Sivuosien naiset, osa 5: Sanna-Kaisa Palo

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 5/5 Sanna-Kaisa Palo

Näyttelijä Sanna-Kaisa Palo syntyi Hämeenlinnassa 25. heinäkuuta 1960 legendaariseen näyttelijäsukuun. Palon vanhemmat olivat Ritva Valkama (1932-2020) ja Pertti Palo (1934-2010). Molempien vanhempiensa puolelta Palo on vieläpä kolmannen polven näyttelijä, sillä hänen isänpuoleiset isovanhempansa olivat Tauno Palo (1908-82) ja Sylvi Sakki (1911-87), ja äidinpuoleiset isovanhemmat Reino Valkama (1906-62) ja Irja Nissinen (1904-78). "Perintönä näytteleminen" tuntui Sanna-Kaisan isän, Pertti Palon kohtalolta Tauno Suuren jalanjäljissä. Sanna-Kaisan näyttelijänlahjat periytyivätkin vahvasti verenperintönä, vaikka nuorempana hän haaveilikin muista ammateista. Ennen näyttelijäntyönoppia Palon haaveissa siinsivät liikunnanopettajan tai fysioterapeutin ammatti.

Vuodet 1980-84 Palo opiskeli Teatterikorkeakoulussa, jossa ensimmäisinä opiskeluvuosina (1980-82) rehtorina toimi Eero Melasniemi ja näyttelijätyön professorina (1981-88) ristiriitaisessa maineessa oleva Jouko Turkka. Palon viimeisten kahden opiskeluvuoden aikana Turkan rooli vahvistui entisestään, kun hän toimi Teatterikorkeakoulun rehtorina vuodet 1982-85. Turkka korosti opetuksessaan voimakkaan fyysisen ilmaisun merkitystä ja painotti varhaisia venäläisiä näyttelemismetodeja sekä myöhempää Konstantin Stanislavskin ja Vsevolod Meyerholdin psykofyysistä menetelmää. Rajut fyysiset metodit nujersivat herkimpiä opiskelijoita peruuttamattomasti.

Opiskeluvuosien loppuvaiheissa Palo nähtiin aikansa suurimmassa kohunäytelmässä, Jussi Parviaisen kirjoittamassa näytelmässä Jumalan rakastaja, joka kantaesitettiin Ryhmäteatterissa talvella 1984. Arto af Hällströmin ohjaaman näytelmän pääosassa nähtiin äärimmilleen itsensä treenannut Kari Väänänen ja Sanna-Kaisa Palo esitti näytelmässä Kirstiä. Katsojia kulttinäytelmälle kertyi liki 10 000, mikä käytännössä tarkoitti 48 loppuunmyytyä esitystä.

Sanna-Kaisa Palo Kultainen Venla -gaalassa 2019. Hän nouti gaalassa äitinsä Ritva Valkaman elämäntyöpalkinnon.

Elokuva- ja televisioroolien puolella Palo teki esiinmarssinsa jo 1970- ja 80-lukujen taitteessa. Mainostelevision tuotantona valmistuneessa draamasarjassa Rauhanranta 12 (1979-81) hänet nähtiin sivuroolissa kahdeksan jakson verran. Ensimmäinen elokuvarooli, huumenuorena, löytyy Taavi Kassilan uljaasta debyyttielokuvasta Jousiampuja (1982). Anssi Mänttärin kengännauhabudjetilla tehdyissä ohjaustöissä (mm. Viimeiset rotannahat (1985), Kuningas lähtee Ranskaan (1986)) Sanna-Kaisa nähtiin raikkaasti ja luontevasti esiintyvänä näyttelijänä. Viimeisistä rotannahoista elokuvakriitikko Heikki Eteläpää kirjasi, että ”Mänttäri osaa oivallisesti hyödyntää paria kolmea näyttelijää. Heitä ovat tässä järjestyksessä Kari Väänäsen psykiatri, Sanna-Kaisa Palon huikea pieni komediennen soolo ja Eeva Elorannan naisteologi.” 

Pauli Pentin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa ”köyhän miehen” Shakespeare-mukaelmassa Macbeth (1987) naisnäyttelijät Pirkko Hämäläinen ja Sanna-Kaisa Palo nousivat esiin aikalaiskritiikissä. Helena Ylänen totesi Helsingin Sanomissa (17.1.1987), että Hämäläisen esittämän Lady Macbethin ”uskottua palvelijatarta esittävän Sanna-Kaisa Palon yhteinen kohtaus mielensä tasapainon menettäneen Lady Macbethin pukeutuessa juhla-asuun, on filmin intensiivisen hetki ja näyttelijättärien improvisoima.”

1980-luvun lopulta alkaen Palo tuli tutuksi monista enemmän tai vähemmän koko perheen tv-sarjoista: Ere Kokkosen ohjauksessa syntyi kymmenosainen saippuaoopperaparodia Rakastan, rakastan (1988) ja Neil Hardwickin, Raila Leppäkosken ja Ritva Valkaman kanssa tilannekomedia Napaseutu (1994). Vuosien edetessä tulivat vielä MTV3:n arkistoon hautautuneet Ottaako sydämestä? (1995-96) ja Ratikka-Raimo (1999-2000).

Neil Hardwickin ohjaama ja yhdessä Raila Leppäkosken kanssa käsikirjoittama Napaseutu (1994) toivat yhteen todellisen elämän äidin ja tyttären.

1990-luvulla Palo nähtiin myös kahdessa Marjo Valveen ohjauksessa. Ironinen kulttuuriväen komedia Amor ampuu ohi (1990) tarjosi harvinaisen leffapääroolin ja Avuton Anna (1994) taas tutuksi käyvän sivuosaroolin päähenkilön äitinä. Oma lukunsa on Pekka Lehdon Yksinteoin (1990), jonka tekoon Palo osallistui tahtomattaan. Palon ex-aviomiehen, Jussi Parviaisen sielunelämää kaivelevaan erodokumentaariin sisällytettiin pääosan esittäjän puhelu ex-rakkaalle. Elokuvaa mainostettiin iskusanoilla ”erokuva” ja ”palohaava”, ja lehdissä ennakoitiin mahdollista oikeusjuttua Sanna-Kaisa Palon ja elokuvasäveltäjä Vesa Mäkisen puhelujen luvattoman nauhoituksen ja käytön johdosta. Palo ja Mäkinen katsoivat elokuvan etukäteen, mutta mitään kanteita he eivät nostaneet. Sen sijaan, kun MTV:n oli määrä esittää Yksinteoin marraskuussa 1990, Palo ja Mäkinen vetosivat intimiteettisuojaan ja esitys lykkääntyi seuraavan vuoden joulukuuhun, jolloin elokuvasta oli leikattu pois Palon ja Mäkisen puhelinäänet.

Markku Pölösen itsereflektiivinen dogma-elokuva Emmauksen tiellä (2001) nauttisi oikeudenmukaisessa maailmassa suurempaa kulttisuosiota. Elokuva syntyi poikkeuksellisen irrottelevalla metodilla, samalla kun se maaseudun kuvauksena ja burleskina komediana kytkeytyi ohjaajan perustematiikkaan ja purki tekijänsä "maaseutunostalgian suolisolmuja". Sen herkullisen henkilögallerian kuningattarena nähdään Sanna-Kaisa Palon esittämä Stadin friidu Ella, maaseudun olkipaalien ja rehusiilojen keskelle ajautunut urbaani syöjätär. Rooli toi Palolle parhaan naissivuosan Jussin. Tekovaiheen haastatteluissa Palo toi ilmi, että oli saanut isältään Pertti Palolta valmennusta slangin oikeaoppisuuteen. 

2010- ja 20-luvuilla Sanna-Kaisa Palo on tullut tutuksi ennen kaikkea hyvistä lyhytelokuvarooleista kuten pääroolista Mika Hotakaisen lomadraamassa Afrikan tähdet (2013), Taneli Mustosen Fasisti-komedian (2014) innokkaana pysäköinninvalvojana sekä Teemu Niukkasen Sundancen elokuvajuhlia myöten huomatun Onko sulla nälkä? -lyhärin (2019) suulaana ja suoraviivaisia oppejaan jakavana taksikuskina. Pitkän elokuvan puolella maininnan arvoinen on ehdottomasti Anna Paavilaisen tuoreen Kikka!-elokuvan (2022) sivuosasuoritus Sokoksen "kempparissa" työskennelleenä Riittana.

Vuosien varrella Palo on näytellyt mittavan repertuaarin rooleja Kansallisteatterissa, Kansallisoopperassa, Ryhmäteatterissa, Q-Teatterissa, KOM-Teatterissa, Teatteri Jurkassa, Lilla Teatternissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Viirus-teatterissa sekä Helsingin ja Espoon kaupunginteatterissa.

Näyttelijöitä kolmessa polvessa: Sanna-Kaisa Palo (1960-), Ritva Valkama (1932-2020) ja Emmi Parviainen (1985-). Kuva: Panu Palvia

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala 

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola 

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella 

Sivuosien naiset, osa 4: Elina Salo

Sivuosien naiset, osa 4: Elina Salo

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 4/5 Elina Salo

Elina Salo (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimpia ja alallaan arvostetuimpia näyttelijöitä. Kulunutta fraasia käyttääkseni, legenda jo eläessään. Salo on pitkällä näyttelijän urallaan ehtinyt nähdä niin suomalaisen elokuvan studiokauden, uuden aallon kipuilun kuin hoviohjaajansa Aki Kaurismäen vaiheet 1980-luvulta aina 2010-luvulle.

Sipoossa syntynyt Aino Elina Maisala kävi Teatterikoulun vuosina 1955-58 ja ryhtyi elokuvanäyttelijäksi jo parikymppisenä. Ensikosketus valkokankaan taikaan tapahtui pienellä sivuroolilla Veikko Itkosen ohjaamassa ja tuottamassa parodiassa Tyttö tuli taloon (1956). T.J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden talliin Salo saapui suoraan keskeiseen rooliin Aarne Tarkaksen jatkosotadraamassa Rintamalotta (1956). Ensihetkistä alkaen Salo herätti riemua "tyttömäisenä hahmona, lumoavana sekoituksena lapsenomaista, ikuista kesää lietsovaa viattomuutta ja itsetietoista kujeilua" kuten on havainnut elokuvatutkija Sisko Rytkönen. Rintamalotan aikalaisarvioissa Elina Salon preesens erottui joukosta: "tämä nuori teatterikoululainen oli yllättävän eloisa ja ilmeikäs ensimmäisessä osassaan. Jopa löysi Tarkas sopivan tytön. Siitä neitosesta puhutaan vielä paljon, jos oikeilla jäljillä pysyy", kirjoitti Elokuva-Aitan (22/1956) Valma Kivitie.

Elina Salo ja Leena Häkinen Aarne Tarkaksen elokuvassa Rintamalotta (1956)

Salon 1950-luvun lopun elokuvaroolit Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa olivat farsseja (Sotapojan heilat, 1958), satiireja (Herra Sotaministeri, 1957) tai kulkuriutta romantisoivaa musiikkielokuvaa (Kulkurin masurkka, 1958). Näille vastapainoksi rooli Maunu Kurkvaaran Patarouvassa (1959) enteili irtiottona jo uutta aaltoa.

1960-luvun alkuun sijoittui Salon aktiivisin kausi valkokangasnäyttelijänä. Hänestä tuli muutamaksi vuodeksi Suomen suosituin elokuvanäyttelijätär, ainakin jos mittarina pidetään Elokuva-Aitan suosikkiäänestyksiä, jotka tuolloin olivat "kaiken mitta". Suosion salaisuus piili herttaisuudessa, pirteydessä ja tyttömäisyydessä. Lasse Pöystin tähdittämässä ja ohjaamassa valmennus- ja terapiakulttuuria yllättävästi ennakoivassa Justus järjestää kaiken (1960) komediassa Salo esitti keksijänuorukaisen tyttöystävä-Bellaa. Aikalaiskritiikissä elokuvaa verrattiin jopa Chapliniin! Matti Kassilan ansaitun klassikon asemaan kanonisoiduissa Komisario Palmu -elokuvissa (1960-69) Salo nähtiin kahdesti: Airi Rykämönä elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960) ja Kirsti Skrofina elokuvassa Kaasua, komisario Palmu! (1961).

Joel Rinne ja Elina Salo Matti Kassilan klassikossa Komisario Palmun erehdys (1960)

Etevänä leikkaajana tunnetun Ossi Skurnikin ainokaisessa "indie-jännärissä" Tie pimeään (1962) Jarno Hiilloskorpi esitti nietzscheläiseen yli-ihmisteoriaan viehtynyttä lakitieteen ylioppilasta, joka suunnittelee täydellistä murhaa. Salo nähdään tämän tyttöystävänä, joka epätoivoisesti yrittää estää nuoren miehen aikeet. Hillitysti etenevän elokuvan tunnelma on kohtauksesta toiseen vahva.

Studiokauden viimehenkäysten jälkeen suunta muuttui myös Salon uralla. Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjan (1967) myötä näyttelijästä tuli hetkessä uuden aallon ja osallistuvan kotimaisen elokuvan keulakuva. Työmiehen (Paul Osipow) ja konttoristin (Elina Salo) nuori avioliitto alkaa säröillä, kun mies saa työnjohtajan paikan toisesta kaupungista ja yksinäisyyden ja epäluulon tunteet kasvavat molemmin puolin. Todellisuutta sellaisena kuin se oli ja on, ilman lisämausteita. Peter von Baghia lainaten: "Elina Salon roolityössä oli sydämen sivistystä jaettavaksi kymmeniin elokuviin." Jarvan ohjauksista Salo nähtiin myös elokuvissa Yö vai päivä (1962, yhteisohjaus Jaakko Pakkasvirran kanssa) sekä Bensaa suonissa (1970). Peter von Baghin ohjattavaksi Salo päätyi pseudodokumentaarisessa massahurmaajakomediassa Kreivi (1971).

1960-luvun loppu aloitti Salon uralla myös yhden kauaskantoisen vaiheen: ääninäyttelijyyden. Erityisen läheiseksi tulivat Tove Janssonin Muumi-tarinat, joista Salo löysi rakastetun Pikku Myyn roolin jo vuonna 1969 Sveriges Radion tuottaman Mumintrollet (Muumipeikko) -televisiosarjan myötä. Samaan aikaan Salon kysyntä Ruotsissa kasvoi. Monipuolinen ruotsinkielinen teatteriura kehittyi huippuunsa Helsingin Lilla Teaternissa. 

Ääninäyttelijänä Saloa kuultiin runsaasti 1970-luvulta aina 2000-luvun alkuun saakka. Tunnetuin rooli Pikku Myynä iskostui suomalaislasten tajuntaan lopullisesti menestyksekkään japanilais-suomalais-hollantilaisen Muumilaakson tarinoita (Tanoshii Mūmin Ikka) -animaatiosarjan (1990-92) myötä. Sarjaa seurasivat pitkä animaatioelokuva Muumipeikko ja pyrstötähti (Tanoshii Mūmin Ikka: Mūmin Tani no Suisei, 1992) sekä lukuisat Muumi-tietokonepelit, joihin Salo lainasi ääntään 1990-luvun lopulla. Muistettavia äänitöitä olivat myös esiintymiset Tini Sauvon lyhytanimaatioissa Minulla on tiikeri (1979, yhteisohjaus yhdessä Liisa Helmisen kanssa) ja Kukon ja kanan sauna (1991).

Ensimmäisen Jussi-palkintonsa (paras naispääosa) Salo voitti vuonna 1979 L. Onervan roolista Jaakko Pakkasvirran historiallisessa Eino Leino -elämäkertaelokuvassa Runoilija ja muusa (1978). Kriitikko Leo Stålhammar jakoi kiitosta: "elokuvan persoonallisin suoritus on kiistatta Elina Salon L. Onerva. Elina Salo saa  heti ensi tapaamisella tähän oman aikansa jännittävään runoilijattareen sekä naisellista charmia että salaperäisyyttä." Pakkasvirran elokuvista Salo nähtiin vielä sivurooleissa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) ja Franz Kafka -filmatisoinnissa Linna (1986). Kiinnostava 1980-luvun puolivälin sivurooli on myös Päivi Hartzellin kunnianhimoisessa fantasiaelokuvassa Lumikuningatar (1986), jossa Salo esiintyi pohjoisen velhona.

Suomalaisen elokuvanäyttelemisen huippukohtia ovat olleet Elina Salon monet roolit Aki Kaurismäen elokuvissa. Pitkä yhteistyö alkoi Kaurismäen viistosta Shakespeare-tulkinnasta Hamlet liikemaailmassa (1987), jossa Salo nähtiin Gertrudina. Tätä seurasivat Tulitikkutehtaan tytön (1990) ankaran äidin rooli (joka toi Salolle uran toisen Jussi-palkinnon parhaasta naissivuosasta), herkullinen pikkurooli matkailijakodin ainoana työntekijänä road moviessa Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) sekä ehkä ennen kaikkea Kauas pilvet karkaavat (1996) -elokuvan ravintoloitsija rouva Sjöholmin hahmo. Ylistetty lama-Suomen tutkielma toi Salolle jo kolmannen Jussi-palkinnon, parhaasta naissivuosasta.

Kati Outinen ja Elina Salo Aki Kaurismäen elokuvassa Kauas pilvet karkaavat (1996)

Yhteistyö jatkui vuosituhannen vaihteessa vielä Shemeikan sisaren roolilla "elokuvan vuosisadan viimeisessä mykkäelokuvassa" Juha (1999) sekä Oscar-noteeratussa Suomi-klassikossa Mies vailla menneisyyttä (2002). Ansaittujen eläkepäivien keskellä vuoden 2012 Jussi-gaala oli Salolle juhlallinen ilta. Hän voitti parhaan naisssivuosa-Jussin Kaurismäen ranskankielisestä elokuvasta Le Havre (2011) ja Betoni-Jussin pitkästä näyttelijäurasta.

”Arkipäivät menee ihan siinä, että pysyy hengissä tässä iässä. Sitä koittaa nauttia elämästä ja katsoa mitä muut ovat tehneet. Se on ihanaa!" -Elina Salo (2021).

Teatterikoulussa samaan aikaan opiskelleet Seela Sella ja Elina Salo Red Carpet -festivaalilla Hyvinkäällä elokuussa 2021. Kuva: Tiia Ahjotuli

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 3/5: Seela Sella

Seela Sella (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimmista suomalaisista näyttelijöistä. 1960-luvulla alkaneella ammattiurallaan hän on työskennellyt laaja-alaisesti teatterin, elokuvan ja television palveluksessa. Ääninäyttelijänä Sella on jättänyt vankan kulttuuriperinnön äänikirjojen, mainosten, koko perheen televisio-ohjelmien ja animaatioiden muuntautumiskykyisenä äänenä.      

Sella valmistui Suomen teatterikoulusta vuonna 1959. 60-vuotisen uransa aikana Sella on työskennellyt mm. Turun ja Hämeenlinnan kaupunginteattereissa, Intiimiteatterissa, Suomen Kansallisteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Komediateatterissa ja Teatteri Jurkassa. Valkokankaalla hänet nähtiin ensimmäisen kerran Risto Jarvan komediassa Mies joka ei osannut sanoa EI (1975), mutta uraa televisioteatterin puolelta oli kertynyt jo 1960-luvun alusta lähtien. Televisioteatterin puolella Sella nähtiin mm. Åke Lindmanin ohjaamassa draamassa Elämänmeno (1978), joka pohjautui Pirkko Saision samannimiseen romaaniin.   

Spede-tuotannoista hän löysi itselleen kaksi kertaa vitsikkään sivuroolin Simo Salmisen puolisona. Ere Kokkosen Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) ja Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) -elokuvissa Sella jatkoi suomalaisen viihteen Justiina-perinnettä tiukkaa kuria vaalivana pirttihirmuna.

Ensimmäisen Jussi-palkinnon Sella sai parhaasta naissivuosasta Timo Humalojan televisioelokuvasta Yksinpuhuja (1984, joissakin lähteissä nimellä Yksinpuhelu), joka oli Outi Nyytäjän sovittama draama Simone de Beauvoirin novellin pohjalta. Toinen naissivuosan-Jussi-palkinto tuli parikymmentä vuotta myöhemmin Timo Koivusalon ohjauksesta Kalteva torni (2006). Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtonen (HS Nyt-liite 42/2006) piti elokuvaa "käänteentekevänä Koivusalon parjatulla uralla. Monessa mielessä ja varauksetta hyvään suuntaan". Sellan ja pääosassa nähdyn Martti Suosalon yhteiskemia oli Lehtoselle elokuvan kantavia voimia: "Seela Sella on Suosalolle hyvä, komediallinenkin vastinpari. Hajonnut mieli muuttuu heidän kohtauksissaan sanoiksi, asioiksi ja ihmisenä olemiseksi."  

2000-luvulla rooleja on riittänyt hurja määrä niin draaman, komedian kuin historiallisten epookkien äärellä. Hyvillä roolivalinnoilla usein briljeeraavan Koivusalon ohjaksissa Sella on muuntautunut mm. Aino Sibeliukseksi (Sibelius, 2003) ja Olavi Virran elämän ehtoopuolen suojelijaksi, Hulda Simulaksi (Olavi Virta, 2018). Aino Sibelius on ollut Sellalle toistuva luonnerooli, sillä hän on esittänyt mestarisäveltäjän puolisoa peräti kolme kertaa televisiotuotannot mukaan lukien. Koivusalon kunnianhimoisessa, mutta valitettavan kömpelössä musikaalissa Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) Sella sai rinnalleen suomalaisen näyttelijäkaartin tähtikentällisen: "Vanhat konkarit, kuten Vesa-Matti Loiri, Paavo Liski, Esko Nikkari, Vesa Vierikko, Raimo Grönberg ja Seela Sella selviytyvät rooleistaan ammattitaidolla", ruoti kriitikko Olli-Matti Oinonen Savon Sanomissa (9.9.2005). Koivusalon kaksiosaisessa Väinö Linna -filmatisoinnissa Täällä Pohjantähden alla (2009-2010) Sella esitti suurisydämistä räätäli Halmeen puolisoa, Emma Halmetta. 

Valkokankaan ulkopuolelta Sellan tuorein rooli on ollut heittäytyminen Adolf Hitlerin saappaisiin Michael Baranin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa näytelmässä Hitler ja blondi (ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa 2020). Helsingin Sanomien teatterikritiikissä Laura Hallamaa kirjoitti, että "katsoessaan ymmärtää heti, että kukaan muu kuin Baran ja Sella ei olisi voinut tehdä tätä näin tyylikkäästi ja painokkaasti sortumatta Hitler-kliseisiin ja yliyrittämiseen."

Näyttämötaiteen valtionpalkinnolla vuonna 2009 palkittua Seela Sellaa luonnehdittiin palkintoperusteissa "eläväksi legendaksi, joka on hurmannut yleisönsä 50 vuoden ajan laajalla rekisterillään, tarkalla ja vivahteikkaalla roolityöllään ja loistavilla komediennen taidoillaan." Tuoreen menestyskomedian Teräsleidit (2020) jälkeen voi todeta, että komedian ajoitus on kohdallaan vielä reilusti 80-vuotiaanakin.

"Nuorena se on leikkiä ja fantasiaa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän pohtii, miten toinen ihminen ajattelee ja toimii, siihen tulee syvällisempiä kerroksia. Ja samalla tuottaa jotain, johon toisilla ihmisillä on kosketuspintaa. Se tuntuu hyvin vastuulliseltakin." -Seela Sella (2019)

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 1/5: Tarja-Tuulikki Tarsala

Tarja-Tuulikki Tarsalan (1937-2007) ura leikkaa kiinnostavasti suomalaisen elokuvan uutta aaltoa, televisioteatterin kultakautta ja kevyttä viihdettä. Uuden aallon tekijöihin Tarsala linkittyi ennen kaikkea Maunu Kurkvaaran Rottasodan (1968) ja Antti Peipon Ihmemiehen (1979) myötä. Televisioteatterissa ohjaajiksi valikoituivat mm. Kari Franck (Rautatie, 1973), Veli-Matti Saikkonen (Reviisori, 1975), Jukka Sipilä (Hiekkakuningas, 1972) ja tärkeimpänä Mikko Niskanen (Kahdeksan surmanluotia, 1972). Tarsala avioitui ohjaaja Ere Kokkosen kanssa päälle parikymppisenä ja yhteiseloa riitti vuosikymmenen verran. Tuolle ajanjaksolle mahtuvat sivuosaroolit hyperaktiivisessa farssissa Pähkähullu Suomi (1967) sekä surumielisessä komediassa Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). Tarsalan ura valkokangasrooleissa kesti 1960-luvun puolivälistä aina kuolemaan saakka (2007).

Valmistuttuaan vuonna 1963 teatterikoulusta Tarsala kiinnitettiin välittömästi osaksi vuotta aikaisemmin perustettua Televisioteatteria, jonka keskeisiin näyttelijöihin hän kuului aina vuoteen 1977. Tarsala otti uuden välineen nopeasti hallintaansa, vaikka Televisioteatterin lähetykset olivat suorina lähetyksinä vaativia tai nauhoitustekniikaltaan työläitä. Teatterikoulun pidettynä lehtorina Tarsala toimi vuosina 1975-79.

Televisioteatterin puolelta kohoaa Tarsalan kenties tunnetuin rooli Mikko Niskasen mestariteoksessa Kahdeksan surmanluotia (1972), jossa Tarsalan naispääosassa oli "lujuutta, sydämen sivistystä, hiljaista runollisuutta" -Peter von Bagh. Elokuvataiteen valtionpalkinnolla roolistaan palkittu Tarsala eli murhedraaman tuskan täysimittaisena parina Niskasen repivälle roolille. "En ole voimakas nainen ja 50 litran maitotonkan nostaminen tuntui aluksi mahdottomalta. Toisaalta rooli rakennettiin minun persoonastani, ei minun tarvinnut yrittää esittää juurevaa emäntää" -Me Naiset 16/1987. Yhteistyö Niskasen kanssa jatkui muutamaa vuotta myöhemmin raskaassa draamaelokuvassa Syksyllä kaikki on toisin (1978), jossa rooliksi valikoitui mustasukkaisen "toisen naisen" rooli.

Paluu "Speden talliin" tapahtui 1980-luvun puolivälissä kevyillä sivuosarooleilla elokuvissa Hei, kliffaa hei! (1985) ja Uuno Turhapuro - kaksoisagentti (1987). 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Tarsala nähtiin monissa Ere Kokkosen väljähtyneissä Vääpeli Körmy -farsseissa sekä viimeisissä Uuno Turhapuro -elokuvissa. 1990-luvun mieleenpainuvin elokuvarooli saattoi hyvinkin olla Jari Halosen kunnianhimoisessa, mutta valitettavan epätasaisessa sci-fi-mukaelmassa Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995).

Vuosituhannen vaihduttua Tarsala teki yhden muistettavimmista sivuosistaan Olli Saarelan omaleimaisella huumorilla ryyditetyssä rikosdraamassa Bad Luck Love (2000). Parhaan naissivuosan Jussilla palkitussa roolissa Tarsala esitti pikkurikollisten Alin (Jorma Tommila) ja Pulun (Tommi Eronen) Irja-äitiä. "Se syntyi ihan helposti, osaset menivät yhteen. Ihminen löytyi puku- ja maskikokeilujen kautta alitajunnastani. Ajattelin, että jotakin on pielessä, kun rooli syntyi niin helposti, mutta ei kaiken tarvitse olla tuskaista raadantaa. Työ ei jalostu siitä, että kärsin enkä pääse irti roolistani. Rooliin juuttuminen on ammattitaidon romantisoimista", Tarsala kertoi vuonna 2004 antamassaan haastattelussa. Elokuvakriitikko/kirjailija Tuuve Aro kuvasi Saarelan väkevää elokuvaa ensi-iltakritiikissä (Cult 10/2000) "hien ja veren tuoksuiseksi kasvukertomukseksi, myös painavaksi kommentiksi unohdettujen puolesta".

Näkökulmia Uuno Turhapuro -elokuvien (meta)kerrontaan

Kulttuurihistoriallisesti mittaamattoman arvokas Suomen kansallisfilmografia -kirjasarja jatkaa eloaan verkkoversiona Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Elonet-tietokannassa. Elokuvavuoteen 2000 yltäneen 12-osaisen kirjasarjan aineistoja on jo siirretty Elonetiin, ansiokkaita esseitä myöten, ja uutta sisältöä syntyy hiljalleen.

Allekirjoittanut kuuluu Kansallisfilmografian verkkojulkaisun toimituskuntaan ja kun ilmaantui mahdollisuus myös elokuvaesseistiikan kirjoittamiseen, ei tilaisuutta kannattanut jättää väliin. Esseeni "Anteeksi, mistä kakkosstudiolle?" – näkökulmia Uuno Turhapuro -elokuvien (meta)kerrontaan pyrkii kokoamaan ja avaamaan valittujen Turhapuro-elokuvien kerronnan keinojen kirjoa.

Lukekaa hyvät ystävät! Kommentitkin ovat tervetulleita.

Aihetta sivuavia artikkeleita:
Tarjolla tänään! Jukka Virtanen 80 v.
Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Ei vappua ilman Uunoa
Nauru jää pystyyn - malja Simolle!
Pähkähullu Suomi
Professori Uuno D.G. Turhapuro
Pohjan tähteet
Elokuvaohjaaja Ere Kokkonen, elokuvaneuvos komiikan armosta

Näillä mennään - elokuvaihmiset kertovat

Suomenkielisessä elokuvakirjallisuudessa on lyhyellä aikavälillä muisteltu alan tekijöitä kameran edestä ja takaa. Syksyllä ilmestynyt Konnia ja huligaaneja kokosi ansiokkaasti muistoja studiokauden jälkimainingeista alkaen ja jo aiemmin Kari Uusitalo kävi läpi härmäläisen elokuvateollisuuden kultakauden kaskut ja kommellukset hilpeässä teoksessaan Haiseeko täällä valkokangas? (2005).

Nyt seuraan liittyy monipuolisena elokuvaduunarina tunnettu Klaus Hedström toimittamallaan kaskukokoelmalla Näillä mennään - elokuvaihmiset kertovat. Hedström on toiminut monipuolisesti elokuva-alan eri tehtävissä yli parikymmentä vuotta, mutta hänen spesialiteetikseen on vuosien varrella muodostunut erikoistehosteosaaminen. Hedströmin tehostejälkeä on nähty esimerkiksi Antti-Jussi Annilan kunnianhimoisessa Kalevala-mukaelmassa Jadesoturi (2006) ja Olli Saarelan räikeän Stieg Larsson -vaikutteisessa Harjunpää-filmatisoinnissa Harjunpää ja pahan pappi (2010).

Näillä mennään -kokoelmaan on kerätty yli 50 kotimaisen elokuvan ja television ammattilaisen muistoja ja ajatuksia. Tyylillisesti tarinat vaihtelevat surkuhupaisista traumaattisiin ja koskettavista ratkiriemukkaisiin. Pääpaino pysyy kuitenkin itseironisissa oivalluksissa siitä, millaisissa olosuhteissa kotimaista elokuvaa ja televisiota usein tehdään.

Kirja on jaettu kuuteen eri osioon, joista jokaisen alkuun on kynäilty esipuhemainen tekijäsitaatti. Loppuliitteenä on mukana mainio alan sanasto, josta löytyy iloa niin keltanokalle kuin jo varttuneemmallekin filmivillelle. Teoksen onnistuneesta kansigrafiikasta vastaa kuvittaja Timo Mänttäri, jonka mainio Kinovisa (2006) on kulunut allekirjoittaneen junailemissa illanistujaisissa lähes käyttökelvottomaksi.

Ajallisesti tarinat sijoittuvat pitkälti 1990-luvulle tai 2000-luvun alkuun. Vanhin muisto on 1980-luvun alusta, Mika Kaurismäen Arvottomien (1982) kuvauksista. Usein toistuvia ohjaajanimiä ovat Aku Louhimies, Lauri Törhönen ja Auli Mantila sekä vähemmän mairittelevassa valossa Tero Jartti ja Jari Halonen, joiden tuotannoissa kuvausryhmät ovat olleet toistuvasti kovilla. Erityisen monta kertaa esillä on Jartin kansalaissotadraama Aapo (1994), jonka vaativista tuotanto-olosuhteista laman kurimuksessa riittää tarinoita. Televisiotuotannoista esillä ovat mm. Venla-palkitut Firma (2005) ja Hopeanuolet (2007).

Hersyvimmät jutut löytyvät kirjan alkupuolelta. Velmuimmista tarinoista selviää esimerkiksi miksi Pussikaljaelokuvan (2011) ohjannut Ville Jankeri päätyi talikko kourassa etsimään tyttöystävänsä master-nauhoja Ämmässuon kaatopaikalle, kuinka lemmikkikani joutui rusakon rooliin tai miten Pelon maantieteen (2000) kuvauksissa ruumiit alkoivat sulaa. On hienoa, että tarinoita ovat kirjoittaneet pääasiassa pitkän linjan elokuvatyöläiset: järjestäjät, apulaisohjaajat, autonkuljettajat, ääni- ja lavastusassarit yms., jotka eivät välttämättä ole parrasvaloista tuttuja nimiä.

Loppua kohti tarinoihin tulee mukaan tunteikkuutta ja haikeutta. Yhteiset kuvausmuistot muodostuvat kiitollisuudeksi ammatinvalintaa kohtaan. Ristiriitaisiakin tuotantovaiheita jäädään lopulta kaipaamaan, kun päättymättömältä tuntuneet kesäkuvaukset ovat vaihtuneet kolkkoon kaamokseen (työttömyyteen).

Kokonaisuudessaan Näillä mennään on helppo- ja nopealukuinen kirja, joka kulkee mainiosti vaikkapa matkapokkarina. Ryhmähengen ja yhdessätekemisen kuvauksena Hedströmin toimittama kirja on mitä kannustavimpia teoksia!

Tarjolla tänään! Jukka Virtanen 80 v.

Suomalaisen kulttuuri- ja viihde-elämän moniottelija Jukka Virtanen (25.7.1933-) täyttää tänään kunniakkaasti pyöreitä. Virtasen tapahtumarikkaan elämän tiimalasiin on kertynyt santaa peräti 80 vuoden varrelta.

Jukka Jalmari Virtanen syntyi Jämsänkoskella Keski-Suomessa, Hilja Maria Hakosen ja Eino Jalmari Virtasen perheeseen. Isän työskennellessä voimalaitoksessa, varttui nuoresta Jukastakin innokas voimalaitoksenhoitaja isänsä apumieheksi. Sota-ajan niukkuudessa Virtasen perhe sai päivittäisen ravintonsa metsän ja järven antimista, mutta yrityksestä huolimatta ei nuoresta Jukasta kasvanut riistamiestä. Aika kului jo varhain kirjojen ja laulujen parissa, jotka innostivat nuorukaista kirjoittamaan omia tarinoita. Jämsänkosken paperitehtaan yhteisöä ja kylänmiehiä kuunnellessa Virtanen oppi suomalaisten sananlaskujen ja murteiden äärelle.

Keski-Suomesta nuoren miehen elämä siirtyi Helsinkiin 1950-luvulla, suomen kielen yliopisto-opintojen alkaessa. Opiskeluaikana Virtanen otti ensimmäiset askeleensa viihteen maailmaan toimiessaan fuksiaisten ja osakuntajuhlien seremonia- ja ohjelmamestarina. Osakuntajuhlien pyörteissä Virtanen tutustui myös kuopiolaislähtöiseen, savolaisen osakunnan Pertti "Spede" Pasaseen, jonka ideoita ja otetta viihdyttämiseen hän ihaili. Virtasen ja Pasasen välille syntyi nopeasti elinikäinen ystävyyssuhde, josta irtosi nopeasti myös ammatillista iloa, kun Virtanen värväsi Speden esiintymään ohjaamiinsa humoristisiin mainoksiin.

Elokuva-alalle Virtanen tuli legendaarisen Erik Blombergin Allotria filmin kautta. Virtanen toimi Blombergin mainoselokuvia ja lyhytdokumentteja tuottavassa yhtiössä valomiehenä, äänittäjänä apulaisena, järjestäjänä ja myöhemmin apulaisohjaajana sekä käsikirjoittajana. Filmileikkauksen saloihin Virtanen tutustui Ossi Skurnikin, alansa arvostetun taiturin oppilaana. Allotriassa työskennellessään Virtanen ystävystyi myös Aarre Eloon ja Matti Kuuslaan, joiden kanssa hän myöhemmin muodosti television maineikkaan VEK-viihderyhmän (1962-66).

1950- ja 60-lukujen taitteessa Virtanen siirtyi "produsenttikurssien" kautta Yleisradioon, josta hän löysi toimeentulon ensin uutistoimittajana ja myöhemmin viihteen parista. Televisioviihteen saralta Virtasen merkittävimpiä saavutuksia on VEK-ryhmän viihdeohjelma Lumilinna (1965), joka historiallisesti palkittiin Montreaux'n Kultaisella Ruusulla ja lehdistöpalkinnolla ensimmäisenä suomalaisena televisio-ohjelmana. Ripeänä käsikirjoittajana pidetty Virtanen kirjoitti myös Kankkulan kaivolla -radiohupailua  (1958-70) 1960-luvun alussa.

Yhteistyö suomalaisen viihteen jättiläisen Spede Pasasen kanssa oli alkanut jo 50-luvun osakuntajuhlien myötä, mutta muuttui yhä aktiivisemmaksi 1960-luvun puolivälissä Speden saluuna -televisiosarjan (1965) myötä, jonka ideointitiimiin Virtanen kuului. Luova kausi Pasasen tallissa oli lyhyt, mutta tuottoisa. Parin vuoden sisällä Virtanen ohjasi kolme kokoillan elokuvaa, joista kaksi itsenäisesti kreditoituna ohjaajana. Debyyttiohjaus Millipilleri (1966) valmistui Speden ja Ere Kokkosen kanssa, jonka kolmikko myös käsikirjoitti yhdessä. Kepeä hupailu kertoo roopesetämäisen rikkaan setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Pasanen), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi.

Seuraavana vuonna valmistunut hyperaktiivinen farssi Pähkähullu Suomi (1967) on suomalaisen elokuvakomiikan kärkiteoksia, itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittama kulttielokuva. Elokuvantekemisen ympärillä pyörivä komedia on jäänyt mieliin rohkean reikäpäisistä sketseistään, anakronistisesta parodiasta, Juho Gartzin nokkelasta leikkauksesta sekä "herra keskivertosuomalaisen" (Leo Jokela) puheenvuoroista, jotka keskeyttävät kerrontaa estottomasti. Idearikkaan Pähkähullun Suomen jälkeen valmistui historiallinen Robin Hood -mukaelma Noin 7 veljestä (1968), jossa parodia sai pastissinomaisia piirteitä.

Virtasen osalta Spede-tuotannot saivat jäädä 1960-luvun päättyessä. Vielä Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa (1969) Virtanen oli käsikirjoittajana ja sivuosaesittäjänä mukana, mutta 1970- ja 80-luvuille tultaessa rooliksi jäi lähinnä ajoittaiset, mutta usein sitäkin herkullisemmat cameo-roolit. Epätasaisena, mutta mainettaan parempana jälkikirjoituksena voi pitää Virtasen yllättävää paluuta ohjaajaksi 1980-luvun lopulla, kun hän Speden yllyttämänä toimi Fakta homma -televisiosarjan (1986-87, 1996-98) pohjalta tehdyn juhannushönöilyn (1987) "tirehtöörinä".

Kaiketi Virtasen paras elokuvaesiintyminen ei kuitenkaan osunut tälle hänen omimmalle saralleen, vaan on luontevasti ja jopa lämmöllä tehty mainosmiehen rooli Jörn Donnerin elokuvassa Mustaa valkoisella (1968). Sympaattinen sivuosapyörähdys löytyy myös Mika Kaurismäen tuoreesta road moviesta Tie pohjoiseen (2012), jossa Virtanen nähtiin Samuli Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin kyyditsemänä Rintapanttilan setänä.

Virtasen mittavalle uralle mahtuu myös teatteriohjauksia (hän oli perustamassa Uutta Iloista Teatteria vuonna 1978), käännöksiä (mm. Elton Johnin laulu Country Comfort, joka kääntyi Maalaismaisemaksi), runoja sekä runsain mitoin huumorilla leikitteleviä alkuperäissanoituksia (mm. Dannyn Seitsemän kertaa seitsemän, Simo Salmisen Pornolaulu).

Allekirjoittaneen sukupolvelle Virtanen muistuu ensisijaisesti mieleen Mainostelevision/MTV3:n Levyraadin omaperäisenä isäntänä, jona Virtanen viihtyi lähes parinkymmenen vuoden ajan. Levyraadin vetäjänä Virtanen seurasi Jaakko Jahnukaista (1961-80) sekä lyhytaikaiseksi vetäjäksi jäänyttä Vesa Nuotiota (1980). 1990-luvulla Virtanen suomensi tanskalaisen The Julekalender -joulukalenteriohjelman (1991), josta syntyi omaperäinen, paljon muisteltu The Joulukalenteri (1997), Virtasen ohjaama ja käsikirjoittama parodinen vaihtoehtojoulukalenteri. Absurdia huumoria, jännitystä ja laulunumeroita yhdistelleessä televisiosarjassa Virtanen myös näytteli tonttu-Iki-iäkkään roolin ja toimi kertojaäänenä. Monelle 1970- ja 80-luvuilla lapsuutensa viettäneelle Virtasen ääni tuo mieleen muistoja myös Rosvo-Rudolf -animaatiosarjasta (1971-83), jossa Virtanen esiintyi sarjan nimikkohahmona ja tarinoiden kertojana. Yleisradion Runoraadin (2002-) vakiojäsenenä Virtanen on näyttäytynyt jo vuosikymmenen verran. Paikka runoraatilaisena on sopinut suomen kielen nokkelalle käyttäjälle hyvin.

Vuosikymmenten varrella on kunniamerkkejä ja kulttuuripalkintojakin sadellut. Vuonna 1997 taiteilijaeläkkeen saanut Virtanen on palkittu mm. Musiikki & Media -palkinnolla suomalaisen populaarimusiikin hyväksi tehdystä elämäntyöstä (2001), viihteen Erikois-Venlalla (2002), arvostetulla Juha Vainio -palkinnolla (2008) sekä Kultaisella Venlalla elämäntyöstä (2012).

"Viihteentekijän velvollisuus on repiä rajoja, nimenomaan hyvän maun rajoja. Ylilyönneillä voi havahduttaa. Ilmaisussa on usein kunnon kaaos parempi kuin täydellisyys" (HS / 25.7.1983)

Sivuosien miehet, osa 5: Vesa Vierikko

Osa 5/5: Vesa Vierikko

Sivuosien miehet -sarjan päättää Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorinakin (2002-12) työskennellyt Vesa Vierikko (s. 1956-), jota ilman suomalainen elokuva, televisio ja teatteri olisivat olleet ilmaisultaan kohtalokkaasti köyhempiä viimeisen kolmen vuosikymmenen ajan. Elokuvan puolella Vierikko on tehnyt sivurooleja huiman määrän. Hänellä onkin taito ottaa oma tilansa ryöstämättä sitä kollegoiltaan.

Lappeenrantalaislähtöisen Vierikon ensisijainen elämäntyö - ja kutsumus - on ollut teatteri, jonka innoittamana hän päätyi Teatterikouluun 1970-luvun lopulla. Opiskeluaikanaan Vierikko oli mukana vallankumouksellisessa rock-näytelmässä Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet (1978), jossa nuoret teatterintekijät loivat ilmaisuvoimaisen teoksen ilman politisoituneelle ajalle tyypillistä julistavuuden painolastia. Pete Q:n tiimoilta toisensa kohtasivat useat teatterintekijät, jotka olivat 1980-luvulla nostamassa Ryhmäteatteria Suomen merkittävimpien teattereiden joukkoon. Mukana hääri jo tuolloin Vierikkokin, joka yhä kuuluu Ryhmiksen kantaviin voimiin.

Elokuvanäyttelemiseen Vierikko pääsi kiinni teatteriopintojensa jälkeen 1980-luvun alussa. Jo ensirooleissa sekottui kiehtovasti (puska)farssi (Pölhölä, 1981 ja Uuno Turhapuro menettää muistinsa, 1982) ja realistinen kasvudraama (Ajolähtö, 1982). 1980-luvun uuden ohjaajasukupolven töissä Vierikko oli keskeisesti mukana. Taavi Kassilan Jousiampujan (1982) Lintsi ja Jaakko Pyhälän Jonin (1983) harhaileva Dietmar kiteyttivät nuorta levottomuutta. Kameleonttimainen Vierikko sopi myös pakkotyöleirin venäläiseksi vangiksi ohjaajan uraansa aloittelevan Renny Harlinin propagandistisessa debyytissä Born American/Jäätävä polte (1985).

Televisiosta Vierikon koomiset oivallukset ovat jääneet vahvasti kansakunnan muistiin. Ryhmäteatterin Tabu (1986-87) aiheutti mediamylläkän absurdilla mustalla komiikalla, joka ei miellyttänyt konservatiivisia katsojia. Viihdyttävyyden sijasta ravistelevuuteen pyrkinyt sarja ansaitsi kulttimaineen Arkipäivän sankareiden ja Yövartijan tapauksen kaltaisilla novellimaisilla tarinoilla. Matti Ijäksen Katsastuksessa (1988) Vierikolla on päärooli aikamiesporukan isäkandidaattina. Jo ilmestyessään arvostelumenestykseksi noussutta televisioelokuvaa voi pitää nykyään todellisena kestosuosikkina. "Katsastuksessa lämpö ja lohdottomuus, huumori ja tragiikka kulkevat käsi kädessä ja katsoja päästetään suomalaisen hulluuden juurille pohjoisen Suomen rajaseudulle" -Jukka Kajava.

1990-luvulla Vierikko oli kantava voima Akkaa päälle -sarjassa (1994-96, 2006), joka syntyi yhteistuumin Pirkka-Pekka Peteliuksen, Taneli Mäkelän ja Mikko Kivisen kanssa. Yksittäisistä tarinoista koostuneen komediasarjan muistettavimmat jaksot ovat mestarillinen iskelmäbändiparodia Oikotuulet (1995), mattinykäsmaisen tragikoominen Käen kolo (1996) sekä myöhemmän kauden Vähän jeesiä (2006), jossa Vierikko esitti omahyväisen rentturokkarin roolin havannoivasti. Komiikan ulkopuolelta on nostettava esiin Neil Hardwickin kunnianhimoinen minisarja Pakanamaan kartta (1991), jonka pääosassa suosikkinäyttelijä nähtiin.

Draamarooleissaan Vierikko on osoittanut terävyyttä, miltei kyynistä älykkyyttä. Synkemmän osaston kärkirooli on Aki Kaurismäen Tulitikkutehtaan tytön (1990) niljakas viettelijä, jonka kohtaloksi koituu Iris Rukan (Kati Outinen) myrkky. Sivuosa-Jussi napsahti Pekka Parikan Talvisodasta (1989), jossa Vierikko taituroi pienin elein vaatimattoman ja itsestään melua pitämättömän ammattisotilaan perikuvan. 

Pitkän uransa aikana Vierikko on nähty usein auktoriteettia omaavien (pikku)herrojen rooleissa, kuten ulosottomiehenä (Älä itke Iines, 1987), virkaintoisena konstaapelina (mm. Pohjanmaa, 1988), lääkärinä (mm. "Onks Viljoo näkyny?", 1988) ja kirkkoherrana (esim. Tie naisen sydämeen, 1996 ja Kaksipäisen kotkan varjossa, 2005). Huvitusta on usein revitty sotilasfarssin kuluneista aineksista, kuten Ere Kokkosen sketsimäisissä Vääpeli Körmy-elokuvissa (1990-97), joissa kaikissa Vierikko nähtiin kapteeni Kuorttina. Oivaltavampi ja huomattavasti maneerittomampi rooli onkin Kummeli Kultakuumeen (1997) Herman Göringin lyhyt valkokangaspyörähdys. Oberstdorf!

Maaniseksi esiintyjäksikin Vierikkoa on ajoittain kuvattu, ja jos johonkin näyttelijän valkokangasluomukseen edellä mainittu sopii, niin Aleksi Mäkelän Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat (1994) -elokuvan ällöttävään Ossi Kemppaiseen, josta tulee muutoin hapuilevan viihderainan todellinen piristysruiske. Vierikon esittämä "Etelä-Suomen kovin jätkä" ei suotta sanoilla kaunistele.

2000-luvulla roolit eivät varsinaisesti ole vähentyneet, mutta niiden merkitys on vähentynyt huomattavasti. Viime vuosien onnistunein sivuosa lienee äänirooli Kari Juusosen ja Michael Hegnerin mainiossa Niko - lentäjän poika -animaatiossa (2008), jossa Vierikkoa kuullaan osuvasti pahiksen, Mustan Suden juonittelevana äänenä. Ehkä näyttelijäntyön professuurin äskettäin päätyttyä näemme jatkossa taas Vierikkoa enemmänkin valkokankaalla. Mies, joka on kaukonäköisesti valinnut näyteltäväkseen sekä draamaa että komiikkaa, ja loistanut näissä molemmissa, on aina tervetullut takaisin. Vierikko on monessa mielessä henkisen oppi-isänsä, Vesa-Matti Loirin kaltainen suvereeni näyttelijä, jonka usein pienelläkin esintymisajalla heitetyt humoristiset tai vakavammat luonnekuvat tekevät katsojaan lähtemättömän vaikutuksen.

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari
Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi
Sivuosien miehet, osa 4: Sulevi Peltola

Kotomaamme koko kuva

Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen elokuvasäätiön (sittemmin lakkautetussa) SESSIO-blogissa kesäkuussa 2013. Pamflettimaisen kirjoituksen aihe oli suomalaisen elokuvan tarjonta televisiossa.

Suomalainen käytti viime vuonna (2012) reippaat kolme tuntia päivässä tuijotellen television kelmeää valoa. Se on ajankäytöllisesti hurja määrä, eritoten verrattuna siihen, että vajaan parinkymmenen vuoden aikana olohuoneauringon katseluaika on noussut peräti kolmella vartilla.  Televisiokanaviahan tänä päivänä riittää, sillä vaikka laskuista unohdettaisiin kaapeli- ja satelliittiverkon tarjonta, löytyy pelkästään maanpäällisestä verkosta tuhti tusina eri kanavia. Suhteutettuna tarjonnan valtaisaan määrään, kotimaisia elokuvia nähdään televisiossa verrattain vähän. Ja sanomattakin on selvää, että ilman Yleisradiota tilanne olisi lohduton.

Suomalainen elokuva ei nimittäin ilman Yleä pahemmin televisiokatsojaa liikuttaisi. Kaupallisilla kanavilla kotimainen elokuva on kevyenä sivumainintana blockbustereiden kyljessä, jos edes siinä.

Ylen kanavilla linjanjako on selvä: TV1 keskittyy esittämään perinteisellä arki-iltapäiväpaikalla vanhaa suomalaista elokuvaa, etulinjassa sotilasfarsseja ja nostalgista maalaisromantiikkaa. TV2 puolustaa paikkaansa kesällä esittämällä viime vuosien novellielokuvasatoa. Onkin hienoa, että nuorten tekijöiden puolituntiset lyhytfiktiot saavat näkyvyyttä sunnuntai-iltojen paraatipaikalla.

Kovasikajuttu (2012)

Suomalaiset dokumenttielokuvat ovat olleet viime aikoina Yleisradion ohjelmaprofiilissa aiempaa vahvemmalla esityspaikalla, maanantai-illassa. Hyvä niin, mutta milloin koittaisi se kaunis päivä, jolloin dokumenttielokuvaa ei kohdeltaisi ohjelmatiedoissa asiaohjelmana? Kärjistäenhän nykytilanne on sellainen, että esimerkiksi Kovasikajuttu (2012) oli elokuvateatteri- ja tallennelevityksessä dokumenttielokuva, joka palkittiin ansaitusti Jusseilla (parhaana dokumenttielokuvana ja Riitta Poikselkä parhaasta leikkauksesta), mutta tullessaan televisiosta se koki arvon laskun. Kovasikajuttu muuttui ohjelmatiedoissa lajitovereidensa tavoin näkemyksellisestä suomalaisen elokuvan kulmakivestä näköradion asiaohjelmaksi. Melko karu kohtalo.

Television kotimaisen elokuvatarjonnan pelastuksen tarjoaa YLE Teema, jonka innovatiiviset Suomi-sarjat etsivät vertaistaan. Kanavan laajalla elokuvatuntemuksella toimitettu ohjelmisto edustaa suomalaisen elokuvakulttuurin ja lähi(elokuva)historian vaalimista parhaimmillaan, sillä suurin osa Teeman Suomi-elokuvan tarjonnasta nojautuu harvinaisuuksiin. Elokuviin, joista osaa ei välttämättä koskaan ole nähty elokuvateatterikierroksen jälkeen televisiosta tai joiden televisioesityksestä on jo vuosikymmeniä. Kiehtoviin esityssarjoihinsa Teema sulauttaa komeasti suomalaisen elokuvan koko tyylikirjon. Hyvä esimerkki löytyy kuluneelta keväältä, jolloin Teeman torstai-illat osoittautuivat jälleen Suomi-elokuvan entusiastin aarreaitaksi. Nuorisoelokuviin keskittyneessä sarjassa nähtiin useita valkokangaslevityksen jälkeen lähestulkoon kadonneeksi diagnosoituja elokuvia kuten Janne Kuusen visuaalisesti kiehtova Apinan vuosi (1983).

Apinan vuosi (1983)

Tänä kesänä Teema hemmottelee kotimaisen elokuvan ystäviä kiehtovalla rakkauselokuvien sarjalla. Kati Sinisalon tuottamassa sarjassa kahlataan ensilemmen huumaan ja arjen pyöritykseen, nähdään niin pettämistä ja jättämistä kuin yksinäisyyttä ja rakkautta kuoleman varjossa. Elokuvaesitysten lisäksi aihetta syvennetään keskusteluilla Radio Suomessa torstai-iltaisin.

Teeman Kesäkinossa nähtävistä elokuvista muodostuu oivaltavia pareja, jotka tukevat toisiaan valloittavalla tavalla. Hyvä esimerkki mielikuvituksekkaasta elokuva-illasta nähdään elokuussa (24.8.), jolloin kohtaavat Matti Ijäksen herkullisen irvokas Räpsy ja Dolly eli Pariisi odottaa (1990) ja modernin lyhytelokuvan aikalaisklassikko Antti Heikki Pesosen Korsoteoria (2012).

Hyvää kannattaa kysyä, Teeman merkeissä pysyä.

Ei vappua ilman Uunoa

"Mä muistan sen kirkkaan päivän,
Sen kesän ja sen valon häivän.
Totuus löytyi kaurapuurosta, Rockradiosta, Tupla-Uunosta."
- Jukka Takalo (Aknestik: Suomirokkia, 1998)

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan ensi-illasta. Elokuun 24. päivä 1973 kotimaisille valkokankaille saapui Ere Kokkosen ohjaama ja Spede Pasasen käsikirjoittama komedia Uuno Turhapuro, jonka nimiroolissa nähtiin tuolloin 28-vuotias Vesa-Matti Loiri ja muissa rooleissa mm. Marjatta Raita, Juhani Kumpulainen sekä hahmon primus motor, sivurooleihin siirtynyt viihteen jättiläinen Spede. Turhapuron kotikentällä Helsingissä, ensi-iltasaleina toimivat Boston (osin nykyinen Kinopalatsi) ja Tuulensuu (nykyään Komediateatteri Arena).

Kuten hyvin tiedetään, Turhapuro-elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia parinkymmenen vuoden ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Siinä ajassa ehtii kasvaa jo monen sukupolven verran elokuvayleisöä, joille monille ensimmäiset elokuvateatterikokemukset kotimaisen elokuvan parissa koettiin juuri Spede-tuotantojen parissa.

Suomalainen elokuva on nauttinut 90-luvun lopulta ilahduttavan vahvaa, jopa taantumattomalta tuntuvaa suosiota elokuvateatteriyleisön keskuudessa. Suurestakin kansansuosiosta huolimatta yli puolen miljoonan katsojan raja on ylitetty uudella vuosituhannella vain kertaalleen (Aleksi Mäkelän Pahat pojat, 2003), joten lukuisten Turhapurojen katsojaluvut tuntuvat tänä päivänä täysin tavoittamattomilta. Modernin katsojatilastoinnin aikakauden (1970-) parinkymmenen katsotuimman elokuvan joukosta lähes puolet ovat yksinomaan Turhapuroja!*

Televisiossa Uuno-elokuvien esittämisestä tuli tapa pian ensimmäisen elokuvan valmistuttua. Alun perinkin televisiotekniikalla ja -estetiikalla tehdyt elokuvat istuivat televisioesityksiin hyvin ja keräsivät hurjia katsojalukuja myös näköradion puolella.

Erityisesti Turhapuroja alettiin esittää osana kevät-kesän ohjelmistoa - ja nimenomaan vappuna. Elonetin tietojen mukaan Uunoja nähtiin televisiossa lähes joka vappu vuosina 1987-2008**. Eipä olekaan ihme, että allekirjoittaneen lapsuuden ja teini-iän vappuihin Uunot kuuluivat olennaisesti. Siman ja munkkien kanssa nautittava jokakeväinen Turhapuro oli yhtä olennainen osa vappua kuin Lumiukko (The Snowman, 1982) ja Joulupukin kuumalinja osa jouluaattoa. Tämän ymmärsivät myös Spede ja kumppanit, sillä Tupla-Uunoon (1988) tullessa, oli huumorissakin jo vappusidonnaisuutta.

Vuoteen 1992 saakka Turhapuroja esitti Spede-elokuvien oikeuksienhaltija, Mainostelevisio (MTV), joka operoi siihen saakka Yleisradion kanavien alaisuudessa. Vuodesta 1993 alkaen esityskanavaksi vakiintui MTV3, joka otti Turhapurot vappuohjelmiston dynaamiseksi osaksi. Traditio jatkui aina vuoteen 2009 päättyi, jonka jälkeen MTV3 ei muutenkaan ole juuri Speden viihdeperinnöstä piitannut.

Onneksi VHS-nauhat ja DVD-levyt ovat pysyneet rinnalla kaikki nämä vuodet, jotta Uunotonta vappua ei ole tarvinnut vastaanottaa. Yhä edelleen, vuodesta toiseen, johtaja Uuno Kaavid Koljat Turhapuro matkustaa vappuna meillä joko Epsanjaan, menettää muistinsa tai voittaa lotossa. Ja vaikka sima on vaihtunut sittemmin väkevämpään, ei juuri parempaa krapulaviihdettäkään ole.

No, ehkei Maikkarikaan ole täysin Turhapuroa unohtanut. Näyttää nimittäin siltä, että koulujen kesäloman alkajaisiksi kanava esittää osuvasti ilokuvan Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Lähteet:
Elonet. (www.elonet.fi)
Elokuvauutiset.fi / Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 1970-2013. (http://elokuvauutiset.fi/site/sf-2011/kotimaiset-19702012) (päivitetty 8.4.2013, tarkistettu 29.4.2013)
Kansallinen audiovisuaalinen arkisto / Helsingin seudun elokuvateatterit kautta aikojen. Toim. Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kirjasto: Jussi Jokinen, Timo Matoniemi, Riitta Paavonen ja Tuukka Tyvelä. Verkkojulkaisu. (http://www.kava.fi/museo/arkiston-aarteet/helsingin-seudun-elokuvateatterit.) (päivitetty 7.3.2011, tarkistettu 29.4.2013)

* nuo yhdeksän elokuvaa ovat menestyneimmästä aloittaen Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984, 750 965 katsojaa), Uuno Turhapuro, 1973, 613 009), Uuno Epsanjassa (1985, 607 939), Uuno Turharo menettää muistinsa (1986, 572 488), Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986, 556 519), Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976, 480 083), Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975, 455 739), Uuno Turhapuron aviokriisi (1981, 452 656) sekä Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin rikkaan ja kauniin vaimon (1977, 407 877). Kuvaavaa on, että kaikki suosituimmat Uunot ohjasi nimenomaan Ere Kokkonen, elokuvaneuvos komiikan armosta.

** lista vappuina nähdyistä Turhapuro-elokuvista:
Uuno Turhapuro 1.5.1978

Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin 1.5.1987, 1.5.2007

Uuno Epsanjassa 1.5.1988, 1.5.2000

Uuno Turhapuro muuttaa maalle 1.5.1989, 1.5.1993, 1.5.2001

Uuno Turhapuro armeijan leivissä 1.5.1992

Tupla-Uuno 1.5.1994, 1.5.2003

Uuno Turhapuro herra Helsingin herra 1.5.1995, 1.5.2004

Uuno Turhapuro Suomen Tasavallan Herra Presidentti 1.5.1996

Uuno Turhapuron poika 1.5.1997

Häpy endkö eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon 1.5.1998, 1.5.2008

Uuno Turhapuro kaksoisagentti 1.5.2002

Lottovoittaja UKK Turhapuro 1.5.2005

Uuno Turhapuron aviokriisi 1.5.2006

Nauru jää pystyyn - malja Simolle!

Tänään kunnialliseen 80 vuoden ikään varttunut Simo Salminen ei ole elämässään piitannut esteistä, eikä liiemmin hidasteistakaan. Vaiherikkaan elämän viettänyt viihteen monitaituri on nähty näyttelijän ja koomikon töiden ohella niin lasitaiteilijana, kuvanveistäjänä, leipuri, uima- ja pellehyppääjänä sekä tahallisen epävireisenä (p)rotestilaulajanakin. Koko kansan renessanssihahmoksi Salmista voi tituleerata vähääkään empimättä.

Kanta-Hämeessä, Vanajan kunnassa (nykyään osa Hämeenlinnan kaupunkia) 8.11.1932 syntynyt Salminen tuli suomalaisten tietoisuuteen parikymppisenä pellehyppääjänä taiteilijanimellä Liukas Lätkä. Salminen voitti uimahyppääjänä Suomen- ja pohjoismaidenmestaruuden ja kohosi yhä suuremmaksi yleisönsuosikiksi otettuaan viihdenumeroihinsa mukaan akrobatiaa ja trampoliinihyppyjä. Siviiliammatiltaan Salminen oli kondiittorimestari ja myöhemmin vielä sokerileipuri-tuotesuunnittelija Columbian leipomossa.

Elokuva- ja televisionäyttelijänä Salminen aloitti 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Ensimmäinen valkokangaspyörähdys tapahtui Eemelin tähdittämässä farssissa Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960), jossa Salminen nähtiin pienessä sivuroolissa pellehyppääjänä, kuinkas muutenkaan. Televisiokoomikon ura käynnistyi Tesvision (1956-65) Rullaportaissa ja Sirkus Papukaijassa (1961-67), mutta lopullinen tv-läpimurto syntyi yhteistyöstä viihdemoguli Spede Pasasen kanssa. Salminen esiintyi vuodesta 1964 alkaen lukuisissa Speden ideoimissa sketsisarjoissa kuten Spede Show (1964, 1971-76, 1982, 1984-87), Speden saluuna (1965), Spedevisio (1965-70) ja lopulta vielä Vesa-Matti Loirin vetämässä Vesku Showssakin (1988-91). Television puolella Salminen nähtiin myös VEK-kolmikon (Jukka Virtanen-Aarre Elo-Matti Kuusla) Montreux’n Kultaisella Ruusulla palkitussa fantasiahupailussa Lumilinna (1965).

Suomalaisen elokuvakomiikan historiaan Simo Salminen on piirtynyt erityisesti Uuno Turhapuro -elokuvien (1973-2004) insinööri Sörsselssöninä, joissa hän esiintyi yhtä lukuun ottamatta kaikissa (varhaisimmissa Turhapuroissa eri nimillä kuten Lettunen, Jaska ja Lörssön/Lörsson). Turhapurojen lisäksi Salminen kuului Spede-elokuvien ensembleen esimerkiksi Pähkähullun Suomen (1967) chansonit taitavana kulkurina, Pohjan tähteiden (1969) kuvaaja Törrösenä sekä tuohivirsuwesternien (Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät, 1971) Hämeen hitaimpana ja Tontona. Monen sukupolven muistiin ovat jääneet myös Salmisen Spede Showssa esittämät roolihahmot Kultsi (Auvo ja Kultsi -sketsit, Hei kliffaa hei -elokuva, 1985) ja Väke (pikkupojat-sketsit, Pikkupojat-elokuva, 1986).

Laulajana Salminen kirjoitti itsensä suomalaisen musiikin historiaan ylittämättömällä poliittisen laulun parodialla Rotestilaulu (1966). Suurmenestykseksi osoittautunut levytys vei Salmista keikoille ympäri Suomea ja jatkoa luotiin nopeasti The Beatles -käännöksen Keltainen jäänsärkijä (Yellow Submarine) (1966) myötä. 1960-luvun viimeisiin vuosiin mahtui vielä Jukka Virtasen sanoittama Pornolaulu (1968) sekä  Pohjan tähteissä kuultu hurja Alle lujaa (1969).

Salmisen myöhemmistä elämänvaiheista ei ole puuttunut traagisia käänteitä. Pitkäaikaisen työtoverin Spede Pasasen (1930-2001) kuoleman jälkeen elämää ovat riepotelleet niin taloushuolet, heittelehtivä terveydentila, takinliepeisiin takertuneet huijarit kuin viihdetaiteilijan ajoittaiset päihdeongelmatkin. 1990-luvun lopulta lähtien Salminen on esiintynyt televisiossa ja elokuvissa enää hyvin satunnaisesti. Kansan suosikin värikkään elämän on tallentanut elämäkertakirjaksi Tuomas Marjamäki tänä syksynä ilmestyneessä teoksessa Simo Salminen – Se se vaan on sillä lailla.

"Hänellä ei ehkä ole kovin merkillisiä tai ainakaan monipuolisia näyttelijäntaitoja, mutta vahva läsnäolon ja jopa itsetunnon tuntu ja oikean ihmisen ristiriitaiset, absurdit piirteet" - Peter von Bagh Simo Salmisesta teoksessa Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (Otava, 2005).

Suomen Marsalkka - paljon melua tyhjästä vai ansiokas sankaritarina toisen kulttuurin silmin?

Seurasin torstaiaamuna (16.8.) monien suomalaisten tavoin tiedotustilaisuutta Yleisradion tulevasta Suomen Marsalkka -elokuvasta, joka kuvaa Carl Gustaf Emil Mannerheimin elämää ja tekoja lievästi sanottuna poikkeuksellisesta näkökulmasta.

Jostain syystä Mannerheimista on tullut 2000-luvun edetessä poikkeuksellisen kuuma peruna suomalaisen elokuvan kentällä. Kohu alkoi Renny Harlinin ja Markus Selinin suunnittelemasta Mannerheim-elokuvasta, jonka oli tarkoitus saada isänmaallinen ensi-iltansa itsenäisyyspäivänä 2007. Rahoitusvaikeuksien kautta tuotannosta tehtiin kansallisempi  ja kuvaukset oli tarkoitus aloittaa talvella 2009. Kuten tiedämme, nämäkin kuvaukset lopulta keskeytettiin ja myöhemmin Harlin jätti hankkeen. Selin on pysynyt Liberty Production -tuotantoyhtiön kanssa uppoavassa laivassa, vaikka epäonnista tuotantoa ei ole toistaiseksi herätetty eloon edes uuden ohjaajan (Dome Karukoski) voimin.

Talvella 2008 Katariina Lillqvistin lyhytelokuva Uralin perhonen (2008) aiheutti varsinaisen mediamylläkän. Kauniisti viimeistellyssä ja samalla tarkoituksellisen provokatiivisessa animaatiossa Mannerheim kuvattiin homoseksuaalina, joka skoolailee viikatemiehen kanssa teurastaessaan punaisia kansallissodan kurimuksessa. Ensimmäisessä televisioesityksessään lyhytelokuvalle täysin poikkeukselliset 400 000 katsojaa kerännyt animaatio tuomittiin konservatiivissa piireissä suuren suomalaisen sotamarsalkan häpäisemisenä. Naurettavimmillaan kohuun osallistui myös puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund, joka julkisesti paheksui elokuvantekijöitä puna-armeijan propagandisteina.

Suomalaisen elokuvan historia tuntee myös maltillisempia tulkintoja, joissa on pyritty pönkittämään perinteistä suurmiesstatusta. Matti Kassilan teatterinomainen Päämaja (1970) esitteli Joel Rinteen muodossa ensimmäisen valkokankaiden Mannerheimin pikkutarkasti. Åke Lindmanin patrioottisen vanhakantaisissa sotaelokuvissa Etulinjan edessä (2004) ja Tali-Ihantala 1944 (2007) marsalkka esitettiin jatkosodan jämeränä, mutta ikääntyneenä päällikkönä.

YLEn Suomen Marsalkka -elokuva on tehty halvalla ja ennen kaikkea nopeasti Keniassa kenialaisin näyttelijöin. Elokuvassa keskitytään Mannerheimin ihmissuhteiden kuvaamiseen vuosina 1905-18. Tuotantoryhmän mukaan elokuvasta oli tarkoitus tulla rakkaustarinan ohella sotaelokuva, mutta Keniaa ryöpytelleen sadekauden takia olosuhteet muuttuivat liian haasteellisiksi sotakohtausten kuvaamiseen. Epäilemättä kyse on ollut myös rahasta.

Kenialaisen työryhmän käsikirjoituksen pohjalta kuvattiin kevään ja kesän 2012 aikana elokuva, joka limittää afrikkalaista kerrontaperinnettä Marskin elämäntarinaan. Lisäksi YLE on tuottanut elokuvan tekemisestä seurannallisen dokumenttisarjan Operaatio Mannerheim, jota kuullun mukaan tuutataan eetterissä syys-lokavaihteessa (sekä TV1:llä että Teemalla) joka päivä.

20 000 euron budjetilla tehty raina aiheutti tällä viikolla varsinaisen mediakaaoksen, kun lehdistö urkki keskiviikkona (15.8.) tietoonsa, että elokuvan nimiosassa nähdään kenialainen näyttelijä Telley Savalas Otieno. Jo aiemmin kummastusta oli herättänyt se, ettei produktiosta oltu juuri kerrottu medialle. Torstain (16.8.) tiedotustilaisuudessa elokuvan tuottaja Erkko Lyytinen puolustautui kertomalla, että kyse on sankaritarinasta toisen kulttuurin silmin.

Hieno, luova ajatus, mutta itse valitettavasti näen monikulttuurisuuden sijaan kolonialismia. Kuulostaa siltä, että on päätetty tehdä suomalais-virolainen elokuva siellä, missä se on mahdollisimman halpaa alhaisen elintason takia.

Suomen Marsalkka on puhututtanut paitsi iltapäivälehdistössä (jotka ovat tuntuneet ottaneen naurettavuuteen saakka marttyyrin roolin) myös sanomalehtien palstoilla sekä Internetin lukuisilla keskustelufoorumeilla. Elokuvatoimittaja Kalle Kinnusen Kuvien takana -blogin keskustelussa Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Antti Alanen kuvaa Mannerheim-projektia osuvasti mediataideteokseksi, jossa elokuva on vasta laukaisukärki ja varsinainen teos on kuusiosainen dokumenttisarja, johon me kaikki tuotamme aineistoa. Mikäli näin on, olemme olleet todistamassa varsin nokkelaa mediatemppua. Selvää on kuitenkin, että elokuvasta on tullut kesähorroksesta palaavan Suomen virallinen mediatapaus, josta voi olla ulalla ainoastaan, jos on asunut tynnyrissä viime päivät.

Itsessäni YLEn Mannerheim-produktio herättää paitsi hämmennystä, myös kunnioitusta. Näinä aikoina, jolloin Yleisradio on ollut erittäin kriittisesti tapetilla tulevan mediaveron (jonka kannattaja muuten olen) ja kanavauudistuksen takia, on julkisen palvelun viestintäyhtiöllä ollut rohkeutta härnätä näin konkreettisella tavalla vanhanliiton (ääri)konservatiiveja. Jos mediaveroa pidetään totalitarismina, lienee Marski-elokuva luonnollisesti pyhäinhäväistys valtaosassa maamme oikeistomielistä siipeä. Olen vahvasti sitä mieltä, että taiteeseen kuuluu mahdollisuus tulkintaan. Pelkkä kankeiden muotokuvien toistaminen ei tuota merkityksellistä elokuvaa.

Monet asiat produktiossa kuitenkin kiusaavat. Miksi elokuvan sisällöstä ei tiedotettu sovittelevasti jo aikaisemmin, jolloin kaikesta ikävästä kohusta olisi selvitty vähäisemmin vaurioin? Ja miksi vain 50-minuuttinen elokuva, joka on varsinainen väliinputoajakesto lyhytelokuvan ja pitkän elokuvan välillä? Entäpä onko laajassa elokuvateatteri- ja festivaalilevityksessä mitään järkeä elokuvan televisio- ja nettiesityksen jälkeen?

Ihmetyksen sijaan suoranaisen surkuhupaisuuden aiheutti kuitenkin tuottaja Erkko Lyytisen selittelevän ontuvat perustelut Aamu-TV:n lähetyksessä (16.8.), jossa hän mm. kertoi kuinka maailma on muuttunut Katariina Lillqvistin 15 vuoden takaisesta homo-Marski-animaatiosta. Anteeksi, 15 vuoden takaisesta? Todellisuudessa Lillqvistin Uralin perhosesta on kulunut vain olympiadin verran aikaa.

Elokuvaahan ei ole vielä kukaan nähnyt, sillä se on vielä jälkituotannossa. Syyskuun lopulla pitäisi kuitenkin olla valmista, sillä 28.9. Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla elokuva saa maailmanensi-iltansa. Rohkeasti samaan aikaan elokuva nähdään myös YLE Areenan ohjelmavirrassa ja jo lokakuun 6. päivä on luvassa televisioensi-ilta. Jotain elokuvan herättämästä kiinnostuksesta kertoo se, että verkkosivusto www.suomenmarsalkka.fi kaatui tiedotustilaisuuden aikana. Vielä viisi tuntia myöhemminkin sivut olivat yhä jumissa.

Saa nähdä jäävätkö mediassa kohutut mielenosoitukset syyskuussa vain puheiksi, kun Suomen Marsalkka pärähtää elokuvateatteriin.

Kaikuja kaukaiselta 90-luvulta

Suomalaisessa mediatutkimuksessa on harmillisen vähän keskitytty tutkimaan suomalaisten musiikkiohjelmien tarjontaa televisioympäristössä. Internetin syövereistä löytyy aiheesta onneksi yksi laadukas kartoitus, nimittäin Iikka Eemil Taavitsaisen Jyväskylän Yliopistolle tekemä pro gradu -tutkielma otsikolla Television musiikkiohjelmat vuosina 1958-72 (2008). Lisäksi vastikään tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla palkittu Jake Nyman on muun populaarimusiikin tutkimuksen ohella kirjoittanut myös television musiikkiohjelmista Suomi soi 1-4 – suomalaisen populaarimusiikin historia (2004-05) -teoksissa.

1980- ja 90-lukujen musiikkiohjelmien tarkastelu tutkivan journalismin tai mediatutkimuksen puolella on kuitenkin ollut lähes olematonta. Juhani Wiion sinällään erittäin ansiokkaasti toimittamassa Television viisi vuosikymmentä (2007) -historiateoksessakaan ei juuri käsitellä suomalaisten musiikkiohjelmien kehityskaarta, eikä esimerkiksi teoksen ohjelmaviitteistä löydy edes mainintaa Hittimittarista (1984-88) tai Jyrkistä(1995-2001). Se on sääli, sillä parhaimmillaan televisiolle tehdyissä kotimaisissa musiikkiohjelmissa on kulminoitunut kunkin ajan tragikoominen henki ja trendit paremmin kuin muissa ohjelmatuotannoissa.

Oma kosketukseni television musiikkiohjelmiin tapahtui paitsi Levyraadin (TESTV:llä 1961-64, MTV:llä 1964-92, MTV3:lla 1993-97 sekä uudelleen 2002-2005) kautta, niin eritoten Heli Nevakaren juontaman Rockstop!-ohjelman (1987-92), sekä Kolmoskanavalla nähtyjen Jukebox, Suomen lista ja Top Ten -ohjelmien myötä.

Synnyinkotini ei ollut kaapelitalous, joten esimerkiksi MTV:n (Music Television) tai Superchannelin (jolla nimellä nykyinen NBC Europe tunnettiin vuosina 1987-93) musiikkitarjontaan pääsi käsiksi vain sukulaisten tai luokkatovereiden ystävällisesti taltioimien VHS-nauhojen perusteella. Ehkä tästä syystä katselinkin erityisesti vuosina 1994-96 huomattavan määrän Alternative Nationin (1992-96), MTV Unpluggedin (1989-99), Headbanger’s Ballin (1987-95) ja sekalaisen MTV Night Videosin jälkinauhoituksia. Tärkeät ensikosketukset myöhemmän elämäni tärkeimpiin yhtyeisiin kuten The Cureen ja New Orderiin tapahtuivat juuri Music Televisionin avustamina.

Ulkomaiden musiikkiohjelmien ollessa kuitenkin haasteellisemmin katsottavissa, oli 1990-luvulla tyydyttävä kolmen valtakunnallisen pääkanavan tarjontaan (Nelonen aloitti lähetyksensä vuonna 1997 eikä ainakaan ensimmäisinä vuosinaan esittänyt muistettavia musiikkiohjelmia). MTV3:n aloitettua itsenäisenä valtakunnallisena televisiokanava vuonna 1993 (fakta, joka tuntuu monilta unohtuvan nykyään) YLE alkoi supistaa kotimaista pop-musiikkiohjelmatarjontaa. Jäljelle jäi näyttävästi vain torstai-iltojen ilo, Suomen virallista albumilistaa käsitellyt musiikkiohjelma Lista, joka 1990-luvulla oli oivallinen televisio-ohjelma kotimaisten musiikkivideoiden ja live-esiintymisten bongaamiseen. Lista-ohjelma jatkui tauon jälkeen 2000-luvulla eri muodossa vuosi vuodelta huonommalla katselupaikalla ja vähäisemmin resurssein aina vuoteen 2008.

Nuoren MTV3:n suojissa kehittyikin uusia, usein päättömässä amatöörimäisyydessään hulvattomia ohjelmakonsepteja, kuten Hot Hit, jota esitettiin tunnin mittaisina lähetyksinä vuosina 1994-95. Lamasta toipuva nuoriso nosti purukumimerkki Extran näyttävästi sponsoroiman musiikkiaiheisen makasiiniohjelman suureen suosioon. Jälkeenpäin muistiin ovat syöpyneet ohjelman avaruusaiheinen animaatioteema, äänitehostein höystetyt akvaariouutiset sekä lukuisat playback-live-esitykset, joita onneksi on päätynyt aina YouTubeen saakkakin. Ehkä jollakulla on vielä tallessa Hot Hit –sarjan oheistuotteita, joihin lukeutuivat niin penaalit, kassit kuin reput, mutta myös makeispussit sekä jäätelö.  

Omalla tavallaan Hot Hit oli alkusoittoa 90-luvun merkittävimmälle musiikkiohjelmalle, Jyrkille, joka alkoi jokapäiväisenä iltapäiväohjelmana syksyllä 1995 ja jatkui aina vuoteen 2001. Jyrki yhdessä Yleisradion Lista-ohjelman kanssa sai aikaan sen, että suomalainen musiikkivideo kehittyi suurin harppauksin eteenpäin 1990-luvun loppupuolelle mentäessä. Syynä tähän kehitykseen oli osaltaan se, että ensimmäistä kertaa musiikkivideoiden näkemiseen oli päivittäinen mahdollisuus, mikä luonnollisesti lisäsi innokkuutta tekijäpuolella.

Kanadalaisen MuchMusic-ohjelman konseptia hyödyntänyt ja myös heidän ohjelmamateriaaliaan lainanneen Jyrkin ensilähetys koettiin 1. syyskuuta 1995. Puolitoistatuntinen ohjelma vakiinnutti paikkansa nopeasti ja sen kehysrungon muodostivat musiikkivideot, yhtye- ja artistihaastattelut sekä live-esitykset. Lähes 3000 ohjelmaa valmistui, joissa esitettiin keskimäärin vuosittain noin 4000 musiikkivideota. Jyrki-lähetyksen rinnalle syntyi myös muita ohjelmakonsepteja, kuten dance-musiikin erikoislähetys Jyrki Electric Circus, joka kuvasi tulevan reality-tv:n hengessä tanssivaa bilekansaa. Jyrki Intimate & Interactive -lähetyksissä nähtiin intiimejä live-esiintymisiä, Jyrki Countdown oli MTV3:n oma musiikkivideoiden listaohjelma ja Jyrki Spotlight hyödynsi MuchMusicin aineistoa keskittyen aina kerrallaan yhden artistin uraan.

Jyrkistä tuli 90-luvun loppuun mennessä merkittävä nuorisomedia, jonka painoarvoa musiikkiteollisuuden suhteen nosti entisestään se, että Jyrki Hit Challenge -korvasi henkihieveriin ajautuneen perinteikkään rockin SM-kilpailun ja Jyrki Video Awards –juhla pailkitsi vuosina 1997-2001 vuoden parhaita musiikintekijöitä ja musiikkivideoita. Aikalaiskritiikki oli kuitenkin paikoin armotonta, varsinkin Jyrkin aloittaessa, jolloin ohjelman energinen kuvaus, juontajien mokat ja amatöörihenkinen suunnittelemattomuus saivat paljon kritiikkiä osakseen. Jyrkin ansiot suomalaisen populaarimusiikin esillepanossa ja kotimaisen musiikkivideon kehittymisessä olivat kuitenkin huomattavat. Tv-sarjan päätyttyä kriittisimmätkin toimittajat kykenivät antamaan palan arvostuksestaan ohjelmalle, jonka väistyttyä kotimaisten musiikkivideoiden esittäminen televisiossa käytännössä romahti koko analogisen television loppuajaksi.