettavaksi kymmeniin elokuviin." Jarvan ohjauksista Salo nähtiin myös elokuvissa Yö vai päivä (1962, yhteisohjaus Jaakko Pakkasvirran kanssa) sekä Bensaa suonissa (1970). Peter von Baghin ohjattavaksi Salo päätyi pseudodokumentaarisessa massahurmaajakomediassa Kreivi (1971).

1960-luvun loppu aloitti Salon uralla myös yhden kauaskantoisen vaiheen: ääninäyttelijyyden. Erityisen läheiseksi tulivat Tove Janssonin Muumi-tarinat, joista Salo löysi rakastetun Pikku Myyn roolin jo vuonna 1969 Sveriges Radion tuottaman Mumintrollet (Muumipeikko) -televisiosarjan myötä. Samaan aikaan Salon kysyntä Ruotsissa kasvoi. Monipuolinen ruotsinkielinen teatteriura kehittyi huippuunsa Helsingin Lilla Teaternissa. 

Ääninäyttelijänä Saloa kuultiin runsaasti 1970-luvulta aina 2000-luvun alkuun saakka. Tunnetuin rooli Pikku Myynä iskostui suomalaislasten tajuntaan lopullisesti menestyksekkään japanilais-suomalais-hollantilaisen Muumilaakson tarinoita (Tanoshii Mūmin Ikka) -animaatiosarjan (1990-92) myötä. Sarjaa seurasivat pitkä animaatioelokuva Muumipeikko ja pyrstötähti (Tanoshii Mūmin Ikka: Mūmin Tani no Suisei, 1992) sekä lukuisat Muumi-tietokonepelit, joihin Salo lainasi ääntään 1990-luvun lopulla. Muistettavia äänitöitä olivat myös esiintymiset Tini Sauvon lyhytanimaatioissa Minulla on tiikeri (1979, yhteisohjaus yhdessä Liisa Helmisen kanssa) ja Kukon ja kanan sauna (1991).

Ensimmäisen Jussi-palkintonsa (paras naispääosa) Salo voitti vuonna 1979 L. Onervan roolista Jaakko Pakkasvirran historiallisessa Eino Leino -elämäkertaelokuvassa Runoilija ja muusa (1978). Kriitikko Leo Stålhammar jakoi kiitosta: "elokuvan persoonallisin suoritus on kiistatta Elina Salon L. Onerva. Elina Salo saa  heti ensi tapaamisella tähän oman aikansa jännittävään runoilijattareen sekä naisellista charmia että salaperäisyyttä." Pakkasvirran elokuvista Salo nähtiin vielä sivurooleissa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) ja Franz Kafka -filmatisoinnissa Linna (1986). Kiinnostava 1980-luvun puolivälin sivurooli on myös Päivi Hartzellin kunnianhimoisessa fantasiaelokuvassa Lumikuningatar (1986), jossa Salo esiintyi pohjoisen velhona.

Suomalaisen elokuvanäyttelemisen huippukohtia ovat olleet Elina Salon monet roolit Aki Kaurismäen elokuvissa. Pitkä yhteistyö alkoi Kaurismäen viistosta Shakespeare-tulkinnasta Hamlet liikemaailmassa (1987), jossa Salo nähtiin Gertrudina. Tätä seurasivat Tulitikkutehtaan tytön (1990) ankaran äidin rooli (joka toi Salolle uran toisen Jussi-palkinnon parhaasta naissivuosasta), herkullinen pikkurooli matkailijakodin ainoana työntekijänä road moviessa Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) sekä ehkä ennen kaikkea Kauas pilvet karkaavat (1996) -elokuvan ravintoloitsija rouva Sjöholmin hahmo. Ylistetty lama-Suomen tutkielma toi Salolle jo kolmannen Jussi-palkinnon, parhaasta naissivuosasta.

Kati Outinen ja Elina Salo Aki Kaurismäen elokuvassa Kauas pilvet karkaavat (1996)

Yhteistyö jatkui vuosituhannen vaihteessa vielä Shemeikan sisaren roolilla "elokuvan vuosisadan viimeisessä mykkäelokuvassa" Juha (1999) sekä Oscar-noteeratussa Suomi-klassikossa Mies vailla menneisyyttä (2002). Ansaittujen eläkepäivien keskellä vuoden 2012 Jussi-gaala oli Salolle juhlallinen ilta. Hän voitti parhaan naisssivuosa-Jussin Kaurismäen ranskankielisestä elokuvasta Le Havre (2011) ja Betoni-Jussin pitkästä näyttelijäurasta.

”Arkipäivät menee ihan siinä, että pysyy hengissä tässä iässä. Sitä koittaa nauttia elämästä ja katsoa mitä muut ovat tehneet. Se on ihanaa!" -Elina Salo (2021).

Teatterikoulussa samaan aikaan opiskelleet Seela Sella ja Elina Salo Red Carpet -festivaalilla Hyvinkäällä elokuussa 2021. Kuva: Tiia Ahjotuli

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 3/5: Seela Sella

Seela Sella (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimmista suomalaisista näyttelijöistä. 1960-luvulla alkaneella ammattiurallaan hän on työskennellyt laaja-alaisesti teatterin, elokuvan ja television palveluksessa. Ääninäyttelijänä Sella on jättänyt vankan kulttuuriperinnön äänikirjojen, mainosten, koko perheen televisio-ohjelmien ja animaatioiden muuntautumiskykyisenä äänenä.      

Sella valmistui Suomen teatterikoulusta vuonna 1959. 60-vuotisen uransa aikana Sella on työskennellyt mm. Turun ja Hämeenlinnan kaupunginteattereissa, Intiimiteatterissa, Suomen Kansallisteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Komediateatterissa ja Teatteri Jurkassa. Valkokankaalla hänet nähtiin ensimmäisen kerran Risto Jarvan komediassa Mies joka ei osannut sanoa EI (1975), mutta uraa televisioteatterin puolelta oli kertynyt jo 1960-luvun alusta lähtien. Televisioteatterin puolella Sella nähtiin mm. Åke Lindmanin ohjaamassa draamassa Elämänmeno (1978), joka pohjautui Pirkko Saision samannimiseen romaaniin.   

Spede-tuotannoista hän löysi itselleen kaksi kertaa vitsikkään sivuroolin Simo Salmisen puolisona. Ere Kokkosen Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) ja Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) -elokuvissa Sella jatkoi suomalaisen viihteen Justiina-perinnettä tiukkaa kuria vaalivana pirttihirmuna.

Ensimmäisen Jussi-palkinnon Sella sai parhaasta naissivuosasta Timo Humalojan televisioelokuvasta Yksinpuhuja (1984, joissakin lähteissä nimellä Yksinpuhelu), joka oli Outi Nyytäjän sovittama draama Simone de Beauvoirin novellin pohjalta. Toinen naissivuosan-Jussi-palkinto tuli parikymmentä vuotta myöhemmin Timo Koivusalon ohjauksesta Kalteva torni (2006). Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtonen (HS Nyt-liite 42/2006) piti elokuvaa "käänteentekevänä Koivusalon parjatulla uralla. Monessa mielessä ja varauksetta hyvään suuntaan". Sellan ja pääosassa nähdyn Martti Suosalon yhteiskemia oli Lehtoselle elokuvan kantavia voimia: "Seela Sella on Suosalolle hyvä, komediallinenkin vastinpari. Hajonnut mieli muuttuu heidän kohtauksissaan sanoiksi, asioiksi ja ihmisenä olemiseksi."  

2000-luvulla rooleja on riittänyt hurja määrä niin draaman, komedian kuin historiallisten epookkien äärellä. Hyvillä roolivalinnoilla usein briljeeraavan Koivusalon ohjaksissa Sella on muuntautunut mm. Aino Sibeliukseksi (Sibelius, 2003) ja Olavi Virran elämän ehtoopuolen suojelijaksi, Hulda Simulaksi (Olavi Virta, 2018). Aino Sibelius on ollut Sellalle toistuva luonnerooli, sillä hän on esittänyt mestarisäveltäjän puolisoa peräti kolme kertaa televisiotuotannot mukaan lukien. Koivusalon kunnianhimoisessa, mutta valitettavan kömpelössä musikaalissa Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) Sella sai rinnalleen suomalaisen näyttelijäkaartin tähtikentällisen: "Vanhat konkarit, kuten Vesa-Matti Loiri, Paavo Liski, Esko Nikkari, Vesa Vierikko, Raimo Grönberg ja Seela Sella selviytyvät rooleistaan ammattitaidolla", ruoti kriitikko Olli-Matti Oinonen Savon Sanomissa (9.9.2005). Koivusalon kaksiosaisessa Väinö Linna -filmatisoinnissa Täällä Pohjantähden alla (2009-2010) Sella esitti suurisydämistä räätäli Halmeen puolisoa, Emma Halmetta. 

Valkokankaan ulkopuolelta Sellan tuorein rooli on ollut heittäytyminen Adolf Hitlerin saappaisiin Michael Baranin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa näytelmässä Hitler ja blondi (ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa 2020). Helsingin Sanomien teatterikritiikissä Laura Hallamaa kirjoitti, että "katsoessaan ymmärtää heti, että kukaan muu kuin Baran ja Sella ei olisi voinut tehdä tätä näin tyylikkäästi ja painokkaasti sortumatta Hitler-kliseisiin ja yliyrittämiseen."

Näyttämötaiteen valtionpalkinnolla vuonna 2009 palkittua Seela Sellaa luonnehdittiin palkintoperusteissa "eläväksi legendaksi, joka on hurmannut yleisönsä 50 vuoden ajan laajalla rekisterillään, tarkalla ja vivahteikkaalla roolityöllään ja loistavilla komediennen taidoillaan." Tuoreen menestyskomedian Teräsleidit (2020) jälkeen voi todeta, että komedian ajoitus on kohdallaan vielä reilusti 80-vuotiaanakin.

"Nuorena se on leikkiä ja fantasiaa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän pohtii, miten toinen ihminen ajattelee ja toimii, siihen tulee syvällisempiä kerroksia. Ja samalla tuottaa jotain, johon toisilla ihmisillä on kosketuspintaa. Se tuntuu hyvin vastuulliseltakin." -Seela Sella (2019)

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 2/5: Anja Pohjola

Anja Pohjola (s. 1931-) saattaa hyvinkin olla yksi pisimmän aktiiviuran tehneistä näyttelijöistä suomalaisessa elokuva- ja televisiohistoriassa. Liki 90 vuoden iästään huolimatta Pohjola on ollut viime vuosiin saakka sivuroolien sankarittareita.

Loimaalla syntyneen Pohjolan ura näyttelijänä alkoi jo lapsitähtenä 1940-luvun lopulla Jyväskylän Työväen Teatterissa. Varsinaiseen ammattiin hän pääsi käsiksi Jyväskylän Kaupunginteatterissa 1940-luvun lopulla ja ammattikiinnitykseen 1950-luvun puolivälissä Joensuun kaupunginteatterissa. Matka Pohjois-Karjalasta jatkui Hämeenlinnan kaupunginteatteriin (1955-59, 1961-63) ja Tampereen Pikkuteatteriin (1959-61). Televisioteatterissa Pohjola rakensi keskeisimmän uransa vuosina 1963-90. Monien aikalaistensa tavoin hän esiintyi 1960- ja 70-lukujen tv-teatterin huipputöissä, joihin lukeutuvat mm. Rauni Mollbergin ohjaukset Kovan onnen lapsia (1963), Meidän herramme muurahaisia (1964) ja Lapsuuteni (1967) sekä Jukka Sipilän tv-elokuvan klassikko Aliisa (1970).

Päärooleissa Pohjola nähtiin mm. Mauno Hyvösen ohjaamassa ja Lauri Leskisen tekstiin pohjautuvassa tv-näytelmässä Minna (1977), joka kertoo Minna Canthin elämästä ja taiteellisesta työstä ja Kari Franckin paljon muistellussa Juhani Aho -filmatisoinnissa Rautatie (1973). Pohjolan roolisuoritus lämminhenkisen Rautatien Liisana toi hänelle roolisuorituksestaan ansaitun Jussi-palkinnon.

Valkokankaalla ura alkoi Mikko Niskasen vaikuttavalla jatkosodan kuvauksella Sissit (1963), jossa Pohjola nähtiin esikuntalottana. Rooli lottana tuli tutuksi neljäkymmentä vuotta myöhemminkin Ilkka Vanteen pateettisessa Lotta Svärd -elokuvassa Lupaus (2005). 

Väinö Linnan historiallinen Täällä Pohjantähden alla -trilogia (1959-62) taipui 1960- ja 70-lukujen taitteessa Edvin Laineen rautakourissa kaksiosaiseksi elokuvasarjaksi (Täällä Pohjantähden alla, 1968 & Aleksi ja Elina, 1970), jossa Pohjola nähtiin keskeisessä Alma Koskelan roolissa. Elokuvakriitikko Heikki Eteläpää nosti Pohjolan roolisuorituksen esiin: "uljaan ryhdikäs ja koruton Alma on mainittava elokuvan 'asettuneimpien', intensiivisimpien tulkintojen kärkipäässä". Akselissa ja Elinassa Pohjolan esittämä Alma on varttunut jo isoäidiksi, kun Koskelan pojille tulee palvelukseenastumismääräys talvisotaan. Kohtaus, jossa haikea Alma katsoo tyhjenevää pihapiiriin ja toteaa: "Niin. Riihen taka ne aina häviää... Riihen taka meiltä hävitään kun lähdetään... Kapinaan taikka sotaan, ammuttavaksi taikka työhön... Mihinkä kullonkin mennään..." lukeutuu Pohjolan uran mieleenpainuvimpiin. Linna-filmatisointien väliin mahtui vielä yllättävä sivurooli komisario Palmun puolisona Matti Kassilan James Bond -vaikutteisessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu (1969).

1990-luvulla Pohjola näyttäytyi sukupolvensa parhaimpiin ohjaajiin lukeutuvien Veikko Aaltosen ja Markku Pölösen elokuvissa. Aaltosen kiehtovassa Tuhlaajapojassa (1992) Pohjola tekee pienen lakonisen roolin rikospoliisin kanslistina. Pohjoiskarjalalaisen maaseudun ihmisiä ja elämää raikkaasti ja elävästi kuvaavassa Pölösen Onnen maassa (1993) Pohjola teki sydämellisen roolisuorituksen perheen mummona.

Kertoja- ja mainosäänenä Pohjola on ollut myös pidetty ja käytetty. Elokuvan puolella häntä kuullaan kertojaäänenä mm. Taru Mäkelän draamassa Pikkusisar (1999). Pohjolan tutusta kertojaäänestä saadaan jopa onnistunutta parodiaa aikaiseksi Markku Pölösen kokeilevassa dogma-komediassa Emmauksen tiellä (2001).

Harva ehkä muistaa, että Anja Pohjola ja hänen todellisen elämän aviopuolisonsa, näyttelijä Pehr-Olof Sirén antoivat kasvot Uuno Turhapuron ensimmäisille appivanhemmille anarkistisessa mustavalkokomediassa Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975). Pohjolan rooli Uunon anoppina jäi kuitenkin vain yhden elokuvan mittaiseksi, kun Marita Nordberg vakiintui rooliin Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) myötä. Spede tuli työnantajana tutuksi myös pienessä sivuroolissa elokuvassa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979). Viimeiseksi jääneessä Uuno Turhapuro -elokuvassa Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004) Pohjola esiintyi vanhainkodissa Annina ympärillään suomalaisen näyttelijätyön grand old -aatelisto.

1990-luvun lama-ajan lapsille Pohjola iskostui ikimuistoiseksi suulaana selänpesijänä, Tyyne Hurskaisena, television ajankohtaissatiirissa Hyvät herrat (1991-1995). Pohjola esiintyi samassa roolissa vielä vähemmälle huomiolle jääneissä jatkosarjoissa Herrat nauraa (1999) ja Donna Paukku (2006-07).

"Eikohän näytteleminen ole paljolti sitä, että puolustaa rohkeasti - niin hyvässä kuin pahassa - sitä ihmistä, jonka on saanut tulkittavakseen", Anja Pohjola totesi Anna-lehden haastattelussa 1988.

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 1/5: Tarja-Tuulikki Tarsala

Tarja-Tuulikki Tarsalan (1937-2007) ura leikkaa kiinnostavasti suomalaisen elokuvan uutta aaltoa, televisioteatterin kultakautta ja kevyttä viihdettä. Uuden aallon tekijöihin Tarsala linkittyi ennen kaikkea Maunu Kurkvaaran Rottasodan (1968) ja Antti Peipon Ihmemiehen (1979) myötä. Televisioteatterissa ohjaajiksi valikoituivat mm. Kari Franck (Rautatie, 1973), Veli-Matti Saikkonen (Reviisori, 1975), Jukka Sipilä (Hiekkakuningas, 1972) ja tärkeimpänä Mikko Niskanen (Kahdeksan surmanluotia, 1972). Tarsala avioitui ohjaaja Ere Kokkosen kanssa päälle parikymppisenä ja yhteiseloa riitti vuosikymmenen verran. Tuolle ajanjaksolle mahtuvat sivuosaroolit hyperaktiivisessa farssissa Pähkähullu Suomi (1967) sekä surumielisessä komediassa Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). Tarsalan ura valkokangasrooleissa kesti 1960-luvun puolivälistä aina kuolemaan saakka (2007).

Valmistuttuaan vuonna 1963 teatterikoulusta Tarsala kiinnitettiin välittömästi osaksi vuotta aikaisemmin perustettua Televisioteatteria, jonka keskeisiin näyttelijöihin hän kuului aina vuoteen 1977. Tarsala otti uuden välineen nopeasti hallintaansa, vaikka Televisioteatterin lähetykset olivat suorina lähetyksinä vaativia tai nauhoitustekniikaltaan työläitä. Teatterikoulun pidettynä lehtorina Tarsala toimi vuosina 1975-79.

Televisioteatterin puolelta kohoaa Tarsalan kenties tunnetuin rooli Mikko Niskasen mestariteoksessa Kahdeksan surmanluotia (1972), jossa Tarsalan naispääosassa oli "lujuutta, sydämen sivistystä, hiljaista runollisuutta" -Peter von Bagh. Elokuvataiteen valtionpalkinnolla roolistaan palkittu Tarsala eli murhedraaman tuskan täysimittaisena parina Niskasen repivälle roolille. "En ole voimakas nainen ja 50 litran maitotonkan nostaminen tuntui aluksi mahdottomalta. Toisaalta rooli rakennettiin minun persoonastani, ei minun tarvinnut yrittää esittää juurevaa emäntää" -Me Naiset 16/1987. Yhteistyö Niskasen kanssa jatkui muutamaa vuotta myöhemmin raskaassa draamaelokuvassa Syksyllä kaikki on toisin (1978), jossa rooliksi valikoitui mustasukkaisen "toisen naisen" rooli.

Paluu "Speden talliin" tapahtui 1980-luvun puolivälissä kevyillä sivuosarooleilla elokuvissa Hei, kliffaa hei! (1985) ja Uuno Turhapuro - kaksoisagentti (1987). 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Tarsala nähtiin monissa Ere Kokkosen väljähtyneissä Vääpeli Körmy -farsseissa sekä viimeisissä Uuno Turhapuro -elokuvissa. 1990-luvun mieleenpainuvin elokuvarooli saattoi hyvinkin olla Jari Halosen kunnianhimoisessa, mutta valitettavan epätasaisessa sci-fi-mukaelmassa Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995).

Vuosituhannen vaihduttua Tarsala teki yhden muistettavimmista sivuosistaan Olli Saarelan omaleimaisella huumorilla ryyditetyssä rikosdraamassa Bad Luck Love (2000). Parhaan naissivuosan Jussilla palkitussa roolissa Tarsala esitti pikkurikollisten Alin (Jorma Tommila) ja Pulun (Tommi Eronen) Irja-äitiä. "Se syntyi ihan helposti, osaset menivät yhteen. Ihminen löytyi puku- ja maskikokeilujen kautta alitajunnastani. Ajattelin, että jotakin on pielessä, kun rooli syntyi niin helposti, mutta ei kaiken tarvitse olla tuskaista raadantaa. Työ ei jalostu siitä, että kärsin enkä pääse irti roolistani. Rooliin juuttuminen on ammattitaidon romantisoimista", Tarsala kertoi vuonna 2004 antamassaan haastattelussa. Elokuvakriitikko/kirjailija Tuuve Aro kuvasi Saarelan väkevää elokuvaa ensi-iltakritiikissä (Cult 10/2000) "hien ja veren tuoksuiseksi kasvukertomukseksi, myös painavaksi kommentiksi unohdettujen puolesta".

Muistoissamme: Philip Seymour, Harold ja Tea

Alkuvuodesta on moni rakastettu näyttelijäikoni (mm. Shirley Temple (1928-2014), Sid Caesar (1922-2014), Maximilian Schell (1930-2014)) poistunut ajasta iäisyyteen. Lista tuntuu jo nyt murheellisen pitkältä, vaikka kalenterivuodessa ollaan vasta helmikuun loppupuolella.

In Memoriam - Philip Seymour Hoffman

Eniten mediahuomiota osakseen sai Oscar-palkittu yhdysvaltalaisnäyttelijä Philip Seymour Hoffman (1967-2014), joka menehtyi helmikuun alussa kiistatta liian varhain, vasta 46-vuotiaana. 2000-luvun kenties ylistetyimmästä miesnäyttelijästä tuli amerikkalaisen elokuvan monipuolinen sivuosakasvo jo 1990-luvun alussa, mutta varsinainen läpimurto tapahtui Todd Solondzin Onnen (Happiness, 1998) myötä. Hoffman antoi sielun Solondzin tragikoomisen elokuvan Allenille, yksinäiselle toimistonörtille, jonka haaveet rakkaudesta romuttuvat mitä julmimmalla tavalla.

Vuosituhannen vaihteessa vahvoja henkilöhahmoja alkoi kertyä kuin liukuhihnalta sekä amerikkalaisen indien (State and Main, 2000) että valtavirran (Punainen lohikäärme/Red Dragon, 2002) elokuvissa. Unohtumattomina roolitöinä mieleen palaavat esimerkiksi rahanahne Andy Hanson Sidney Lumetin elinvoimaisessa rikosdraamassa Before the Devil Knows You're Dead (2007), legendaarisen rock-kriitikko Lester Bangsin muotokuva Cameron Crowen nostalgisessa Melkein julkkiksessa (Almost Famous, 2000) tai teatteriohjaaja Caden Cotard Charlie Kaufmanin postmodernissa metadraamassa Synecdoche, New York (2008).

Oscar-palkinnon Hoffman sai pääroolistaan eksentrisenä amerikkalaiskirjailijana Truman Capotena Bennett Millerin biopicissä Capote (2005). Pitkin 2000-lukua Hoffman jakoi aikansa kahden taiteellisen intohimonsa, elokuvan ja teatterin välillä. Elokuvan puolella ainoaksi ohjaustyöksi jäi sydämellinen draamakomedia Soutaen sydämeesi (Jack Goes Boating, 2010). Tiettävästi huumeiden yliannostukseen kuolleen Hoffmanin pitkäaikaisin yhteistyökumppani oli ohjaaja Paul Thomas Anderson, jonka kanssa syntyivät mm. pornoteollisuuden humoristinen läpileikkaus Boogie Nights (1997), mosaiikkimainen Magnolia (1999) sekä jykevän klassinen Mestari (The Master, 2012).  


Komiikan kehittäjä, Harold Ramis

Harold Ramis (1944-2014) tuskin on edellämainittujen kaltainen näyttelijäikoni, mutta viihteen ja komiikan tekijänä Ramis oli kultakaudellaan 1970- ja 80-luvulla lajinsa amerikkalaista parhaimmistoa. Aikalaistensa Bill Murrayn ja Chevy Chasen tavoin Ramis hankki koomikon kannuksensa National Lampoon -tuoteperheen radio- ja televisio-ohjelmilla The National Lampoon Radio Hour (1973-74) ja The National Lampoon Show (1975). Televisioon huumorin kirjoittaminen jatkui suositussa kanadalaisessa sketsiohjelmassa, Second City Televisionissa (1976-79).

Elokuvassa Ramisin läpimurto tuli John Landisin siivottoman nuorisokomedian Delta-jengi (National Lampoon's Animal House, 1978) käsikirjoituksella, joka Ramis kynäili yhdessä Douglas Kenneyn ja Chris Millerin kanssa. Maailmanlaajuinen menestyselokuva muokkasi opiskelijakomedian pelisäännöt uusiksi ja sinkosi pääosanäyttelijänsä John Belushin villin filmitähteyden pyörteisiin.

1980-luvulla Ramis työskenteli tasavertaisesti ohjaajana (mm. crazy-komedia Faijalla hommat hanskassa/National Lampoon's Vacation, 1983), käsikirjoittajana ja näyttelijänä (mm. anarkistinen sotilasfarssi Natsat/Stripes, 1981). Ivan Reitmanin ohjaamasta ja Ramisin yhdessä Dan Aykroydin kanssa käsikirjoittamasta Ghostbustersista (Ghostbusters - haamujengi, 1984) tuli kuitenkin se elokuva, josta Ramis parhaiten muistetaan. Yliluonnollisessa komediassa yhdistettiin virkistävällä tavalla suulas verbaalikomiikka kevyeen kauhufantasiaan ja lopputuloksena oli sukupolviklassikko, jonka maineen sinetöi hittilistat valloittanut teemabiisi (Ray Parker Juniorin Ghostbusters). Ramis itse näytteli elokuvassa porukan älykköä, parapsykologian tohtori Egon Spengleriä. Bill Murrayn johtaman haamujengin tarina jatkui vielä kelvollisessa jatko-osassa Ghostbusters II - haamujengi II (Ghostbusters II, 1989), jonka edeltäjänsä tavoin kirjoittivat Ramis ja Aykroyd.

Verisuonitulehduksen komplikaatioihin menehtyneen Ramisin epätasaisen filmografian parhaana ohjauksena muistetaan hurmaava yhden vuorokauden toistuvalle syklille rakentuva Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993), jossa Bill Murray veisteli arrogantin ja omahyväisen yleisneurootikon hersyvän muotokuvan. Ramisin muistosanoissa on helppo yhtyä Barack Obaman ajatuksiin:
 "When we watched his movies - from Animal House and Caddyshack (Latvasta laho, 1980) to Ghostbusters and Groundhog Day - we didn't just laugh until it hurt. We questioned authority. We identified with the outsider. We rooted for the underdog. And through it all, we never lost our faith in happy endings."

...JA LOPUKSI haluan muistaa vielä suomalaisessa teatterissa, televisiossa ja elokuvassa pitkän uran luonutta Tea Istaa (1932-2014), joka nousi esiin teatterin puolella vahvojen naisroolien tulkitsijana ja naiskuvan uudistajana. Elokuvan puolella Ista aloitti uransa jo 1950-luvulla esiintymällä Valentin Vaalan Kulkurin tytössä (1952), mutta mittavammat roolityöt tulivat Roland Af Hällströmin intohimokuvauksessa Poika eli kesäänsä (1955) ja Jack Witikan maineikkaassa alkoholistikuvauksessa Mies tältä tähdeltä (1958). Jälkimmäisestä Ista voitti parhaan naispääosan Jussi-palkinnon. 1960-luvun alussa Ista näytteli Witikan viihteellisessä "huvipuistomainoksessa" Iloinen Linnanmäki (1960) ja eheässä Aapeli-filmatisoinnissa Pikku Pietarin piha (1961), jonka jälkimainingeissa hän solmi pitkän avioliiton ohjaaja Witikan (1916-2002) kanssa.

1960-luvun jälkeen Istan elokuvaroolit vähenivät huomattavasti, kun luovan uran painopiste oli teatteri-ilmaisussa. 1970-luvulla Ista nähtiin vain kahden pitkän valkokangaselokuvan rooleissa, mutta sitäkin väkevämmin. Matti Kassilan ilmestyessään rohkeana pidetty Haluan rakastaa Peter (1972) toi uran toisen Jussi-palkinnon (paras naispääosa) Istalle, mutta jäi käytännössä elokuvauran viimeiseksi pääosaksi. Mikko Niskasen ohjauksessa Syksyllä kaikki on toisin (1978) Ista teki hyvän sivuroolin pankinjohtaja Haapasen (Niskanen itse) koruttomana vaimona. Näyttämötaiteen valtionpalkinnolla (2012), Ida Aalberg -palkinnolla (1993) sekä Pro Finlandia -mitalilla (1997) palkittu Ista menehtyi
vaikean sairauden murtamana.

Taatusti omaperäinen: Kalevala - uusi aika

Elokuvaohjaaja Jari Halosen paluu valkokankaalle on tapaus suomalaisessa elokuvassa. Halosen edellinen ohjaustyö Aleksis Kiven elämä (2001) oli monitulkintainen, avantgardistisia mittasuhteita saanut taiteilijakuvaus suomenkielisen kirjallisuuden oppi-isästä. Se ei hyväksyvistä kritiikeistä huolimatta vakuuttanut suurta yleisöä, katsojaluku jäi alle 50 000 katsojan. Tähän vaikutti ennen kaikkea Halosen ristiriitainen maine taiteentekijänä.

Nyt valmistunut Kalevala - uusi aika on ollut työn alla vuosikymmenen ajan. Elokuvan hajanainen tuotantoprosessi on viivästynyt useilla vuosilla sisältäen talousongelmien lisäksi levittäjien epäilyksiä. Yleisradion vahva tuki Halosen hankkeelle on kuitenkin ollut se kivijalka, joka on tehnyt elokuvan mahdolliseksi.

Teatteriensi-iltansa 15. marraskuusta saavasta Kalevala-elokuvasta ei voi puhua puhdasoppisena, saati staattisena, kirjallisuusfilmatisointina. Halosen näkemyksessä on kyse kokonaan uudesta Kalevala-tulkinnasta, johon limitetään nykypäivän suomalaista korporaatioahneutta. Alussa toki taotaan Sampo, jonka sanotaan antavan ihmisille rikkauksia. Tieto ihmeestä leviää ja Pohjolan valtias Louhi (Tanja-Lotta Räikkä) lähtee ryöstöretkelle saadakseen Sammon itselleen. Samaan aikaan suuri kansainvälinsen konserni on luomassa markkinoilla ihmismieleen vaikuttavan virtuaalilaitteen. Yhtiön toimitusjohtaja Sampo Väinölä (Tommi Eronen) tulee työpaineiden lomassa tietoiseksi menneisyyden voimista ja ymmärtää olevan mukana Kalevalan ja Pohjolan ikiaikaisessa taistelussa.

Halonen on syksyn aikana antamissaan haastatteluissa painottanut sitä, että Elias Lönnrotin kokoama kirja ei ole pyhä, vaikka sen taustalla oleva traditio sitä onkin. Halosen Kalevala on vahvasti henkisyyttä ja elämän tarkoitusta pohtiva elokuva, eikä olekaan yllätys, että ohjaaja löysi pyhät kertomukset, Raamatun ja buddhalaisen tradition, etsiessään todellista kalevalaista traditiota. Halosen oma elämän tarkoituksen etsintä heijastuu elokuvan tunnelmasta vahvasti. Hän täsmentää, että "aina kun ihminen ei ole iloinen, hän elää harhassa. Vain totuuden oivaltaminen johtaa täydellisyyteen."

Näistä lähtökohdista ei liene yllätys, että Kalevala - uusi aika on kunnianhimoinen ja parhaimmillaan vahvatunnelmainen elokuva. Harmi vain, että tarinan tasolla se ontuu, erityisesti nykypäivään sijoittuvissa jaksoissa. Kohtaukset ovat vaikeaselkoisia, ristiriitaisia ja lipsahtavat pahimmillaan tahattoman komiikan puolelle.

Kylmäksi lopputulos ei kuitenkaan jätä hetkeksikään.

Näyttelijäsuorituksista löytyy täysosumia (Konsta Mäkelä (Kurt) tekee liioittelevuudessaan hullunhyvän konnan roolin!) ja valitettavia epäonnistumisia. Mäkelän hurjan heittäytymisen lisäksi positiivisiksi roolituksiksi voi lukea Pirjo Longan (Aino), Tanja-Lotta Räikän ja Tommi Erosen, mutta sen sijaan niinkin keskeinen hahmo kuin Väinämöinen ei saa tarvittavaa karismaa Ari Vakkilaisen hahmotuksessa. Merkittävä osa elokuvan mahdollisesta voimasta putoaa Vakkilaisen välttävän roolityön takia. Halonen itse nähdään karismaattisesti Seppä Ilmarisena, mutta valitettavasti yhtään repliikkiä ei ohjaaja ole itselleen suonut.

Näyttelijätyö on kautta linjan tutun fyysistä, joka herättää joko inhoa tai ihailua. Näyttelijäkaarti uhmaa Halosen vaativan ja äärimmäisen metodin kautta mielenterveyttään ja ajavat itsensä toistuvasti kyynelsilmäiselle vereslihalle. Halosen ilmaisuresepti nojaa yhä vahvasti fyysiseen suoritukseen: juoksua veren maksu suussa, etunojapunnerruksia, nyrkkeilysäkin hakkaamista, itkua, hikeä... Vahvasti tunteisiin vetoava fyysisyys tarttuu katsojaankin ja elokuvan jälkeen olo on uupunut, mutta merkillisellä tavalla myös valaistunut. Tunteikkuutta lisää elokuvan hieno viimeinen minuutti sekä lopputekstien aikana kuultava, Halosen itsensä säveltämä ja tulkitsema kappale (joka tosin on nimetty tyhjentävän mielikuvituksettomasti Loppubiisiksi?!).

Muinaiseen Suomeen sijoittuvat historialliset sekvenssit ovat tyylikkäitä. Kiitos kuuluu osin Jussi-palkitun (Rölli ja metsänhenki, Hella W) Anu Pirilän näyttävälle pukusuunnittelulle. Budjetin niukkuus  näkyy kuitenkin joukkokohtauksissa. Nykypäivään sijoittuvista jaksoista muistettavimmat on kuvattu pitkälti kolkoissa, eristäytyneisyyden tunnetta lisäävissä pitkissä käytävissä sekä post-apokalyptista atmosfääriä tuovissa luolissa, Seppä Callahanin Filmimaailman perinteiden mukaan.

Halonen tekee tuttuja kärjistyksiä: kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä vie turmioon ja Hufvudstadsbladetia lukeva ruotsinkielinen eliitti on ahnetta ja ymmärtämätöntä väestöä, johon ohjaaja suhtautuu suorastaan vihamielisesti. Halosen suhtautuminen tietoyhteiskuntaan tuntuu olevan ajastaan irrallaan. Kohtaus, jossa Olavi Uusivirran esittämä Antti vetää salaseuransa chat-tuokiota menee köykäisesti absurdin komiikan puolelle. Elokuvassa puhuttava kieli on jännitteistä ja täysin luonnotonta, kunnes tilanteen vapauttaa jokin koomiselta tuntuva improvisatorinen heitto.

Epäilemättä yleisön (ja ehkä kriitikoidenkin?) mielipiteet kahtia jakava Kalevala - uusi aika on vahvimmillaan varsin oivaltava elokuva. Halonen ei halua edelleenkään kulkea taiteentekemisen kultaista keskitietä - ja hyvä niin. Persoonallisesta lopputuloksesta syntyy kiehtova, mutta epätasainen Kalevala-tulkinta, jonka ymmärtämiseen tarvitaan useita katsomiskertoja. Jos vain kanttia riittää...

"Elokuvassa elää uudenlainen anarkia, joka ei ole miinusmerkkinen. Se ei pureskele valmiiksi vaan jättää katsojilleen ajattelun tehtävän. Se osuu yhteiseen taustaamme, ja on kuin yhteinen uni, tai maisema jota emme muistaneet" -Tommi Eronen

Post Scriptum: Elokuvan levittää nummelalainen VLMedia Oy, joka on viime vuosina julkaissut uutterasti Yleisradion televisioteatterin tuotantoja ja esimerkiksi Anssi Mänttärin elokuvia DVD:llä. Sama yhtiö julkaisi vihdoin tänä syksynä Halosen aiemmat pitkät elokuvat DVD:nä. Piskuista kulttuurityötä pieneltä levitysyhtiöltä!

Kalevala - uusi aika valkokankaalla 15.11. alkaen. Ennakkoon elokuvan voi nähdä Joensuun Rokumentti-festivaaleilla keskiviikkona 13.11.

Sivuosien miehet, osa 5: Vesa Vierikko

Osa 5/5: Vesa Vierikko

Sivuosien miehet -sarjan päättää Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorinakin (2002-12) työskennellyt Vesa Vierikko (s. 1956-), jota ilman suomalainen elokuva, televisio ja teatteri olisivat olleet ilmaisultaan kohtalokkaasti köyhempiä viimeisen kolmen vuosikymmenen ajan. Elokuvan puolella Vierikko on tehnyt sivurooleja huiman määrän. Hänellä onkin taito ottaa oma tilansa ryöstämättä sitä kollegoiltaan.

Lappeenrantalaislähtöisen Vierikon ensisijainen elämäntyö - ja kutsumus - on ollut teatteri, jonka innoittamana hän päätyi Teatterikouluun 1970-luvun lopulla. Opiskeluaikanaan Vierikko oli mukana vallankumouksellisessa rock-näytelmässä Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet (1978), jossa nuoret teatterintekijät loivat ilmaisuvoimaisen teoksen ilman politisoituneelle ajalle tyypillistä julistavuuden painolastia. Pete Q:n tiimoilta toisensa kohtasivat useat teatterintekijät, jotka olivat 1980-luvulla nostamassa Ryhmäteatteria Suomen merkittävimpien teattereiden joukkoon. Mukana hääri jo tuolloin Vierikkokin, joka yhä kuuluu Ryhmiksen kantaviin voimiin.

Elokuvanäyttelemiseen Vierikko pääsi kiinni teatteriopintojensa jälkeen 1980-luvun alussa. Jo ensirooleissa sekottui kiehtovasti (puska)farssi (Pölhölä, 1981 ja Uuno Turhapuro menettää muistinsa, 1982) ja realistinen kasvudraama (Ajolähtö, 1982). 1980-luvun uuden ohjaajasukupolven töissä Vierikko oli keskeisesti mukana. Taavi Kassilan Jousiampujan (1982) Lintsi ja Jaakko Pyhälän Jonin (1983) harhaileva Dietmar kiteyttivät nuorta levottomuutta. Kameleonttimainen Vierikko sopi myös pakkotyöleirin venäläiseksi vangiksi ohjaajan uraansa aloittelevan Renny Harlinin propagandistisessa debyytissä Born American/Jäätävä polte (1985).

Televisiosta Vierikon koomiset oivallukset ovat jääneet vahvasti kansakunnan muistiin. Ryhmäteatterin Tabu (1986-87) aiheutti mediamylläkän absurdilla mustalla komiikalla, joka ei miellyttänyt konservatiivisia katsojia. Viihdyttävyyden sijasta ravistelevuuteen pyrkinyt sarja ansaitsi kulttimaineen Arkipäivän sankareiden ja Yövartijan tapauksen kaltaisilla novellimaisilla tarinoilla. Matti Ijäksen Katsastuksessa (1988) Vierikolla on päärooli aikamiesporukan isäkandidaattina. Jo ilmestyessään arvostelumenestykseksi noussutta televisioelokuvaa voi pitää nykyään todellisena kestosuosikkina. "Katsastuksessa lämpö ja lohdottomuus, huumori ja tragiikka kulkevat käsi kädessä ja katsoja päästetään suomalaisen hulluuden juurille pohjoisen Suomen rajaseudulle" -Jukka Kajava.

1990-luvulla Vierikko oli kantava voima Akkaa päälle -sarjassa (1994-96, 2006), joka syntyi yhteistuumin Pirkka-Pekka Peteliuksen, Taneli Mäkelän ja Mikko Kivisen kanssa. Yksittäisistä tarinoista koostuneen komediasarjan muistettavimmat jaksot ovat mestarillinen iskelmäbändiparodia Oikotuulet (1995), mattinykäsmaisen tragikoominen Käen kolo (1996) sekä myöhemmän kauden Vähän jeesiä (2006), jossa Vierikko esitti omahyväisen rentturokkarin roolin havannoivasti. Komiikan ulkopuolelta on nostettava esiin Neil Hardwickin kunnianhimoinen minisarja Pakanamaan kartta (1991), jonka pääosassa suosikkinäyttelijä nähtiin.

Draamarooleissaan Vierikko on osoittanut terävyyttä, miltei kyynistä älykkyyttä. Synkemmän osaston kärkirooli on Aki Kaurismäen Tulitikkutehtaan tytön (1990) niljakas viettelijä, jonka kohtaloksi koituu Iris Rukan (Kati Outinen) myrkky. Sivuosa-Jussi napsahti Pekka Parikan Talvisodasta (1989), jossa Vierikko taituroi pienin elein vaatimattoman ja itsestään melua pitämättömän ammattisotilaan perikuvan. 

Pitkän uransa aikana Vierikko on nähty usein auktoriteettia omaavien (pikku)herrojen rooleissa, kuten ulosottomiehenä (Älä itke Iines, 1987), virkaintoisena konstaapelina (mm. Pohjanmaa, 1988), lääkärinä (mm. "Onks Viljoo näkyny?", 1988) ja kirkkoherrana (esim. Tie naisen sydämeen, 1996 ja Kaksipäisen kotkan varjossa, 2005). Huvitusta on usein revitty sotilasfarssin kuluneista aineksista, kuten Ere Kokkosen sketsimäisissä Vääpeli Körmy-elokuvissa (1990-97), joissa kaikissa Vierikko nähtiin kapteeni Kuorttina. Oivaltavampi ja huomattavasti maneerittomampi rooli onkin Kummeli Kultakuumeen (1997) Herman Göringin lyhyt valkokangaspyörähdys. Oberstdorf!

Maaniseksi esiintyjäksikin Vierikkoa on ajoittain kuvattu, ja jos johonkin näyttelijän valkokangasluomukseen edellä mainittu sopii, niin Aleksi Mäkelän Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat (1994) -elokuvan ällöttävään Ossi Kemppaiseen, josta tulee muutoin hapuilevan viihderainan todellinen piristysruiske. Vierikon esittämä "Etelä-Suomen kovin jätkä" ei suotta sanoilla kaunistele.

2000-luvulla roolit eivät varsinaisesti ole vähentyneet, mutta niiden merkitys on vähentynyt huomattavasti. Viime vuosien onnistunein sivuosa lienee äänirooli Kari Juusosen ja Michael Hegnerin mainiossa Niko - lentäjän poika -animaatiossa (2008), jossa Vierikkoa kuullaan osuvasti pahiksen, Mustan Suden juonittelevana äänenä. Ehkä näyttelijäntyön professuurin äskettäin päätyttyä näemme jatkossa taas Vierikkoa enemmänkin valkokankaalla. Mies, joka on kaukonäköisesti valinnut näyteltäväkseen sekä draamaa että komiikkaa, ja loistanut näissä molemmissa, on aina tervetullut takaisin. Vierikko on monessa mielessä henkisen oppi-isänsä, Vesa-Matti Loirin kaltainen suvereeni näyttelijä, jonka usein pienelläkin esintymisajalla heitetyt humoristiset tai vakavammat luonnekuvat tekevät katsojaan lähtemättömän vaikutuksen.

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari
Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi
Sivuosien miehet, osa 4: Sulevi Peltola

Sivuosien miehet, osa 4: Sulevi Peltola

Osa 4/5: Sulevi Peltola

Puolipuhumattomien roolien näyttelijäksi itseään kutsuva Sulevi Peltola (s. 1946-) on ollut viime vuosikymmenten kysytyimpiä ja luotetuimpia suomalaisia elokuva- ja televisionäyttelijöitä. Erityiseksi lahjaksi hän on osoittautunut lukuisissa sivuosarooleissa, joissa menestyminen on tuonut Suomen Teatterikoulun kasvatille Jussi-palkinnonkin (elokuvasta Paha maa, 2005).

Peltolan ensikosketus luovaan ilmaisuun syntyi alakouluikäisenä, 1950-luvulla. Veikko Sinisaloa ja Tapio Rautavaaraa ihaillut nuorukainen tuli Tampereen asuinkortteleissa tutuksi runonlausujana. Tie vei Tampereelta Helsinkiin Teatterikouluun, jonka ohessa illat ja yöt kuluivat Helsingin Ylioppilasteatterin lavalla. Teatterin ohessa televisio- ja elokuvatyöskentely kiinnostivat, johon antoi erinomaisen mahdollisuuden Yleisradion vireä televisioteatteritoiminta. Poliittisen kuohunnan keskellä vasemmalle suuntautunut Peltola löysi paikkansa mm. Rauni Mollbergin ja Mikko Niskasen tv-teatterituotantojen apulaisohjaajana. 1970-luvun alussa aktiivinen Peltola oli luomassa taiteellista perustaa KOM-teatterin väkevälle ilmaisutaiteelle.

Elokuvanäyttelijäksi Peltola lennähti Jörn Donnerin komediallisen kolmiodraaman Mustaa valkoisella (1968) ja Ere Kokkosen virkeän opiskelijasatiirin Jussi Pussi (1970) myötä, joskin ensimmäiset roolit olivat vahvasti statistinkaltaisia, lähes tunnistamattomia pyrähdyksiä. Näkyvämpiä rooleja alkoi muodostua 1980-luvulla, erityisesti Matti Ijäksen elokuvissa. Peltola nähtiin niin Ijäksen valkokangasdebyytissä Koomikko (1983) kuin ohjaajan televisiotuotantojen (mm. Kehvelit, 1981, Siriuksen vieraat, 1987) vakiokasvona.

Ijäksen kenties tunnetuimmassa elokuvassa, Katsastus (1988), Peltola loi ensimmäisen ikimuistoisen sivuosaroolinsa ikinuorena pikkukaupungin reppanana, Öövinä, joka on "kasvoiltaan kuin koiran oksennus" -Ijäs. Joni Skiftesvikin novelleihin pohjautuvan tv-elokuva käsittelee vanhenemista ja aikuisuuteen kypsymistä, jota aggressiivisimmin kapinoi nimenomaan Peltolan nelikymppinen lättähattu. Sysimustaa huumoria vähintäänkin koukeroisiin ihmissuhdeongelmiin yhdistelevä tragikomedia on aidosti suomalainen televisioklassikko. Hedelmällinen yhteistyö Ijäksen kanssa on jatkunut näihin päiviin saakka.

1990-luvun puolivälin jälkeen suomalainen valkokangaselokuva löysi lopullisesti Peltolan vähäeleisen lahjakkuuden. Näennäisen ilmeettömillä, kivestä veistetyillä kasvoillaan Peltola loi kulloisellekin roolihahmolleen syvyyden. Aki Kaurismäen elokuvien Kauas pilvet karkaavat (1996) ja Mies vailla menneisyyttä (2002) sivuosakasvona Peltola näytti kuivakkaan huumorinsa kukkeimmillaan vakavalla naamalla näytellyissä pikkuvirkamiehen rooleissa. Hurtimpaa huumoria nähtiin Markku Pölösen nostalgisessa tukkimieskuvauksessa Kuningasjätkä (1998), jossa Peltola loi verrattoman parivaljakon yhdessä Peter Franzénin kanssa.

Vuosituhannen vaihteen vahva sivuosanäyttö on myös Olli Saarelan urbaanin väkivaltadraaman, Bad Luck Loven (2000) sympaattinen, mutta viinaanmenevä talonmies Silander, jonka humalaisen uhon ja krapulaisen häpeän Peltola ilmaisee viiltävän aidosti. Oma lukunsa on myös Maarit Lallin hirtehishumoristinen lyhytelokuva Kovat miehet (1999), jonka keskiössä Peltola tekee kuin heittämällä roolin, jonka moni-ilmeisyys perustuu millimetrin tarkkaan työskentelyyn.

Elokuva-, televisio- ja teatteritöidensä ohessa Peltola on tehnyt myöhemminkin uraa myös kameran takana, televisiodraamojen ohjaajana (mm. tv-sarja Enkelten siipi, 1993). Televisiodokumenttien ja henkilökuvien luonteikkaana lukijana Peltola on ollut pidetty mies. Vahvana taidonnäytteenä tästä osaamisesta toimii esimerkiksi Peter von Baghin runollinen kaupunkisinfonia Helsinki, ikuisesti (2008).

Peltolan taituruus on näyttäytynyt vahvimmin juuri suomalaisen perusmiehen ihailtavan tarkkaavaisessa hahmottamisessa. Hiljaisen, humalan kautta uhoa ja verbaliikkaa löytävän ihmisen näköiskuvissa ei ole välttämättä ollut rauhallisia uomia, kuten Peltolan uran, kenties komein hahmotus, Pahan maan pölynimurikauppias Hurskainen hyytävästi todistaa. Aku Louhimiehen ahdistavassa episodielokuvassa Peltola venyy komean näyttelijäkaartin (Mikko Kouki, Pamela Tola, Petteri Summanen, Matleena Kuusniemi) kirkkaimmaksi ja riipaisevimmaksi tulkitsijaksi. Muissakin draamarooleissa, kuten esimerkiksi Arto Koskisen Kahlekuninkaassa (2002) tai Ijäksen Haaveiden kehässä (2002), Peltola on onnistunut tuomaan tarinaan karheata inhimillisyyttä. Jälkimmäisestä Peltola palkittiin ansaitusti parhaan miespääosan Jussilla. Viimeisin valkokangasoivallus on nähty Timo Koivusalon kaksiosaisessa Täällä Pohjantähden alla -filmatisoinnissa (2009/2010), jossa Peltola Leppäsen Preetin koskettavan kohtalon kautta antaa kasvot köyhimmän kansanluokan hiljaiselle surutyölle.

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari
Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi