maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 parhaat elokuvat

Vuonna 2018 Suomessa teatteriensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:

Luca Guadagnino: Call Me by Your Name
Kipeä, rakastettava ja ihanan todellinen. Tuotteliaan Luca Guadagninon rakkauselokuva kesän pysähtyneisyydestä välittyy katsojalle konkreettisena ja kirkkaana kokemuksena. Hienolla soundtrackilla (erityisesti Sufjan Stevensin Mystery of Love) siunattu elokuva on voimallinen kokemus, joka jää elämään katsojan tajuntaan pitkäksi aikaa.

Paul Thomas Anderson: Phantom Thread
Aiemminkin loisteliaita elokuvia tehnyt Paul Thomas Anderson (Magnolia, There Will Be Blood) vyörytti valkokankaalle ehkä uransa mestarillisimman elokuvan vallankäytön ja dominoinnin kuvauksella Phantom Thread. Hienovaraisen tarkalla näyttelijäntyöllä etenevä elokuva on rytmityksen taidonnäyte ja ennen kaikkea tyylikkyyden huipentuma.

Virpi Suutari: Yrittäjä
Tarkkanäköinen Virpi Suutari onnistuu jälleen rakentamaan vahvalla tarinalla ja kiehtovilla henkilöhahmoilla etenevän dokumentaarin, joka samalla tiivistää runsaasti suomalaisesta yhteiskunnasta 2010-luvun lopulla. Sanna Salmenkallion taianomaisella musiikilla etenevä Yrittäjä on suomalaisen dokumenttielokuvan tuorein mestariteos. Koskettava ja hauska elokuva, joka on samalla tekijänsä paras (soolo-)ohjaus. "Elokuva kuvaa ihmisiään niin todesti ja kunnioittaen, että heidän ponnistelujensa hartaus välittyy." -Antti Selkokari (Aamulehti, 22.3.2018).

Lynne Ramsay: You Were Never Really Here 
Cannesin elokuvajuhlilla jo vuosi sitten huomiota herättänyt You Were Never Really Here saapui Suomeen melkoisella viiveellä. Vahvana Taksikuski-pastissina alkava elokuva vääntyy voimakkaaksi väkivallan ja yksinäisyyden esseeksi psykologisena katselukokemuksena. Joaquin Phoenix sai henkisesti vaativasta roolista ansaitun parhaan miespääosapalkinnon Cannesissa.

Selma Vilhunen: Hölmö nuori sydän
Selma Vilhunen onnistui toisella pitkällä fiktiollaan täysosumaan, jonka vahva autenttisuuden tuntu perustuu vetäviin roolisuorituksiin (Rosa Honkonen, Jere Ristseppä). Ajan hengen läpivalaiseva Hölmö nuori sydän huokuu lämpöä ja hurmaa ymmärtäväisellä huumorillaan.

Vuoden 2018 vaikuttavin elokuvateatterielämys oli perfektionistisen Paul Thomas Andersonin Phantom Thread.  

Pinnan alta:
Katja Wik: Exfrun / The Ex-Wife
Espoo Ciné -festivaalilla esitetty Katja Wikin draama The Ex-Wife (Exfrun) on harvinaisen rehellinen elokuva. Se on myös teos, jonka jokaiseen henkilöhahmoon voi samaistua sukupuolesta riippumatta.

John Krasinski: A Quiet Place / Hiljainen paikka
Hyvän kauhuelokuvavuoden (Suspiria, Hereditary - Pahan perintö) intensiivisimmäksi katselukokemukseksi allekirjoittaneelle ylsi John Krasinskin huima tieteiskauhuelokuva Hiljainen paikka (A Quiet Place). Kiehtovasti hiljaisuudella leikittelevä elokuva oli paikoin niin jännittävä ettei elokuvateatterissa istuessa uskaltanut edes juoda.

Tulin osallistuneeksi myös cinefiili HT Nuotion kokoamaan Aktiivikatsojien vuosilistaan. Siellä listani näytti seuraavalta:

Parhaat vuonna 2018 ensiesityksensä saaneet elokuvat:
Yrittäjä [Entrepreneur] (Virpi Suutari, 2018) – DCP, Tampereen elokuvajuhlat
Hölmö nuori sydän [Stupid Young Heart] (Selma Vilhunen, 2018) – DCP, R&A, Helsinki
A Quiet Place [Hiljainen paikka] (John Krasinski, 2018) – DCP, Tennispalatsi, Helsinki
A Star is Born (Bradley Cooper, 2018) – DCP, Itis, Helsinki
Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut [Birds in the Earth] (Marja Helander, 2018) – DCP, Kino K-13, Helsinki
Roma (Alfonso Cuarón, 2018) – DCP, Bio Rex, Helsinki
Helsinki Mansplaining Massacre (Ilja Rautsi, 2018) – DCP, Kino K-13, Helsinki
Äiti ja maito [Mother and Milk] (Ami Lindholm, 2018) – Vimeo-screener
Bao (Domee Shi, 2018) – DCP, Kinopalatsi, Helsinki
BlacKkKlansman (Spike Lee, 2018) – DCP, CineStar Original, Berliini

Vanhemmat (2017-) ensikatsellut suosikit:
Phantom Thread (Paul Thomas Anderson, 2017) – DCP, Kino Tapiola, Espoo
Under sandet [Land of Mine] (Martin Zandvliet, 2015) – DVD
Call Me By Your Name (Luca Guadagnino, 2017) – DCP, Tennispalatsi, Helsinki
Exfrun [The Ex-Wife] (Katja Wik, 2017) – DCP, Espoo Ciné
Forgotten Silver [Unohdetut kuvat] (Peter Jackson, 1995) – DVD
Mies tältä tähdeltä (Jack Witikka, 1958) – 35 mm, Orion, Helsinki
The Death of Stalin (Armando Iannucci, 2017) – DCP, Kinopalatsi, Helsinki
Nyrkin ja hellan välissä [Between the Fist and the Stove] (Marja Pensala, 1997) – Yle Areena
Splendor (Ettore Scola, 1989) – 35 mm, Orion, Helsinki
Filmworker [Elämäni Kubrickin palveluksessa] (Tony Zierra, 2017) – Yle Areena

Näkemiin 2018 - kuulemiin 2019.

torstai 6. joulukuuta 2018

Eino Kaipainen -seminaari Joutsan Joutopäivillä 2018

Joutsan Joutopäivillä pidettiin legendaariselle näyttelijä Eino Kaipaiselle omistettu seminaari kesällä 2018. Toimin joutsalaislähtöisenä cinefiilinä seminaariohjelman ideoijana ja vetäjänä. Tähän yhteyteen kirjoitin Eino Kaipaisen uraa kartoittavan ja miehen Joutsassa asumisen vaiheista kertovan pohjustuksen, joka on luettavissa alta. Seminaarissa puhuivat lisäkseni suomalaisen elokuvan studiokauden asiantuntijat Sisko Rytkönen ja Aarne Day.

Suomalaisen elokuvan studiokauden tähtinäyttelijän Eino Kaipaisen (1899-1995) näyttelijäkuvasta on kirjoitettu Suomalaisten filmitähtien kulta-aika -kirjassa (2014) seuraavasti: ”Perisuomalaiseksi, rehelliseksi ja hiljaiseksi miesten mieheksi tituleeratun Kaipaisen leveät hartiat ja harras katse sopivat vakaviin rooleihin, joita tarvittiin erityisesti sodan jälkeiseen kansallisen itsetunnon kohottamiseen”. 

Miltei vuosisadan mittaisen elämän elänyt Kaipainen ehti tehdä työuraa ensin vääpelinä ja sitten poliisikomisariona 1920-30-luvuilla, ennen kuin luova ala vei mennessään. Kaipainen nousi kotkalaisilta harrastelijanäyttämöiltä suomalaisen elokuvan tähtinäyttelijäksi 1930-luvun lopulla. Uraa elokuvanäyttelijänä kertyi häkellyttävästi viideltä eri vuosikymmeneltä, 1930-luvun puolivälistä aina 1970-luvun loppuun saakka. Keskeisinä rooleina jäyhät maalaismiehet tai kansalliset ikonit kuten J.L. Runebergin rooli peräti kahdesti, elokuvissa Runon kuningas ja muuttolintu (1940) ja Ballaadi (1944). Yli puolesta sadasta roolisuorituksesta Kaipainen nosti mieluisammaksi pääosan Mika Waltarin tekstin pohjalta valmistuneessa Wilho Ilmarin ohjaamassa draamassa Vieras mies tuli taloon (1938). 

Palataan kuitenkin hetkeksi ajassa tuntuvasti taaksepäin… Millaisin askelin suomalainen elokuva nousi kohti studiokauden kukoistustaan 1900-luvun alussa? Millaisessa elokuvallisessa maisemassa Eino Kaipainen aloitti uraansa tulevana filmitähtenä 1930-luvun puolivälissä? Lopuksi kerron myös Eino Kaipaisen vaiheista Joutsassa.

Elokuva tai elävät kuvat rantautuivat Suomeen melko pian maailmanvalloituksellaan kesäkuun lopulla 1896 Lumiére-veljesten maahantuomana. Esityspaikaksi oli valittu Helsingin vanhan Seurahuoneen Sofia-sali. Numeroidut paikat saliin maksoivat kaksi markkaa, numeroimattomat puolta vähemmän. Samalla summalla, kahdella markalla, oli viereiseltä torilta voinut edellisenä päivänä ostaa 10 kiloa kuivaa ruisleipää, kaksi tiuta munia, 8 kiloa sipuleita tai 20 kiloa timoteiheinää. Ensimmäinen esitys alkoi klo 5 iltapäivällä. Samaan aikaan pohti 14. yleinen raittiuskokous Porissa kysymystä: mihin keinoihin oli ryhdyttävä, että saataisiin naistarjoilijain pitäminen ravintoloissa ehkäistyksi?

Joutsassa ensimmäinen elokuvaelämys koettiin paikallishistoriikin mukaan 5.10.1913 Joutsan Työväentalolla.

Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto käynnistyi viinasta, komedialla Salaviinanpolttajat vuonna 1907, käytännöllisesti katsottuna myöhässä verrattuna muuhun Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Suomeen ei vielä 1910-luvulla syntynyt samanlaista suuren mittakaavan elokuvateollisuutta kuin lähinaapureihimme Ruotsiin, Tanskaan tai Venäjälle. Dokumentti- ja uutisfilmituotanto kasvoi varsin huomattavaksi, olihan tiettävästi ensimmäinen Suomessa kuvattu elokuvakin ollut dokumentaarinen Nikolainkadun koulun koulunuorisoa välitunnilla vuodelta 1904, mutta näytelmäelokuvatuotanto oli vielä yhtiöiden liiketoiminnan kannalta marginaalista toimintaa. Suomalaisen elokuvan pioneerikaudella vuosina 1907-1916 valmistui 25 näytelmäelokuvaa, jotka ovat valitettavasti lähes täydellisesti tuhoutuneet. 

Haaveet teollisesta elokuvatuotannosta katkesivat vuonna 1916 Venäjän viranomaisten maailmansodan vuoksi määräämään kuvauskieltoon. Näihin vaiheisiin päättyi autonomian ajan kausi, ja kotimainen näytelmäelokuvien tuotanto pääsi uudelleen käyntiin vasta Suomen sisällissodan jälkeen vuonna 1919.

Elokuvatekniikka, tuotanto-olosuhteet ja elokuvien esittäminen alkoivat kehittyä harppauksin 1910- ja 20-luvuilla. Ensimmäinen suomalainen elokuvastudio valmistui vuonna 1916 (eli juuri ennen Venäjän vallan kuvauskieltoa) ja vuonna 1919 perustettiin Suomen Filmikuvaamo, jonka pohjalle kehittyi 1921 Erkki Karun perustama Suomi-Filmi, suomalaisen elokuvan pitkäaikaisin tuotantoyhtiö.

Äänielokuva tuli Suomeen muutaman vuoden jälkijunassa. Jos äänielokuvan syntyhetkeksi määritetään yhdysvaltalainen musiikkielokuva Jazzlaulaja (The Jazz Singer) vuodelta 1927, kotimaisen äänielokuvan kausi alkoi Suomessa vuoden 1931 alusta. Äänielokuvan myötä syntyivät kielimuurit, mikä vahvisti kansallisen elokuvan asemaa. Kuitenkin äänielokuvan kauden alkaessa ennustettiin, että pienten maiden filmituotanto loppuisi. Käytännössä kävi päinvastoin. Puhuttu äidinkieli takasi kotimaiselle elokuvalle suosion, joka keskimääräisesti ylitti maahantuodun ohjelmiston. Se takasi elokuvissa kansallisen moninaisuuden säilymisen.

1930-luvulla Suomen elokuva-alaa lähes yksin hallinneen Suomi-Filmin rinnalle kohosi hiljalleen Suomen Filmiteollisuus, jonka johtoon nousi legendaarinen T.J. Särkkä. Äänielokuvan myötä musiikkielokuvista ja seurapiirikomedioista tuli merkittävä lajityyppi myös Suomessa. Kevyen ja sujuvalla kerronnalla etenevän komedian osaajaksi erikoistui Valentin Vaala elokuvillaan Vaimoke ja Mieheke (jotka molemmat valmistuivat vuonna 1936). Vaalan ohjauksessa 1930-luvun puolivälin ohjauksessa Kaikki rakastavat valkokankaan rakastavaisiksi löysivät ikonisesti toisensa myös Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Ansa Ikosesta tuli myös Eino Kaipaiselle läheinen näyttelijäkollega, sillä he esiintyivät peräti kahdeksassa yhteisessä elokuvassa.

1930-luvun alkupuoliskolla katsomot alkoivat täyttyä kotimaisen elokuvan katsojista, vaikka pula-aika heikensikin myös elokuva-alan kehitystä. Vuonna 1934 valmistuneen Risto Orkon Siltalan pehtoorin arvioidaan ylittäneen ensimmäisenä suomalaisena elokuvana miljoonan katsojan rajan, mikä tarkoitti silloin neljännestä koko kansasta. Aktiivisia tekijöitä olivat Orkon ja Vaalan lisäksi mm. Erkki Karu, Jaakko Korhonen ja Kalle Kaarna. Ensimmäisenä suomalaisena naisena pitkän näytelmäelokuvan ohjaajaksi ennätti Glory Leppänen elokuvalla Onnenpotku vuonna 1936. 

1930-luvun  käännyttyä jälkipuoliskolle suomalainen elokuva astui studiokautensa kultaisimpaan aikakauteen ja suomalaisen näyttelijätähtikultin nousuun, jonka osana vuonna 1936 kuuluisuuteen kohosi myös Eino Kaipainen saatuaan pääosan eli Jussin roolin Suomen Filmiteollisuuden elokuvassa Pohjalaisia. Tästä yhteydestä alkunsa sai myös suomalaisen elokuvan merkittävin palkinto, Jussi-patsas, sillä taiteilija Ben Renvallin muotoileman kipsipatsaan esikuvana on juurikin Kaipaisen esittämä Pohjalaisten Jussi.

Eino Kaipaisen pojan, Jorma Kaipaisen, muistelmateoksen mukaan Eino Kaipaisesta ja hänen Elina-vaimostaan tuli kesäjoutsalaisia seudulta löytyneen rantamökin myötä. Aiemmin saaristolaiselämää viettäneet Kaipaiset ostivat kesämökin Viherinjärven rannalta jääkärieversti Iivari Kauraselta vuonna 1946. Luonnonkauniilla alueella Joutsan Niittyniemessä Eino ja Elina Kaipainen viihtyivätkin yli 20 vuotta kesäjoutsalaisina. Elokuisin Einon jo palattua Helsinkiin teatterityön äärelle Elina-vaimo jäi usein viikoiksi kesämökille. Tällöin Elina-vaimolla oli tapana ripustaa mökille vievän polun varteen narulla Einon suurimmat housut muka kuivamaan, pelotukseksi kutsumattomille vieraille.

Eino Kaipaisen siirryttyä teatterinäyttämöiltä eläkeläiseksi vuonna 1967 Kaipaiset muuttivat pysyvämmin Joutsaan Myllylahden rannalle sijainneeseen omakotitaloon, jossa taloremonttia ja tontin muokkausta riitti. Kaipainen ravisti silloin kerralla pääkaupungin teattereiden, filmistudioiden, näyttelijäliiton ja seuraelämän rasitukset selästään. Taakse jäivät Suomen Filmiteollisuuden kohtaloksi vuonna 1965 koitunut katkera konkurssi ja alaa vuosina 1960-luvun puolivälissä kuohuttanut näyttelijälakko. Kaipaiset viihtyivät Joutsassa ympärivuotisesti kahdeksan vuotta, vuodet 1967-75, joiden aikana Eino osallistui paikkakunnan rientoihin mm. ohjaamalla harrastelijanäytelmän ja toimimalla Lions Club Joutsan jäsenistössä. Rauhallinen maaseutuelämä oman puutarhan ja kalastuksen sekä talvella hiihdon ja lumitöiden parissa sopi eläkeläispariskunnalle erittäin hyvin. Kaipainen, joka oli vielä seitsemänkymppisenä rautaisessa kunnossa, olikin tuttu näky Joutsan kumpuilevilla hiihtoladuilla.

Kaipaisten asuintalon rantasauna ikuistettiin myös filmille, kun Matti Kassila vieraili työryhmänsä kanssa paikkakunnalla komediaelokuvansa Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin tiimoilta. Agapetuksen tekstin pohjalta filmatisoitu elokuva kuvattiin pääosin Joutsan naapurikunnassa Luhangassa kesällä 1971, mutta myös Joutsa sai valkokangasnäkyvyyttä Kaipaisen rantasaunalla kuvatuissa kohtauksissa.     

Tekstin kirjallisina lähteinä olen käyttänyt seuraavia:
Antti Niemisen kirjallinen tiedoksianto Kaipaisten kesämökistä (11.7.2018)
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkisto kanssa, Helsinki 2005)
Elonet. http://www.elonet.fi/fi
Heiskanen, Outi & Vase, Kai: Suomalaisten filmitähtien kulta-aika (Tammi, Helsinki 2014)
Honka-Hallila, Ari, Laine, Kimmo & Pantti, Mervi: Markan tähden: Yli sata vuotta suomalaista elokuvahistoriaa (Turun yliopisto. Täydennyskoulutuskeskus, Turku 1995)
Joutsan kirja  (toimittanut Matti Musikka) (Joutsan kunta ja seurakunta, Joutsa 1976)
Kaipainen, Jorma (toimittanut Elina Saksala): Eino Kaipaisen elämän kuvia: poikansa silmin (Omakustanne, Espoo 1999)
Suomen kansallisfilmografia 8: 1971-80 (Suomen elokuva-arkisto/Edita, Helsinki 1999)
Uusitalo, Kari: Eläviksi syntyneet kuvat: Suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930 (Otava, Helsinki 1972)