Pähkähullu Suomi

Giniristi eli kun Njurmen William Suomen osti

Suomalaisen kulttuurielämän moniottelija, hämmentävässä monipuolisuudessaan kiistaton legenda Jukka Virtanen (s. 1933) oli olennainen osa Speden tuotantotiimiä 1960-luvulla. Luova kausi Speden ja Ere Kokkosen rinnalla oli harmillisen lyhyt, mutta sitäkin tehokkaampi. Vuosien 1966-69 aikana syntyivät yhteistyössä elokuvat Millipilleri (1966, ohjaajina koko kolmikko!), Virtasen yksin ohjaamat Pähkähullu Suomi (1967) ja Noin 7 veljestä (1968) sekä viimeisenä Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969, ohjaajana Kokkonen). Tämänkin jälkeen Virtanen vielä näyttäytyi herkullisten sivuroolien ja lopulta välähdyksenomaisten cameo-roolien esittäjänä Spede-elokuvissa. Erityisesti elokuvan Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) pyörähdys on ikimuistoinen. Esittäähän mies elokuvassa poliisia nimeltä Jukka Virtanen!

Pähkähullu Suomi, joka syntyi Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittamana, on hillittömän hyperaktiivinen farssi. Virtasen, Pasasen ja Kokkosen yhdessä ideoimaa elokuvaa voi kiistatta kutsua suomalaiseksi crazy-komediaksi. Elokuvan eri suuntiin rönsyilevät tapahtumat saavat alkunsa, kun amerikansuomalainen hiusöljymiljonääri William Njurmi saapuu vierailulle esi-isiensä ”köyhään ja karuun” maahan. Vastassa on ministeritason valtuuskunta, joka toivoo Njurmelta rahallista apua valtion talouskriisin selvittämiseksi ja saunottaa miestä suomalaiseen tapaan joka käänteessä. Njurmi karkaa maaseudulle, jossa hän vauhdikkaiden käänteiden jälkeen tapaa Simo Salmisen esittämän kulkurin. Tästä alkaa reipasvauhtinen seikkailu halki Suomen, josta ei lopulta farssimaisia välienselvittelyjä ja absurdeja juonenkäänteitä puutu.

Elokuva ilmestyi kotimaan valkokankaille aikana, jolloin suomalainen elokuva oli syvässä murheen alhossa monista syistä. Taustalla vaikuttivat ennen kaikkea elokuva-alan politisoituminen, taloudellinen kannattamattomuus (tukea saivat vain valtion elokuvataidetoimikunnan hyväksymät tuotannot) ja näyttelijälakko. Vuoden 1967 aikana ensi-iltansa saivat vain kolme pitkää näytelmäelokuvaa, joista kaksi Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja ja Mikko Niskasen Lapualaismorsian olivat avoimen poliittisia aikalaiskuvauksia. Pähkähullun Suomen voi toki lukea myös poliittiseksi ja kantaaottavaksi, mutta se oli myös oivallista viihdettä.

Komedialle tyypillisen sketsimäisen rakenteen puitteista syntyy toimiva ja aidosti hauskan kekseliäs kokonaisuus. Pähkähullu Suomi rikkoo kiehtovalla tavalla kerronnan rajoja, vauhdikkaiden montaasien lisäksi elokuvan alkupuoli on itsereflektiivisyyden ja julkisuuden henkilöiden itseironisten vitsien runsaudensarvi. Samalla elokuva on myös eräänlainen metaelokuva, elokuva elokuvan tekemisestä, sillä farssijuonen rinnalla kuljetetaan juonta itsenäisen Suomen virallisesta juhlaelokuvasta. Kaikkinensakin Spede-tuotannon itsereflektiivistä metakerrontaa on tutkittu ja huomioitu aivan liian vähän. Mediatutkija Veijo Hietala on nähnyt, että ”Speden elokuvat tavallaan käyvät keskustelua paitsi ajankohtaisten ilmiöiden ennen muuta muiden elokuvien ja muun populaarikulttuurin kanssa”. Itsereflektiivisyys ja intertekstuaaliset viittauksethan jatkuivat vielä parhaimmissa Turhapuro-elokuvissakin 1970-luvun edetessä.

Harvinainen Spede-elokuva Pähkähullusta Suomesta tuli, sillä kriittiset aikalaiskriitikot suhtautuivat siihen peräti kohtalaisen innostuneesti. Aamulehden Matti Rosvall koki nähneensä hauskimman suomalaiselokuvan vuosiin ja jatkoi, että ” Pähkähullu Suomi on nokkela, varsinaiselta satiiriselta aineistoltaan hyvinkin pureva, vauhdikas ja suhteellisen tasapainoinen farssikomedia”. Kauppalehden Eero Tuomikoski kirjoitti nähneensä valmiin ja viimeistellyn elokuvan, jossa on ”sujuvasti yhteen nivottu kokoelma vitsejä turisti-Suomen myyteistä”. Vuosien 1983 ja 1994 televisioesityskertojen tiimellyksessä kritiikin ääni oli luonnollisesti muuttunut jo hieman erilaiseksi. Turhapuro-inhokkina tunnetuksi tullut Katso-lehden Markku Tuuli rohkeni kirjoittaa vuonna 1983, että ”Turhapuro-hölmöilyjen rinnalla Pähkähullu Suomi tarjoaa Spede-oivalluksia tuoreimmillaan. Sen virkeä irtonaisuus ja monien huulien lennokkuus on myöhemmistä elokuvista tyystin kadonnut”. Reipasta vuosikymmentä myöhemmin Kalevan Raimo Kinisjärvi luonnehti: ”Pähkähullu Suomi on kauniisti ikääntynyt kotimainen elokuvakomedia. Elokuvan historiasta ja kerrontatavoista tehdään pilaa siinä missä varsinaisesta aiheesta. Nopeatempoiselta leikkaukseltaan se on melko poikkeuksellinen kotimainen komedia. Kuvallinen ilottelu ei hidastu hetkeksikään, kiihtyy vain loppua kohti.”

Elokuvan onnistumiselle keskeisiä tekijöitä on myös leikkaaja Juho Gartz, jonka taidonnäyte Pähkähullu Suomi myös kiistatta on. Alkupuolen turboahdettu energisyys olisi helposti osaamattomamman leikkaajan käsissä levinnyt käsiin, puhumattakaan elokuvan loppuminuuttien uskomattomasta vyörytyksestä. Autenttiset dokumenttileikkeet nivoutuvat koomisesti yhteen Pohjalaisia (1936) ja Kulkurin valssi (1941) -elokuvista reväistyjen kohtausten kanssa. Näyttelijöistä Speden ja Simon suorituksessa on sopivaa kepeyttä, mutta sivurooleista mieleenpainuvimman tekee Veikko Sinisalo kiroilevana uudisraivaajana, Suohullu Pähkänä. Sinisalon välähdyksenomainen pyrähdys kierrätettiin vielä pari vuotta myöhemmin elokuvaan Pohjan tähteet (1969). 

2000-luvulla Pähkähullu Suomi on nikottelematta hyväksytty osaksi suomalaisen (kultti)elokuvan klassikkokaanonia. Tuoreesta arvostuksen noususta kertovat monet seikat: Kansallinen audiovisuaalinen arkiston (entinen Suomen elokuva-arkisto) työstämä juhlakopio, Koulukinon elokuvakasvatuksellinen oppimateriaali, tuleva juhlanäytös Sodankylän elokuvajuhlilla sekä ennen kaikkea pääsy osaksi Sakari Toiviaisen toimittama Sata vuotta – sata elokuvaa -teosta, joka kokosi suomalaisen näytelmäelokuvan satavuotisen historian kunniaksi sata merkittävintä kotimaista elokuvaa vuonna 2007. Tosin edellä mainitut seikat ovat vain selittelevää sanahelinää, sillä tärkein on edelleen itse elokuva, jonka koominen vetovoima on yhä vastustamaton.

- Otto Suuronen (1.5.2011) 

Pähkähullu Suomi

Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus: Jukka Virtanen. Käsikirjoitus: Jukka Virtanen, Ere Kokkonen & Pertti Pasanen. Kuvaus: Osmo Harkimo, Kari Sohlberg. Lavastus: Aimo Pöyhönen. Musiikki: Jaakko Salo. Leikkaus: Juho Gartz. Pääosissa: Spede Pasanen (hiusöljymiljonääri William Njurmi), Simo Salminen (Simo, kulkuri / ”chanson-laulaja Pierre Dumas”), Esko Salminen (Luigi Cravatto, Njurmen henkivartija), Leo Jokela (”herra keskivertosuomalainen”, tyypillinen suomalainen veronmaksaja), Toivo Mäkelä (pääministeri), Jukka Virtanen (elokuvaohjaaja Jukka Lahtinen alias Top Secret Agent 1 AE Q), Ere Kokkonen (elokuvatuottaja Erkki Sormio alias Top Secret Agent 2 OE Q), Tarja-Tuulikki Tarsala (Miss Smith, William Njurmen sihteeri), Marja-Liisa Ståhlberg (Miss Suomi), Marita Nordberg (talon tyttö), Pirjo Pasanen (Kielo Joki), Pentti Irjala (autoileva herra), Timo T. Kaukonen (ministeri), Matti Dahlberg (ministeri), Heikki Kuvaja (ministeri / hirviporukan jäsen), Paavo Huuskonen (ministeri), Raimo Virtanen (hirviporukan pomo), Anssi Kukkonen (urheiluselostaja), Heikki Kahila (tv:n uutistenlukija), Osmo Harkimo (salapoliisi), Antti Tarkiainen (tappelija lavalla), Paula Rosti (elokuvatyttö Paula Rosti, Top Secret Agentsien apuri), Marja Janhunen (tarjoilija saluunravintolassa), Veikko Sinisalo (”Suohullu Pähkä”). Helsingin ensiesitys: 25.8.1967 Rea, Tuulensuu, Ritz. Televisioesitykset: 14.12.1970 MTV1, 13.8.1973 MTV1, 30.6.1977 MTV2, 30.6.1983 MTV2, 13.2.1994 MTV3, 6.12.2001 MTV3, 1.8.2004 MTV3, 7.5.2006 MTV3. S. 84 min 

Lähteet:

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (2005). Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.

Elonet / Pähkähullu Suomi. http://elonet.fi/title/ek2iuq/

Suomen kansallisfilmografia 7: vuosien 1962-1970 suomalaiset kokoillan elokuvat (1998). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Toiviainen, Sakari: Sata vuotta - sata elokuvaa (2007). Suomalaisen kirjallisuuden seura/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.