Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 2/5: Anja Pohjola

Anja Pohjola (s. 1931-) saattaa hyvinkin olla yksi pisimmän aktiiviuran tehneistä näyttelijöistä suomalaisessa elokuva- ja televisiohistoriassa. Liki 90 vuoden iästään huolimatta Pohjola on ollut viime vuosiin saakka sivuroolien sankarittareita.

Loimaalla syntyneen Pohjolan ura näyttelijänä alkoi jo lapsitähtenä 1940-luvun lopulla Jyväskylän Työväen Teatterissa. Varsinaiseen ammattiin hän pääsi käsiksi Jyväskylän Kaupunginteatterissa 1940-luvun lopulla ja ammattikiinnitykseen 1950-luvun puolivälissä Joensuun kaupunginteatterissa. Matka Pohjois-Karjalasta jatkui Hämeenlinnan kaupunginteatteriin (1955-59, 1961-63) ja Tampereen Pikkuteatteriin (1959-61). Televisioteatterissa Pohjola rakensi keskeisimmän uransa vuosina 1963-90. Monien aikalaistensa tavoin hän esiintyi 1960- ja 70-lukujen tv-teatterin huipputöissä, joihin lukeutuvat mm. Rauni Mollbergin ohjaukset Kovan onnen lapsia (1963), Meidän herramme muurahaisia (1964) ja Lapsuuteni (1967) sekä Jukka Sipilän tv-elokuvan klassikko Aliisa (1970).

Päärooleissa Pohjola nähtiin mm. Mauno Hyvösen ohjaamassa ja Lauri Leskisen tekstiin pohjautuvassa tv-näytelmässä Minna (1977), joka kertoo Minna Canthin elämästä ja taiteellisesta työstä ja Kari Franckin paljon muistellussa Juhani Aho -filmatisoinnissa Rautatie (1973). Pohjolan roolisuoritus lämminhenkisen Rautatien Liisana toi hänelle roolisuorituksestaan ansaitun Jussi-palkinnon.

Valkokankaalla ura alkoi Mikko Niskasen vaikuttavalla jatkosodan kuvauksella Sissit (1963), jossa Pohjola nähtiin esikuntalottana. Rooli lottana tuli tutuksi neljäkymmentä vuotta myöhemminkin Ilkka Vanteen pateettisessa Lotta Svärd -elokuvassa Lupaus (2005). 

Väinö Linnan historiallinen Täällä Pohjantähden alla -trilogia (1959-62) taipui 1960- ja 70-lukujen taitteessa Edvin Laineen rautakourissa kaksiosaiseksi elokuvasarjaksi (Täällä Pohjantähden alla, 1968 & Aleksi ja Elina, 1970), jossa Pohjola nähtiin keskeisessä Alma Koskelan roolissa. Elokuvakriitikko Heikki Eteläpää nosti Pohjolan roolisuorituksen esiin: "uljaan ryhdikäs ja koruton Alma on mainittava elokuvan 'asettuneimpien', intensiivisimpien tulkintojen kärkipäässä". Akselissa ja Elinassa Pohjolan esittämä Alma on varttunut jo isoäidiksi, kun Koskelan pojille tulee palvelukseenastumismääräys talvisotaan. Kohtaus, jossa haikea Alma katsoo tyhjenevää pihapiiriin ja toteaa: "Niin. Riihen taka ne aina häviää... Riihen taka meiltä hävitään kun lähdetään... Kapinaan taikka sotaan, ammuttavaksi taikka työhön... Mihinkä kullonkin mennään..." lukeutuu Pohjolan uran mieleenpainuvimpiin. Linna-filmatisointien väliin mahtui vielä yllättävä sivurooli komisario Palmun puolisona Matti Kassilan James Bond -vaikutteisessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu (1969).

1990-luvulla Pohjola näyttäytyi sukupolvensa parhaimpiin ohjaajiin lukeutuvien Veikko Aaltosen ja Markku Pölösen elokuvissa. Aaltosen kiehtovassa Tuhlaajapojassa (1992) Pohjola tekee pienen lakonisen roolin rikospoliisin kanslistina. Pohjoiskarjalalaisen maaseudun ihmisiä ja elämää raikkaasti ja elävästi kuvaavassa Pölösen Onnen maassa (1993) Pohjola teki sydämellisen roolisuorituksen perheen mummona.

Kertoja- ja mainosäänenä Pohjola on ollut myös pidetty ja käytetty. Elokuvan puolella häntä kuullaan kertojaäänenä mm. Taru Mäkelän draamassa Pikkusisar (1999). Pohjolan tutusta kertojaäänestä saadaan jopa onnistunutta parodiaa aikaiseksi Markku Pölösen kokeilevassa dogma-komediassa Emmauksen tiellä (2001).

Harva ehkä muistaa, että Anja Pohjola ja hänen todellisen elämän aviopuolisonsa, näyttelijä Pehr-Olof Sirén antoivat kasvot Uuno Turhapuron ensimmäisille appivanhemmille anarkistisessa mustavalkokomediassa Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975). Pohjolan rooli Uunon anoppina jäi kuitenkin vain yhden elokuvan mittaiseksi, kun Marita Nordberg vakiintui rooliin Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) myötä. Spede tuli työnantajana tutuksi myös pienessä sivuroolissa elokuvassa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979). Viimeiseksi jääneessä Uuno Turhapuro -elokuvassa Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004) Pohjola esiintyi vanhainkodissa Annina ympärillään suomalaisen näyttelijätyön grand old -aatelisto.

1990-luvun lama-ajan lapsille Pohjola iskostui ikimuistoiseksi suulaana selänpesijänä, Tyyne Hurskaisena, television ajankohtaissatiirissa Hyvät herrat (1991-1995). Pohjola esiintyi samassa roolissa vielä vähemmälle huomiolle jääneissä jatkosarjoissa Herrat nauraa (1999) ja Donna Paukku (2006-07).

"Eikohän näytteleminen ole paljolti sitä, että puolustaa rohkeasti - niin hyvässä kuin pahassa - sitä ihmistä, jonka on saanut tulkittavakseen", Anja Pohjola totesi Anna-lehden haastattelussa 1988.

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala