Play it again, Roger!

Olin viime viikolla todistamassa kahtena iltana mahtipontista rock-oopperaa, kun Roger Waters toi valtaisan The Wall -spektaakkelinsa Helsinkiin. Kyse oli historiallisesta konsertista monista syistä, ensinnäkin 70 vuoden ikää lähentelevä Waters ei varmasti tässä mittakaavassa enää juurikaan esiinny ja toiseksi, The Wall -albumia ei ole soitettu kokonaismitassaan kuin ainoastaan Pink Floydin vuosien 1980 ja -81 kiertueella sekä Watersin toimesta vuonna 1990 Berliinin muurin raunioilla. Yli 30 vuoden takaiselta alkuperäiskiertueelta on todistusaineistoksi ylittämätön livetupla Is There Anybody Out There? (2000), mutta kiertueen filmimateriaaleja ei ole koskaan virallisesti julkaistu. Kuvatodisteeksi ovat jääneet vain YouTubeen pesiytyneet laadultaan heikkotasoiset videoleikkeet. Vuoden 1990 epätasainen Berliinin konsertti ei taas kestä päivänvaloa niiltä osin, kun lavalla heiluvat sellaiset nimet kuten Scorpions tai Bryan Adams esittämässä The Wallin lauluja. Kestävimmillään vuoden -90 konsertti, joka oudolla tavalla tuntuu vanhentuneemmalta kuin alkuperäispitkäsoitto, on silloin kun lavan valtaa Joni Mitchell (Goodbye Blue Sky) ja Sinead O’Connor (Mother) ja toisaalta Watersin omissa henkilökohtaisimmissa numeroissa (One of My Turns, Another Brick in the Wall Part 1, Nobody Home).

Watersin alkuperäistarinaan perustuva Pink Floyd -albumi The Wall ilmestyi vuonna 1979. Kuten hyvin tiedetään, albumin synnytysprosessi ajoi yhtyeen kriisiin, kitaristi/laulaja/säveltäjä David Gilmour ja perfektionismissaan sietämätön Waters tuskin olivat puheväleissä, rumpali Nick Masonin lyömäsoitintaidot eivät kelvanneet levyn kaikkiin biiseihin ja kosketinsoittaja Richard Wright sai kenkää (tullen myöhemmin palkatuksi kiertueen livekokoonpanoon rivijäseneksi). Pink Floydin kultakausi ja koko taru, siinä kokoonpanossa, tuli päätökseensä The Wallin eri suuntiin repivän tunnelman vallitessa. Onneksi kuitenkin itse albumista tuli rockin mestariteos, konseptialbumi, joka hakee vertaistaan. Pink Floydin hienoin levy ja ajaton itsesäälin, eristäytyneisyyden ja ahdistuksen lähde. Täydellisen samastuttava nuoruudenkuvaus vuosikymmenestä toiseen.

Kirjoitan tätä ilolla, sillä Roger Watersin The Wall -kiertueen Suomen konsertit olivat suuri taiteellinen menestys. The Wall soi livenä varmasti komeammin kuin koskaan, konserttien visuaalisuus oli ensiluokkaista ja mikä ehkä yllättävintä, Waters itse tuntui olevan erinomaisessa tasapainossa sekä henkilöhistoriansa että nykyisyyden kanssa. Mies esiintyi hyvin, paikoin loistavasti (The Trial), eikä jättänyt yleisöä pitkästymään hetkeksikään. Pienet lipsahdukset överiyden puolelle (Another Brick in the Wall Part 2:n vaatimattomasti esittänyt lapsikuoro, Comfortably Numbin uskonnolissävytteinen outro) voi antaa anteeksi kokonaisuuden ollessa näinkin laadukas. The Wallin tarinasta esiin nouseva fasismi tuntuu, ikävä kyllä, kovinkin ajankohtaiselta tällä hetkellä. Kokonaisuudessaan tehokkaasti modernisoitu ja alkuperäistarinan sodanvastaista sanomaa entisestään vahvistanut konsertti oli lähempänä nykyteatteria kuin perinteistä rock-keikkaa. Elämys, josta riittää kerrottavaa jälkipolville.