torstai 24. heinäkuuta 2008

Seksploitaatioelokuvan pyörteissä eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan rintoja

1960-luku oli seksuaalisen vapautumisen, vapaan rakkauden ja e-pillerin aikakautta, mutta hyvin vähän tuosta kaiken sallivasta kiihkosta pääsi Yhdysvalloissa valkokankaille asti. Sensuuri hylki seksiä vielä vuosikymmenen lopullakin, jolloin ikärajaluokitukset otettiin käyttöön.

Samaisen vuosikymmen aikana tiettyjä elokuvia alettiin kutsua eksploitaatiotyylin edustajiksi. Eksploitaatiolla tarkoitetaan elokuvan lajityyppiä, jossa yritetään saada katsojia shokkiarvoihin vetoamalla. Käytännössä se tarkoittaa seksin, väkivallan, kauhun, alastomuuden ja muun sensaatiohakuisen aihepiirin korostamista sisällössä ja markkinoinnissa. Seksploitaatio (myös sexploitaatio) onkin eksploitaatioelokuvan tyylilaji, jossa itsetarkoituksellinen seksin ja alastomuuden hyödyntäminen korostuu. Kategoriaan lasketaan usein pehmoporno, hauskat eroottispitoiset, tuhmat komediat sekä nudismia käsittelevät elokuvat, mutta kova porno lasketaan jo erilliseksi lajityypikseen. Tyypillistä seksploitaatioelokuvalle joko seksin ja väkivallan tai seksin ja komiikan kombinaatio, josta ensin mainittua edustaa puhtaimmillaan esimerkiksi Russ Meyerin Up! (1976) ja jälkimmäistä samaisen ohjaajan debytointi The Immoral Mr. Teas (1959).

Seksploitaation kultakaudella 1960-ja 70-luvuilla suosittuja aiheita olivat tapahtumien sijoittaminen nunnaluostariin tai naisvankilaan, joka usein nähdään peräti omana lajityyppinään. Seksploitaatioelokuvia tehtiin kengännauhabudjetilla, indie-tuotantoina.

Todellisuudessa sexploitaatio-elokuvat olivat vallanneet pikkuteattereita jo 1960-luvun alusta saakka: Russ Meyerin tissifilmit ja Doris Wishmanin tuottama Nude on the Moon (1960) lennätti astronautteja kuuhun, jossa asusti sievän amatsonikuningattaren johtama nudistileiri. Russ Meyer teki pikkutuhmia elokuvia jo 1950-luvulla, mutta sai kuolemattoman meijeriherran maineen elokuvilla Lorna (1964), Faster Pussycat, Kill! Kill! (1966) ja Vixen (1968). Kaikkia näitä hallitsivat jättirintaiset naaraat, joiden vaatetus ratkeilee elokuvan edetessä.

Leppoisasti lentopalloa pelaavat nudistit ja kaula-aukosta miltei pulpahtavat maitorauhaset eivät kauaa jaksaneet pitää yleisön mielenkiintoa vireillä, vaan teattereihin alkoi tulla soft core –pornoa, jossa näytettiin selkeitä sukupuolisen kanssakäymisen tilanteita, mutta ei itse aktia tai edes häpykarvoitusta.

On laskeskeltu, että vuonna 1969 Yhdysvalloissa ainakin 25 teatterissa pyöritettiin tuolloin vielä kiellettyjä hard core –pornoelokuvia. Yksi hard coren edelläkävijöistä on ruotsalaiselokuva Olen utelias – keltainen (Jag är nyfiken – gul, 1967), joka sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vuonna 1969. Sosiaalipoliittinen ja kantaaottava elokuva nousi amerikkalaisyleisön keskuudessa huikeaan suosioon ja yleisen keskustelun kohteeksi. Markkinamiehet huomasivat, että myös naiset kiinnostuivat ruotsalaiselokuvan tarjoamasta seksuaalipoliittisesta sanomasta.

Vuonna 1972 valmistunut Gerard Damianon Syvä kurkku (Deep Throat) oli kovan pornon läpimurtoteos, jonka jälkeen hc-luokan pornoteollisuus löysi markkinaraon elokuvateollisuudesta, ja seksploitaatio termin alkuperäisessä merkityksessä koki laskusuhdanteen.

2 kommenttia:

S kirjoitti...

Aijai, seksploitaation juuret ovat kyllä jo jossain ennen production codea, mut vapaat hinkit taisivat tulla tosiaan nudismileffojen myötä.

Mistä muuten toi leffateattereiden lukumäärä on otettu, kiinnostaisi lukea enemmänkin.

Olitko muuten Stevensonin eksploitaatioluennolla, siellä oli siistejä traileriesimerkkejä.

Otto Suuronen kirjoitti...

Hei,
muistaakseni elokuvateattereiden määrä on otettu Harto Hännisen kirjasta Kinosaurus – elokuvafriikin vuosisata (1997).

Enpä valitettavasti ollut Stevensonin luennolla, kun oli menoa muualla. Harmi.