keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Jumping the Musical Shark eli onko Yes Please! -levystä muuhunkin kuin tuopinaluseksi?

Missä vaiheessa yhtyeistä ja artisteista tulee itsensä irvikuvia? Milloin he putoavat kuolemattomien rock-ikonien valtaistuimelta tavallisten kuolevaisten joukkoon?

David Bowie oli 1970-luvun pop-renessanssin kuningas, joka loihti hallitsemansa vuosikymmenen aikana mestariteoksia paitsi teatraalisen glamrockin, kokeellisen avantgarde(popi)n, krautrockin, folkin kuin peräti sinisilmäsoulinkin saralla. 1980-luvulla Bowien voittokulku alkoi valitettavasti hyytyä kaupallisen miellyttävyyden noustua luovuuden edelle vuosikymmenen puoliväliin tultaessa. Pöyhkeydessään tyhjäpäinen Tonight (1984) ja vuotta myöhemmin seurannut karmaiseva Mick Jagger -duetto Dancing in the Streets (1985) ovat oivallisia esimerkkejä taiteellisesta itsemurhasta. 1990-luvun puolivälissä tatuointeihin ja lävistyksiin ihastunut Bowie joutuikin tekemään hartiavoimin töitä, jotta sai manattua 80-luvun korporaatiopoppari-imagonsa manan majoille. Konseptilevy Outside (1995) ja drum'n'bass -vaikutteinen Earthling (1997) olivat komean vieraantuneita levytyksiä, joiden olisi lopulta suonut saaneen enemmän kunniaa. Ongelmaksi taisi kuitenkin muodostua se Let's Dancen (1983) vaaniva peroksiidiblondihaamu, joka ei halunnut ymmärtää Bowien ja Nine Inch Nailsin yhteiskiertuetta, vaan olisi mieluummin kuunnellut suuren yleisön miellyttämiseen tukehtuvaa Modern Lovea kaksi kertaa liian suureen pukuun verhoutuneena.

U2 oli parhaimmillaan tinkimättömällä Warilla (1983) ja kauniin maalailevalla The Unforgettable Firellä (1984), mutta onnistui vastoinkäymisten jälkeen kokoamaan rivinsä ja ennen kaikkea luomaan nahkansa komeasti uudelleen 90-luvulle tultaessa (Achtung Baby, 1991). Sen jälkeen onkin suunta ollut pelkkää alamäkeä, lukuisista yksittäisistä huippubiiseistä (Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me, Beautiful Day, Magnificent) huolimatta. Onneksi sentään megalomaaniset konserttikiertueet ovat olleet audiovisuaalista silmä- ja kuulokarkkia. 

Depeche Mode sai niin traagisia kolhuja Songs of Faith and Devotionin (1993) mielipuolisen vaativan maailmankiertueen jälkeen, ettei yhtye koskaan toipunut aivan ennalleen. Alan Wilderin eron jälkeinen Ultra (1997) on juuri niin hyvä levy kuin Dave Gahanin huumehelvetistä traumatisoituneen trion oli mahdollista saada aikaan.

Progressiivisen rockin puolella "Jump the Shark" -hetkiä ovat olleet ainakin Genesiksen muuntautuminen uraauurtavasta taiderockista Phil Collinsin liidaamaksi juppipopiksi. Raskaan rockin puolella tuskin tarvitsee paljon arvottaa Guns N' Rosesin romahduspistettä... vai pitäisikö sanoa romahduspisteitä? Niin niin, ja mitä ikinä tapahtuikaan Fleetwood Macille? Tai The Clashille Cut the Crapillä (1985)? Kuinka monen mielestä Hot Space (1982) on Queenin kunniallisin hetki? Miksi Hectorin piti levyttää Hectorock 2 (1985) ja heittäytyä lopulta Mestariksi? Eikö CMX lopettanutkaan keikkailua 1999? Onko Happy Mondaysin Yes Please! -levystä (1992) muuhunkin kuin tuopinaluseksi? Ja OK OK, myönnetään New Orderin vielä-kerran-pojat -paluu ilman Hookya tuntuu lopulta aika häijyltä.

Joitakin pop-yhtyeitä sitten taas säälii siksi, että he uransa tärkeimmällä kohdalla pitävät liian pitkän levytystauon joko siksi, että yhtyeen sisäisiin henkilökemioihin on tullut halkeamia menestyksen noustua nuppiin tai sitten yksinkertaisesti siitä syystä, että edeltävä menestyslevy on tyhjentänyt luovuuden pajatson tyhjiin. Esimerkiksi The Human League ei toipunut Daren (1981) menestyskrapulasta kovinkaan kunniakkaasti. Mauttoman kasarikitaroinnin pilaama Hysteria (1984) on vain välähdyksenomaisesti siedettävä levy. Samaan liialliseen kitaroiden painotukseen kaatuu myös sheffieldiläistovereiden ABC:n koko ura täydellisen The Lexicon of Loven (1982) jälkeen.

Mieleen tulee myös Liverpoolin Another Fab Four eli Echo & The Bunnymen, joka tuntui hukanneen paitsi mahdollisuutensa stadionluokan menestykseen, myös luovuutensa mestarillisen Ocean Rainin (1984) jälkeen. Useaan otteeseen studion ovia paukutellut yhtye sai lopulta paineiden ahdistamana viimeisteltyä tylsästi nimetyn Echo & the Bunnymenin (1987), jonka jälkeen bändin ensimmäinen aikakausi päättyikin jo seuraavana vuonna hajoamiseen. Surullisen kuuluisaa, ilman Ian McCullouchia tehtyä Reverberationia (1990) ei kannata tässä yhteydessä edes mainita.

Tämä pitkä introduktio yrittää johdatella myöntämään että jopa minulle henkilökohtaisesti tärkeimmällä ja pitkäaikaisimmalla suosikkiyhtyeelläni, The Curella, on kiistatta ollut oma "Jumping the Musical Shark" -hetkensä.

The Curen tapauksessa koko 1980-luku oli yhtä nousukiitoa, myös kaupallisesti. Jokainen levy myi edeltäjäänsä paremmin ja keräsi toinen toistaan hienommat kritiikit rock-lehdistöltä (ehkä psykedeelistä The Topia lukuun ottamatta). Vuosien 1980-89 aikana yhtye julkaisi kestävimmät albuminsa, joista kuninkaallisin on vuoden 1989 magnus opus Disintegration. Väistämätön tapahtumaketju alkoi kuitenkin hahmottua jo Prayers Tourin (1989) jälkimainingeissa, kun yhtyeen kiistattomaksi keulahahmoksi noussut Robert Smith ei hajottanutkaan yhtyettään, kuten oli alunperin rock-lehdistölle turhankin ahkerasti mainostanut. Glastonburyn festivaalikeikan jälkeen uudistunut kokoonpano julkaisi ensin remix-levyn Mixed Up (1990) ja sen jälkeen vaihtoehtorock-vaikutteisen Wishin (1992), joka nosti yhtyeen kaupallisen aseman huippuunsa. Erityisesti Friday I'm In Love -hitistä tuli uuden teiniyleisön suosikki. Onneksi kuitenkin Wish-albumin singlejulkaisujen kääntöpuolet olivat toinen toistaan timanttisempia kappaleita (A Foolish Arrangement, The Big Hand, This Twilight Garden, Play).

Yhtye menetti kuitenkin luovimman kautensa Wishin suursuosion jälkeisinä vuosina. Bändin rivit rakoilivat (jälleen kerran) ja ex-jäsenen, Lol Tolhurstin masinoimassa oikeudenkäyntiprosessissa ja sen jälkimainingeissa hukattiin lopulta vuosia. Keväällä 1996 ilmestynyt Wild Mood Swings ei miellyttänyt bändin faneja, eikä löytänyt ostavaa yleisöä, sillä se jäi totaalisesti vuosikymmenen puolivälin tienoilla roihahtaneen britpop-huuman jalkoihin. Curesta oli muutaman näennäisen sapattivuoden aikana tullut edellisen vuosikymmenen mustahuuliraato.

Wild Mood Swings on kuitenkin mainettaan parempi levy, sen suurin ongelma on kuitenkin liiallisessa kestossa ja vaikutteiden ylipursuavassa kirjavuudessa (tarjolla niin flamencoa kuin kevyen jazzahtavaa poppia). Round and Round and Roundin ja Returnin kaltaiset väkinäiset pop-ilottelut eivät myöskään istu samaan kokonaisuuteen Wantin, Jupiter Crashin ja Baren majesteetillisuuden kanssa. Haikea Strange Attraction ja riemastuttava Mint Car onnistuvat paljon paremmin väläyttämään Robert Smithin briljanttia pop-taikuutta kuin latteat hittijäljitelmät.

Wild Mood Swingsin pettymyksen nieltyään Smith palasi joukkoineen lähes psykoottisen Pornographyn (1982) ja eeppisellä melankolialla hurmanneen Disintegrationiin synkkyyteen. Lopputuloksena ilmestynyt Bloodflowers (2000) oli ilmestyessään minulle niin odotettu levy, että en vieläkään osaa suhtautua siihen kovin objektiivisesti. Parhaimmillaan Bloodflowers tuntuu yhtyeen kaikkein harkituimmalta ja kypsimmältä levytykseltä, ilman väkinäisiä täyteraitoja. Esimerkiksi uneliaan Out of this Worldin kaltainen kappale kuuluu kiistatta Curen sävellyksellisesti komeimpaan kaartiin. Jäähyväishenkisen levyn olisi jopa jossain määrin suonut jääneen The Curen viimeiseksi levyksi, sillä rehellisesti sanottuna en usko, että Ross Robinsonin pilaama eponyymilevy (2004) ja ailahtelevuudessaan rasittava 4:13 Dream (2008) ovat juurikaan tuoneet yhtyeelle uusia ihailijoita. Eiköhän jokainen nuoremman polven takkutukka ole ennemmin hankkinut Disintegrationin, The Head on the Doorin (1985) tai sitten viettelevät Staring at the Sea (1986) ja Galore (1997) -singlekokoelmat. Niistä löytyy kuitenkin maailmanloppuun saakka enemmän tarttumapintaa kuin The Curen viimeisen vuosikymmenen levytyksellisistä harharetkistä yhteensä. Yhtyeen live-esiintymiset ovat kuitenkin olleet viimevuosina ehkä kehutumpia kuin koskaan. Ennalta-arvaamattomat käänteet (kuten viimekeväinen Reflections-konserttisarja) ovat tehneet melankoliapoppareiden liikkeiden seuraamisesta yhä kiinnostavaa.

Kaikesta tästä narinasta huolimatta olen ikionnellinen siitä, että minulla on mahdollisuus nähdä Robert Smith, ikityylikäs Simon Gallup, Jason Cooper ja Roger O'Donnell ainakin vielä kerran elävänä. Yhtye, joka on kuitenkin kirjaimellisesti tuonut lohtua ja toivoa kaikkein masentavimpina hetkinä ja osoittanut herkälle nuorelle miehelle, ettei tunteiden osoittaminen ole väärin. Saavathan pojatkin lopulta itkeä, vai mitä Robert?

Ei kommentteja: