Muistoissamme elokuvaneuvos Kari Uusitalo (1933-2025)

Suomalaisen elokuvan historiankirjoituksen perustanlaskija ja Suomen elokuvasäätiön pitkäaikainen työntekijä, elokuvaneuvos Kari Uusitalo on kuollut 92-vuotiaana.

Viipurin läänin Pyhäjärvellä 14.7.1933 syntyneelle Kari Uusitalolle kotimainen elokuva oli elämäntyö ja intohimo. Rakkaus elokuvaan syntyi 9-vuotiaana, jolloin evakkopoika näki ensimmäisen elokuvansa, Orvo Saarikiven Oi, aika vanha, kultainen…! (1942). Lähikuva-lehdessä (3/1990) Uusitalo muisteli ensikokemustaan: ”Olimme silloin sotaa paossa evakkona Alavuden Sulkavankylässä ja sieltä oli lähimpään elokuvateatteriin Kino Kytöön Alavuden asemalle 22 km. Eräänä sunnuntaiaamuna sain kuulla, että lähtisimme joukolla elokuviin; eräs minua monia vuosia vanhempi evakkotyttö lupasi ottaa minut polkupyörän tarakalle. Ensimmäinen elokuva oli kotimainen Oi, aika vanha, kultainen…!” 

Uusitalon ammatillinen ura elokuvan parissa lähti liikkeelle 1950-luvun puolivälissä Suomen Filmiteollisuuden (SF) studioapulaisena. SF:n jälkeen Uusitalo työskenteli Suomi-Filmissä filmitoimittajana, lyhytelokuvien käsikirjoittajana, leikkaajana ja lopuksi ohjaajana. ”Elokuvan korkeakoulu” jatkui tuottaja Veikko Laihasen palveluksessa 1960-luvulla, jolloin valmistui mm. ensimmäinen suomalais-yhdysvaltalainen yhteistuotanto, Palmer Thompsonin ja Åke Lindmanin ohjaama toimintaelokuva Juokse kuin varas (1964). Uusitalo toimi elokuvan leikkaajana ja käsikirjoituksen suomentajana. Samaan aikaan hänen kiinnostuksensa kotimaisen elokuvan historiaa kohtaan alkoi konkretisoitua kirjaksi. Suomalaisen elokuvahistorian kantateos, Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet 1896-1963 (1965), loi pohjan Uusitalon tuotteliaalle kirjalliselle uralle.

Mika Waltari ja Kari Uusitalo vuonna 1962

Vuosiksi 1966-70 Uusitalo palasi vielä Suomi-Filmiin, nyt kulttuuri- ja opetuselokuvaosaston päälliköksi. Tulevan elokuvaneuvoksen perusteellisen arkistotyön tuloksena syntyi sarja dokumentaareja Suomen historian vaiheista: mm. kolmiosainen Suomen itsenäisyys (1967) ja Mannerheim – Suomen marsalkka (1968), joka oli ainut 1960-luvun lopulla elokuvateatterilevityksen saanut pitkä kotimainen dokumenttielokuva.

15.10.1969 perustetun Suomen elokuvasäätiön ensimmäisenä työntekijänä, asiamiehenä, Uusitalo aloitti helmikuussa 1970. Ensimmäiset kaksi viikkoa uusi kulttuuripoliittinen toimija matkasi Uusitalon mustassa salkussa Suomi-Filmin ja hänen Hyvinkäällä sijaitsevan kotinsa välillä. Asiamiehenä (1970-74) ja pääsihteerinä (1975-83) hän oli luomassa suomalaiselle elokuvalle ja elokuva-alalle kivijalkaa, tukijärjestelmää. Uusitalo loi ja kehitti malleja, jotka yhä ovat elokuvasäätiön olennaista ydintä: kotimaisten elokuvien ennakkorahoitus, elokuvateatterikatsojatilastointi ja suomalaisen elokuvan kulttuurivienti.

”[E]i minua johtaminen oikeastaan kiinnostanut. Minua kiinnosti kotimainen elokuva. En koskaan ajatellutkaan lähteväni tavoittelemaan toimitusjohtajan paikkaa.” – Kari Uusitalo (teoksessa Elokuvasäätiön tuella – Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019 (SKS, 2019)

Elokuvasta kirjoittaminen jatkui: vuosina 1972-84 Otavan ja Suomen elokuvasäätiön kustantamissa kirjoissa Uusitalo tutki suomalaisen elokuvan historiaa vieläkin laajemmin ja seikkaperäisemmin. Pienen kielialueen elokuvaa tutkivat monografiat ovat maailmankin elokuvakirjallisuudessa perinpohjaisuudessaan ainutlaatuisia.

Leikkaaja Taina Kanth ja ohjaaja Uusitalo 

Työura Suomen elokuvasäätiössä eteni lopulta tutkijaksi (1988-98). Uusitalo oli käynnistämässä Suomen elokuva-arkiston kanssa 12-osaista Suomen kansallisfilmografia -kirjasarjaa, jonka päätoimittajana hän toimi eläköitymiseensä saakka. Vuosikymmenten varrella elämäkertoja syntyi mm. T.J. Särkästä (1975), Risto Orkosta (1999) ja Aarne Tarkaksesta (2006). Kotimaisen elokuva-alan yhdistyksistä ja yrityksistä syntyi useita historiikkeja. Tietokirjojen ohessa Uusitalo toimitti lisäksi peräti neljä elokuvakaskukokoelmaa sekä elokuvavisailukirjan. Lisäksi hän esitteli kotimaisia elokuvia televisiossa, luennoi suomalaisen elokuvan historiasta elokuva- ja mediakouluissa, toimitti Mitä Missä Milloin -teosten elokuvaosiot vuosien ajan ja kirjoitti kolumneja ja arvosteluja kotimaisesta elokuvasta julkaisufoorumeina mm. Kinolehti ja Hyvinkään Sanomat. Elokuvaneuvoksen arvonimi Uusitalolle myönnettiin vuonna 1990 ja Leijonan I luokan ritarimerkki vuonna 2019.

Kari Uusitalon aito rakkaus kotimaiseen elokuvaan toimii yhä inspiraationa ja johtotähtenä kaikille suomalaiseen elokuvaan intohimoisesti suhtautuville ja sen historiasta kiinnostuneille. Kun Uusitalo esiteltiin yleisötilaisuuksissa mainesanalla ”suomalaisen elokuvan kävelevä tietosanakirja”, hänellä oli tunnettuna humoristina tapana lisätä ”Joo – nahkaselkäinen laitos!”. 

Uusitalo kannusti uusia elokuvantekijöitä ja seurasi alaa vielä pitkälle 2020-lukuun tultaessa. Hän kävi Tampereen elokuvajuhlilla, Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla ja kotimaisten elokuvien pressinäytöksissä aina koronapandemiaan saakka. Vielä 90-vuotiaana evakkopojasta elokuvaneuvokseksi kohonnut Uusitalo huvitteli katsomalla videolta vanhoja kotimaisia elokuvia aikajärjestyksessä. 

”Elokuva, nimenomaan kotimainen, on ollut sekä elämäntyöni että ehkä tärkein harrastukseni. Kun katson taaksepäin, olen iloinen siitä, että toukokuussa 1955 keksin hakeutua kesätöihin Liisankadun SF-halleille. Siitä kaikki alkoi…” -Kari Uusitalo (haastattelu Rami Nummen ja Hanna Dahlroosin toimittamasta teoksesta Elokuvaneuvoksen kynästä (Kustantamo Helmivyö, 2025)

Otto Suuronen 25.9.2025

(Teksti on julkaistu Suomen elokuvasäätiön muistokirjoituksena 25.9.2025)

Lähteet:
Elokuvaneuvoksen kynästä: Elokuvakritiikkejä vuosilta 1979-1993. Toim. Rami Nummi & Hanna Dahlroos (Kustantamo Helmivyö, 2025)
Elonet / Kari Uusitalo. https://elonet.finna.fi/Search/Results?limit=20&lookfor=kari+uusitalo&type=AllFields&filter%5B%5D=%7Eauthor2_id_str_mv%3A%22kavi.elonet_henkilo_117553%22. Linkki tarkistettu 25.9.2025
Kinnunen, Kalle: Elokuvasäätiön tuella. Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969–2019 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019)
Uusitalo, Kari: Elämäni Karina – Evakkopojasta elokuvaneuvokseksi (omakustanne, 2001)

PS: Hienon muistokirjoituksen kynäili myös Suomen elokuva-arkiston/Kansallisen audiovisuaalisen arkiston/Kansallisen audiovisuaalisen instituutin eläköitynyt johtaja (1993-2022) Matti Lukkarila. Tekstissä Lukkarila kuvaili Uusitaloa tyhjentävästi suomalaisen elokuvan pitkäaikaisimmaksi ja merkittävimmäksi puolestapuhujaksi: "Kari oli kävelevä elokuvan tietopankki, jonka ilmiömäinen muisti ei pettänyt. Hänen tietämyksensä perustui paitsi omakohtaisiin kokemuksiin eri elokuvatuotannoissa ja -yhtiöissä myös väsymättömään tiedonkeruuseen. Kari Uusitalo oli arkistoihminen, kronikoitsija ja ensyklopedisti par excellence."

Kari Uusitalo Suomen elokuvasäätiön 50-vuotisjuhlavuonna hänen kunniakseen nimetyn neuvotteluhuoneen edessä 15.10.2019

Suomalaisen kulttuurin puolesta

Viimeisen viikon aikana sisälläni on kuohunut, koska Suomessa alkaa olla paha valuvika, jonka en toivoisi tästä enää etenevän. Se on avoimen väheksyvä ja pahimmillaan vihamielinen puhe suomalaisesta kulttuurista.

Voi olla pateettisesti ilmaistu, mutta kysymys suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta on minulle elämän ja kuoleman kysymys. 

Miksi? Koitan avata.

Tuusulassa kesäkuussa 2022 

Esimerkkejä, joita voisi pitää sumeilemattoman isänmaallisinakin: jokainen itsenäisyyspäiväni alkaa kuuntelemalla Jean Sibeliuksen Finlandian, Eino Leinon, Tove Janssonin, Minna Canthin ja suomalaisen kulttuurin liputuspäivät liikuttavat minut ylpeydestä, eräästä nurmijärveläisestä kraatarinpojasta puhumattakaan – 11-vuotiaan poikani toinen nimi on Aleksis, köyhää kansanosaa ymmärtäneen suomenkielisen kulttuurin esitaistelijan kunniaksi. Minusta on upeata, että edes yhdellä suomalaisella elokuvalla on sellainen sementoitunut paikka suomalaisessa alitajunnassa kuin se, että Edvin Laineen Tuntemattoman sotilas (1955) tulee joka vuosi televisiosta itsenäisyyspäivänä. Peter von Baghin kulttuurihistoriallinen tv-sarja Sininen laulu (2003-2004) on ehkä suurin ylistys suomalaisuudelle mitä voi olla. Sitäkin voisi esittää puolustusvoimien juhlaparaatin jälkeen joka vuosi televisiosta, jotta muistutettaisiin samalla Winston Churchilliä lainaten, että ”Minkä takia me sitten sodimme ellemme kulttuurimme takia.”

Olen työskennellyt pian parikymmentä vuotta suomalaisen elokuvan parissa. Se on ollut ilo ja etuoikeus. Oppivuodet ensin Suomen elokuva-arkistossa esitystoiminnan ja arkistoavustamisen parissa ja sen jälkeen Suomen elokuvasäätiön kansainvälisellä osastolla. Olen edistänyt suomalaisen elokuvan kansainvälistymistä ja mahdollistanut suomalaisten elokuvantekijöiden tietä esimerkiksi Cannes-voittajiksi ja Oscar-ehdokkaiksi. Ensimmäisiä ammattilaisaskeleita ottavia tekijöitä ja hyvinkin ruohonjuuritasolta tukien olen edistänyt kulttuurivientiä lyhyt- ja dokumenttielokuvien kautta.

Olen kuunnellut kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten haltioituneita puheita Aki Kaurismäen tuotannosta, suomalaisista dokumenttielokuvista, suomalaisesta arkkitehtuurista ja kuvauspaikkojen kauneudesta.

Vapaaehtoispohjalta (rakkaudesta lajiin!) olen kotimaassani työskennellyt elokuvateatterissa, musiikki- ja elokuvafestivaaleilla, kuratoinut näytöksiä, kirjoittanut kulttuurikritiikkiä ja näytösesitteitä 13-vuotiaasta alkaen, toiminut elokuvafestivaalin hallituksessa, isännöinyt ja haastatellut elokuvantekijävieraita jne. Toimittanut 17 vuotta (!) enemmän tai vähemmän aktiivisesti elokuvaan ja populaarimusiikkiin keskittynyttä blogia ja nelisen vuotta elokuva-aiheista podcastia. Jo 15-vuotiaana olin perustamassa Keski-Suomen elokuvakeskusta, koska miksi ei!

En omista autoa, en kesämökkiä, en venettä. Tätä nykyä en juurikaan mm. ilmastosyistä lentomatkusta vapaa-ajan merkeissä. Merkittävin osa tuloistani asumisen ja elämisen lisäksi menee kulttuuriin, olipa kyse pääsylipuista tai fyysisistä kulttuurituotteista. Kulttuuri on tarjonneet minulle läheisten ihmisten ja luonnon lisäksi syyn elää.

”Sieltä mistä minä olen kotoisin…”

Tulen pieneltä paikkakunnalta Keski-Suomesta, Joutsasta. Vuonna, jolloin synnyin, Joutsaan perustettiin kunnallinen elokuvateatteri. Paikallisen kulttuurisihteerin (ikuinen kiitos Eero Peltoniemi) sinnikkyydellä ja kunnallispoliittisella myötämielisyydellä elokuvien esitystoiminta jatkui pitäjässä, jossa sille oli vahva traditio (uskokaa tai älkää, Joutsassa toimi ennen television läpimurtoa peräti kaksi elokuvateatteria). Kunnan merkittävän tuen lisäksi Joutsan Kino alkoi välittömästi saada (ja saa yhä) alueellista toimintatukea ja investointi- ja laitehankintatukea Suomen elokuvasäätiöltä.

Joutsan Kinosta tuli kunnankirjaston ohella itselleni merkittävin väylä ulkomaailmaan. Siellä minä katsoin valkokankaalta amerikkalaisen valtavirtaelokuvan rinnalla Turhapurot, Körmyt, Häjyt, Pitkän kuuman kesän, Pelon maantieteen, Bad Luck Loven, Aleksis Kiven elämän jne. Filmiltä esitettäviä kopioita odotettiin sen puoli vuotta, kun ne kaupungeista joutivat maaseudulle. Elokuvallisilla tarinoilla Suomesta, suomalaisista ja suomeksi oli erityinen arvonsa Jurassic Parkin ja Star Warsin keskellä. Seurasin lapsuudesta teiniksi kuinka suomalainen elokuva nousi lama-ajan ahdingosta vuosituhannen vaihteen suomalaisen elokuvan buumiin, joka on kantanut uskomattomalla tavalla tänne asti. Vuonna 1994 kotimaisen elokuvan katsojaosuus elokuvateatterissa oli noin 4 %, henkitoreissa, vuonna 2024 se oli 32 %. Eurooppalaisessa mittauksessa aivan kärkiluokkaa, eli toisin sanoen, suomalaiset katsovat kotimaisia elokuvia paljon.

1960-luvun lopulla Suomen valtio ilmaisi tahtonsa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Kansallisen elokuvan merkitys koettiin vahvaksi, sellaiseksi mitä piti vaalia. Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli uusi linjanveto.

Jo tätä aiemmin 1950-luvun puolivälin jälkeen joukko suomalaisia elokuvaintoilijoita oli perustanut Suomen elokuva-arkiston kootakseen filmejä, tietoa, kirjallisuutta ja esineistöä elävän kuvan historian vaalimiseksi. Luodakseen historiapohjan kansalliselle elokuvalle.

Nyt näyttää vahvasti siltä, että nykyinen hallitus tekee kaikkensa kaiken tämän murentamiseksi. Elokuva-arkiston ennestäänkin tukala asema silppuroidaan osaksi Taide- ja kulttuurivirastoa.

Olen aina ollut kiinnostunut suomalaisesta elokuvasta. Silloinkin kun se muille ikätovereille saattoi olla ”tylsää paskaa” tai ”replikoitu niin epäluontevasti, että etoo”. Minusta se on aina ollut puolustamisen arvoinen asia. Välillä jopa niinkin puolustamisen, että työ ja vapaa-aika ovat menneet mielenterveyden kannalta vähemmän iloisesti sekaisin.

Mitä sinä niistä elokuvateattereista välität, onhan meillä suoratoisto?

Elokuvateatteri on elokuvan esittämisen koti ja ensisijainen muoto, tunteiden temppeli. Elokuvat tehdään valkokankaalta katsottavaksi ja kuultaviksi, ei mobiililaitteilta tihrustettaviksi postimerkeiksi. Korona-aika passivoi ihmiset palvomaan suoratoistojättejä, joita ei minkään kansallisen kulttuurin edistäminen kiinnosta tuon taivaallista. Tai jos kiinnostaa, se on pitkälti amerikkalaisen massaviihteen edistäminen. Samalla Suomen hallitus tuumii, että suomalaisen elokuvakulttuurin monimuotoisuuden voisi jättää kaupallisten kansainvälisten toimijoiden varaan.

Olen usein kokenut oloni pääkaupungissa jotenkin yritteliääksi sivulliseksi, kirkonkylän pojaksi, joka ei kuulu joukkoon, mutta elokuvateatteri ei koskaan ole hylännyt minua.

Minä en ymmärrä politiikasta juuri mitään, sen myönnän auliisti, enkä herkkänä ihmisenä edes kilpaile siinä besserwissereiden kanssa. Kansallistunne syntyy kyllä satunnaisesti urheilunkin kautta, mutta elämää merkitsevällä tavalla se syntyy suomalaisen luonnon ja kulttuurin kautta. Kulttuurin sisään on rakennettu tarina tästä kansasta. Suomalainen kulttuuri kertoo enenevissä määrin meidän kaikkien tarinat.

Suomessa on pian EU:n ylivoimaisesti korkein arvonlisävero kirjoille. Muissa EU-maissa katsotaan, ettei kirjaa, lukutaitoa ja sivistystä kannata ulosmitata veropaineella. Hallitusohjelmassa on korostettu lasten ja nuorten lukutaidon merkitystä – ja tämä näkyy, miten? Kirjojen alv:n nosto johti siihen, että verottaja on tämän vuoden alusta saanut myydystä painetusta kirjasta useimmissa tapauksissa enemmän kuin itse kirjailija.

Lukekaa lapsillenne suomalaista kirjallisuutta vauvasta alkaen, katsokaa Pikku Kakkosen suomalaisia lastenohjelmia, käykää katsomassa suomalaisia koko perheen elokuvia ja teatteria kaikissa lajityypeissään, konserteissa jne. Näiden kautta syntyy suhde kansalliseen kulttuuriin ja kieleen (tai kuten Suomessa, kansalliskieliin!).

Itse mesenoin viime viikolla suomalaista indie-rahoitteista genre-elokuvaa, postiluukustani kolahti tänään suomalaisen musiikkijournalismin viimeisiä pitkän linjan airueita eli Soundi ja käärinpä nyt hihat, jotta vapaa-ajan merkeissä lähestyn henkilökohtaisesti sähköpostilla kansanedustajia ja heidän avustajiaan. Teenpä osani, jotta lapsellani ja mahdollisilla lapsenlapsilla olisi suomalaista kulttuuria sittenkin, kun tämä cinefiili kasvaa jo koiranputkea. 

Pohja se o miunkii säkis.

Suomen elokuvasäätiön historia

Suomen elokuvasäätiö varttui puolen vuosisadan ikäiseksi päälle vuosi sitten. Aihetta juhlittiin ennen pandemia-aikaa mm. Kino Reginassa järjestetyllä 50-vuotisjuhlaseminaarilla sekä Kalle Kinnusen toimittamalla oraalihistorialla Elokuvasäätiön tuella - suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019. Esiinnyin itsekin juhlaseminaarin osuudessa, jossa haastattelin toimittaja/tietokirjailija Kinnusta teoksen pohjalta. Haastattelu on nähtävissä Vimeosta.

Kirjoitin vastikään tiivistetyn 52-vuotishistorian elokuvasäätiön verkkosivuille.

"Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli päätös, joka ei ainoastaan ilmaissut julkisen vallan tahtoa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Se oli aivan uusi linjanveto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Nyt elokuvasta tuli jotakin, mitä piti vaalia."

Maan sisällä elokuva – Risto Jarva -palkinto 40 vuotta, Suomen elokuvasäätiö 50 vuotta

Elokuvaosakeyhtiö Filminorin perustaja ja visionäärinen elokuvaohjaaja Risto Jarva menehtyi auto-onnettomuudessa 16.12.1977. Vain 43-vuotiaana, kesken kiihkeän luomiskauden menehtynyt Jarva oli ehtinyt vaikuttaa suomalaisen elokuvan kentällä jo parikymmentä vuotta. Menetys oli mittaamattoman suuri, eikä vain taiteellisessa mielessä, vaan myös elokuva- ja kulttuuripoliittisesti.

Vuonna 1969 perustetussa Suomen elokuvasäätiössä ideoitiin edesmenneen ohjaajan muistoksi Risto Jarva -palkinto keväällä 1978. Alkuperäisissä säännöissä todettiin, että Suomen elokuvasäätiö asettaa Tampereen elokuvajuhlien yhteydessä jaettavaksi 30 000 markan suuruisen palkinnon kotimaisen lyhytelokuvan edistämiseksi. Tavoitteeksi asetettiin palkita suomalainen lyhytelokuva, joka persoonallisella tyylillään ja/tai sisällöllisellä omaperäisyydellä edistää lyhytelokuvaa omana taidemuotonaan. Alkuperäisissä säännöissä palkinnon ehtona oli, että palkitun tekijän tuli käyttää palkintosumma tekijän/tekijäryhmän uuden lyhytelokuvan tuotantoon.

Ensimmäinen Risto Jarva -palkinto jaettiin Tampereen elokuvajuhlilla helmikuussa 1979 Anssi Blomstedtin iskelmä- ja äänilevyteollisuutta kuvanneelle dokumentaarille Opeta mua rakastamaan (1978). Uuden tekijäsukupolven merkittävä esiinmarssi tapahtui Mika Kaurismäen Münchenin elokuvakorkeakoulun diplomityön, Valehtelija (1980), myötä. Vuoden 1981 Risto Jarva -palkintotuomariston mielestä ”Valehtelija kuvasi raikkaasti nuoren ihmisen identiteetin etsintää. Kohtaukset olivat luontevia ja kerronnallinen rytmi hallittu”. Kaurismäki oli nopein palkintorahan käyttäjä, sillä jo seuraavana vuonna kansainvälisen kilpailun parhaana fiktiona palkittiin dystooppinen Jackpot 2 (1981).

1980-luvun puolivälissä Suomen elokuvasäätiön hallitus muutti Risto Jarva -palkinnon sääntöjä. Uuden käytännön mukaan palkinto myönnettiin taiteellisin perustein henkilökohtaisena apurahana, eikä säännöissä enää edellytetty palkinnon saajalta uutta elokuvaa. Vuoden 1989 voittajaksi nousi Risto Jarvan hovikuvaajana toiminut Antti Peippo omaelämäkerrallisella dokumentillaan Sijainen (1989). Vakavan sairauden yliherkäksi pelkistämän sensibiliteetin kautta Peippo yhdisti palkitussa lyhytelokuvassaan äärimmäisen henkilökohtaisen tason Suomen yleiseen historiaan, uskonnon ja sotien vaikutukseen, olematta silti mahtipontinen.

1990-luvulle tultaessa nousivat esiin uudet tekijät. Heitä vauhdittamaan luotiin Suomen elokuvasäätiön, AVEKin ja televisioyhtiöiden (Yleisradio, MTV) yhteinen Sparrausrinki-hanke. Kaikkein menestyksekkäimmäksi nousi varsinaisen kilpasarjan ulkopuolelta Risto Jarva -palkinnon napannut Markku Pölösen Onnen maa (1993), joka kuvaa raikkaasti ja elävästi pohjoiskarjalalaisen maaseudun ihmisiä ja elämää.

Elokuvan vuosisadan päättyessä Risto Jarva -palkinto jaettiin pitkän dokumentin (John Websterin Sukkien euroelämää, 1999) ja lyhytelokuvan (Kaisa Penttilän Liemessä, 1998) kesken. Penttilän ihanan anarkistinen animaatio oli omalta osaltaan raivaamassa Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksen (nykyinen Turun ammattikorkeakoulun taideakatemia) animaatio-osaamista kohti kansainvälistä festivaalimenestystä. 2000-luvun alkajaisiksi Tampereen elokuvajuhlien palkintopöydän putsasi PV Lehtisen Hyppääjä (2000), joka on unenomainen liikkeen, musiikin ja puheen kollaasi uimahyppäämisen ja ikääntymisen estetiikasta. Menestyksekäs lyhytelokuva voitti Risto Jarva -palkinnon lisäksi festivaalin Grand Prix’n, pääpalkinnon alle 30-minuuttisten kotimaisten elokuvien sarjassa sekä nuorisoraadin kotimaisen kilpailun palkinnon. ”Elokuvan katsominen on kuin joisi raikasta lähdevettä”, tiivisti Jarva-tuomaristo palkintopuheessaan.

Euroaikaan (2002–) siirryttyä elokuvasäätiö nosti Risto Jarva -palkinnon arvon 10 000 euroon. Tämä lisäsi entisestään palkinnon kansallista merkitystä, rahalliselta arvoltaan Suomen suurimpana elokuvapalkintona. ”Hellä hyvästijättö eräälle aikakaudella yhdistelee ansiokkaasti elävää kuvaa, valokuvaa ja animaatiota”, totesi tuomaristo Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen kokeellisen elokuvan muotovaliosta Hanasaari A (2009) sen voittaessa ilmestymisvuotenaan Risto Jarva -palkinnon. Vartiaisen ja Veikkolaisen visuaalisesti upeasta kaupunkikuvan muutoksen kuvauksesta tuli ”yhdessä yössä” kotimaisen lyhytelokuvan moderni klassikko.

Suomalaisen kokeellisen elokuvan ja mediataiteen vahvaa linjaa on Risto Jarva -palkittuina teoksina jatkanut myös tuore voittajateos, Marja Helanderin Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut (2018), joka onnistuu olemaan melankolisella virityksellään hätkähdyttävän kaunis ja samalla piruilevan huumorin kautta kantaaottava tanssielokuva.

Lopuksi vielä lainaus Risto Jarvalta, joka on hyvä muistaa myös meidän ajassamme. Jarva osallistui 1970-luvulla aktiivisesti suomalaisen elokuvakulttuurin kokonaisuudistukseen. Pettyneenä elokuvan edistämiskomiteatyönsä vastaanottoon Jarva totesi viisaasti: ”Ja vielä toivon, että kaiken poliittisen kiistelyn ja järjestelmien luomisen yhteydessä ei unohdettaisi yhtä pientä asiaa – elokuvaa.”

Otto Suuronen

49. Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin tänä vuonna Risto Jarva -palkinnon retrospektiivi sekä keskusteltiin palkinnon merkityksestä.

Maisemakuvia suomalaisen lyhytelokuvan kulttuuriviennistä

Julkaistu alun perin AVEK-lehdessä 2/2017 (teemana kansainvälisyys).

Suomi 100- ja AVEK 30 -juhlavuodesta on kuin varkain tullut myös suomalaisen lyhytelokuvan menestysvuosi. Kuluvana vuonna suomalaiset elokuvantekijät ovat raivanneet tiensä niin Sundancen, Berliinin kuin Cannesinkin ohjelmistoon. Teemu Niukkasen ohjaama musta komedia Saatanan kanit (2017) läpäisi Sundancen tiukan seulan, taiteen akateemikko Eija-Liisa Ahtila jatkoi kansainvälistä menestystään Berliinissä elokuvallaan Tutkimuksia draaman ekologiasta (2017) ja Teppo Airaksisen draamakomedia Katto (2017) katkaisi 16 vuoden odotuksen Cannesin pääkilpasarjassa lyhytelokuvien saralla pokaten vielä tuomariston kunniamaininnan festivaalin päätteeksi.

Teppo Airaksisen Cannesissa menestynyt Katto (2017)

Lyhytelokuvan kulttuuriviennissä on tapahtunut huomattavia muutoksia viimeisen vuosikymmenen aikana. Hieman kärjistettynä lähtötilanne viime vuosikymmenellä oli, että tuottaja toi kasan DVD-levyjä ja digibeta-nauhoja Suomen elokuvasäätiöön viimeisen tukierän piiskaamana. Saatekirjeessä toivottiin elokuvalle kansainvälistä menestystä maailman elokuvafestivaaleilla ilman tavoitteellista levityssuunnitelmaa tai festivaalistrategiaa. Toista on nykyään, sillä uuden tekijäsukupolven myötä lyhytelokuvankin kentälle on astunut määrätietoinen ja usein jopa kansainvälistä levitystä jo ennalta tunteva joukko. Heille on päivänselvää, että elokuvaa yritetään kansainvälisesti kirkkaimpien elokuvafestivaalien ohjelmistoon. Oma-aloitteisuudesta ja itseohjautuvuudesta on tullut ilahduttavia perusominaisuuksia nuoremman tekijäpolven joukossa. Tästä hyvänä käytännön esimerkkinä se, että enenevissä määrin suomalaisilla lyhytelokuvilla on nykyään myös kansainvälinen myyntiyhtiö levityksen tukena.

Esitysformaattien evoluutiotaistelussa aika on ajanut niin nauha- ja levyformaattien kuin 35-millimetrin filmin ohi. 2010-luvun alkaessa messiaanisen esiintulonsa tehnyt DCP:kin (Digital Cinema Package) elää murrosvaihetta, ainakin jakelumielessä. Lyhytelokuvia esittävät festivaalit ovat viime vuosina siirtyneet enemmistön voimalla definitiivisesti digitaaliseen esittämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvinkin erilaatuiset esitystiedostot vaihtavat omistajaa erilaisten servereiden tai pilvipalveluiden välityksellä. Fyysisten elokuvakopioiden lähettäminen kuriiripalveluiden välityksellä jäänee pian lopullisesti menneeseen.

35 mm -filmiesityksistä on tullut lyhytelokuvan saralla museaalisia aikamatkoja menneeseen. Harvalla elokuvafestivaalilla on enää edes filmiprojektoreita, saati niiden käytön osaavaa henkilökuntaa. Vaaran merkkejä onkin ilmassa siitä, että osa suomalaisen lyhytelokuvan kulttuuriperinnöstä on pian elokuvateatteriesitysten ulkopuolella, digitoinnin keskittyessä pitkään näytelmäelokuvaan.

Selma Vilhusen lyhytelokuvan-Oscar-ehdokkaana historiaa tehnyt Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2011)

Suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälinen menestys on historiallisesti katsottuna nojannut suomalaisen kokeellisen elokuvan ja animaation laajaan tunnettavuuteen. 2010-luvulla myös lyhyt fiktioelokuva on saanut poikkeuksellista kansainvälistä nostetta. Uuden nousuvaiheen käännekohdaksi voidaan tarkentaa Selma Vilhusen komedia Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2011), joka ylsi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana Yhdysvaltain elokuva-akatemian Oscar-ehdokkaaksi talvella 2014. Uuden tekijäpolven esiinmarssista saatiin toki esimakua jo Juho Kuosmasen kansainvälisesti menestyksekkäällä novellielokuvalla Kaupunkilaisia (2008) sekä Cannesin Cinefondation-opiskelijasarjan voittaneella tuntisella Taulukauppiailla (2010). Heidän rinnalleen uuteen, kansainvälisesti menestyksekkääseen tekijäaaltoon voidaan lukea myös Treffit-lyhytelokuvalla (2012) Sundancessa palkittu Jenni Toivoniemi, Hiljainen viikko -elokuvalla (2011) Berliinissä menestynyt Jussi Hiltunen sekä Hamy Ramezan (Viikko ennen vappua (2009), Paratiisin avaimet (2014)), jonka yhdessä Rungano Nyonin ohjaama suomalais-tanskalainen Listen (Kuuntele, 2014) lienee laajimmin levinnyt suomalaisrahotteinen lyhytelokuva koskaan. Syksyyn 2017 mennessä elokuva on nähty lähes 300 kansainvälisellä elokuvafestivaalilla ja maailmanlaajuiset televisioesitykset siihen vielä päälle.

Yllämainitut elokuva- ja tekijäesimerkit ovat lisänneet tekijöiden kansainvälistä näkemyksellisyyttä ja tavoitteellisuutta. On noussut lujatahtoinen ymmärrys siitä, että lyhytelokuvallakin on mahdollista saavuttaa laajaa kansainvälistä huomiota. Suurin osa mainituista tekijöistä on sittemmin näyttänyt kyntensä myös pitkän fiktion taitajina. AVEKin ja Suomen elokuvasäätiön menestyksekäs, miltei 20-vuotinen yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on pysynyt suomalaisten tekijöiden kansainvälistymisen kivijalkana ja taannut laajan kansainvälisen näkyvyyden Suomessa marginaaliin jääville elokuvalle.

Kokeellisen elokuvan ja mediataiteen suurin ilonaihe viime vuosilta on ollut AV-arkin profiilin nousu. Jo vuodesta 1989 toimineen mediataiteen levityskeskuksen runsaat, monipuoliset ja ennen kaikkea taidolla kuratoidut näytössarjat ovat oiva lisä mm. satavuotisjuhlavuoden lukuisissa Suomi-fokuksissa. Kokeellisesti virittäytyneeltä tekijäpuolelta Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen ovat olleet kuluneen vuosikymmenen näkyvimpiä ja menestyksekkäimpiä tekijöitä. Heidän elokuvansa, kuten Erään hyönteisen tuho (2010) ja Hätäkutsu (2013), ovat kiertäneet maailmaa laajalti. Samalla tekijäkaksikko on kehittänyt visionäärisesti uusia audiovisuaalisia kerrontatapoja.

Jos lyhytfiktio on noussut, kokeellinen elokuva ja animaatio pitänyt pintansa, on ammattimainen lyhyt dokumentaari ongelmissa. Ammattimaisia tekijöitä on viime vuosina ollut harvassa ja hyvistä hankkeista on suoranaista pulaa. Lapsenkengissä vielä oleva kerrontamuoto VR (Virtual Reality, virtuaalitodellisuus) saattaa lyödä läpi myös lyhytelokuvan saralla.

Suomalaisen elokuvan viennissä voidaan tulla täällä kotimaassa alttiiksi tilanteelle, jossa ei erota metsää puilta. Tällaisia tilanteita usein ratkovat keskustelut kansainvälisten elokuvafestivaalien ohjelmistosuunnittelijoiden kanssa. Tampereen elokuvajuhlilla vieraillut Palm Springsin ja Seattlen elokuvafestivaalien ohjelmistosuunnittelija ja -konsultti Hebe Tabachnik koki, että modernit suomalaiset lyhyt- ja dokumenttielokuvat eivät yritä olla erityisemmin ’suomalaisia’ ja että juuri se on niiden kansainvälisen menestyksen valtti. Tabachnik istui Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun tuomaristossa ja ilahtui siitä, ettei viikon festivaalin aikana erottanut mitään erityistä suomalaisia elokuvia yhdistänyttä teemaa, genreä tai näkökulmaa. Hän totesi tyhjentävästi, että ”suomalaista elokuvaa ei vaivaa mitkään kahleet, jotka pitäisi rikkoa.”

Mielestäni suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälistä menestystä himmentää ainoastaan se, että kotimaan näkyvyys ja arvostus on jäänyt puolinaiseksi. Välillä mietityttää se, että kuinka monta festivaaliläpimurtoa vaaditaan, jotta edes alan huomio saadaan kiinnitettyä lyhytelokuvaan. Kymmenisen vuotta sitten kaavailtiin digitaalisesta levityksestä tai verkkolevityksestä pelastajaa suomalaisen lyhytelokuvan kotimaan levitykselle, mutta toiveista huolimatta näistä ei pelastajaksi ole ollut. Lyhyt- ja dokumenttielokuvien levittäjänä toimineen Suomen elokuvakontaktin konkurssin myötä kotimaan levitys on käymistilassa, jossa uusille levitysinnovaatioille olisi tilausta. Ala on jumissa tilanteessa, jossa elokuvafestivaalien ja mahdollisen televisioesityksen jälkeen lyhytelokuvalla ei juuri muuta elämää ole. Tuottajien kannalta tilanne onkin harmillinen, sillä vaikka lyhytelokuvat tarjoaisivat sisällöllisesti oivallisen tilaisuuden luoda kontakteja uusiin tekijöihin ja koeponnistaa tuoreita aiheita, voi olla, ettei lyhytelokuvien tuottaminen kiinnosta taloudellis-levityksellisistä syistä. Henkilökohtaisesti pidän koko alan tappiona sitä, ettei lyhytelokuvien kotimaiselle levittämiselle yksittäisille kuluttajille, olipa foorumina elokuvateatteri tai vastikkeelliset suoratoistopalvelut, ole löydetty toimivia ratkaisuja. Alkukuvien alisteisuudesta pitkälle elokuvalle on puhuttu, mutta niidenkin vakituisempi esittäminen toisi sentään lyhytelokuvia lähemmäksi perusyleisöä. On myös sääli, että Jussi-palkintoa* ei edelleenkään jaeta lyhytelokuville.

Loppuun kuitenkin myönteisiä sanoja Katto-elokuvan ohjanneelta Teppo Airaksiselta, joka tiivisti kevään Cannes-huumassa lyhytelokuvan tekemisen motiiviaan seuraavasti:

”Pitkiin elokuviin verrattuna lyhytelokuvissa voi olla paljon rohkeampi, eikä tarvitse miettiä mahdollisia katsojia tai tuottoja. Siinä on kahleista vapaa.” 

Otto Suuronen 
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija.

*Jussi-palkinto suomalaisille lyhytelokuville palautettiin keväällä 2018. Kiitos Filmiaura!

Lyhyesti kerran kuussa: Risto Jarva -palkittuja, osa 1

Lyhyesti kerran kuussa on Suomen elokuvasäätiön ja Kino K-13:n järjestämä maksuton elokuvamatinea. Huhtikuun näytöksessä nähdään retrospektiivinen katsaus Risto Jarva -palkinnon saaneisiin lyhytelokuviin. Elokuvat esitetään Katajanokalla, tunnelmallisessa SES Auditorio Oy:n Kino K-13 -elokuvateatterissa (Kanavakatu 12).

Risto Jarva -palkittuja, osa 1 
Sunnuntaina 9.4.2017 klo 15 - 17

Näytöksessä esitetään mm. Jussi-palkitun Antti Heikki Pesosen Korsoteoria (2012)

Korsoteoria / So It Goes
2012, 30 min, draama/komedia
Ohjaus ja käsikirjoitus: Antti Heikki Pesonen
Korsoteoria kertoo Ellistä, varastotyöläisestä, joka ei ole koskaan matkustanut Suomen ulkopuolelle. Hän saa joko risteilyn tai rakkautta, mutta sitten elämä iskee kuin juna lehmään.

Hyppääjä / The Diver
2000, 21 min, dokumentti
Ohjaus ja käsikirjoitus: PV Lehtinen
Hyppääjä on hymni uimahyppäämiselle ja liikkeen estetiikalle. Se on unenomainen liikkeen, musiikin ja puheen kollaasi urheilun kauneimmasta muodosta. Elokuvan keskipisteenä on Helge Wasenius, uimahyppyjen grand old man, kaksinkertainen olympiakävijä ja pellehyppääjä.

Häng dej pojkfan! / Naru kaulaan, nulikka!
1986, 41 min, draama
Ohjaus ja käsikirjoitus: Claes Olsson
Eletään 1960-luvun alkua Pohjanmaalla. Veljekset Ville ja Kalle Karlsson esiintyvät seurojentalolla. Pikkuveli Ville toimii jonglöörinä, taikurina, lipunmyyjänä ja kuuluttajana, mutta ohjelma huipentuu numeroon, jossa Kalle roikkuu hirttoköydessä kahden minuutin ajan.

Vapaa pääsy! Näytöksen ikäraja 12.

Korsoteoria ja Hyppääjä esitetään englanninkielisin tekstein. Häng dej pojkfan! (Naru kaulaan, nulikka!) suomenkielisin tekstein.

Näytöksen on kuratoinut elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija Otto Suuronen.

Tapahtuman järjestäjinä toimivat Suomen elokuvasäätiö ja SES Auditorio Oy Kino K-13.

Lisätietoja:
Riitta Haapiainen, SES Auditorio Oy Kino K-13
puh. (09) 6220 3027
auditorio(at)ses.fi

Otto Suuronen, Suomen elokuvasäätiö
puh. (09) 6220 3019
otto.suuronen(at)ses.fi

Lyhyesti kerran kuussa: Animoituja unelmia

Lyhyesti kerran kuussa on Suomen elokuvasäätiön ja Kino K-13:n järjestämä maksuton elokuvamatinea. Maaliskuun näytöksessä "Animoituja unelmia” nähdään viime vuosien parhaita animaatioita. Elokuvat esitetään Katajanokalla, tunnelmallisessa SES Auditorio Oy:n Kino K-13 -elokuvateatterissa (Kanavakatu 12).

Animoituja unelmia
Sunnuntaina 19.3.2017 klo 15 - 17

Näytöksessä esitetään mm. Elli Vuorisen Sore Eyes for Infinity (2016)

Syntymäpäivä / Birthday
(2014) 3 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Hanneriina Moisseinen
On kesä 1944 ja Karjalaa evakuoidaan. Samalla hetkellä, kun lähtökäsky tulee, yksi talon lehmistä alkaa poikia.

Valvoja / The Guardian
(2014) 8 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Pietari Bagge, Christer Hongisto, Inka Matilainen & Elisa Ikonen
Avustajarobotti yrittää muistuttaa vanhusta jostain tärkeästä.

Au pair
(2017) 13 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Tatu Pohjavirta & Mark Ståhle
Nuori nainen päätyy kotiapulaiseksi miehelle, joka on tehnyt itselleen pahvista perheen saadakseen au pairin. Mies jää paitsiooon, kun au-pair yllättäen kiintyykin pahvihahmoihin.

Kenkähullu / The High Heel High
(2013) 8 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: CHRZU
Janette on kenkähullu. Hänellä on ainakin 70 paria korkokenkiä ja niitä pitäisi saada yhtä paljon lisää.

Nocturnal Awe
(2015) 11 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Emilia Liljeström
Nukkeanimaatio yhden yön tapahtumista.

In Memoriam
(2013) 7 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Niina Suominen
Stop-motion-animaatio käsittelee ihmisen katoavaisuutta. Kuvat autioista taloista ja huutokaupan äänet yhdistyvät tarinaksi siitä, mitä meistä jää jäljelle, kun poistumme näyttämöltä.

Sore Eyes for Infinity
(2016) 12 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Elli Vuorinen
Animaatioelokuva optikosta, joka kyllästyy näkemään liian tarkasti ympäröivän maailman ja väistämättömän vaikutuksensa sen epäkohtiin.

Yöperhonen / Nocturnal Butterfly
(2015) 5 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Annika Dahlsten
Melankolisessa nukkeanimaatiossa eksynyt yöperhonen kohtaa elämän kiertokulun.

Mankeli / The Mangel
(2011) 10 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Jan Andersson & Katja Kettu
Olipa kerran mankeli siis miespuolinen enkeli. Sillä oli pikkuiset sarvet ja häntänä töpseli ja sädekehänä pölykapseli. Sen siivet repi irti naakka (oli sunnuntai) ja se maahan tippui ja heti rakastu.

Edith
(2010) 6 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Taru Varpumaa
Edithin muistot, todellisuus ja unet kietoutuvat yhteen. Elokuva vanhuksen ihmisarvosta.

Vapaa pääsy! Näytöksen ikäraja vahvistetaan myöhemmin.

Elokuvat esitetään englanninkielisin tekstein.

Näytöksen on kuratoinut elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija Otto Suuronen.

Tapahtuman järjestäjinä toimivat Suomen elokuvasäätiö ja SES Auditorio Oy Kino K-13.

Lisätietoja:
Riitta Haapiainen, SES Auditorio Oy Kino K-13
puh. (09) 6220 3027
auditorio(at)ses.fi

Otto Suuronen, Suomen elokuvasäätiö
puh. (09) 6220 3019
otto.suuronen(at)ses.fi

Lyhyesti kerran kuussa: Rakkaudesta

Lyhyesti kerran kuussa on Suomen elokuvasäätiön ja Kino K-13:n järjestämä maksuton elokuvamatinea. Helmikuun näytös ”Rakkaudesta” esittelee elokuvia rakastamisen ja rakastumisen vaikeudesta. Elokuvat esitetään Katajanokalla, tunnelmallisessa SES Auditorio Oy:n Kino K-13 -elokuvateatterissa (Kanavakatu 12).

Rakkaudesta
Sunnuntaina 12.2.2017 klo 15 - 17

Näytöksessä esitetään mm. Aki Kaurismäen humoristinen Dogs Have No Hell (2002)

Sirkka
(draama, 2001) 13 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: PV Lehtinen
Herkkä tarina Villestä, 12-vuotiaasta pojasta, joka saa kirjeen Sirkalta, koulun kauneimmalta tytöltä. Sirkka haluaa tavata Villen hylätyssä maauimalassa ja suudella häntä.

Pussauskoppi / K-I-S-S-I-N-G
(komedia, 2016) 25 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Anna Ruohonen
Minna yrittää päästä irti läheisyyskammostaan päästäkseen elämässä eteenpäin.

Mersusta seuraava / The Inspection
(komedia, 2015) 8 min
Ohjaus: Reetta Aalto
Käsikirjoitus: Aino & Anna Lappalainen
Elämän kolhimat äiti, tytär ja Toyota Corolla haluavat kaikki takaisin radalle.

Uroot / Male Behavior
(komedia, 2011) 8 min
Ohjaus: Oskari Sipola
Käsikirjoitus: Katri Mannila
Pienen kirkonkylän uroot, pizza-kebabkokki Abdul ja taksikuski Pauli taistelevat pankkineiti Mirvan huomiosta, mutta mitä tapahtuu, kun paikalle karauttaa kolmas kilpakosija?

Lasten juhlat / Party Time
(komedia, 2015) 10 min
Ohjaus: Jenni Kangasniemi
Käsikirjoitus: Minna Panjanen
Lyhytelokuva uusioperheen eronneista vanhemmista, pomottelevasta isoäidistä ja kaiken sen keskellä elävästä syntymäpäiväsankarista, kymmenvuotiaasta Ristosta.

Amorandom
(animaatio, 2012) 8 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Tuula Leinonen & Antti Peränne
llkikurinen tarina kohtalon kiemuroista: lemmen tähteä voi joutua seuraamaan toiseen aurinkokuntaan asti.

Dogs Have No Hell
(draama, 2002) 10 min HUOM! Esitysformaattina 35 mm.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Aki Kaurismäki
Dogs Have No Hell on tarina putkasta vapautuvasta miehestä, joka rakentaa humoristisesti elokuvan keston mittaisessa ajassa elämänsä kuin pikavauhdilla uudelleen.

Vapaa pääsy! Näytöksen ikäraja on 7.

Elokuvat esitetään englanninkielisin tekstein.

Näytökset on kuratoinut elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija Otto Suuronen.

Tapahtuman järjestäjinä toimivat Suomen elokuvasäätiö ja SES Auditorio Oy Kino K-13.

Lisätietoja:
Riitta Haapiainen, SES Auditorio Oy Kino K-13
puh. (09) 6220 3027
auditorio(at)ses.fi

Otto Suuronen, Suomen elokuvasäätiö
puh. (09) 6220 3019
otto.suuronen(at)ses.fi

Lyhyesti kerran kuussa: Siskot ja veljet

Lyhyesti kerran kuussa on Suomen elokuvasäätiön ja Kino K-13:n järjestämä maksuton elokuvamatinea. Tammikuun näytös ”Siskot ja veljet” pureutuu sisarussuhteiden tunnekuohuihin. Elokuvat esitetään Katajanokalla, tunnelmallisessa SES Auditorio Oy:n Kino K-13 -elokuvateatterissa (Kanavakatu 12).

Siskot ja veljet 
Sunnuntaina 15.1.2017 klo 15 - 17

Näytöksessä esitetään mm. Kaisa El Ramlyn draama Syntymävika (2016)

Pojat / Sons
(draama, 2014) 17 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Isabella Karhu
Kolme riitaisaa veljestä kokoontuu jälleen lapsuudenkotiinsa kohdatakseen toisensa ja perheessään ilmenneen tragedian.

Pieni elokuva sisaruussuhteista / A Small Film on Sibling Relations
(dokumentti, 2001) 20 min HUOM! Esitysformaattina 35 mm.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Pia Andell
Elokuvan kuvamateriaali koostuu Pia Andellin vanhempien 1950 - 1980-luvuilla kuvaamista kaitafilmeistä joissa lapset varttuvat vauvoista aikuisiksi. Eletään kesää huvilalla, retkeillään ja pelataan tennistä. Kaitafilmit ovat täynnä pieniä, arkipäiväisiä tapahtumia.

Syntymävika / Born Wrong
(draama, 2016) 20 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Kaisa El Ramly
Syntymävika on hetki kahden siskoksen elämässä, jossa he joutuvat kohtaamaan toisensa yhteisellä taksimatkalla. Lapsuudessa muodostunut riippuvuussuhde herää henkiin heidän matkatessaan muistoissaan aikuisuudesta lapsuuteen.

Perintö / The Legacy
(draama, 2015) 27 min
Ohjaus: Jussi Hiltunen
Käsikirjoitus: Petra Forstén
Perintö on elokuva veljeydestä ja isien pojilleen jättämästä perimästä, joka on tuhoisa, jos kierrettä ei katkaista.

Vapaa pääsy! Näytöksen ikäraja on 12. Tekijävieraana Syntymävika-elokuvan ohjaaja/käsikirjoittaja Kaisa El Ramly.

Elokuvat esitetään englanninkielisin tekstein.

Näytökset on kuratoinut elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija Otto Suuronen.

Tapahtuman järjestäjinä toimivat Suomen elokuvasäätiö ja SES Auditorio Oy Kino K-13.

Lisätietoja:
Riitta Haapiainen, SES Auditorio Oy Kino K-13
puh. (09) 6220 3027
auditorio(at)ses.fi

Otto Suuronen, Suomen elokuvasäätiö
puh. (09) 6220 3019
otto.suuronen(at)ses.fi

Lyhyesti kerran kuussa: Menestyksen salaisuus

Joulukuun näytös ”Menestyksen salaisuus” esittelee suomalaisen lyhytelokuvan merkittävimmät festivaalimenestyjät vuosilta 2015-2016. Elokuvat esitetään Katajanokalla, tunnelmallisessa SES Auditorio Oy:n Kino K-13 -elokuvateatterissa (kanavakatu 12). 

Menestyksen salaisuus
Lauantaina 17.12.2016 klo 15 - 17

Miia Tervon komedia Pieniä kömpelöitä hellyydenosoituksia on ollut yksi päättyvän vuoden palkituimpia suomalaisia lyhytelokuvia. 

Kuuntele / Listen (draama, 2014) 13 min

Ohjaus ja käsikirjoitus: Rungano Nyoni & Hamy Ramezan
Maahanmuuttajan yritys tehdä valitus tanskalaisella poliisiasemalla saa erikoisia piirteitä, kun paikalle tuotu tulkki ei halua kertoa kaikkia naisen kertomia asioita.

BabyBox (animaatio, 2014) 9 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Katariina Lillqvist
Nuori katusoittaja Baro lapsineen taistelee ohikulkijoiden suosiosta vanhan kaupungin tulennielijöiden, kerjäläisten ja kaupustelijoiden seassa.

Pieniä kömpelöitä hellyydenosoituksia / Clumsy Little Acts of Tenderness (komedia, 2015) 9 min
Ohjaus: Miia Tervo
Käsikirjoitus: Laura Immonen & Miia Tervo
Isä haluaa osoittaa tyttärelleen rakkauttaan viemällä tämän autopesuun mutta joutuukin Prismaan loputtoman pitkälle terveyssidehyllylle.

Pipopingviini / The Red Herring (animaatio, 2015) 7 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Leevi Lemmetty
Eräänä aurinkoisena päivänä elämäänsä tyytyväinen Pipopingviini istuu pilkillä Etelänavalla. Pingviinilauma kärkkyy herkeämättä kaloja, kunnes horisonttiin ilmestyy epäilyttävän näköinen tyyppi.

Tuolla puolen / Reunion (draama/musiikki, 2015) 15 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Janne Reinikainen & Iddo Soskolne
Tuolla puolen kertoo 12-vuotiaasta Anjasta, joka saattaa kotikaupunkinsa kuolleita tuonpuoleiseen lohduttaen heitä samalla hymyllään ja lempimusiikillaan. Eniten Anja odottaa kuitenkin sitä päivää, jolloin hänen veljensä kuolee, ja he voivat vihdoin kohdata.

Madonreikä / Wormhole (animaatio, 2016) 13 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Turun Anikistit
Wien 1914. Sotaveteraani Otto löytää madonreiän toiseen ulottuvuuteen. Kokemus saa raunioiksi sekä hänen mielenterveytensä, että suhteensa Emmaan. Samalla kun Otto hakee apua Freudilta, löytää myös Emma lohtua tämän sohvalta.

Fantasia / Fantasy (komedia, 2016) 10 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Teemu Nikki
Perunan syöntiin kyllästynyt maalaispoika haluaa sivistää vanhempiaan italialaisella ruualla. Mopolla suoritettu pizzanhakureissu vaan ei mene ihan suunnitelmien mukaan.

Vapaa pääsy! Näytöksen ikäraja 16.

Elokuvat esitetään englanninkielisin tekstein.

Näytökset on kuratoinut elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija Otto Suuronen.

Tapahtuman järjestävät Suomen elokuvasäätiö ja SES Auditorio Oy Kino K-13.

Lisätietoja:
Riitta Haapiainen, SES Auditorio Oy Kino K-13
puh. (09) 6220 3027
auditorio(at)ses.fi

Otto Suuronen, Suomen elokuvasäätiö
puh. (09) 6220 3019
otto.suuronen(at)ses.fi

Kevään Lyhyesti kerran kuussa -näytökset:

15.1. SISKOT JA VELJET

12.2. RAKKAUDESTA

19.3. ANIMOITUJA UNELMIA

9.4. RISTO JARVA -PALKITTUJA

Lyhyesti kerran kuussa -kauhuspecial: Väristyksiä

Lyhyesti kerran kuussa -kauhuspecial: VÄRISTYKSIÄ esittelee suomalaisen lyhytkauhuelokuvan valioyksilöitä viime vuosilta. Elokuvat esitetään Katajanokalla, tunnelmallisessa SES Auditorio Oy:n Kino K-13 -elokuvateatterissa (kanavakatu 12).

Väristyksiä
Lauantaina 26.11.2016 klo 21 - 23

Kauhuaiheisiin lyhytelokuviin keskittyvässä näytöksessä nähdään mm. Toni Kristian Tikkasen The Silent (2015), joka oli aiemmin tänä syksynä Sitgesin elokuvajuhlien kilpasarjassa.

THE SILENT
Ohjaus & käsikirjoitus: Toni Kristian Tikkanen
2015 / 8 min
Pienen tytön matka unimaailman ja vielä painajaismaisemman todellisuuden välissä.

NEVER LET GO
Ohjaus: Márton Jelinkó
Käsikirjoitus: Márton Jelinkó & Ilja Rautsi
2013 / 9 min
Lapissa seikkaileva kidnappaaja kohtaa lopulta kaltaisensa.

ALONE / Seule
Ohjaus & käsikirjoitus: Carlos Marroquin
2015 / 6 min
Naisen pitää olla varovainen minkä kanssa leikkii, koska SE voi haluta leikkiä myös hänen kanssaan.

ILLALLINEN / Supper
Ohjaus: Markus Hyvärinen
Käsikirjoitus: Markus Hyvärinen & Timo Kuula
2015 / 8 min
Neljä erilaista ihmistä keskustelee pöydän ääressä moraalista, eloonjäämisestä... ja ennen kaikkea syömisestä. Kuka määrittää mikä on oikein tai väärin tilanteessa, jossa vaihtoehdot alkavat olla vähissä?

THE CURSE OF THE SMARTPHONE
Ohjaus & käsikirjoitus: Saara Lahnajärvi
2015 / 3 min
Kunnianosoitus grindhouse -trailereille uuden sukupolven hirviöllä.

KUMMITUSJUNA / Ghost Train
Ohjaus & käsikirjoitus: Lee Cronin
Irlanti/Suomi 2013 / 16 min
Mystinen kummitusjuna muuttaa kolmen nuoren pojan elämän. Lopullisesti.

NIIN METSÄ VASTAA / Whistle in the Dark
Ohjaus: Aino Suni
Käsikirjoitus: Nalle Mielonen
2015 / 12 min
Sisarukset Inka ja Juha ovat yhteisellä patikkaretkellä. Parin kiristyvät välit saavat menneisyyden traumat nousemaan pintaan ja samalla herättävät esille metsän demoniset voimat.

KIELLETYT LEIKIT / Forbidden Games
Ohjaus & käsikirjoitus: Malakias
2015 / 3 min
Kultainen C-kasettitarina suoraan 80-luvulta.

FINSENSUS
Ohjaus: Márton Jelinkó
Käsikirjoitus: Ilja Rautsi
2015 / 9 min
Kolmen ässän hallitus tekee tuntuvia leikkauksia suoraan kansalaisen ihoon.

EI SAA KATSOA / Better Not Watch
Ohjaus & käsikirjoitus: Ilja Rautsi
2015 / 6 min
Yksin iltaa viettävä poikamies kokee odottamattomia ongelmia nettipornon äärellä.

Vapaa pääsy! Näytöksen ikäraja 16.

Elokuvat esitetään englanninkielisin tekstein.

Näytökset on kuratoinut elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija Otto Suuronen.

Tapahtuman järjestäjinä toimivat Suomen elokuvasäätiö ja SES Auditorio Oy Kino K-13.   

Lisätietoja:
Riitta Haapiainen, SES Auditorio Oy Kino K-13
puh. (09) 6220 3027
auditorio(at)ses.fi

Otto Suuronen, Suomen elokuvasäätiö
puh. (09) 6220 3019
otto.suuronen(at)ses.fi

Lyhyesti kerran kuussa: Pohjoismaista

Marraskuun Lyhyesti kerran kuussa -näytös ”Pohjoismaista” esittelee pohjoismaisen lyhytelokuvan huippuja viime vuosilta. Elokuvat esitetään Katajanokalla, tunnelmallisessa SES Auditorio Oy:n Kino K-13 -elokuvateatterissa (kanavakatu 12).

Pohjoismaista
6.11.2016 klo 15 - 17

Näytöksessä esitetään mm. Hallvar Witzøn (tragi)komedia Yes We Love.

KOMITEA / Kommittén
Ohjaus ja käsikirjoitus: Gunhild Enger & Jenni Toivoniemi
Ruotsi/Suomi/Norja 2016, 14 min
Komediaelokuva heijastelee poliittisen päätöksenteon absurdia todellisuutta.

RAIN / Regn
Ohjaus: Johannes Stjärne Nilsson
Käsikirjoitus: Ola Simonsson & Johannes Stjärne Nilsson
Ruotsi 2014, 9 min
Entä jos sateen jälkeen ei tulekaan poutasää?

CHUM / Hjónabandssaela
Ohjaus: Jörundur Ragnarsson
Käsikirjoitus: Jörundur Ragnarsson & Elizabeth Rose
Islanti 2014, 15 min
Tarina ikämiesten välisestä ystävyydestä - ja naisesta miesten välissä.

SMALL TALK
Ohjaus & käsikirjoitus: Even Hafnor
Norja 2015, 21 min
Dvergnesin perhe elää pohjoismaisessa näennäisidyllissä koomisesti virittäytyneessä lyhytelokuvassa.

YOU AND ME / Þú og ég
Ohjaus & käsikirjoitus: Ása Hjörleifsdóttir
Islanti 2015, 14 min
Yksinhuoltajaäidin ja tämän tyttären lohduttajaroolit vaihtuvat islantilaisessa draamassa.

YES WE LOVE / Ja vi elsker
Ohjaus & käsikirjoitus: Hallvar Witzø
Norja 2015, 15 min
Kansallispäivän kriisejä neljän sukupolven silmin.

Vapaa pääsy! Näytöksen ikäraja 12.

Elokuvat esitetään englanninkielisin tekstein.

Näytökset on kuratoinut elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija Otto Suuronen.

Tapahtuman järjestäjinä toimivat Suomen elokuvasäätiö ja SES Auditorio Oy Kino K-13.

Lisätietoja:
Riitta Haapiainen, SES Auditorio Oy Kino K-13
puh. (09) 6220 3027
auditorio(at)ses.fi

Otto Suuronen, Suomen elokuvasäätiö
puh. (09) 6220 3019
otto.suuronen(at)ses.fi