Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg

Kauan sitten oli olemassa aika, jolloin uusi elokuva tuntui selkäytimessä jo varhain ennen varsinaista ensi-iltaansa. Televisiosta nähdyt mainosvälähdykset, lehtienpalstoilta bongatut kuvat ja luetut haastattelut sekä ennen kaikkea sanomalehtien ensi-iltamainokset loivat odottavan ilmapiirin. Tuota odotusta ei rikkonut edes se tieto, että satuin asumaan Keski-Suomessa, tunnin ajomatkan päässä lähimmästä kaupungin elokuvateatterista. Onneksi synnyinseudullani oli kunnan oma elokuvateatteri, Joutsan Kino, jossa uutuuselokuvia näki aktiivisesti, vaikkakin usein huomattavalla viiveellä. Kinon pimeässä esityssalissa, joka oli ja on yhä monipuolisessa käytössä oleva nuorisoseurantalo, tuli nähtyä monet olennaisimmin vaikuttaneet lapsuuden elokuvakokemukset 1980-ja 90-lukujen taitteessa ja 90-luvun alkupuolella. Yksi parhaiten mieleenjäävimmistä kokemuksista on kiistatta ollut Steven Spielbergin massiivisesti rummutetun Jurassic Parkin (1993) tulo, josta innostuttuani aloin kirjoittamaan paitsi elokuva-arvioita myös mielikuvitukseni tuottamia  ”omia elokuvia”. Aiemmin alkanut Schwarzenegger-filmografian ulkoa opettelu sai uusia elokuvahulluuden muotoja. Steven Spielberg oli ensimmäinen elokuvaohjaaja, jonka nimen muistan painaneeni mieleen. Ensimmäinen elokuvantekijä, jonka luovan työpanoksen ymmärsin.

Spielbergin uran ammatillinen lähtölaukaus tapahtui lyhytelokuvan Amblin (1968) myötä, jonka jälkeen hän pääsi työskentelemään ABC-televisiöyhtiön leipiin. Tuloksena syntyi paitsi vierailuohjauksia tv-sarjoissa, myös Hitchcock-vaikutteinen trilleri Kauhun kilometrit (Duel, 1971), joka oli komea näyttö Spielbergin intensiivisestä tarinankuljetuskyvystä ja käyntikortti pitkän teatterielokuvan pariin. Ensimmäinen pitkä ohjaustyö Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1974) lunasti odotukset ja seuraavat elokuvat Tappajahai (Jaws, 1975) ja Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) veivät Spielbergin maailmankartalle, Hollywoodin ykkösohjaajien kerhoon.

Lapsuuteni elokuvamaisemaa ajatellen Spielbergin olennaisimmat elokuvat valmistuivat vuosina 1981-93, jolloin saivat ensi-iltansa poikamaisen seikkailuelokuvan perinteen Hollywoodiin palauttanut Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981) onnistuine jatko-osineen (Indiana Jones ja tuomion temppeli / Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984 sekä Indiana Jones ja viimeinen ristiretki / Indiana Jones and the Last Crusade, 1989), fantastinen tieteiselokuva E.T. (E.T. – The Extra-Terrestrial, 1982) sekä järisyttävän vaikutuksen ilmestyessään tehnyt dinosaurusseikkailu Jurassic Park.  Jokainen näistä elokuvista jätti muistijälkensä elokuvahulluuteeni eri tavoin: E.T. esimerkiksi oli ensimmäinen elokuva, jota katsoessa muistan itkeneeni ja toisaalta, Kolmannen asteen yhteyden Devil's Tower tuli vahvasti uniin saakka. Väheksyä ei sovi myöskään Spielbergin 1980-luvulla tuottamia elokuvia kuten Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984), Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985) ja Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit, 1988), jotka yksi toisensa jälkeen olivat lapsena parhaiden elokuvien listalla. Edelleenkin ne ovat parasta mahdollista eskapismia.

Mutta ei kukaan ole täydellinen. Sitä mukaan, kun Hollywoodin kultasormen tilitietoihin alettiin laittaa nolla nollan perään, valta lisääntyi ja epäonnistumisiltakaan ei vältytty. Miehen fantastinen mielikuvitus ei enää tuottanutkaan yhtä vaikuttavia lopputuloksia ja tuotannot paisuivat hetkittäin hallitsemattomiksi.  Tai ehkä kyse oli myös siitä, että olin itse kasvanut pois kasvavan pojan maailmasta, johon oli esimerkiksi E.T.:ssä niin helppo samastua.

Spielbergin uran ensimmäinen takaisku oli möykkäävä sotilasfarssi 1941 – Anteeksi, missä on Hollywood? (1941, 1979), josta ohjaaja olisi halunnut tehdä puhtaan musikaalin. Universalin ja Paramountin yhteistyössä valmistunut elokuva muuttui kepeistä lähtökohdistaan huolimatta megalomaaniseen ähkyyn tukehtuvaksi pannukakuksi. Lippuluukuilla elokuva menestyi kohtalaisesti, joskin Tappajahain ja Kolmannen asteen yhteyden jälkeen odotettua heikommin. Myöhemmin ohjaajan selkeäksi välityöksi jäi 80-luvun lopulla ilmestynyt vaatimaton ja vähälle huomiolle jäänyt Always – ikuisesti (Always, 1989), joka perustui Victor Flemingin sotadraamaan En lennä yksin (A Guy Named Joe, 1943). 

Jatko-osien tehtailussa Spielberg on onnistunut paremmin kuin kukaan rapakon tuolla puolen, mutta välttäviltä suorituksilta ei hänkään ole välttynyt. Jurassic Park -jatko Kadonnut maailma – Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park, 1997) oli vielä mukaansatempaava, mutta tuskin kukaan voi pitää tarpeetonta  Indiana Jones ja kristallikallon valtakuntaa (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull, 2008) onnistuneena. Paitsi arvostelukykynsä menettänyt nostalgikko. Ehkeivät Hook – Kapteeni koukku (Hook, 1991), Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can, 2002) tai Maailmojen sotakaan (War of the Worlds, 2005) ole Spielbergin parhaita näyttöjä, mutta niiden viihdearvoa on turha väheksyä.

Ohjaajana Spielbergin ura onkin jakautunut pitkälti viihteen ja vakavampien draamatuotantojen välille. Toisen maailmansodan tai Yhdysvaltojen historian kuvaajana ylipäänsä, hän on joko onnistunut hienosti (Amistad, 1997, Pelastakaa sotamies Ryan / Saving Private Ryan, 1998) tai ollut varoittava esimerkki (1941 – Anteeksi missä on Hollywood?).  Tieteiselokuvan parissa osumatarkkuus on ollut häikäisevän hyvä. Toki Spielbergiä voisi syyttää siitä, että moneen otteeseen hänen uransa käänteet ovat suunnanneet yhä suurempiin taloudellisiin voittoihin, mutta silti taiteelliset lopputulokset ovat yllättävän harvoin kärsineet. Miksikään varsinaiseksi riskinottajaksihan miestä ei ole koskaan voinut kutsua, vaikkakin hyppäys samana vuonna valmistuneesta Jurassic Parkista Oscarein kuorrutettuun Schindlerin listaan (Schindler’s List, 1993) tuntuu edelleen uran kannalta komealta loikalta.

Seuraavaksi Spielbergiltä nähdään vuosia valmisteltu Tintti-filmatisointi The Adventures of Tintin: Secret of the Unicorn (ensi-ilta jouluna 2011), joka ei tosin ensimmäisten trailerin perusteella näytä kovin lupaavalta elokuvalta, vaan lähinnä tietokonepeliltä. Vaan ei tehdä tuomiota ennen lopputuloksen näkemistä.

Lisää aiheesta: Herra vastaava tuottaja

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sakarille, osa 2 - John Candy