torstai 27. kesäkuuta 2013

Sivuosien miehet, osa 4: Sulevi Peltola

Osa 4/5: Sulevi Peltola

Puolipuhumattomien roolien näyttelijäksi itseään kutsuva Sulevi Peltola (s. 1946-) on ollut viime vuosikymmenten kysytyimpiä ja luotetuimpia suomalaisia elokuva- ja televisionäyttelijöitä. Erityiseksi lahjaksi hän on osoittautunut lukuisissa sivuosarooleissa, joissa menestyminen on tuonut Suomen Teatterikoulun kasvatille Jussi-palkinnonkin (elokuvasta Paha maa, 2005).

Peltolan ensikosketus luovaan ilmaisuun syntyi alakouluikäisenä, 1950-luvulla. Veikko Sinisaloa ja Tapio Rautavaaraa ihaillut nuorukainen tuli Tampereen asuinkortteleissa tutuksi runonlausujana. Tie vei Tampereelta Helsinkiin Teatterikouluun, jonka ohessa illat ja yöt kuluivat Helsingin Ylioppilasteatterin lavalla. Teatterin ohessa televisio- ja elokuvatyöskentely kiinnostivat, johon antoi erinomaisen mahdollisuuden Yleisradion vireä televisioteatteritoiminta. Poliittisen kuohunnan keskellä vasemmalle suuntautunut Peltola löysi paikkansa mm. Rauni Mollbergin ja Mikko Niskasen tv-teatterituotantojen apulaisohjaajana. 1970-luvun alussa aktiivinen Peltola oli luomassa taiteellista perustaa KOM-teatterin väkevälle ilmaisutaiteelle.

Elokuvanäyttelijäksi Peltola lennähti Jörn Donnerin komediallisen kolmiodraaman Mustaa valkoisella (1968) ja Ere Kokkosen virkeän opiskelijasatiirin Jussi Pussi (1970) myötä, joskin ensimmäiset roolit olivat vahvasti statistinkaltaisia, lähes tunnistamattomia pyrähdyksiä. Näkyvämpiä rooleja alkoi muodostua 1980-luvulla, erityisesti Matti Ijäksen elokuvissa. Peltola nähtiin niin Ijäksen valkokangasdebyytissä Koomikko (1983) kuin ohjaajan televisiotuotantojen (mm. Kehvelit, 1981, Siriuksen vieraat, 1987) vakiokasvona.

Ijäksen kenties tunnetuimmassa elokuvassa, Katsastus (1988), Peltola loi ensimmäisen ikimuistoisen sivuosaroolinsa ikinuorena pikkukaupungin reppanana, Öövinä, joka on "kasvoiltaan kuin koiran oksennus" -Ijäs. Joni Skiftesvikin novelleihin pohjautuvan tv-elokuva käsittelee vanhenemista ja aikuisuuteen kypsymistä, jota aggressiivisimmin kapinoi nimenomaan Peltolan nelikymppinen lättähattu. Sysimustaa huumoria vähintäänkin koukeroisiin ihmissuhdeongelmiin yhdistelevä tragikomedia on aidosti suomalainen televisioklassikko. Hedelmällinen yhteistyö Ijäksen kanssa on jatkunut näihin päiviin saakka.

1990-luvun puolivälin jälkeen suomalainen valkokangaselokuva löysi lopullisesti Peltolan vähäeleisen lahjakkuuden. Näennäisen ilmeettömillä, kivestä veistetyillä kasvoillaan Peltola loi kulloisellekin roolihahmolleen syvyyden. Aki Kaurismäen elokuvien Kauas pilvet karkaavat (1996) ja Mies vailla menneisyyttä (2002) sivuosakasvona Peltola näytti kuivakkaan huumorinsa kukkeimmillaan vakavalla naamalla näytellyissä pikkuvirkamiehen rooleissa. Hurtimpaa huumoria nähtiin Markku Pölösen nostalgisessa tukkimieskuvauksessa Kuningasjätkä (1998), jossa Peltola loi verrattoman parivaljakon yhdessä Peter Franzénin kanssa.

Vuosituhannen vaihteen vahva sivuosanäyttö on myös Olli Saarelan urbaanin väkivaltadraaman, Bad Luck Loven (2000) sympaattinen, mutta viinaanmenevä talonmies Silander, jonka humalaisen uhon ja krapulaisen häpeän Peltola ilmaisee viiltävän aidosti. Oma lukunsa on myös Maarit Lallin hirtehishumoristinen lyhytelokuva Kovat miehet (1999), jonka keskiössä Peltola tekee kuin heittämällä roolin, jonka moni-ilmeisyys perustuu millimetrin tarkkaan työskentelyyn.

Elokuva-, televisio- ja teatteritöidensä ohessa Peltola on tehnyt myöhemminkin uraa myös kameran takana, televisiodraamojen ohjaajana (mm. tv-sarja Enkelten siipi, 1993). Televisiodokumenttien ja henkilökuvien luonteikkaana lukijana Peltola on ollut pidetty mies. Vahvana taidonnäytteenä tästä osaamisesta toimii esimerkiksi Peter von Baghin runollinen kaupunkisinfonia Helsinki, ikuisesti (2008).

Peltolan taituruus on näyttäytynyt vahvimmin juuri suomalaisen perusmiehen ihailtavan tarkkaavaisessa hahmottamisessa. Hiljaisen, humalan kautta uhoa ja verbaliikkaa löytävän ihmisen näköiskuvissa ei ole välttämättä ollut rauhallisia uomia, kuten Peltolan uran, kenties komein hahmotus, Pahan maan pölynimurikauppias Hurskainen hyytävästi todistaa. Aku Louhimiehen ahdistavassa episodielokuvassa Peltola venyy komean näyttelijäkaartin (Mikko Kouki, Pamela Tola, Petteri Summanen, Matleena Kuusniemi) kirkkaimmaksi ja riipaisevimmaksi tulkitsijaksi. Muissakin draamarooleissa, kuten esimerkiksi Arto Koskisen Kahlekuninkaassa (2002) tai Ijäksen Haaveiden kehässä (2002), Peltola on onnistunut tuomaan tarinaan karheata inhimillisyyttä. Jälkimmäisestä Peltola palkittiin ansaitusti parhaan miespääosan Jussilla. Viimeisin valkokangasoivallus on nähty Timo Koivusalon kaksiosaisessa Täällä Pohjantähden alla -filmatisoinnissa (2009/2010), jossa Peltola Leppäsen Preetin koskettavan kohtalon kautta antaa kasvot köyhimmän kansanluokan hiljaiselle surutyölle.

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari
Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi

Ei kommentteja: