Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 1

1990-luvun taitteessa Turun yliopiston elokuva- ja televisiotutkijat kohtasivat sattumalta erään elokuvaseminaarin yhteydessä legendaarisen ohjaaja Hannu Lemisen. Tutkijoita ja tekijää kiehtoi halu tuoda kotimainen elokuva takaisin valkokankaalle, suuren yleisön nähtäville. Pian joukkion puolelle kääntyivät myös Varsinais-Suomen elokuvakeskus, paikalliset elokuvavaikuttajat sekä olennaisiksi yhteistyökumppaneiksi vakiintuneet arkistot, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (entinen Suomen elokuva-arkisto) sekä Yleisradion tv-arkisto. Lopputuloksena syntyi Suomalaisen elokuvan festivaali, joka on kuulunut jokakeväiseen festivaalitarjontaan jo yli 20 vuoden ajan.

Tänä vuonna 21. kertaa järjestetty festivaali otti tarkasteluun suomalaisen tie-elokuvan (road-movie) ja kauhuelokuvan representaatiot kotimaisen elokuvan historiassa. Tekijävieraista tunnetuimmalle, Pirjo Honkasalolle, oli varattu oma valikoitu retrospektiivi viikonlopun päätteeksi. Puutarhakadun auditorion valkokankaalla nähtiin Honkasalon laajasta tuotannosta mm. maailmanlaajuisesti tunnetut dokumenttielokuvat Atman (1996) ja Melancholian 3 huonetta (2004) sekä vastikään restauroitu historiallinen draama Tulipää (1980, ohjaus yhdessä Pekka Lehdon kanssa).

Itse vierailin Turussa parin päivän verran, vaikka useammankin päivän miellyttävässä festivaaliympäristössä olisi voinut viettää. Suomalaisen elokuvan festivaalilla toteutuu nimittäin se seikka, mikä ei valitettavasti ole elokuvafestivaaleille itsestään selvyys, eli elokuvien keskittynyt seuraaminen ja katsomiskokemuksen jakaminen sekä analysointi. Ehkä Turkuun ajautuu juuri oikea kohderyhmä, kotimaisen elokuvan suurimmat entusiastit, mutta jollain merkillisellä tavalla tapahtuma tuntuu Suomen elokuvafestarikentässä kaikkein kotoisimmalta ja kiehtovimmalta. Turussa panostetaan paitsi elokuviin, myös elokuvahistoriaan ja teosten tarpeelliseen uudelleenarviointiin. Poissa ovat rahoitusseminaarit ja hienostelevat cocktail-tilaisuudet, pääosassa on elokuva.

Edellisellä Turun festivaalireissullani valkokankaalta kokemani elokuvat kuten Matti Kassilan yhteiskunnallinen komedia Professori Masa (1950) ja Suvi-Marja Korvenheimon (eli Anssi Mänttärin) ajaton boheemielämän kuvaus Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) ovat jääneet elämään mieleen poikkeuksellisen voimakkaina tunne-elämyksinä. Ne elokuvat, jotka joskus on nähnyt televisioruudulta ovat avautuneet festivaalin lomassa aivan uudella tavalla.

Tällä kertaa festivaalikokemukseni avasi Maunu Kurkvaaran liftaritytöistä kertova, komeasti rullaava Autotytöt (1960). Televisiossa viimeksi vuonna 1976(?!) esitetty elokuva on ikääntynyt kiehtovasti. Sen irrottelevuudessa kohtaavat ilmestymisajankohdalleen tyypillinen, ajankohtaisesta sosiaalisesta ilmiöstä lähes tilaustyön tavoin kertova uuden aallon ilmaisu, kevyesti eksploitatiivinen flirtti sekä kapinallinen road-movie. Elokuvan runsas henkilögalleria on tulvillaan vireitä ja vinoutuneita hahmoja, joista herkullisimmin esillä ovat sivuroolien kuningas Leo Jokela sekä toisessa valkokangasroolissaan nähtävä, James Deanin tavoin angstisesti elehtivä Antti Litja.

Autotyttöjen alkukuvana esitetty Allan Pyykön valistuksellinen lyhytelokuva Tiellä sattuu ja tapahtuu (1965) on ihastuttavalla tavalla vanhanaikainen moraliteetti matkasta kesäisessä Suomessa. Kahden nuoren neitosen liikennekasvatuksellinen matkailu pysytteli "kaidalla tiellä, sillä eiväthän nämä tytöt olleet mitään kaistapäitä".

Tie-elokuvista siirtyminen suomalaisen kauhuelokuvan pariin tapahtui itseoikeutetusti Olli Soinion Kuutamosonaatilla (1988), joka lienee edelleenkin ehein ja kauhuelokuvallisesti vakuuttavin suomalainen peloittelu. Kuutamosonaatin ilmestyessä suomalaisten elokuvateattereiden pimeyteen marraskuussa 1988 oli kotimaisen kauhuelokuvan perinne lähes olematon. Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet laajemmin vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945), Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) sekä Erik Blombergin Valkoinen peura (1952). Ohjaaja Soiniolle (s. 1948) kauhuelokuvagenre ei kuitenkaan ollut vieras, sillä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla hän oli oppilastöinään ohjannut lyhytelokuvat Tohtori Cola ja King Cola (1971) ja Mustan laakson hirviö (1972). Lopputyönään Turussa elokuvansa alustanut Soinio ohjasi niin ikään kauhua ja komediaa herkullisesti yhdistelleen lyhytelokuvan Transvestijan tarinoita (1975).

Runsaan parinkymmenen vuoden jälkeen Kuutamosonaatti vaikutti entistä tunnelmallisemmalta sekä teknisesti tarkasti tehdyltä. Esimerkiksi elokuvan lumiset puut loistivat kuun valossa lähes yhtä goottimaisesti kuin Tim Burtonin vastaavat visiot 1990-luvulla. Kolkon talven atmosfääri on hyödynnetty Kari Sohlbergin kuvauksessa hyvin ja riittävän häiriintynyt tunnelma paikkaa sopivasti juonen ja kerronnan paikoittaisia ongelmakohtia. Paitsi että tekniseen osaamiseen, keskityin tällä kertaa ihailemaan myös elokuvan sivuosien pyörähdyksiä. Risto Salmen normanbatesmainen motellin isäntä ja Toivo Tuomaisen innokas lihakauppias ovat täydellisiä cameo-hahmoja. Kauhun ja komiikan välimaastossa Soinio parodioi kaupunkilaisten käsitystä maaseudusta, mutta hänen pilkkansa ei ole ilkeäluonteista.

Elokuvan esityksen jälkeen Soinio kertoili värikkäitä tarinoita elokuvan filmauksista. Uupuneelta vaikuttanut elokuvaveteraani vastasi joihinkin yleisön kysymyksiin tarpeettoman ärtyneesti, mutta jaksoi kiinnostavaa vuoropuhelua lähes tunnin ajan. Omaa kauhuelokuvakäsitystään Soinio purki paitsi kannustaen nuorenpolven tekijöitä, myös paljastaen, että Ingmar Bergmanin Suden hetki (Vargtimmen, 1967) on hänen mielestään tehokkain kauhuelokuva koskaan.

Harmi ettei Turussa nähty keskiyön esityksenä vielä Kuutamosonaatin farssin puolelle soljuvaa jatko-osarymistelyä Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991). Se kun olisi päättänyt torstaipäivän mitä täydellisimmin.