keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger

Lapsuuteni elokuvamuistoja dominoivat paitsi 1980-luvun amerikkalaisen komedian peruskasvot (Steve Martin ja Chevy Chase etunenässä), Uuno Turhapuro, Maija Poppanen, anarkistiset lyhytanimaatiot (viva Tex Avery!), ehkäpä myös mekastavien väkivaltakomedioiden erottamaton kaksikko Terence Hill & Bud Spencer, mutta ennen kaikkea kaksi ylittämättömintä amerikkalaisen action-elokuvan tähteä, itävaltalaislähtöinen ex-kuvernaattori Arnold Schwarzenegger (s. 1947) ja New Yorkissa syntynyt, mutta Philadelphian köyhissä oloissa varttunut Sylvester Stallone (s. 1946). Tämä ensimmäinen lapsuuden sankarille -artikkeli käsittelee suhdettani maailman täydellisimmäksi kehittyneimpään mieheen (kuten Guinnessin ennätyskirja on kirjoittanut), raaka-Arskaan.

Schwarzeneggerin näyttelijänuran alkuvuodet olivat ennen kaikkea pienten sivuroolien aikaa hyvin erilaisissa elokuvatuotannoissa. Joukkoon mahtuu pyörähdys Robert Altmanin Pitkissä jäähyväisissä (The Long Goodbye, 1973), lännenelokuvan parodiaa (The Villain / Kaktus-Jack, 1979) ja ehkä komeimpana näyttelijänsuorituksena draamarooli Bob Rafelsonin Loputtomassa treenissä (Stay Hungry, 1976), josta Schwarzenegger palkittiin peräti Golden Globella! Eräänlainen orastavan narsismin huipentuma oli kehonrakennuksesta kertova dokudraama Pumping Iron (1977), jota on Suomessa levitetty hilpeällä nimellä Arnold on rautaa. Kaupallinen läpimurto tapahtui vuonna 1982 John Miliuksen Conan – barbaari (Conan the Barbarian) myötä, jolloin muskelimies sai vihdoin osuvan roolin eeppisen seikkailuelokuvan keskiöstä.

Schwarzeneggerin filmografiassa vuodet 1982-93 olivat sekä kaupallista että taiteellista kulta-aikaa, jos Arnoldin tapauksessa näinkin kohteliaasti voidaan sanoa. Tälle aikavälille sattuvat paitsi elokuvahistoriallisesti merkittävät toimintaelokuvan klassikot kuten modernin elokuvasivistyksen peruskivi James Cameronin tech-noir Terminator – Tuhoaja (The Terminator, 1984) ja sen kenties vielä onnistuneempi jatko-osa Terminator 2 – Tuomion päivä (Terminator 2 – Judgement Day, 1991), John McTiernanin tehokas Predator – Saalistaja (Predator, 1987) sekä hollantilaissyntyisen Paul Verhoevenin uskalias tieteisfiktio Total Recall – Unohda tai kuole (Total Recall, 1990). Genre-klassikon piirteet omaa toki myös Mark L. Lesterin kieli poskella laukkaava Commando (1985), joka alkupuolellaan leikittelee Arskan macho-imagolla ja toisaalta vie sen myös suoraviivaisuudessaan äärimmilleen. Toinen puhdasoppinen hajoita ja hallitse -väkivallan näytös on John Irvinin Raaka keikka (Raw Deal, 1986), joka kuvaavasti valmistui samana vuonna kuin Schwarzeneggerin kovimman kilpailijan, Sylvester Stallonen kovaotteinen Cobra (1986).

Allekirjoittaneen elämään Cameronin kaksi ensimmäistä Terminator-elokuvaa vaikuttivat mullistavasti. Serkkuni rippijuhlissa näkemäni vhs-tallenne päätyi meille kesälainaan ja vastikään 9-vuotta täyttäneestä pojasta tuli yhdessä yössä elokuvahullu, filmifriikki ja Arnold Schwarzeneggerista suurin idolini Wayne Gretzkyn ohella. Paria kuukautta myöhemmin koulujen alkaessa koristin huoneeni seinän T2-julisteella ja muistan ajaneeni isosiskoni Helkama Kaunokilla, tarakalle vetäytyen, kuvitellakseni olevani raaka-Arska Harley Davidsonin selässä! Tuota lähemmäksi en Harley Davidsonia olekaan sittemmin päässyt. Uskoakseni 80-luvun alkupuolella tai mikseipä jo 70-luvun lopulla syntyneille Arnoldista tuli jotakin samaa, mitä esimerkiksi John Wayne tai Steve McQueen olivat idoleina ja eräinä miehen malleina merkinneet aiemmille sukupolville.

Schwarzeneggerin uran strateginen, vai pitäisikö sanoa traaginen, käänne tapahtui 80-luvun lopulla, kun monissa tosikkomaisissa toimintarymistelyissä marinoitunut Mr. Universe päätti ryhtyä koomikoksi. Jo Walter Hillin Red Heat – Punainen vaara (Red Heat, 1988) sisälsi tarkoituksellisia koomisia aineksia, mutta varsinainen komedian kaupallinen läpilyönti oli Ivan Reitmanin yksinkertainen hupailu Identtiset kaksoset (Twins, 1988), jossa Schwarzenegger viihdytti rinnallaan Danny DeVito. Jatkoa seurasi pian, kun samainen Reitman ohjasi Lastentarhan kytän (The Kindergarten Cop, 1990), jossa Schwarzeneggerin palkkio oli noussut jo tähtitieteellisiin lukuihin. Laadullisesta epäonnistumisesta huolimatta elokuvasta tuli menestys lippuluukulla. Yritteliäs Last Action Hero (1993) lienee Schwarzeneggerin toimintakomedioista paremmasta päästä. John McTiernanin ohjaama oman aikansa megaelokuva ei menestynyt odotetulla tavalla ja se jäi Steven Spielbergin uraauurtavan Jurassic Parkin (1993) varjoon. Parodisin elkein käynnistyvä toimintakomedia voisi rohkeammalla otteella toteutettuna olla arvostettu kulttiklassikko.

Oma kiinnostukseni Schwarzeneggerin tähdittämiä elokuvia kohtaan jäi lopulta ajallisesti lyhyeksi, mutta sitäkin muistettavammaksi. Innostukseni lähti laskuun James Cameronin överimegalomaanisen Tosi valheita (True Lies, 1994) -elokuvan jälkeen ja päättyi viimeistään 1990-luvun puolivälin jälkeen Juniorin (Junior, 1994) ja Eraser – Suojelijan (Eraser, 1996) myötä. Viimeinen niitti oli kammottavuudessaan piinaava Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996), joka heitti Schwarzeneggerin coolin miehen viitan viimeistään romukoppaan. Joel Schumacherin surullisenkuuluisan sekametelisoppaan Batman & Robiniin (1997) Arnoldimme jäyhä olemus sentään sopi hauskalla tavalla, ollen yksi elokuvan harvoja valopilkkuja.

Lippuluukkujen entinen valtias oli kuitenkin astunut harhapoluille ja tuloksena oli epäonnistuneita roolivalintoja elokuvissa, jotka kyllä pyrkivät 1980-lukulaisen toimintaelokuvan vanhoilliseen tyyliin, mutta jotka putosivat uuden aikakauden kynnyksellä ei-kenenkään maalle. Ajat olivat muuttuneet, peruuttamattomasti. Schwarzeneggerista oli tullut 80-luvun myyttinen reliikki, jonka oli sopiva aika siirtyä valtakuntansa herraksi, Kalifornian kuvernööriksi.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Kansallisen elokuvan Joutsa

eli Joutsan ilmentymät suomalaiset elokuvan kentällä

JOHDANTO
Suomalainen näytelmäelokuva on kuvauspaikoiltaan erittäin pääkaupunki- ja Etelä-Suomi-keskeistä, mihin luonnollisesti on vaikuttanut se, että maamme merkittävimmät elokuvatuotantoyhtiöt ovat aina sijainneet pääkaupunkiseudun tuntumassa. Valtaosa tekijöistä on myös asettautunut Etelä-Suomeen luonnollisesti koulutuksen tai työn kautta.

Kotimaisen elokuvan studioaikakauden päättyminen 1950- ja 60-lukujen taitteessa merkitsi kuitenkin sitä, että elokuvia alettiin yhä rohkeammin tehdä myös ulkona. Kuvaus-, äänitys- ja valaisukalustossa tapahtunut keventyminen ja kuvausnegatiivin herkistyminen helpottivat olosuhteiden pakottamaa siirtymistä ulos studioista. Kevyempi tekninen kalusto avasi mahdollisuuden myös uudenlaisen realismin ja ilmaisun mahdollisuuksiin.

Voitaisiinkin humoristisen leikkisästi nähdä, että siinä missä Suomi alkoi kiehtovasti esiintyä 1960-luvun puolivälistä alkaen yhdysvaltalaisten elokuvien Neuvostoliittona, alkoi Joutsa näyttäytyä satunnaisesti kotimaisten elokuvien tapahtumanäyttämönä. Ilahduttavaa on se, että niinkin nimekkäät ohjaajat kuten Mikko Niskanen, Matti Kassila ja Kaurismäen veljekset ovat löytäneet Joutsan seudulta sopivia kuvauspaikkoja kansakunnan muistiin juurtuneille elokuvilleen.

Olen rajannut tutkimukseni käsittämään vain elokuvateatterilevityksessä olleita elokuvia lähdeteknisistä syistä. Myös oma ehtymätön kiinnostukseni kotimaisen elokuvan historiaan ja nykyaikaan on pitänyt tutkimukseni pääasiassa vain elokuvan parissa. Ainoana poikkeuksena tästä mainitsenkin Yleisradion tuotantona valmistuneen, televisionäytelmän Juhani on kuumeessa (1985), joka tuntuu niittävän joutsalaisten keskuudessa jo orastavaa kulttimainetta.

Esittelen seuraavassa lyhyesti viisi teosta, Mikko Niskasen Käpy selän alla (1966), Matti Kassilan Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin (1971), Mika Kaurismäen Arvottomat (1982), Kari Franckin ja Hannu Kahakorven televisionäytelmän Juhani on kuumeessa (1985) sekä Peter von Baghin dokumenttielokuvan 1939 (1993), joiden kuvamaailmaan Joutsa ja sen lähiseutu on olennaisesti vaikuttanut. 

-

Mikko Niskanen: KÄPY SELÄN ALLA (1966)

Alun perin työnimellä Nukutaan aamulla myöhään kulkenut Käpy selän alla kuvattiin heinäkuussa 1966 Joutsassa, Sysmässä ja Hirvensalmella. Joutsassa kuvauspaikkoina toimivat Sikosaari, jota elokuvan nuoret pitivät telttojensa leiripaikkana ja Rahikkalan tila Mieskonmäessä nähtiin elokuvassa Lauhasen tilana, jonka savusauna päätyi saunomiskohtauksien keskiöön. Sysmän VPK:n tanssilavalla kuvattiin kohtauksia, jossa joutsalaisen Esko Tuukkasen yhtyeen lisäksi esiintyi myös Remu Aaltosen ja Kirka Babitzinin johtama The Creatures –yhtye. Esko Tuukkasen yhtye esittää elokuvassa playbackinä Georg Malmsténin valssin Leila sekä Kullervon kääntämän kappaleen Kuolleet lehdet kokoonpanolla Tuukkanen (harmonikka), Kauko Grenman (rummut), Eero Kämppilä (kitara), Heimo Latva (basso) ja Jaakko Sievänen (laulu).

Rahikkalan tilan isäntä Kasper Manninen sai näytellä elokuvassa itseään, 66-vuotiasta joutsalaista maanviljelijää, jolta lomailevat nuoret käyvät hakemassa maitoa. Myöhemmin Niskanen kertoi saaneensa kokea, miten antoisaa oli työskennellä kameraan täysin tottumattoman ihmisen kanssa, joka antautui tehtäväänsä täysin vilpittömästi ja aidosti.

Äänekoskella syntyneenä ohjaajana Mikko Niskanen tunsi hyvin Keski-Suomen seudun ja päätyi Joutsaan luonnonkauniin ympäristön johdattamana. Syyskesästä 1964 Niskanen oli taiteilijaystäviensä kanssa kalaretkellä Puulavedellä, jossa lahtelainen tohtori Heikki Lehtovirta halusi näyttää hänelle erään niemen, josta avautui harvinaisen kaunis näköala kohti Puulaveden ulappaa. Ihmeellisen vehmas luonto ja koskematon erämaatunnelma vaikuttivat Niskaseen voimakkaasti.

Taitava ohjaaja loi esiintyjiinsä käsityksen, että juuri hänen osuutensa oli merkittävä koko elokuvalle, jolloin se säikytti harrastelijanäyttelijät yrittämään parastaan. Nämä konstit pätivät Niskasen elämäkerran mukaan myös joutsalaiseen Kasper Manniseen. Kun Käpy selän alla oli valmis ja Kasperia haastateltiin mainospätkää varten, Niskanen kysyi häneltä aikooko hän jatkaa näyttelijänä, isäntä vastasi:

”Kyllä se soppii. Kun tulette tänne vuan, niin kyllä minä näyttelen. Mutta muualle minä en lähe. - - Jos viettä minut Kangasniemen puolelle, mittään ei tule näyttelemisestä, mutta kyllä se tiällä omalla mantereella Jousassa käy”

Nuoruuden ja suomalaisen luonnon oodi, Käpy selän alla keräsi elokuvateattereihin noin 700 000 katsojaa, ollen katsotuin elokuva sitten Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955). Samalla se rikkoi perinteisen näytelmäelokuvamme kuvioita löytämällä aiheensa nykysuomalaisesta yhteiskunnasta ja sen eri ilmiöistä. Elokuvan myötä kotimainen elokuva sai vihdoin uuden katselijapolven kiinnostumaan itsestään – nuorison, sen ikäluokan joka oli varttunut television tehdessä läpimurtoaan.

Käpy selän alla
Tuotantoyhtiö: FJ-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Kyösti Varesvuo. Tuotantopäällikkö: Arno Carlstedt. Ohjaus: Mikko Niskanen. Käsikirjoitus: Marja-Leena Mikkola, Robert Alftan. Kuvaus: Esko Nevalainen. Musiikki: Kaj Chydenius. Sovitus: Otto Donner. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Seppo Kurko. Pääosissa: Kristiina Halkola (Riitta, kauppatieteen opiskelija), Kirsti Wallasvaara (Leena, psykologian opiskelija), Pekka Autiovuori (Timppa, lääketieteen opiskelija), Eero Melasniemi (Santtu, opiskelija), Anneli Sauli (filmitähti), Jukka Sipilä (Lauhasen aikamiespoika Janne), Kasperi Manninen (Lauhasen Kasperi-isäntä), Alma Manninen (Lauhasen Alma-emäntä), Kari Franck (poika tanssilavalla), Mikko Niskanen (Leenaa tanssiin pyytävä mies), The Creatures = Remu Aaltonen, Kirka Babitzin, Aarto Henttonen, Olli Könönen, Risto Pikkarainen. Ensi-ilta: 21.10.1966 Kino Helsinki, Rea, Ritz / Helsinki. Televisioesitykset: 16.11.1970 MTV1, 4.5.1979 YLE TV1, 17.3.1984 MTV2, 1.10.1992 YLE TV2, 2.1.1996 MTV3, 5.5.2009 YLE Teema, 8.5.2009 YLE Teema. Kesto: 90 min. Kuvauspaikat Joutsassa: Rahikkalan tila ja sen savusauna, Mieskonmäki. Teltat ja leiripaikka Sikosaaressa.

-

Matti Kassila: AATAMIN PUVUSSA… JA VÄHÄN EEVANKIN (1971)

Agapetuksen humoristiseen romaaniin pohjautuva, Matti Kassilan ohjaama Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin kuvattiin muistettavasti Luhangassa kesä- ja heinäkuussa vuonna 1971, mutta myös Joutsa sai näkyvyyttä Eino Kaipaisen rantasaunalla kuvatuissa kohtauksissa. Valoisa ja kevytpoljentoinen elokuvaversio oli filmattu jo ennen Kassilan versiota peräti kolmesti, vuosina 1931-59.

Elokuvan tekoa suunnitellessaan ohjaaja Kassila ja kuvaaja Olavi Tuomi kiersivät kesäistä Suomea ja katsastivat kymmeniä kirkonkyliä, kunnes löysivät sattumalta supisuomalaisen miljöön, jossa riitti vehreyttä, vihreyttä ja vettä. Kassilan mukaan Luhangan seudun kesämaisemat olivat täsmälleen oikea ja runollisen inspiroiva elokuvan tekoa varten.

Ohjaaja Kassila muisteli vuonna 2012 allekirjoittaneelle lähetetyssä sähköpostiviestissä, että "Joutsassa kuvattiin ne alastonkohtaukset, jossa tytöt käyvät uimassa ja saunovat. Löysin sen paikan veden takaa, mistä ensimmäinen kuva kuvattiinkin, sitten siirryttiin paikan päälle. Mentiin siis sinne huvilalle ja sen isäntä näytti kyykkivän kasvimaalla. Puhuttelin häntä ja kun hän nousi ylös, hän osoittautui vanhaksi näyttelijäksi, niin teatterissa kuin filmissä: Eino Kaipainen. Hän oli eläkepäivikseen muuttanut maaseudun rauhaan, ostanut talon Joutsasta. Kuvauslupa heltisi tietysti ja meidät kahviteltiin, kuinkas muuten. Laituri, sauna ja likellä oleva pieni kasvihuone, jonka takana Heikki Kinnunen piileksii, liitettiin Luhangassa olevaan huvilaan, jossa muuten kuvattiin myös sisäkuvat." 

Seudun maisemat saivat paljon huomiota myös aikalaisarvioissa, mm. Leo Ståhlhammar totesi Suomenmaa-lehdessä: ”Olavi Tuomen ja Sakari Rimmisen kuvaus esittelee suorastaan hienostunein sävyin Luhangan kaunista kesämaisemaa”.

Elokuva keräsi teatterilevityksessä noin 150 000 katsojaa, mutta televisiossa Luhangan ja Joutsan seudulla kuvattua kesähupailua katsoi vuonna 1976 peräti 2 miljoonaa suomalaista. Ja jälkeenpäinkin katsojia on riittänyt…

Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin
Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Mauno Mäkelä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Matti Kassila & Osmo Lampinen. Kuvaus: Olavi Tuomi. Musiikki: Nacke Johansson. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Matti Ylinen. Puvustus & lavastus: Aino Mantsas-Kassila.
Pääosissa: Heikki Kinnunen (Heikki Himanen, televisiomanu), Juha Hyppönen (Jussi Kirves, ”Jusa”, autokorjaamon työnjohtaja), Marja-Leena Kouki (Marja, Tuiren ystävätär), Tuire Salenius (Tuire Korpela, nimismiehen tytär), Kauko Helovirta (Ojanteen nimismies Korpela), Risto Mäkelä (vankikarkuri Yrjö Granberg), Pia Hattara (Selma, puhelinkeskuksen hoitaja), Tiina Rinne (Salme, postivirkailija), Pentti Irjala (Hiski, lumppuri), Tapio Hämäläinen (konstaapeli Niemelä), Eila Rinne (Kerttu Luodepohja), Raili Veivo (Niemelän vaimo), Ada Pääkkönen (emäntä), Salme Karppinen (Tyyne, karjakko), Veijo Pasanen (Kantomäen asemapäällikkö, Veijo Viirimäki). Ensi-ilta: 8.10.1971 Boston, Rex / Helsinki. Televisioesitykset: 24.1.1976 MTV2, 24.3.1979 MTV2, 26.11.1993 TV2, 20.8.1999 YLE TV2, 28.7.2004 YLE TV2, 20.12.2005 YLE TV2. 15.12.2009 YLE TV2. Kesto: 88 min. Kuvauspaikat Luhangassa: ulkokuvista mm. Judinsalon laituri (laivalaituri), maatalo Uiton kylässä (Luodepohjan talo), Päijänteen selkä (haveri ulapalla, Granbergin takaa-ajo), kalasaunan ranta Judinsalossa (pelastautumispaikka), Luhangan kirkonkylä (puhelinkeskuksen talo, kylänraitti, Korpelan talo, Niemelän talo, kanala), ranta urheilukentän tuntumassa (Heikki suistuu hevosen selästä), Vuoksensalmen lautta (lossi). Sisäkuvista kalasauna Judinsalossa (kalasauna), asuintalo kirkonkylässä (Korpelan talo), maalaistalo (emäntä tekee ilmoituksen karkurista), kanala (Granberg munavarkaissa), maalaistalo Uiton kylässä (Luodepohjan talo). Kuvauspaikat Joutsassa: ulkokuvista Eino Kaipaisen asuintalon rantasauna (Tuire ja Marja uimassa). Sisäkuvista Eino Kaipaisen asuintalon rantasauna (Tuire ja Markku saunassa).

-

Mika Kaurismäki: ARVOTTOMAT (1982)

Tehdessäni tätä pienimuotoista tutkimusta yksi suurimpia ilon aiheita oli havaita seuraavaan elokuvaan liittyvä yhteys Joutsan seutuun. Kyse on Mika Kaurismäen Arvottomista (1982), joka on paitsi yksi 1980-luvun parhaimpia kotimaisia elokuvia myös merkittävä surumielinen melodraama, nurinniskoin kääntynyt komedia menneestä Suomesta. Kaurismäen veljekset, joista pikkuveli Aki toimi elokuvan apulaisohjaajana, käsikirjoittajana ja näyttelijänä, ymmärsivät Orimattilassa syntyneinä, että Suomi ei ole ainoastaan Helsinki, Turku tai Tampere. Ainakin Arvottomien nuoret hengittävät vielä mullankin tuoksua.

Arvottomat kuvattiin helmikuussa ja touko-heinäkuussa 1982, mutta vuotta ennen elokuvan kuvauksia Kaurismäen veljekset kiersivät Volgalla Suomea hakien inspiraatiota ja etsimässä kuvauspaikkoja elokuvaa varten. Matkalla Jyväskylään veljekset pysähtyivät Rutalahdessa ja ihastuivat kylän miljööseen välittömästi. Mika Kaurismäki kertoo:

 ”Elokuvan yksi perusidea oli tallentaa katoavaa suomalaista maisemaa. Piirsimme ruksin karttaan ja palasimme seuraavana kesänä kuvaamaan yhden baarikohtauksen. Kuvaukset olivat nopeat, muistaakseni emme ehtineet viipyä siellä puolta päivää pidempään. Baarissa oli kylmä olut ja hyvä pajatso, jolla yritimme paikata edellisen illan taloudellisia menetyksiä... Kaiken kaikkiaan sympaattinen suomalainen kylä.”

Arvottomat
Tuotantoyhtiö: Villealfa Filmproductions Oy. Tuotantopäällikkö: Jaakko Talaskivi. Ohjaus: Mika Kaurismäki. Käsikirjoitus: Aki & Mika Kaurismäki. Kuvaus: Timo Salminen. Musiikki: Anssi Tikanmäki. Leikkaus: Antti Kari. Äänitys: Mikael Sievers. Lavastus: Aki Kaurismäki, Timo Eränkö & Heikki Ukkonen. Pääosissa: Matti Pellonpää (Manne), Pirkko Hämäläinen (Veera), Juuso Hirvikangas (Harri Salminen), Esko Nikkari (Hagström), Jorma Markkula (Mitja), Asmo Hurula (Väyry), Ari Piispa (Vasili), Aki Kaurismäki (Ville Alfa), Aino Seppo (Tiina), Veikko Aaltonen (Juippi), Elina Kivihalme (Anna-Kaarina, Juipin vaimo), Pentti Lahti (saksofonisti), Pentti Auer (pomo), Aarre Karén (biljardihai), Kauko Laurikainen (2. biljardihai), Pehr-Olof Sirén (taulunostaja), Tuija Vuolle (taulunostajan vaimo), Veijo Pasanen (Carlos). Ensi-ilta: 15.10.1982 Formia, Nordia 1, Ritz / Helsinki. Televisioesitykset: 29.7.1985 MTV1, 7.8.1991 MTV2, 4.10.1997 MTV3, 20.10.2001 YLE TV1, 14.6.2007 YLE TV1. Kesto: 88 min. Kuvauspaikat Joutsan seudulla: Elokuvassa näytetään ohimennen Viljasen pajaa ja Osuuspankin rakennusta. Sen jälkeen on baarin sisäkuva, jossa legendaarinen näyttelijä Matti Pellonpää pelaa pajatsoa. Rutalahtelaisista vakioasiakkaista elokuvapätkässä näkyy Pauli Ilmonen, joka ei pelästynyt filmiryhmää. Myöhemmin elokuvassa vilautellaan Päijänne-maisemaa Haukkarannan laiturilta.

-

Kari Franck & Hannu Kahakorpi: JUHANI ON KUUMEESSA (1985)

Vaikka kyse ei ole pitkästä näytelmäelokuvasta on syytä kuitenkin nostaa esille kesäjoutsalaisenakin viihtyneen Kari Franckin ja Hannu Kahakorven ohjaama Juhani on kuumeessa, joka on televisioteatterin vuonna 1985 tekemä kesähupailu loma-Suomesta ja juhannuksen ihanuudesta. Joutsalaisittain tv-näytelmä on kiinnostava siksi, että puolet sen materiaalista kuvattiin Joutsassa 19. kesäkuuta 1985, kun varsinaisena tapahtumapaikkana toimi Joutsan uimalaitos.

Yleismaailmallisesti persoonallisen ja poikkeavan itseironisesta komediasta taasen tekee se, että Joutsaan liittyviä kohtauksia kuvattiin suorana lähetyksenä valtakunnalliseen verkkoon esitysiltana. Tällaiseen tuotannolliseen ratkaisuun päästiin kuulemma vaihtoehtoisena vetona Yleisradion hitaalle organisaatiolle.

Merkittävää on myös se, että tv-näytelmän tekeminen Päijänteen itäpuolisessa sydän-Suomessa huomioitiin esimerkiksi Katso!-lehdessä kesäkuussa 1985 peräti 3 aukeaman artikkelilla. Kyseisen lehden kansikuva teksteineen kertoo tekijäjoukon viihtyneen Joutsassa erinomaisesti. Poikkeuksellisen kylmänä alkukesänä kuvatusta näytelmästä ovat myös paikalliset jälkeenpäin kertoneet, että teoksen hullunkuriset käänteet saattoivat hyvinkin syntyä kosteina iltoina Joutsan ravintoloissa. Henri Kapulaisen kirjoittama komedia toi kuitenkin Joutsan seudulle Matti Pellonpään, Paavo Piskosen, Harri Tirkkosen, Markku Blomqvistin ja Sulevi Peltolan kaltaisia tunnettuja näyttelijöitä. Heidän lisäkseen avustajajoukkoon päätyivät monet paikalliset asukkaat, palomiehiä unohtamatta.

Katso! –lehden artikkelissa ohjaaja Kahakorpi kertoi Joutsan kuvausosuuksista seuraavaa:
”Matti Pellonpää ja Paavo Piskonen ovat yhtä suosittuja kuin Dingo, nimikirjoitusten pyytäjiä riittää, taskukamerat räpsivät kuvia muistoksi”.

Juhani on kuumeessa
Ohjaus: Hannu Kahakorpi & Kari Franck. Käsikirjoitus: Henri Kapulainen. Pääosissa mm.: Matti Pellonpää, Paavo Piskonen, Harri Tirkkonen, Markku Blomqvist, Sulevi Peltola, Antti Litja, Anja Pohjola. Televisioesitykset: 19.6.1985 YLE TV1, 17.6.1995 YLE TV1 [Kotikatsomo]. Kesto: 65 min

-

Peter von Bagh: 1939 (1993)

Viimeinen teos, jonka tässä otan esille, on Peter von Baghin sodantuntoja kuvannut dokumenttielokuva 1939 (1993). Kesäkuussa 1992 ohjaaja Bagh kiersi Suomea keräten sodanaikaisia muistoja aikalaisilta. Joutsassa hän haastatteli elokuvaansa Kerttu Lampista ja Viljo Simoa, jotka kertovat dokumentissa mm. sodanaikaisesta työnteosta ja -tavoista ja panssarivaunuesteiden rakentamisesta. Kohtalokasta vuotta käsitellyt arvokas dokumentti oli lajissaan ensimmäinen.

1939
Tuotantoyhtiö: Nosferatu Oy. Tuotantopäälliköt: Marja Niskanen & Jaana Puhakka. Ohjaus, käsikirjoitus & tuotanto: Peter von Bagh. Kuvaus: Juha-Veli Äkräs. Leikkaus: Anne Lakanen. Äänitys: Erkki Salmela & Jari Innanen. Esiintyjät: Kaija Blom, Sirkka Haikonen, Veikko Hirvonen, Helvi Hämäläinen, Aaro Kolehmainen, Unto Korhonen, Martti Koski, Matti Kuusi, Kerttu Lampinen, Sylvi Lavi, Veikko Lavi, Seppo Mattila, Irja Oksanen, Onni Oksanen, Aili Palmén, Raoul Palmgren, Pentti Pekkala, Aarne Saarinen, Martti Siirala, Viljo Simo, Toini Sinervo, Tuovi Sundell, Osmo Taka, Vilho Tervasmäki, Kalevi Tuhkanen, Aarne Tuhkuri, Viljo Turpeinen. Ensi-ilta: 9.4.1993 Illusion / Helsinki. Televisioesitykset: 9.9.1993 YLE TV2, 6.6.2001 YLE TV2, 1.6.2005 YLE TV2 [Dokumenttiprojekti]. Kesto: 107 min

-

LYHYT YHTEENVETO

Lopuksi on sanottava, että on huomattavaa, että nimenomaan idyllinen kesämaisema on houkutellut tv- ja elokuvatuotantoja Joutsan seudulle. Lähes poikkeuksetta kuvauspaikan ulkoinen näyttävyys on saanut myös huomioita aikalaisarvioissa ja lehtiartikkeleissa. Merkittävää on myös se, että Joutsassa on kuvattu paitsi kevyttä kesäviihdettä myös Käpy selän alla ja Arvottomat -elokuvien kaltaisia teoksia, jotka ovat ratkaisevasti muuttaneet kotimaisen elokuvan kuvaa.

Kadonneita tai tuhoutuneita filmejä, joissa Joutsa on läsnä, voi vielä löytyä. Olisikin toivottavaa, että yksityisten henkilöiden filmiaarteita saatettaisiin arkistojen tietoisuuteen. Ei ole myöskään mahdoton ajatus, ettei Joutsan seudulta löytyisi kadonneiksi luultuja kotimaisia elokuvahelmiä 1900-luvun alusta. Jonkun meistä ullakolla pölyttyvä filmiruutukin voi olla erittäin arvokas kappale kansallisen elokuvaperinteemme tiedonkeruulle.

LÄHTEET
Suomen kansallisfilmografia, osat 7-11
Apu!-lehti (25-26/1971)
Katso!-lehti (28/1971 / 25/1985)
Matti Kassilan sähköpostiviesti (13.6.2012)
Sakari Toiviainen: Tuska ja hurmio – Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa
Elonet (www.elonet.fi)

Kuvaoikeudet:

FJ-Filmi Oy
Fennada-Filmi Oy
Villealfa FilmProductions Oy

Kiitokset:

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto
Suomen kansallisfilmografian toimituskunta
Liisa Liias

Toimittanut Otto Suuronen (2009 / televisioesityskertoja tarkistettu kesäkuussa 2011 / Matti Kassilan muistitieto lisätty 18.7.2023). Aineisto on koostettu alun perin vuoden 2008 Joutsan Joutopäivien audiovisuaalista esitystä varten. Saatavilla selailukappaleena myös Joutsan kunnankirjastosta.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Mustalaishurmaaja

Tumma ja hehkuva veri

Yksi vanhimmista kokonaisuudessaan säilyneistä suomalaisista kokoillan näytelmäelokuvista on Valentin Vaalan ohjaama melodramaattinen mykkäelokuva Mustalaishurmaaja vuodelta 1929. Ohjaaja itse oli elokuvansa tekohetkellä nuori, vain 20-vuotias, mutta takana oli jo samana vuonna ohjattu debyytti Mustat silmät. Esikoisesta ei valitettavasti ole jäänyt jälkipolville kuin noin kuuden minuutin mittainen katkelma, sillä tarinan mukaan työhönsä tyytymätön Vaala upotti elokuvan ainoin kopion ja negatiivin mereen. Mustat silmät ja Mustalaishurmaaja syntyivät läheisessä yhteistyössä nuoren Theodor Tugain kanssa, jonka maailma oppi myöhemmin tuntemaan nimellä Teuvo Tulio. Vaalan ja Tugain työt jakaantuivat siten, että Vaala huolehti elokuvien ohjauksesta ja Tugai esiintyi elokuvien päärooleissa, yhdessä ystävykset huolehtivat elokuvien käsikirjoituksesta, leikkauksesta, lavastuksesta ja puvustuksesta.

Mustalaishurmaaja kertoo nuoresta ja rikkaasta Manjardosta, jolla on kaksi innokasta ihailijaa (Akris, Glafira), mutta edessä sovittu avioliitto Esmeraldan kanssa. Sen enempää Manjardo kuin Esmeraldakaan ei ole kiinnostunut naimisiinmenosta, mutta alkuvaikeuksien jälkeen Manjardo rakastuu vaimoonsa. Tämä ei kuitenkaan tunne samoin, vaan katoaa Manjardon elämästä rakastajansa matkaan. Aika kuluu, mutta nuorukainen ei voi unohtaa vaimoaan ja vielä he tapaavatkin, jokseenkin dramaattisissa merkeissä.

Aikalaiskriitikot pitivät Mustalaishurmaajaa onnistuneena elokuvana, erityisesti kiitosta saivat elokuvan kuvauksesta vastanneet pitkän linjan dokumentaristit Heikki Aho ja Björn Soldan.  Uuden Suomen (29.9.1929) kriitikko tunnusti myös että ”Juuri ohjauksellisesta puolesta on hra Vaalaa onniteltava. Kuva alkaa hyvin, laskee hieman keskivaiheilla, mutta kohoaa taas nopeasti ja saavuttaa loppupuolella onniteltavan vauhdikkuuden.”

1920-luvun lopun arvioissa, jotka pitkälti pohjautuivat nimettömien kirjoittajien tai nimimerkkien teksteihin, kiiteltiin myös elokuvan eksoottisia maisemakuvia.  ”Puvusto on värikästä ja fantastisen loisteliasta, ja teltat ovat miltei liiankin loisteliaasti sisustetut”, todettiin Helsingin Sanomissa. Soraääniäkin tosin kuultiin, kun H-m nimimerkin takaa elokuvan arvioi sittemmin elokuvaohjaajana tunnetuksi tullut Roland af Hällström, joka kirjoitti Aamulehdessä, että ”pitkiin aikoihin näin huonoa elokuvaa ole täällä esitetty". 24-vuotias Hällström näki elokuvan virheet nuoren ohjaajan ja tekijäkaartin kokemattomuutena. ”Ohjaajalla, joka lienee myös tehnyt käsikirjoituksen, ei liioin ole puolustuksenaan mitään erinomaista kuvanäkemystä tai muuten onnistunutta kuvallista kohtaa; jotkut käsikirjoituksen suomat vaikuttavat kohtaukset on järjestelmällisesti pilattu.” Tosin elokuvan näyttelijätyötä Hällströmkin piti onnistuneena.

Mykänelokuvan näyttelijäntyö onkin Mustalaishurmaajan kiehtovimpia osa-alueita. Yhteen elokuvan naispääosarooliin valittiin tuolloin vasta 18-vuotias Hanna Taini (1911-96), josta tuli 1930-luvun keskeisimpiä suomalaisia naisnäyttelijättäriä. Tugain päärooli tulisena mustalaisrakastajana rakennettiin tietoisesti Rudolph Valentinon eksoottisen esikuvan mukaan. Elokuvan avustajina nähtiin aitoja romaneja.

Mustalaishurmaajassa näkyvät oman aikansa kiehtovat vaikutteet. Sen tyylissä sekoittuvat varhainen amerikkalainen seikkailuelokuva ja melodramaattinen romantiikka. Elokuva on myös kestänyt aikaa varsin komeasti, varsinkin niiltä osin kuin kyse on historiallisesta intohimodraamasta. Tekniseltä toteutukseltaan se on muiden kotimaisten aikalaistensa tavoin yksinkertainen (staattinen kamera, suoraviivainen tarinankuljetus, välitekstien runsas käyttö), mutta vastaavasti monet otoksista ovat todella näyttäviä.

Elokuva menestyi Vaalan esikoisohjausta huomattavasti paremmin ja se sai tuoreeltaan myös Latviassa elokuvateatterilevityksen. Televisioesityskertoja on kertynyt harvakseltaan, vuoden 1981 televisioensi-illan jälkeen elokuva on nähty televisiossa vain syksyllä 2009. Vaalan luova yhteistyö Teuvo Tulion kanssa jatkui vielä seuraavissa näytelmäelokuvissa Laveata tietä (1931) ja Sininen varjo (1933). 

Mustalaishurmaaja
Suomi 1929. Tuotantoyhtiö: O.Y. Fennica A.B. Tuottaja: Armas Willamo. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Theodor Antonius Tugai, Valentin Vaala. Kuvaus: Heikki Aho, Björn Soldan. Lavastus: Valentin Vaala, Theodor Antonius Tugai. Leikkaus: Valentin Vaala, Theodor Antonius Tugai. Pääosissa: Theodor Antonius Tugai (Manjardo), Hanna Taini (Akris), Meri Hackzell (Esmeralda), Alli Riks (Glafira), Bruno Laurén (Feri), Waldemar Wohlin (Iska), Tekla Nyman (mustalaistyttö). Helsingin ensiesitys: 4.11.1929 Kaleva, Olympia, Scala. Televisioesitykset: 26.12.1981 MTV2, 6.10.2009 YLE Teema, 9.10.2009 YLE Teema, 11.10.2009 YLE Teema. S. 69 min

Lähteet:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (2005). Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.

Elonet / Mustalaishurmaaja. http://www.elonet.fi/title/ek2imv/

Mykkäelokuvasivusto – Mustalaishurmaaja. Kirjoittajana Kari Glödstaf (11.12.2008).
http://www.mykkaelokuvat.com/mustalaishurmaaja.html

Suomen kansallisfilmografia 1: vuosien 1907-1935 suomalaiset kokoillan elokuvat (1996). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Toiviainen, Sakari: Sata vuotta - sata elokuvaa (2007). Suomalaisen kirjallisuuden seura/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.