Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen elokuvasäätiön (sittemmin lakkautetussa) SESSIO-blogissa kesäkuussa 2013. Pamflettimaisen kirjoituksen aihe oli suomalaisen elokuvan tarjonta televisiossa.
Suomalainen käytti viime vuonna (2012) reippaat kolme tuntia päivässä tuijotellen television kelmeää valoa. Se on ajankäytöllisesti hurja määrä, eritoten verrattuna siihen, että vajaan parinkymmenen vuoden aikana olohuoneauringon katseluaika on noussut peräti kolmella vartilla. Televisiokanaviahan tänä päivänä riittää, sillä vaikka laskuista unohdettaisiin kaapeli- ja satelliittiverkon tarjonta, löytyy pelkästään maanpäällisestä verkosta tuhti tusina eri kanavia. Suhteutettuna tarjonnan valtaisaan määrään, kotimaisia elokuvia nähdään televisiossa verrattain vähän. Ja sanomattakin on selvää, että ilman Yleisradiota tilanne olisi lohduton.
Suomalainen elokuva ei nimittäin ilman Yleä pahemmin televisiokatsojaa liikuttaisi. Kaupallisilla kanavilla kotimainen elokuva on kevyenä sivumainintana blockbustereiden kyljessä, jos edes siinä.
Ylen kanavilla linjanjako on selvä: TV1 keskittyy esittämään perinteisellä arki-iltapäiväpaikalla vanhaa suomalaista elokuvaa, etulinjassa sotilasfarsseja ja nostalgista maalaisromantiikkaa. TV2 puolustaa paikkaansa kesällä esittämällä viime vuosien novellielokuvasatoa. Onkin hienoa, että nuorten tekijöiden puolituntiset lyhytfiktiot saavat näkyvyyttä sunnuntai-iltojen paraatipaikalla.
 |
| Kovasikajuttu (2012) |
Suomalaiset dokumenttielokuvat ovat olleet viime aikoina Yleisradion ohjelmaprofiilissa aiempaa vahvemmalla esityspaikalla, maanantai-illassa. Hyvä niin, mutta milloin koittaisi se kaunis päivä, jolloin dokumenttielokuvaa ei kohdeltaisi ohjelmatiedoissa asiaohjelmana? Kärjistäenhän nykytilanne on sellainen, että esimerkiksi Kovasikajuttu (2012) oli elokuvateatteri- ja tallennelevityksessä dokumenttielokuva, joka palkittiin ansaitusti Jusseilla (parhaana dokumenttielokuvana ja Riitta Poikselkä parhaasta leikkauksesta), mutta tullessaan televisiosta se koki arvon laskun. Kovasikajuttu muuttui ohjelmatiedoissa lajitovereidensa tavoin näkemyksellisestä suomalaisen elokuvan kulmakivestä näköradion asiaohjelmaksi. Melko karu kohtalo.
Television kotimaisen elokuvatarjonnan pelastuksen tarjoaa YLE Teema, jonka innovatiiviset Suomi-sarjat etsivät vertaistaan. Kanavan laajalla elokuvatuntemuksella toimitettu ohjelmisto edustaa suomalaisen elokuvakulttuurin ja lähi(elokuva)historian vaalimista parhaimmillaan, sillä suurin osa Teeman Suomi-elokuvan tarjonnasta nojautuu harvinaisuuksiin. Elokuviin, joista osaa ei välttämättä koskaan ole nähty elokuvateatterikierroksen jälkeen televisiosta tai joiden televisioesityksestä on jo vuosikymmeniä. Kiehtoviin esityssarjoihinsa Teema sulauttaa komeasti suomalaisen elokuvan koko tyylikirjon. Hyvä esimerkki löytyy kuluneelta keväältä, jolloin Teeman torstai-illat osoittautuivat jälleen Suomi-elokuvan entusiastin aarreaitaksi. Nuorisoelokuviin keskittyneessä sarjassa nähtiin useita valkokangaslevityksen jälkeen lähestulkoon kadonneeksi diagnosoituja elokuvia kuten Janne Kuusen visuaalisesti kiehtova Apinan vuosi (1983).
 |
| Apinan vuosi (1983) |
Tänä kesänä Teema hemmottelee kotimaisen elokuvan ystäviä kiehtovalla rakkauselokuvien sarjalla. Kati Sinisalon tuottamassa sarjassa kahlataan ensilemmen huumaan ja arjen pyöritykseen, nähdään niin pettämistä ja jättämistä kuin yksinäisyyttä ja rakkautta kuoleman varjossa. Elokuvaesitysten lisäksi aihetta syvennetään keskusteluilla Radio Suomessa torstai-iltaisin.
Teeman Kesäkinossa nähtävistä elokuvista muodostuu oivaltavia pareja, jotka tukevat toisiaan valloittavalla tavalla. Hyvä esimerkki mielikuvituksekkaasta elokuva-illasta nähdään elokuussa (24.8.), jolloin kohtaavat Matti Ijäksen herkullisen irvokas Räpsy ja Dolly eli Pariisi odottaa (1990) ja modernin lyhytelokuvan aikalaisklassikko Antti Heikki Pesosen Korsoteoria (2012).
Hyvää kannattaa kysyä, Teeman merkeissä pysyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti