Lapsuuteni merkittävä elokuvaikoni, Indiana Jones teki viime viikolla näyttävän paluun Cannesin elokuvajuhlilla Ranskassa. Maailmanensiesityksestä kantautuneet kritiikit olivat odotetusti hyvinkin ristiriitaisia, mutta jonkinlainen epäilys niistä lopulta itseenikin tarttui. Viime yönä kävin sitten todistamassa Suomen ennakkoesitystä Tennispalatsissa, kun klo 0.04 ovet avautuivat innokkaalle Indiana Jones -fanijoukolle. Ja todentotta, yleisön joukossa nähtiin natsiunivormuja, lierihattuja, ruoskia ja ruskeita nahkatakkeja yllättävän laajalti!
Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on elokuvasarjansa neljäs osa, jonka tekemiseen on mennyt enemmän ja vähemmän aktiivisesti 19 vuotta. Ongelmana on lähinnä ollut se, että yksikään käsikirjoitus vuosien saatossa ei ole saanut George Lucasin, Steven Spielbergin tai Harrison Fordin siunausta. Sen koommin Frank Darabont (Shawshank Redemption, The Green Mile) tai M. Night Shyamalankaan (Sixth Sense) eivät loihtineet sellaisia tarinoita, jotka olisivat saaneet erityisesti Lucasin siunauksen. Lopulta sitten, osin herra Fordin painostuksesta johtuen, tuotantoon pääsi David Koeppin käsikirjoitus, johon oman panoksensa antoivat myös Jeff Nathanson ja hahmojen luoja, Yrjö Luukas itse.
Lopputulosta katsoessa on vaikea ymmärtää miten tyhjänpäiväisen UFO-seikkailun tarina on mennyt erityisesti Spielbergin silmissä läpi. Nimittäin niin harmillista kuin se onkin, on uuden elokuvan tarinankäänteet ja juoni lähes tulkoon onnettoman epäuskottava ja pöyristyttävän älytön. Mitä enemmän elokuvassa heilutellaan kristallikallon mystistä objektia ja viitataan ulkoavaruuden olentoihin, sitä suuremmaksi kaipuu Graalin maljan tai Liiton arkin äärelle nousee. Miksi ihmeessä elokuvasarjan ja sen päähahmon itsensä kiinnostus historiallisista ja uskonnollisista ikoneista on vaihdettu puuduttavaan ja ennen kaikkea päättömään tieteislöpinään, joka tuntuu olevan niin kaukana edellisten elokuvien tunnelmasta? Siitä sadunomaisesta seikkailutarinan hengestä, joka on alkuperäistrilogian ja erityisesti sen ensimmäisen, mestarillisen Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvan viehätys, ei ole uudessa blockbusterissa tietoakaan. Liiallinen CGI -digitaalitekniikkaan nojaaminen käy myös paikoin raskaaksi, Tarzan-elokuvia muistuttava liaanikohtaus ja sotilasmuurahaisten brutaali maihinnousu menevät tahattoman komiikan puolelle. Sivuosissa nähtävät hahmot jäävät niin epämääräisiksi torsoiksi, että monella dramaturgilla on Hollywoodin ulkopuolella häpeilemättä naurussa pidättelemistä.
...mutta pettymyksestä huolimatta neljäs Indiana Jones -elokuva on kelvollista viihdettä ja kiehtovilla yksityiskohdilla täytetty seikkailu, jonka henkilögalleriasta Harrison Ford on yhä ihastuttavan karismaattinen tavaramerkiksi muodostuneessa vaatetuksessaan, Shia LaBeouf yllättävän hyvä kovanahkaisena Mutt Williamsina ja Karen Allenin paluu Marion Ravenwoodiksi hyväntuulisuudessaan lähes siunaus. John Williamsin legendaarinen musiikki elää hektisen elokuvan käänteitä ihailtavasti ja mikä parasta, araknofobiasta saadaan jälleen loihdittua lyhyt kohtaus, jonka rohkenen nostaa koko elokuvasarjan mieleenpainuvimpiin jo nyt.
Siltikään en voi olla ajattelematta, että tältäkö Star Wars: Episode 1 - The Phantom Menace -elokuvan katsomisen jälkeen olisi tuntunut, jos olisin vuonna 1999 omannut hitusenkaan arvostelukykyä pyhän ilmiön äärellä...
Jälkihuomatuksena mainittakoon, että Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on Internet Movie Databasen yleistuomariston mielestä kaikkien aikojen 165. paras elokuva. Niinpä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti