Useimpien 1970-luvun lopulla perustettujen pop-yhtyeiden tapaan, myös glasgowlaisen Simple Mindsin juuret ulottuivat punk-liikkeen nurkille. Lyhytikäiseksi jäänyt Johnny & The Self-Abusers nojasi vahvasti The Sex Pistolsin viitoittamalle nihilistiselle hyökkäävyydelle, mutta lisäsi keitokseensa yllätyksellisesti saksofonisooloja ja koskettimia. Hädin tuskin täysi-ikäisiksi varttuneet skottinuorukaiset keksivät vieläpä itselleen varsin veikeät taitelijanimet, esimerkiksi vokalisti Jim Kerr muuntui Pripton Weirdiksi, kitaristi Charlie Burchill Charlie Argueksi ja silloinen kakkoskistaristi Alan MacNeil Sid Syphilikseksi. 1980-luvun taitteeseen tullessa punk oli tehnyt tilaa uuden aallon soundikokeiluille ja Simple Minds löysi monien aikalaistensa tavoin tyylinsä taiteellisen konerockin ja kolkon postpunkin välimaastosta. Parin vuoden sisällä yhtyeen soundi eteni tanssittavan synteettisen popin puolelle, josta komeimpana tyylinäytteenä pidetään yhtyeen kaupallista läpimurtoa, vuonna 1982 ilmestynyttä New Gold Dream (81-82-83-84) -levyä.
New Gold Dreamilla Simple Minds oli vielä nuori ja nälkäinen yhtye, joka yhdisteli tyylikkäästi uuden aallon poppia ja lämmintä romantiikkaa. Peräti neljä levyä jo aiemmin julkaisseena Simple Minds oli onnistuneesti säilyttänyt ennakkoluulottoman näkemyksensä musiikilliseen monipuolisuuteen. Viehättävät singlet Glittering Prize ja erityisesti albumin timanttinen synaklassikko Promised You A Miracle vahvistivat yhtyeen paikan pop-historian kaanonissa. Surumielisen haikea Someone, Somewhere in the Summertime ja komea nimikkokappale New Gold Dream (81-82-83-84) lisäsivät albumin dramaattisuutta. Kiehtovalla rytmiikalla kuorrutetun albumin keskiössä ovat Jim Kerrin äänen lisäksi erityisesti Michael MacNeilin jyhkeät kosketinmaisemat sekä Charlie Burchillin tunnistettava kitaratyöskentely. Kosketuksen tanssin magiasta tuo esiin myös Derek Forbesin basso, joka kuulostaa yhä tuoreelta ja elinvoimaiselta.
New Gold Dreamin jälkeen Simple Mindsista tuli stadiontason pop-dinosaurus viimeistään vuonna 1985, kun se sai Don't You (Forget About Me) -singlestä valtaisan megahitin. Keith Forseyn ja Steve Schiffin alun perin Bryan Ferrylle tarjoama laulu päätyi John Hughesin kasariklassikon The Breakfast Club (1985) ääniraidalle ja loppu on historiaa. Nopeasti yhtye alkoi kääntää musiikillista suuntaansa kohti valtavirtarockia, ja kaupallisesti katsottuna suunnanmuutos onnistuikin, mutta aiemmin innovatiiviselta vaikuttaneesta yhtyeestä hioutui 90-luvulle tultaessa tympeän vakavahenkinen pop-kone, joka vaihtoi kiehtovan synakilkkeen paisuttelevaan stadionpoppiin. Suurille areenoille pääsy romahdutti yhtyeen luovuuden, ja yhä suureellisemmiksi kasvaneista ihmisoikeuslauluista tuli joukkion tavaramerkki 1990-luvulla. Yhä yllättävän aktiivisesta yhtyeestä on 2000-luvun edetessä tullut pitkälti nostalginen hittimasiina, jonka levymyynti laahaa, mutta jonka konserttikiertueet sytyttävät vielä entisen loiston hetkeksi liekkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti