Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 2 - näkökulmia kauhun olemukseen

Toinen festivaalipäivä käynnistyi kauhuelokuvaseminaarilla, jossa puhujina olivat indie-elokuvantekijä Lauri Löytökoski, kauhukirjailija Boris Hurtta sekä laaja-alaisen uran elokuvan ja television parissa tehnyt ohjaaja/käsikirjoittaja/toimittaja Atro Lahtela.

Löytökosken esitelmä sukelsi suomalaisen kauhuelokuvan historiaan mykkäelokuvan kuriositeeteista aina 2000-luvulle saakka. Koska pääpaino oli valkokankaalle suunnatussa teatterielokuvassa, oli Löytökoski rajannut mm. Ismo Sajakorven televisioon tekemät kauhuelokuvat/tv-ohjelmat pois. Se oli virhe, sillä niinkin asiantuntevasti kuin Löytökoski on suomalaisesta kauhusta kirjoittanut WiderScreen.fi:n julkaisuun Selässä syntinen taakka, oli suullisessa esiintymisessä paljon toivomisen varaa. Eniten hämmennystä herätti se, että luennoitsijan asenne oli aihettaan kohtaan lähes vastenmielinen. Harmilliseksi jäi myöskin mielikuvituksettoman esitelmän läpijuokseva tyyli, jolla 1950-luvun kauhukokeiluista hypättiin jo surutta Kuutamosonaatin aikakauteen.

Onneksi heikon luennon jälkeinen keskustelu kirvoitti kiinnostavia kommentteja, joissa suomalaisen kauhuelokuvan representaatioita avattiin laajemmin. Elokuvatutkija Kimmo Laine, elokuvaneuvos Kari Uusitalo sekä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Tommi Partanen muistuttivat muutamista historian hämäriin hautautuneista elokuvista, joissa on kauhuelokuva-aineksia. Erityisen kiehtovalta kuulosti Partasen esiinnostama, Teuvo Puron mykkäelokuva Meren kasvojen edessä (1926). Paria vuotta aikaisemmin SEF:ssä esitetty saaristolaiselokuva muistetaan erityisesti dramaattisista kasvolähikuvista, joiden merkitys alkoi hiljalleen nousta kerronnan keinona 1920-luvun lopulla. Laine ja Uusitalo nostivat esiin myös Ilmari Unhon kohtalokkaan melodraman Pimeänpirtin hävitys (1947) ja Hannu Lemisen maaseutudraaman ja kauhuelokuvan risteytyksen Riihalan valtias (1956). Alfred Hitchcockin Psykosta (Psycho, 1960) vaikutteita ammentanut Aarne Tarkaksen makaaberi jännityskomedia Hän varasti elämän (1962) otettiin myös kauhukeskusteluun mukaan.

Varhainen suomalainen mykkäelokuva - Meren kasvojen edessä (1926)

Videonauhojen (VHS ja Beta) myötä kauhuelokuvat levisivät Suomeen 1980-luvun aikana heikkokuntoisina kopion kopioina. Tämä muutti  elokuvien katsomiskulttuurin totaalisesti ja oli osaltaan lisäämässä nuorten tekijöiden kiinnostusta kauhuelokuvaan. Suomessa erityisesti hurmehenkisestä splatter-genrestä tuli suosittu. Yleiseen levitykseen ja elokuvateattereihin pääsi kuitenkin vain harva teos, sillä Suomen elokuvasäätiön tukipolitiikkaan puhdasoppinen kauhuelokuva ei vielä 1980-luvulla sopinut, käänteentekevänä poikkeuksena ainoastaan Olli Soinion Kuutamosonaatti (1988). Toinen kysymys kokonaan onkin, että tarjottiinko kauhuelokuva-aihioita säätiölle neljännesvuosisata sitten?

1990-luvulla kauhun puolella tienraivaajina toimivat tunnin mittaisilla elokuvillaan Ilari Nummi ja Mika J. Ripatti. Nummen päättötyönä valmistunut, epätasainen videotrilleri Kauhun millimetrit (1992) ja Ripatin parodinen perhehelvetti-muunnelma Kuolema käy kuusi beessä (1993) ovat lama-ajan unohdettuja elokuvia. Kokoillan elokuvan mitassa Atro Lahtelan aavemaisen noitatarinan Silmä silmästä (1999) ja Kuutamosonaatin vinosti hirnuvan jatko-osan, Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991), voi toki kauhugenren alle lukea.

90-luvun kotimaisesta tuotannosta keskustelua herättivät myös Veikko Aaltosen peräkkäisinä vuosina valmistuneet merkkiteokset Tuhlaajapoika (1992) ja Isä meidän (1993), joiden psykologisesti jännitteisessä tunnelmassa onkin jotain suomalaiselle elokuvalle hyvin poikkeuksellista hyytävyyttä. 2000- luvussa saatiin pesunkestävät kauhuelokuvat Sauna (2008) ja Dark Floors (2008). Yleisöstä muistutettiin myös tuoreimmista tapauksista, kuten Jalmari Helanderin mielikuvituksekkaasta fantasiaseikkailusta Rare Exports (2010) ja Joona Tenan psykologisesta trilleridraamasta Syvälle salattu (2011), joissa molemmissa on toki vaikutteita modernista kauhuelokuvasta.

Löytökosken jälkeen esitelmöinyt kirjailija Boris Hurtta keskittyi luennoimaan suomalaisen kauhu- ja fantasiakirjallisuuden juurista. Harmillisesti aiheesta toiseen poukkoillutta esitelmää ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa linjanmukaiseksi, mutta Hurtan esiintyminen sentään oli luonnollista ja nostalgisessa muistelossa hetkensä. Parhaimman oivalluksen pulp-kirjailijanakin tunnettu Hurtta kertoi esityksensä päätteeksi, kun hän harmitteli sitä, ettei Toivo Mäkelän monipuolista näyttelijätalenttia hyödynnetty kreivi Draculan hahmossa. Mäkelä kieltämättä olisi ollut itseoikeutettu korpimetsien verenimijä.

Seminaarin päätteeksi puhunut Atro Lahtela tarjosi seminaarin laadukkainta antia analyyttisessä esitelmässään Viattomuuden aika, jossa mies käytännössä kertoi siitä millaista oli elää Suomessa 1960-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen kauhudiggarina. Teini-ikänsä varhaisina traumaattisina kokemuksina Lahtela listasi William Peter Blattyn Manaajan (The Exorcist, 1971) ja Peter Benchleyn Tappajahain (Jaws, 1974) lukemiskokemukset. Kauhukulttuuriin vihkiytyneen elo 1970-luvun Suomessa ei kuitenkaan ollut auvoista aikaa, sillä eritoten kauhu joutui Valtion elokuvatarkastamon kynsiin. Konservatiiviset sensoriviranomaiset kokivat kauhuelokuvat erityisen raaistavana ja nuorisoa turmelevana ongelmapesäkkeenä, josta oli päästävä eroon.

Räikeän poliittisuuden vallitessa 1970-luvulla kauhuelokuviin suhtauduttiin nihkeästi. Ne nähtiin Lahtelan mukaan kapitalismin tuotteina, joilla ei ollut mitään kosketuspintaa todellisen elämän kanssa. Erityisen kielteisen vastaanoton saivat amerikkalaiset kauhuelokuvat, jotka usein kokivat kovia sensorin saksien kautta jo ennen teattereihin saapumista. Neuvostomielisessä Kekkoslovakiassa amerikkalaista kauhua väheksyttiin, kun taas samanaikaisesti itänaapurista ja Japanista tulleet kauhuelokuvat saivat korkeakulttuurisen taide-elokuvan leiman.

Lahtela teki luentonsa päätteeksi mieleenpainuvan vertauksen. Hänestä suomalaisen kauhuelokuvan asema 2010-luvulla on verrannollinen siihen, kun punk-musiikki löi Suomessa läpi 1970-luvun lopulla. Ollaan siis läpimurron kynnyksellä, sillä Suomeen on vihdoin kasvanut elokuvantekijäsukupolvi, joka on varttunut niin Stanley Kubrickin Hohdon (The Shining, 1980), Sam Raimin Evil Deadin (1981), Dario Argenton, Lucio Fulcin kuin George A. Romeronkin elokuvien parissa.

Totta on kuitenkin, että erityisesti indie-elokuvantekijöiden puolella kauhu lienee ollut ykkösgenre jo pitkään, ja kauhun parissa, jos missä, on yhä do it yourself -ajattelu voimissaan. Toivoa sopii, että Suomeen kehittyisi ohjaajataitureiden joukkio, jotka osaisivat yhdistää älyllisen kauhukerronnan osaksi kansallista elokuvamaisemaamme, ja että vihdoin esimerkiksi maamme esihistorian rikasta mytologiaa hyödynnettäisiin kauhukertomuksissa. Suomessa on kuitenkin yhä niin vahva realistisen draaman perinne, että hetkessä suurta asennemuutosta ei ole aiemmin ollut havaittavissa. Genrekielteisessä ajattelussa selkeät lajityyppielokuvat on paikannettu pääasiassa populaariviihteen puolelle. Tässä onkin huomattavissa tervetullut asennemuutos, kun niin elokuvantekijät, tutkijat kuin nuoren polven kriitikotkin ovat hakeutuneet kohti lajivapaan ajattelun ideaalia. Tähän on suurelta osaltaan toki vaikuttanut myös elokuvasäätiön nykyinen, mahdollisimman laaja-alaista kansallista elokuvaa painottava tukipolitiikka. Kauhu on noussut salonkikelpoiseksi taiteenlajiksi tapakoulutetun populaarikulttuurin käsipuolessa. Oman osansa kauhuelokuvan arvostuksen nostamisessa ovat tehneet myös viimevuosien merkittävimmät elokuvat kuten Tomas Alfredsonin Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in, 2008), Lars von Trierin Antichrist (2009) ja Darren Aronofskyn Black Swan (2010), joista kaikki ovat persoonallisella tavalla pystyneet osoittamaan lajityypin uuden suunnan. Vastaavat taiteelliset kauhun ja draaman ristisiitokset puuttuvat vielä suomalaisesta elokuvasta.

Noita palaa elämään (1952)

Seminaarin jälkeen Turussa tuli vielä katsottua Roland af Hällströmin ohjaama ja Mika Waltarin tekstiin pohjautuva Noita palaa elämään (1952). Ikävällä tavalla näytelmällinen pakanadraama ei kummemmin nykykatsojaa pelota, mutta sensuellin Mirja Manen aikoinaan sensaatiomaisesti alastomana liikkuva noita sekoittaa miesten päät kieron komediallisessa pöhköilyssä.

Festivaalin päätti osaltani Teuvo Tulion Intohimon vallassa (1947), jonka alkukuvana nähtiin Holger Harrivirran nykyperspektiivistä pähkähullu naisen alkoholinkäytön moraliteetti Tahtoisin olla kuningatar (1947). Illan pääelokuva, Intohimon vallassa, saattoi olla kauhuelokuvasarjaan valittu hennoin perustein, mutta väkevästi karrikoidun melodraaman katsoi kyllä sujuvasti.

Kaikkiaan Suomalaisen elokuvan festivaali osoitti jälleen tarpeellisuutensa vanhempien kotimaisten elokuvien esittelijänä ja keskustelun herättäjänä. Kauhuelokuvateeman suhteen olisi ollut toivottavaa, että festivaali olisi maustanut tarjontaansa harvemmin nähdyillä filmeillä kuten Olli Soinion lyhäreillä tai vaikkapa Mika J. Ripatin dokumentaarisella Maila Nurmi -henkilökuvalla Vampira (1995).

Lähteet:
Laine, Kimmo: "Onko suomalaisia genre-elokuvia olemassa?" teoksessa Populaarin lumo: mediat ja arki (2001). Toim. Koivunen, Anu; Paasonen, Susanna; Pajala, Mari. Turun Yliopisto / Mediatutkimus.

Mononen, Sini: "Kauhu tekee meille hyvää" kolumni Helsingin Sanomat / Nyt (16/2012).