Basic Instinct valmistui keskelle valtaisaa kohua.Verhoeven sai jälleen päälleen syytökset misogynismistä ja homovastaisuudesta. Yhdysvaltain seksuaalista tasa-arvoa kannattaneet yhdistykset tekivät protesteja elokuvan kuvauksiin ja ensi-iltakierroksen elokuvateattereihin, koska kokivat, että elokuva antaa vihamielisen kuvan biseksuaaleista murhanhimoisina sosiopaatteina. Verhoeven joutui myös jälleen MPAA:n (Motion Picture Association of America) tarkkailun kohteeksi, sillä Basic Instinct oli saamassa pelätyn NC-17 -ikärajasuosituksen. Tuotantoyhtiö TriStarin painostuksesta Verhoeven leikkautti Frank J. Uriostella elokuvan seksikohtauksia ja lopulta alempi ikäraja tuli kysymykseen.
Elokuvan saamasta ennakkokohusta oli hyötyä sen kaupalliselle menekille, sillä Cannesin elokuvajuhlien ensi-illan jälkeen Basic Instictistä tuli valtava maailmanlaajuinen menestys ja yksi 1990-luvun taloudellisesti menestyneimpiä elokuvia. Elokuvan kriitikoilta saama vastaanotto oli ristiriitainen. Basic Instinctin puolustajat näkivät elokuvan Alfred Hitchcockin jännityselokuvien perillisenä ja Verhoevenin ohjausta kehuttiin aidosti eroottisuudessaan onnistuneeksi. Ymmärtävämmän vastaanoton elokuva sai Yhdysvaltojen ulkopuolella, jossa erityisesti Sharon Stonen roolisuoritus kirjailija Catherine Tramellina sai suitsutusta. Nykyarvion mukaan Basic Instinct oli edelläkävijä suurella Hollywood-rahalla tuotetun seksin ja väkivallan estottomassa sekoittamisessa. Verhoeven onnistui luomaan esteettisesti onnistuneen ja juonenkäänteiltään kiehtovan murhamysteerin, jonka globaali megamenestys toi tarjolle uuvuttavan määrän b-luokan pseudoeroottisia kopioita seuraavan vuosikymmenen ajan.
Showgirls (1995), väärinymmärretty satiiri vai camp-huumorilla höystetty seksploitaatiodraama?
Mikä traagista, Basic Instinctin menestys saattoi olla liikaa jo itselleen Verhoevenillekin, sillä hänen seuraavasta ohjaustyöstään, Showgirls (1995), tuli surullisen kuuluisa epäonnistuminen. Joe Ezsterhasin kahden miljoonan dollarin käsikirjoituksesta valmistui 45 miljoonan dollarin arvoinen (s)eksploitaatiodraama, jonka keskiössä on Elizabeth Berkleyn näyttelemä Nomi, joka saapuu Las Vegasin strippiklubille amerikkalainen unelma silmissään. Esillä on halpamainen pyrkyritarina limaiselta seksiklubilta kohti luksushotellin tanssitähteyttä.
Ilmestyessään totaalisesti teilattu sensaatioelokuva kolisee yhä tyhjyyttään, eikä tilannetta paranna edelleenkään se, että pöyristyttävän huonon näyttelemisen ohella tarjolla on oikeastaan vain pinnallinen saippuatason melodraama. 57-vuotiaan Verhoevenin ohjaus nähtiin vanhan irstailijan märkänä unena, sillä elokuvan spektaakkelimainen roskaestetiikka tulvii paljasta pintaa ja seksiä. Tarjolla on erityisesti tissejä. Ja paljon.
Verhoeven itse suhtautui elokuvan epäonnistumiseen näennäisellä huumorilla, hän oli mm. noutamassa ensimmäisenä ohjaajana vuoden huonoimmille elokuville jaettavia Golden Raspberry -palkintoja paikan päällä. Todellisuudessa elokuvan floppaaminen satutti. Paitsi että Verhoeven menetti luottamuksensa useisiin työtovereihinsa ja elokuvateollisuuteen yleensäkin, oli Showgirls lähellä tuhota miehen uran. Yhteistyö Ezsterhasin kanssa päättyi välittömästi elokuvan valmistuttua ja tuotantoyhtiö Carolcon tarina päättyi konkurssiin seuraavana vuonna Showgirlsin ja erityisesti Renny Harlinin epäonnisen Kurkunleikkaajien saaren (Cutthtroat Island, 1995) myötä. Paradoksaalista kyllä, teatterikierroksella katastrofina pidetty Showgirls tuotti lopulta videojulkaisuna kulunsa takaisin. Nykyään elokuva koetaan kulttikamana, jota esitetään aktiivisesti erilaisissa keskiyön elokuvaesityksissä.
Verhoeven siirtyi erotiikan maailmasta takaisin science fictionin pariin ottaen käsittelyyn Robert A. Heinleinin kohuromaanin Starship Troopers (1959). Kirjan propagandistisen sodanlietsonnan ohjaaja käänsi julmaksi yhteiskuntasatiiriksi verisellä totalitarismin allegoriallaan elokuvassa Starship Troopers - Universumin sotilaat (Starship Troopers, 1997). Tarina futuristisesta sotilasjoukosta, joka aloittaa tähtienvälisen sodan ”Bugs” -nimisen hyönteislajin kanssa kiehtoi Verhoevenia juuri osuvana väkivallan analyysinä. Elokuvan tuotantoryhmä koostui pitkälti jo Robocopin (1987) teossa olleista: Jon Davison palasi tuottajaksi, Edward Neumeier muokkasi käsikirjoituksen romaanin pohjalta, Phil Tippet ja Craig Hayes vastasivat erikoistehosteista ja Basil Poledouris kutsuttiin jälleen säveltäjäksi. Oman leimansa elokuvaan toivat sen nuoret ja seksikkäät näyttelijät Casper van Dien, Denise Richards ja Dina Meyer, jotka ovat sittemmin vajonneet kukin ö-luokan televisiosarjojen ”tähtikasvoiksi”.
Verhoevenin uraa ajatellen on tavallaan sääli, että hän pyrki seuraavalla elokuvallaan turvaamaan asemansa Hollywoodissa. Tuloksena syntyi uran heikoin ja tylsin elokuva, intohimoton Hollow Man - mies ilman varjoa (Hollow Man, 2000). Hämmentävän pinnallinen tieteiselokuva ei sisällä tekijälleen tyypillistä sarkasmia tai poliittista satiiria vaan sen suoraviivainen tavanomaisuus suorastaan huokuu tyhjyyttä. Elokuva varioi kiinnostavasti H.G. Wellsin kirjaa Näkymätön mies (The Invisible Man, 1897), mutta käyttää vanhaa tarina-aihiota lopulta vain lähtöideana.
Elokuvan teilanneissa ensi-ilta-arvioissa takerruttiin Kevin Baconin esittämään päähenkilöön metaforana koko elokuvasta: "kaikki se, mikä muka merkitsee jotakin, on pinta ja ehdottomasti sen syvyydettömyys". Hollow Man onnistui kuitenkin siinä missä Starship Troopers ja Showgirls olivat epäonnistuneet, elokuvasta tuli kaupallinen menestys ja se tuotti maailmanlaajuisesti lähes 100 miljoonaa dollaria voittoa. Persoonattoman elokuvan tunnistaa auteur-ohjaajansa teokseksi vain seksillä ja väkivallan marinoidusta tyylittelystä.
2000-luvun alkuvuosina Verhoevenille tarjottiin Hollywoodin suurilta studioilta useita liukuhihnajatko-osia ohjattavaksi. Hän kuitenkin viisasti torjui rahakkaat tarjoukset ja päätti vetäytyä hetkeksi sivuun elokuvateollisuudesta. Hiljaisina vuosina hän toteutti pitkäaikaisen haaveensa kirjoittamalla omaleimaisen kirjan Jeesuksen elämästä.
Hollow Mania tehdessä Verhoeven oli menettänyt ohjaajan valtansa lopullisesti Hollywoodin studiojätille, joten saadakseen näkemyksellisyytensä takaisin hän näki Eurooppaan paluun mahdollisena. Onneksi omilla ehdoilla toteutettavaan elokuvahankkeeseen löytyi ymmärtäjiä ohjaajaan synnyinmaassa, jossa Verhoevenin arvostus oli muuttunut ristiriitaisesta ylistävään. Vuosituhannen vaihteessa hänet oli jo palkittu vuosisadan merkittävimpänä hollantilaisena elokuvaohjaajana.
Mestarillinen kotiinpaluu - Black Book (2006)
Toisen maailmansodan tositapahtumiin pohjautuva Black Book (Zwartboek, 2006) merkitsi ohjaajan komeata kotiinpaluuta 20 vuoden tauon jälkeen. Elokuvan tarina oli syntynyt Verhoevenin päässä jo 30 vuotta aikaisemmin, jolloin hän teki käsikirjoittaja Gerald Soetemanin kanssa taustatutkimusta elokuvaan Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977). Black Book kertoo Hollannin ristiriitaisesta asemasta 1940-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Verhoeven kuvaa miehityshallinnon ja vastarintaliikkeen toimintaa sekä naisten asemaa näiden välissä. Kun natsien valta miehitetyillä alueilla päättyi, lukuisia naisia ajeltiin kaljuksi tai ammuttiin tylysti vihollisen kanssa veljeilystä syytettyinä. Verhoevenin tapa kertoa tarina on ajoittain shokeerava, mutta myös pelkäämättömän rehellinen. Elokuvan loppupuolella hän ei epäröi esittää maanmiehiään sadisteina.
Black Bookilla Verhoeven palautti uskon kykyihinsä klassisena tarinankertojana. Mestarillinen elokuva on samanaikaisesti kaunis ja järkyttävä teos ihmisen sietokyvystä, toivosta ja selittämättömästä pahuudesta toisen maailmansodan synkkinä loppuhetkinä. Verhoevenin uran kirkkaimpiin saavutuksiin kuuluvan elokuvan pääosassa nähdään upea Carice van Houten, jonka antaumuksellinen roolisuoritus tekee elokuvan päähenkilöstä moniulotteisuudessaan vahvan selviytyjän. Muissa rooleissa Waldemar Kobus piirtää hyytävän natsihirviön muotokuvan. Verhoevenille tyypillisesti elokuvassa on paljon alastomuutta, mutta runsas paljastelu ei tällä kertaa ole itsetarkoituksellista tai sensaatiohakuista, vaan se palvelee olennaisesti Soetemanin yhdessä Verhoevenin kanssa kirjoittamaa tarinaa.
Haagissa autenttisilla kuvauspaikoilla tehty elokuva kärsi koko tuotannon ajan budjettiongelmista, mutta valmistuttuaan siitä tuli juhlittu festivaalihitti ja ansaitusti näkyvin kansainvälinen hollantilaiselokuva vuosiin. Kiistanalainen ohjaaja oli saanut karkoitettua epäonnistumisen viitan harteiltaan.
2010-luvulla Verhoeven on ollut erityisen kiinnostunut uusista elokuvan kerrontakeinoista ja cross-media -innovaatioista. Miehen lyhyt kokeellinen videoprojekti The Entertainment Experience (2011) saattoi olla tekijälleen tärkeä välietappi, mutta jäi elokuvapiireissä lähes huomiotta.
74-vuotiaana Verhoeven on yhä aktiivinen ja uusista tuulista kiinnostunut elokuvantekijä, vaikkakin tuotantotahti on ymmärrettävästi hiipunut. Tällä hetkellä esituotannossa on historiallinen draamaelokuva De stille Kracht, joka toivottavasti valmistuu vielä jonain päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti