Rautainen Clint... Eastwood 90 vuotta

"What kinda stupid name is that?"
- Buford Tannen (Thomas F. Wilson) elokuvassa Paluu tulevaisuuteen III (Back to the Future, Part III, 1990)

Clint Eastwood (31.5.1930-) täyttää kevään vaihtuessa kesäksi 90 vuotta. Laittaakseni tämän vielä vahvemmin historialliseen perspektiiviin, nuori kapinallinen James Dean (1931-55) oli Eastwoodia vuoden nuorempi ja on maannut Fairmountin hautausmaalla jo 65 vuotta.

Eastwoodin ura elokuvan parissa alkoi pienissä, kreditoimattomissa sivurooleissa jo 1950-luvun puolivälissä. Näin ollen hän on näytellyt seitsemällä vuosikymmenellä. Valkokangasohjauksia on kertynyt miltei puolen vuosisadan ajalta. Yhä hämmentävän aktiivinen Eastwood kuuluu elokuvantekijänä jonnekin vanhan Hollywoodin ja 1960-lukulaisen tekijäsukupolven väliin. Hänen oppi-isänsä olivat italialaisen westernin legenda Sergio Leone ja amerikkalaisen elokuvan "käsityöläisperinteestä" ammentanut Don Siegel. Leonelta Eastwood omaksui kiinnostuksen tyyliteltyyn, mutta mahtavaan valaistukseen ja kuvakompositioon. Siegeliltä taas tiukan toiminnan, leikkauksen ja kerronnan oppia.

Köyhistä oloista nousseen Eastwoodin elokuvissa on usein ollut ironinen, kyynisyyttä hipova maailmankuva ja moraalinen moniselitteisyys, joka on kyseenalaistanut sankarin käsitteen. Miehen poliittinen näkemys on liikkunut kunkin aikakauden atmosfäärin mukaan, mutta oikeistolaiseksi leimatuksi elokuvantekijäksi on huomattavaa, että Eastwood on miltei aina näytellyt työväenluokkaisia tai yhteiskunnan laitapuolen henkilöitä. Yhdysvaltojen 1930-luvun laman varjossa kasvaneen Eastwoodin työväenluokkaisuus näkyy myös hänen yksinkertaisessa ja mutkattomassa työskentelytavassaan, mikä ei ole vaatinut suuria tuotantokustannuksia, mutta on toisaalta taannut pitkän ja tuotteliaan ohjaajan uran. Eastwood on pysynyt tuotannoille määrätyissä budjeteissa ja aikatauluissa, mikä on ollut studiopomojen mieleen.

Eastwoodin läpimurto elokuvassa tapahtui "ei-kenenkään maalla", italialaisella maaperällä, jonne usein olivat matkanneet uransa laskusuunnassa olleet näyttelijät. Kulttisankariksi hän nousi 1960-luvun puolivälissä Leonen dollaritrilogialla: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Hän oli Leonen palvottujen italowesternien ilmeetön, sinisilmäinen ja poikamainen tähti - kylmäverinen ja cool. Ennio Morriconen ikimuistoisilla sävellyksillä kuorrutetut elokuvat muuttivat elokuvan historiaa ja Eastwoodin uran suunnan.

Kun Eastwood palasi Yhdysvaltoihin hänelle sommiteltiin John Waynen manttelia lännenelokuvien kassamagneettina, mutta Eastwood ei ollut kiinnostunut John Fordin ja Waynen perinnewesternin aseman pönkittämisestä. Eastwood oli fasinoituneempi tuomaan esiin myyttisen lännen ristiriitoja ja tulkitsemaan antisankareita, kostajia, joille väkivalta ei kuitenkaan tuo rauhaa sieluun tai maailmaan.

Yhteistyö Don Siegelin kanssa alkoi toiminnallisella rikoselokuvalla Rautainen Coogan (Coogan's Bluff, 1968) ja jatkui westernillä Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara, 1970). Humoristinen Rautainen Coogan on selkeä esi-Likainen Harry, jossa Eastwoodin viileästi esittämä karjapaimensheriffi Coogan saapuu New Yorkiin ja aiheuttaa jo pelkällä ulkoisella olemuksellaan hämmennystä. Siegel oli myös sivuosassa läsnä Eastwoodin omassa esikoisohjauksessa Yön painajainen (Play Misty for Me, 1971), joka valmistui pienellä budjetilla ja neljässä viikossa realistisena trillerinä pakkomielteistä. Tiheätunnelmainen jännityselokuva oli psykologiselta otteeltaan aikaansa edellä.

Vaikutusvaltainen rikos- ja toimintaelokuvan klassikko Likainen Harry (Dirty Harry, 1971) sinetöi Eastwoodin aseman tähtinäyttelijänä. Umpimielisestä ja ankarasta, mutta samalla myös yksinäisyyden leimaamasta Harry Callahanista tuli pysyvästi Eastwoodin perushahmoja. Don Siegelin ohjaus tutki rosoisen katuväkivallan kuvauksena omankäden oikeutta rikoksen ja korruption pesäksi muodostuneessa San Franciscossa. Ristiriitaisen vastaanoton saaneen elokuvan kriitikkokismassa Eastwoodin ja Siegelin vastaisen rintaman keskushahmo oli Pauline Kael, jonka mukaan Likainen Harry oli "yksiulotteinen väkivaltafantasia, moraaliton elokuva, joka heilutti taantumuksen ruoskaa". Elokuvan ympärillä vellonut keskustelu politisoi Eastwoodin ja ohjaaja Siegelin tavalla, jota he eivät tavoitelleet. Suomessakin elokuva jäi Valtion elokuvatarkastamon syyniin. Elokuvatarkastamo katsoi, että Likainen Harry on "raaistava ja kauhua herättävänä omiaan vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti." Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen avulla esityslupa heltisi, mutta vasta vuonna 1973.

Harry Callahan nähtiin lopulta kaikkiaan viidessä Likainen Harry -elokuvassa vuosina 1971-88, joissa Eastwood pyrki kääntämään fasistiseksi syytetyn hahmonsa vigilantismia vastaan. Ensimmäinen jatko-osa Magnum .44 (Magnum Force, 1973) valmistui maineikkaiden käsikirjoittajien, Michael Ciminon ja John Miliuksen toimesta. Sarjan kiinnostavin elokuva on kuitenkin neljäs osa, edellisiä huomattavasti synkempi ja kompleksisempi kostotarina Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983), jonka Eastwood ohjasi itse. On selvää, että ilman Likaista Harrya vigilante- ja toimintaelokuvien kaanon näyttäisi kovin erilaiselta. Esimerkiksi Michael Winnerin Väkivallan vihollinen  (Death Wish, 1974) tai George P. Cosmatosin Cobra - lain vahva käsi (Cobra, 1986) ovat vahvasti Likaisen Harryn jälkeläisiä.

Eastwoodin varhaisen uran kiinnostavimpia elokuvia on Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuva ja sodan jännitteitä kantava draama Korpraali McB (The Beguiled, 1973). Elokuva liikkuu mustan komedian rajamailla, mutta intensiivinen kerronta klaustrobisen tyttökoulun ympärillä pitää jännitteen ja kiihottavan seksuaalisen virittyneisyyden yllä. Korpraali McB oli kuitenkin kaupallinen floppi. Ehkä yleisö ei ollut valmis näkemään Eastwoodilta elokuvaa, jossa esitellään synkeä näkemys kyseenalaisesta miehisyydestä ja murhanhimoisesta naisellisuudesta. Alkuperäistarinaan viehättyneen Sofia Coppolan uudelleenfilmatisointi (Lumotut/The Beguiled) valmistui vuonna 2017. Siegel/Eastwood-parivaljakon viimeiseksi elokuvaksi jäi suoraviivainen ja vähäeleinen vankilapakoelokuva Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979), jossa vankien elämä oli riisuttu käytännön rutiineiksi ja toistoksi. Eastwoodin esittämä Frank Morris toteaa, että "en muista mitään, syön vanhasta muistista."

Ohjaajana Eastwoodin ote alkoi kiteytyä lännenelokuvilla: ensin syntyi tyylitelty goottilainen western Ruoska (High Plains Drifter, 1972) ja myöhemmin Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976), kertomus kotinsa menettäneestä katkerasta vaeltajasta, joka usein nostetaan Eastwoodin parhaimpien elokuvien joukkoon. Siinä missä Ruoska sai taiteellista arvostusta eurooppalaisilta kriitikoilta, erityisesti Ranskassa, oli vastaanotto Yhdysvalloissa tylympi. Elokuvan nihilistisestä western-kuvastosta pahoitti mielensä mm. Eastwoodiin isällisesti suhtautunut John Wayne.

1980-luvusta tuli Eastwoodin uran problemaattisin ajanjakso. Tasapainoilu kaupallisuuden ja "taiteellisesti" uskottavien aiheiden ympärillä kääntyi enemmän viihteellisiin myönnytyksiin. Matkan varrella sattui niin Eastwoodin ja Clyde-orangin tähdittämät väkivaltakomediat, jo 1970-luvun puolella valmistunut Mies San Fernandosta (Every Which Way But Loose, 1978) ja sen jatko-osa Lällärit lakoon (Any Which Way You Can, 1980), kaavamainen kylmän sodan efektitrilleri Firefox (1982), nostalgiasävytteinen toimintakomedia City Heat - tuli hännän alla (City Heat, 1984) kuin valepukuhölmöily Pink Cadillac (1989). Näistä menestyspaineita asetettiin erityisesti Eastwoodin ja tuolloin supertähtenä machoilleen Burt Reynoldsin roolittamalle City Heatille, mutta epäonninen tuotanto päättyi mahalaskuun. Eastwood oppi City Heatistä läksyn, minkä hän jo tiesi: kaupalliset laskelmat ja käsitys, että oikeat tähdet oikeassa paikassa johtaisivat takuuvarmaan hittiin, olivat usein kaukana todellisuudesta. Parempi vain luottaa vaistoihinsa, eikä antaa suurten nimien ja lupausten johtaa harhaan. 1980-luvun loppua varjosti myös Eastwoodin myrkylliseksi muuntunut suhde näyttelijä/ohjaaja Sondra Lockeen. Salaisesta työpaikkaromanssista julkiseksi seurusteluksi edennyt ihmissuhde hyödytti aluksi molempien uraa, mutta suhteen kariuduttua välit muuttuivat kohtalokkaasti. Locke koki, että Eastwood vaikutti hänen ohjaajauransa vahingoittamiseen.

Henkilökohtaisempia onnistumisia olivat kuolemaatekevän country-laulajan pienimuotoinen muotokuva Honkytonk Man (1982), seksuaalisia perversioita käsittelevä tehokas sarjamurhaajajännäri Köysi kiristyy (Tightrope, 1983), lännenelokuva Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985) sekä ennen kaikkea tummasävyinen jazz-elokuva, Charlie Parkerista kertova elämäkertaelokuva Bird (1988). Hyvästä kriitikkovastaanotosta huolimatta Bird osoittautui kaupallisesti hankalaksi tapaukseksi. Jazzista kertova elokuva ei juuri kiinnostanut suurta yleisöä. Kun elokuva lanseerattiin Cannesin elokuvajuhlilla, nimiroolissa nähtävä Forest Whitaker palkittiin kyllä näyttelijäntyöstään, mutta  arvovaltaisen juryn puheenjohtaja totesi, että "tuolle jenkkicowboylle ei tulla koskaan myöntämään palkintoja." 

Ottaen huomioon sen, että Eastwoodin ura oli 1980- ja 90-lukujen taitteessa laskuvaiheessa, yllätti western-elokuvan moderni klassikko Armoton (The Unforgiven, 1992) heidät, joille "viimeisen todellisen elokuvatähden" uran arvuuteltiin olevan loppusuoralla. Armoton on palkkamurhaajan tarina, jossa Eastwoodin esittämä Bill Munny on kymmenen vuotta aikaisemmin pyssymiehen ja roiston työt jättänyt leskimies, kun aloitteleva palkkamurhaajanulikka käy pyytämässä häntä vielä "viimeiselle keikalle". Eastwood ottaa elokuvallaan lähes katsojan huomaamatta kantaa moniin amerikkalaista yhteiskuntaa vaivanneisiin asioihin, kuten Yhdysvaltain maailmanpoliisin viran kestämättömyyttä. Armottomalla Eastwood sai vihdoin arvonnoston etabloiduksi elokuvaohjaajaksi. Parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscarilla palkittu elokuva toimi tienviittana siihen, että Eastwood alkoi siirtää uransa suuntaa hiljalleen kohti ohjaamiseen keskittymistä.

Armottoman jälkeen valmistunut Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993) kuuluu Eastwoodin uran aliarvostetuimpiin töihin. Se on riipaisevan koskettava kertomus monenkirjavista motiiveista ja väärinymmärretyistä teoista. Kevin Costnerin loistavasti tulkitsema Butch Haynes on rikollinen, joka paettuaan vankilasta päätyy ottamaan panttivangiksi kahdeksanvuotiaan Philip Berryn, jota näyttelee ihailtavalla vakavuudella T.J. Lowther. Täydellisestä maailmasta poikkeuksellisen hienon panttivankidraaman tekee se, että loppuratkaisun jälkeen kysymys ei ole enää siitä kuka on voittanut ja kuka hävinnyt vaan kysymys on jostain paljon monimutkaisemmasta. Eastwood ja tähteytensä huipulla ollut Costner eivät sopineet luonnostaan yhteen. Costner työskenteli rauhalliseen tahtiin, tuskallisen hitaasti, kuten Eastwood asian näki ja kuvauspaikalla heidän välillään saattoi aistia jännitteitä. Ehkä juuri siksi Costner ylsi todennäköisesti uransa parhaimpaan roolisuoritukseen. Kansainvälisesti elokuva otettiin suotuisasti vastaan, mutta Yhdysvalloissa vastakaiku oli vaimeampi. Hulluimmat kriitikot esittivät elokuvan kaupallisen epäonnistumisen syyksi sen, että Eastwood oli myynyt konservatiiviset periaatteensa ja omaksunut uuden identiteetin vasemmistolaisena mammanpoikana, muuttunut salafasistista elitistiseksi liberaaliksi.

Armottoman ja Täydellisen maailman välissä ensi-iltansa saanut trilleri Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993) otettiin innostuneesti vastaan niin yleisön kuin kriitikoiden osalta. Wolfgang Petersenin ohjaamassa elokuvassa Eastwood näyttelee salaisen palvelun agenttia, joka soimaa itseään Kennedyn salamurhasta. Jännityselementit kohoavat viihteelliseen huippuunsa, kun psykopaattia selkäpiitä karmivasti näyttelevä John Malkovich saapuu estradille.

1990-luvun puoliväliin tultaessa Eastwood yllätti kaikki herkällä ja kauniilla romanttisella draamalla Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995). Räikeimmillään äärimachoksi militantiksi luokiteltu Eastwood osoitti pehmeän puolensa ja toi Meryl Streepin hienon roolityön kautta esiin tarinan huomattavan vahvan naiskuvan. Hellä ja ymmärtäväinen rakkaustarina jättää kylmäksi vain paatuneen kyynikon.

Vuosituhannen vaihteessa Eastwood kävi kokeilunhaluisemmaksi ohjaustöidensä suhteen. Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (Midnight in the Garden of Good and Evil, 1997) pohjautui samannimiseen dokumenttiromaaniin ja Rajaton valta (Absolute Power, 1997), Pahin rikos (True Crime, 1999) sekä Verivelka (Blood Work, 2002) toivat särmikkäitä näkökulmia rikosaiheisiin. Näiden välissä valmistunut Space Cowboys (2000) oli varttuneen tähtiensemblen (Eastwood, Tommy Lee Jones, Donald Sutherland, James Garner) avaruudelliset kokoontumisajot.

Vuosien 2003 ja 2004 aikana Eastwood ohjasi kaksi elokuvaa, jotka kirkkaasti kuuluvat hänen laajan filmografiansa valioihin. Pirstoutuneen perheidyllin kuvaus Menneisyyden ote (Mystic River, 2003) arvioi uudelleen väkivallan roolia yhdysvaltalaisessa kulttuurissa. Sean Penn ja Tim Robbins palkittiin ansaitusti Oscarein vaativan elokuvan väkevistä roolisuorituksista. Vuotta myöhemmin Million Dollar Baby (2004) oli ensimmäinen amerikkalainen elokuva, joka otti käsittelyyn eutanasian. Kolmella Oscarilla (paras ohjaus/elokuva/naispääosa Hilary Swank/miessivuosa Morgan Freeman) kruunattu nyrkkeilydraama saattaa hyvinkin olla allekirjoittaneen silmissä Eastwoodin magnum opus. Vuonna 2017 The New York Timesin elokuvakriitikot arvioivat sen 2000-luvun kolmanneksi parhaaksi elokuvaksi, edellään vain Paul Thomas Andersonin There Will Be Blood (2007) ja Hayao Miyazakin Henkien kätkemä (Sen to Chihiro no kamikakushi, 2002)

Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) ja Kirjeitä Iwo Jimalta (The Letters from Iwo Jima, 2006) oli huomattava kaksoistutkielma toisen maailmansodan kohtalokkaasta saaresta. Ensimmäinen näkökulma oli amerikkalainen ja toinen japanilainen. Molemmat näkemykset yllättivät katsojat. Kirjeitä Iwo Jimalta, joka otettiin paremmin vastaan, on vähäeleisen ilmaisun mestariteos, hieno esimerkki ohjauksen hallinnasta sekä syvällinen muotokuva arvoituksellisesta ja ristiriitaisesta vihollisesta.

Eastwoodin myöhemmän kauden elokuvista Gran Torino (2008) seisoo yksinkertaisia vigilante-ratkaisumalleja kompleksisempana teoksena michiganilaisen omakotitaloalueen muututtua ghetoksi. Vaimonsa menettänyt Walt (Eastwood itse) on katkeroitunut muuttuneen maailman ympärillä. Ärtynyt Korean sodan veteraani on kadottanut kosketuksen ympäristöönsä. Hänen on mahdoton ymmärtää kaduilla mellastavia etnisiä ryhmiä ja väkivaltaisia nuorisojengejä.  Gran Torinoa pidettiin ilmestyessään Eastwoodin viimeisenä näyttelijäroolina, mitä se ei lopulta ollut. Armottoman tavoin Gran Torino oli kuitenkin erään kehityslinjan päätepiste: Eastwoodin oman käden oikeuteen uskovien elokuvien looginen huipentuma. Rasisminvastainen Gran Torino romuttaa macho-käsityksiä elämänmakuisella huumorilla ryyditettynä.

Poliittisille konnotaatioille alttiin Eastwoodin (toistaiseksi?) viimeisin merkittävä elokuva on American Sniper (2014), jossa Irakin sodasta palaava tarkka-ampuja ei osaa jättää taistelutannerta taakseen. Elokuva herätti liikehdintää puolesta ja vastaan. Jälleen kerran Eastwoodin elokuva nähtiin sekä republikaanien sotapropagandana että sodanvastaisena puheenvuorona. Närää herätti ehkä se, että Eastwood tuntuu elokuvallaan sanovan, että tappaminen on joskus välttämätöntä, koska sillä vältetään suuremmat menetykset. Sodankuvauksena ja taidokkaasti rakennetuista toimintakohtauksista American Sniper sai ylistystä. Moni totesi, että Eastwood ei ollut vuosiin tehnyt mitään näin vaikuttavaa. 84-vuotiaaksi varttuneelta tekijältä se oli harvinainen saavutus.

Clint Eastwood on osa seitsemännen taiteen historiaa, amerikkalaisen elokuvan folklorea ja populaarikulttuurin kiistaton ikoni. Häneen ja hänen esittämiinsä hahmoihin on viitattu lukemattomissa elokuvissa, televisiosarjoissa, sarjakuvissa, romaaneissa jne. Useimmat meistä ovat jo lapsena altistuneet Eastwoodin olemassaololle: Ankkalinnassa hän on vieraillut Clint Itäpuuna, koko perheen animaatiosarjassa Fievel (Fievel's American Tails, 1992) seikkailee hahmo nimeltä Clint Mousewood ja rakastetun sukupolvikokemuksen, Paluu tulevaisuuteen -trilogian (Back to the Future, 1985-90) jatko-osissa Eastwood-viittaukset toimivat nokkelan anakronistisina vitseinä. Itselleni ensikosketus Eastwoodiin taisi olla se, kun isoveljeni katsoi videolta ensimmäistä Likaista Harrya olohuoneessamme ja osuin paikalle hädin tuskin kouluikäisenä juurikin elokuvan brutaaleimman, jalkapallostadionille sijoittuvan kohtauksen aikaan. 'Nuff said!

Kuluneen fraasin mukaan Eastwoodin voisi määritellä legendaksi jo eläessään, mutta ikätovereihinsa nähden hän ei ole jäänyt legendana lepäämään laakereillaan vaan on yhä liikkeessä ja luova, uusia aiheita kyltymättömästi janoava elokuvantekijä.

Kymmenen Clint Eastwoodin tärkeintä elokuvaa:
Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964 / ohjaus: Sergio Leone)
Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965 / ohjaus: Sergio Leone)
Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966 / ohjaus: Sergio Leone)
Likainen Harry (Dirty Harry, 1971 / ohjaus: Don Siegel)
Korpraali McB (The Beguiled, 1973 / ohjaus: Don Siegel)
Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976 / ohjaus: Clint Eastwood)
Armoton (The Unforgiven, 1992 / ohjaus: Clint Eastwood)
Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995 / ohjaus: Clint Eastwood)
Menneisyyden ote (Mystic River, 2003 / ohjaus: Clint Eastwood)
Million Dollar Baby (2004 / ohjaus: Clint Eastwood)

...ja neljä kunniamainintaa vielä kaupan päälle:
Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979 / ohjaus: Don Siegel)
Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993 / ohjaus: Clint Eastwood)
Kirjeitä Iwo Jimalta (The Letters from Iwo Jima, 2006 / Clint Eastwood)
Gran Torino (2008 / ohjaus: Clint Eastwood)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.
Bagh, Peter von: Tähtien kirja. Helsinki: Otava 2006.
Clint Eastwood - Viimeinen cowboy. https://areena.yle.fi/audio/1-50197197 (linkki tarkistettu 28.5.2020)
Likainen Harry oli "raaistava" korkein hallinto-oikeus oli toista mieltä.
https://www.elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8308-likainen-harry-oli-raaistava-korkein-hallinto-oikeus-oli-toista-mielta (linkki tarkistettu 28.5.2020)
Schickel, Richard: Clint Eastwood - Mies ja elokuvat. Helsinki: Otava 2010.
Ylänen, Helena: Sata parasta elokuvaa ja kymmenen kehnoa kaupan päälle. Helsinki: Helsingin Sanomat 2005.