Jumping the Musical Shark eli onko Yes Please! -levystä muuhunkin kuin tuopinaluseksi?

Missä vaiheessa yhtyeistä ja artisteista tulee itsensä irvikuvia? Milloin he putoavat kuolemattomien rock-ikonien valtaistuimelta tavallisten kuolevaisten joukkoon?

David Bowie oli 1970-luvun pop-renessanssin kuningas, joka loihti hallitsemansa vuosikymmenen aikana mestariteoksia paitsi teatraalisen glamrockin, kokeellisen avantgarde(popi)n, krautrockin, folkin kuin peräti sinisilmäsoulinkin saralla. 1980-luvulla Bowien voittokulku alkoi valitettavasti hyytyä kaupallisen miellyttävyyden noustua luovuuden edelle vuosikymmenen puoliväliin tultaessa. Pöyhkeydessään tyhjäpäinen Tonight (1984) ja vuotta myöhemmin seurannut karmaiseva Mick Jagger -duetto Dancing in the Streets (1985) ovat oivallisia esimerkkejä taiteellisesta itsemurhasta. 1990-luvun puolivälissä tatuointeihin ja lävistyksiin ihastunut Bowie joutuikin tekemään hartiavoimin töitä, jotta sai manattua 80-luvun korporaatiopoppari-imagonsa manan majoille. Konseptilevy Outside (1995) ja drum'n'bass -vaikutteinen Earthling (1997) olivat komean vieraantuneita levytyksiä, joiden olisi lopulta suonut saaneen enemmän kunniaa. Ongelmaksi taisi kuitenkin muodostua se Let's Dancen (1983) vaaniva peroksiidiblondihaamu, joka ei halunnut ymmärtää Bowien ja Nine Inch Nailsin yhteiskiertuetta, vaan olisi mieluummin kuunnellut suuren yleisön miellyttämiseen tukehtuvaa Modern Lovea kaksi kertaa liian suureen pukuun verhoutuneena.

U2 oli parhaimmillaan tinkimättömällä Warilla (1983) ja kauniin maalailevalla The Unforgettable Firellä (1984), mutta onnistui vastoinkäymisten jälkeen kokoamaan rivinsä ja ennen kaikkea luomaan nahkansa komeasti uudelleen 90-luvulle tultaessa (Achtung Baby, 1991). Sen jälkeen onkin suunta ollut pelkkää alamäkeä, lukuisista yksittäisistä huippubiiseistä (Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me, Beautiful Day, Magnificent) huolimatta. Onneksi sentään megalomaaniset konserttikiertueet ovat olleet audiovisuaalista silmä- ja kuulokarkkia. 

Depeche Mode sai niin traagisia kolhuja Songs of Faith and Devotionin (1993) mielipuolisen vaativan maailmankiertueen jälkeen, ettei yhtye koskaan toipunut aivan ennalleen. Alan Wilderin eron jälkeinen Ultra (1997) on juuri niin hyvä levy kuin Dave Gahanin huumehelvetistä traumatisoituneen trion oli mahdollista saada aikaan.

Progressiivisen rockin puolella "Jump the Shark" -hetkiä ovat olleet ainakin Genesiksen muuntautuminen uraauurtavasta taiderockista Phil Collinsin liidaamaksi juppipopiksi. Raskaan rockin puolella tuskin tarvitsee paljon arvottaa Guns N' Rosesin romahduspistettä... vai pitäisikö sanoa romahduspisteitä? Niin niin, ja mitä ikinä tapahtuikaan Fleetwood Macille? Tai The Clashille Cut the Crapillä (1985)? Kuinka monen mielestä Hot Space (1982) on Queenin kunniallisin hetki? Miksi Hectorin piti levyttää Hectorock 2 (1985) ja heittäytyä lopulta Mestariksi? Eikö CMX lopettanutkaan keikkailua 1999? Onko Happy Mondaysin Yes Please! -levystä (1992) muuhunkin kuin tuopinaluseksi? Ja OK OK, myönnetään New Orderin vielä-kerran-pojat -paluu ilman Hookya tuntuu lopulta aika häijyltä.

Joitakin pop-yhtyeitä sitten taas säälii siksi, että he uransa tärkeimmällä kohdalla pitävät liian pitkän levytystauon joko siksi, että yhtyeen sisäisiin henkilökemioihin on tullut halkeamia menestyksen noustua nuppiin tai sitten yksinkertaisesti siitä syystä, että edeltävä menestyslevy on tyhjentänyt luovuuden pajatson tyhjiin. Esimerkiksi The Human League ei toipunut Daren (1981) menestyskrapulasta kovinkaan kunniakkaasti. Mauttoman kasarikitaroinnin pilaama Hysteria (1984) on vain välähdyksenomaisesti siedettävä levy. Samaan liialliseen kitaroiden painotukseen kaatuu myös sheffieldiläistovereiden ABC:n koko ura täydellisen The Lexicon of Loven (1982) jälkeen.

Mieleen tulee myös Liverpoolin Another Fab Four eli Echo & The Bunnymen, joka tuntui hukanneen paitsi mahdollisuutensa stadionluokan menestykseen, myös luovuutensa mestarillisen Ocean Rainin (1984) jälkeen. Useaan otteeseen studion ovia paukutellut yhtye sai lopulta paineiden ahdistamana viimeisteltyä tylsästi nimetyn Echo & the Bunnymenin (1987), jonka jälkeen bändin ensimmäinen aikakausi päättyikin jo seuraavana vuonna hajoamiseen. Surullisen kuuluisaa, ilman Ian McCullouchia tehtyä Reverberationia (1990) ei kannata tässä yhteydessä edes mainita.

Tämä pitkä introduktio yrittää johdatella myöntämään että jopa minulle henkilökohtaisesti tärkeimmällä ja pitkäaikaisimmalla suosikkiyhtyeelläni, The Curella, on kiistatta ollut oma "Jumping the Musical Shark" -hetkensä.

The Curen tapauksessa koko 1980-luku oli yhtä nousukiitoa, myös kaupallisesti. Jokainen levy myi edeltäjäänsä paremmin ja keräsi toinen toistaan hienommat kritiikit rock-lehdistöltä (ehkä psykedeelistä The Topia lukuun ottamatta). Vuosien 1980-89 aikana yhtye julkaisi kestävimmät albuminsa, joista kuninkaallisin on vuoden 1989 magnus opus Disintegration. Väistämätön tapahtumaketju alkoi kuitenkin hahmottua jo Prayers Tourin (1989) jälkimainingeissa, kun yhtyeen kiistattomaksi keulahahmoksi noussut Robert Smith ei hajottanutkaan yhtyettään, kuten oli alun perin rock-lehdistölle turhankin ahkerasti mainostanut. Glastonburyn festivaalikeikan jälkeen uudistunut kokoonpano julkaisi ensin remix-levyn Mixed Up (1990) ja sen jälkeen vaihtoehtorock-vaikutteisen Wishin (1992), joka nosti yhtyeen kaupallisen aseman huippuunsa. Erityisesti Friday I'm In Love -hitistä tuli uuden teiniyleisön suosikki. Onneksi kuitenkin Wish-albumin singlejulkaisujen kääntöpuolet olivat toinen toistaan timanttisempia kappaleita (A Foolish Arrangement, The Big Hand, This Twilight Garden, Play).

Yhtye menetti kuitenkin luovimman kautensa Wishin suursuosion jälkeisinä vuosina. Bändin rivit rakoilivat (jälleen kerran) ja ex-jäsenen, Lol Tolhurstin masinoimassa oikeudenkäyntiprosessissa ja sen jälkimainingeissa hukattiin lopulta vuosia. Keväällä 1996 ilmestynyt Wild Mood Swings ei miellyttänyt bändin faneja, eikä löytänyt ostavaa yleisöä, sillä se jäi totaalisesti vuosikymmenen puolivälin tienoilla roihahtaneen britpop-huuman jalkoihin. Curesta oli muutaman näennäisen sapattivuoden aikana tullut edellisen vuosikymmenen mustahuuliraato.

Wild Mood Swings on kuitenkin mainettaan parempi levy, sen suurin ongelma on kuitenkin liiallisessa kestossa ja vaikutteiden ylipursuavassa kirjavuudessa (tarjolla niin flamencoa kuin kevyen jazzahtavaa poppia). Round and Round and Roundin ja Returnin kaltaiset väkinäiset pop-ilottelut eivät myöskään istu samaan kokonaisuuteen Wantin, Jupiter Crashin ja Baren majesteetillisuuden kanssa. Haikea Strange Attraction ja riemastuttava Mint Car onnistuvat paljon paremmin väläyttämään Robert Smithin briljanttia pop-taikuutta kuin latteat hittijäljitelmät.

Wild Mood Swingsin pettymyksen nieltyään Smith palasi joukkoineen lähes psykoottisen Pornographyn (1982) ja eeppisellä melankolialla hurmanneen Disintegrationiin synkkyyteen. Lopputuloksena ilmestynyt Bloodflowers (2000) oli ilmestyessään minulle niin odotettu levy, että en vieläkään osaa suhtautua siihen kovin objektiivisesti. Parhaimmillaan Bloodflowers tuntuu yhtyeen kaikkein harkituimmalta ja kypsimmältä levytykseltä, ilman väkinäisiä täyteraitoja. Esimerkiksi uneliaan Out of this Worldin kaltainen kappale kuuluu kiistatta Curen sävellyksellisesti komeimpaan kaartiin. Jäähyväishenkisen levyn olisi jopa jossain määrin suonut jääneen The Curen viimeiseksi levyksi, sillä rehellisesti sanottuna en usko, että Ross Robinsonin pilaama eponyymilevy (2004) ja ailahtelevuudessaan rasittava 4:13 Dream (2008) ovat juurikaan tuoneet yhtyeelle uusia ihailijoita. Eiköhän jokainen nuoremman polven takkutukka ole ennemmin hankkinut Disintegrationin, The Head on the Doorin (1985) tai sitten viettelevät Staring at the Sea (1986) ja Galore (1997) -singlekokoelmat. Niistä löytyy kuitenkin maailmanloppuun saakka enemmän tarttumapintaa kuin The Curen viimeisen vuosikymmenen levytyksellisistä harharetkistä yhteensä. Yhtyeen live-esiintymiset ovat kuitenkin olleet viimevuosina ehkä kehutumpia kuin koskaan. Ennalta-arvaamattomat käänteet (kuten viimekeväinen Reflections-konserttisarja) ovat tehneet melankoliapoppareiden liikkeiden seuraamisesta yhä kiinnostavaa.

Kaikesta tästä narinasta huolimatta olen ikionnellinen siitä, että minulla on mahdollisuus nähdä Robert Smith, ikityylikäs Simon Gallup, Jason Cooper ja Roger O'Donnell ainakin vielä kerran elävänä. Yhtye, joka on kuitenkin kirjaimellisesti tuonut lohtua ja toivoa kaikkein masentavimpina hetkinä ja osoittanut herkälle nuorelle miehelle, ettei tunteiden osoittaminen ole väärin. Saavathan pojatkin lopulta itkeä, vai mitä Robert?

Flow 2011 - palvonnan eleitä

Vierailin viime viikonloppuna Flow festivaalilla kolmatta kertaa. Täytyy myöntää, että festivaalia on kiittäminen monesta asiasta: ennen kaikkea laaja ohjelmisto tarjoaa jokaiselle sopivia yhtyeitä/artisteja nähtäväksi. Uusien musiikkitrendien ja nousevien artistinimien esittelijänä Flow on Suomen festivaalikentässä täysin ylivertainen. Festivaalialue Suvilahdessa tuntuu olevan vuosi vuodelta mielikuvituksekkaammin esillepantu ja mahdollisuus nopeaan sukkelointiin lavalta toiselle onnistuu, joten viikonlopun aikana ennättää hyvin katsastaa runsaan joukon kiinnostavia akteja. Sen sijaan ristiriitaisiakin havaintoja on helppo tehdä: Flow on saanut viime vuosina jo sellaiset mittasuhteet, että se on selvästikin saanut nuorten aikuisten keskuudessa näyttäytymisfestivaalin maineen samaan malliin kuin Pori Jazz tai Savonlinnan oopperajuhlat varttuneemman väestön keskuudessa. Hinnat Flown anniskelualueilla ovat karanneet täysin käsistä, ruoka-annoksesta joutuu pulittamaan helposti vähintään kymmenen euroa ja juoma-annoksesta peritään toinen kymppi. Ja vielä lopuksi: Suomesta tuskin löytyy toista festaria (puhtaasti genrefestivaaleja kuten Lumous ja Tuska lukuun ottamatta), jossa festivaalikävijät olisivat niin yhdestä puusta veistettyjä. Tennareiden, ruutupaitojen ja mustasankaisten lasien määrä on edelleen päätä huimaavan suuri. Tänä vuonna havaitsin poikkeuksellisen paljon myös harmaita polven yläpuolelle ulottuvia shortseja, jotka ilmeisesti oikeaoppisesti tulee pitää kauluspaita housuihin sullottuna ja mahdollisesti rusettisolmiolla kuorrutettuna. Karmean näköistä, mutta ehkä sitten coolia über-Flow piireissä?

Mutta se imagohavainnnoista, sillä Flown pääasia on musiikissa, vaikka se ei kaikille festivaalivieraille niin selvää olekaan. Oma Flow-taipaleeni alkoi tänä vuonna yhdysvaltalaisen vaihtoehtonimi Warpaintin parissa.  Yhtyeen alakuloisesti vääntelevä indierock näyttäytyi hypnoottisena myös livenä kuultuna, erityisesti hieno Undertow näytti yhtyeen osuvan maaliinsa mallikelpoisesti. Vähän myöhemmin illalla Norjan ylpeys Röyksopp paukutti päälavalla omaa elektronista ilosanomaansa. Uusia levyjä yhä tehtaileva duo on jäänyt monille mieleen vain kymmenen vuoden takaisesta Eple-hitistä ja sitä moni oli selvästi tullut kuulemaankin. Nopeasti Röyksoppin räiskyvä tanssibiitti alkoikin puuduttaa, joten oli hyvä aika siirtyä pienempään telttaan, jossa Jori Hulkkonen tarjoili paljon viehättävämpää housea pienelle, mutta sitäkin innokkaammalle yleisölle.

Keskiyön jälkeen esiintyi eksentrinen Ariel Pink's Haunted Graffiti, jonka lo-fi-estetiikkaan pohjaavat soololevyt saivat viime vuonna jatkoa kehutulla Before Today -bändilevyllä. Yleisö oli tullut palvomaan ja ihmettelemään Kaliforniasta ponnistavaa outoa lintua, joka palkitsi suomalaisyleisön heti alkumetreillä Round and Round -indiehitillä, jossa nerokkaalla tavalla lyövät yhtä 1960-lukulainen soul ja 80-luvun synteettinen aikuispop. Kappale, joka on samaan aikaan niin mauton ja nerokas, että se kiilaa helposti viime vuosien mestarillisimpien pop-viisujen joukkoon.

Lauantaipäivän käynnisti helsinkäis-hämeenlinnalainen utupopryhmä Delay Trees, jolle päivän avaavan yhtyeen paikka ei ollut millään tavalla kovin suotuisa. Väkeä oli keikan alkaessa harmillisen vähän, eikä päivänpaisteesssa yhtyeen kaihoisaan poppiin meinannut päästä sisään. Onneksi loistelias Tarantula/Holding On silmät kiinni nautittuna muistutti siitä, että yhtye teki viime vuoden parhaimman kotimaisen albumin. Uutta musiikkiakin on juuri tullut c-kasettina ja digitaalisesti julkaistun ep:n myötä.
Lauantain kovaa suomikatsausta jatkoi uuden, odotetun levyn piakkoin julkaiseva Regina, joka on viime aikoina tehnyt yllättävän suuntamuutoksen syntikkapopista kohti hennosti kenkiintuijottelevaa kitarapoppia. Jossain määrin muinaisen Wilman mieleentuovia uusia biisejä yhtye yhdisteli muutamiin Puutarhatrilogialta (2009) ja Oi miten suuria voimia! (2007) -levyiltä poimittuihin kappaleisiin. Kokonaisuus kuulosti laadukkaalta, mutta kitaravoittoisissa kappaleissa jäin kaipaamaan elävän basistin soittoa. Nyt suurin osa bassoista kuultiin nauhalta, mikä ei loppuun asti toiminut.
Tällä välin päälavalla olikin jo aloittanut Magenta Skycode, jonka viime syksynä ilmestynyt upea Relief nosti yhtyeen indiepiireissä aivan uudelle suosion tasolle. Selvästi päälavalla olostaan nauttinut keulahahmo Jori Sjöroos esiintyi rennonoloisesti ja oli aktiivisesti vuorovaikutussuhteessa yleisön kanssa. Itse yllätyin siitä, että yhtyeen live-kokoonpanossa ei nähty basson varressa Kalle Taivaista, vaan tilalla oli jokapaikanhöylä Lauri Porra. Parhaimmillaan yhtye oli tummasävytteiseltä debyytiltä kuultujen Go Outside Again ja Hands Burn -biisien parissa, mikä sai vähän mietteliääksi suunnasta, johon yhtye (tai pitäisikö sanoa Sjöroos) on viime aikoina vahvasti siirtynyt. Suomiputken päätti 90-lukulaista tanssibiittiä indiekitaroihin sekoittanut Shine 2009, jonka viimevuotinen Associates-ep oli tarttuvuudessaan täydellinen julkaisu. Harmi, että kesän kynnyksellä ilmestynyt pitkäsoitto Realism ei aivan lunastanut niitä odotuksia, jotka ep nostatti. Madchesterin suuntaan kumartava Shine 2009 ei livenä tehnyt kummempaa vaikutusta, sillä yhtye jäi kummallisen etäiseksi tarttuvista tanssirytmeistä huolimatta.

Yhdysvaltalainen nu-gaze aallon kärkinimi The Pains at Being Pure at Heart jäi itselläni vähän muun ohjelmiston jalkoihin, mutta livenä äkkinäisesti todistettu Belong kuulosti varsin osuvalta Flown lauantai-iltapäivässä. Illalla dramatiikan tajullaan viehättänyt Janelle Monáe tuskin jätti ketään kylmäksi. Nokia Blue tentissä esiintynyt laulaja/performanssitaiteilija järjesti lähes sanoinkuvailemattoman shown. Taiderockia, soulia ja funkia yhdistelevä taiteilija ratsutti lavalle niin innostavan kavalkadin viihdettä ja hurmosta, että sen jälkeen nähdyllä australialaisella Empire of the Sunilla ei ollut mitään tehtävissä. Täysin sieluttomasti esiintyneestä yhtyeestä ei nimittäin tiennut onko se lintu vai kala. Yhtyeen mahtipontista livepreesensiä seuratessa mietti vain, että onko kyse synkästä konerockista vai homoeroottisesta euroviisuhölynpölystä. Lopputulos oli tyhjentävä: paljon melua tyhjästä.

Tämänvuotisen Flown kruunasi kohdallani tietysti brittiläisen syntikkapopin pioneeriyhtye The Human League, jonka viihdyttävää esitystä seurasi paikoin riemastuneena ja hetkittäin vähän huvittuneenakin. Uuden albumin ensisinglellä Nevet Let Me Go startannut keikka vaikutti ensin horjuvan muovisen campin suuntaan, mutta nopeasti sheffieldiläisyhtye löysi timanttisten synapop-helmien äärelle. Yhtyeen tunnetuimmalta Dare-albumilta (1981) settiin mahtui peräti neljä laulua, joista erityisesti Love Action (I Believe In Love) ja The Sound of the Crowd olivat suoranaista ilotulitusta 80-lukulaisen konepopin rakastajalle. Motown-vaikutteinen Mirror Man, (Keep Feeling) Fascinationin hulppea aikalaishömppä ja yhdessä Giorgio Moroderin kanssa tehty Together in Electric Dreams tarjosivat räikeimmillään kevyttä kasaripoppia. Onneksi varhainen Empire State Human ja encoreissa kuultu Being Boiled muistuttivat yhtyeen tummasävyisestä esihistoriasta kokeellisten äänikudelmien esiinmarssittajana. Kaikkiaan The Human Leaguen keikka tuskin tarjosi kenellekään sen syvällisempää sanomaa kuin aiemmin päälavalla kolistellut Empire of the Sun, mutta brittiläiset konkarit näyttivät ausseille kuinka kolmekymmentä vuotta sitten konepopissa kuljettiin vielä sisältö imagon edellä ja kokeellisuuskin oli sallittua. Samalla Philip Oakleyn johtama poppoo näytti, kuinka esiintymisestä voi vilpittömästi nauttia vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Lisäpisteet myös viittäkymppiä lähentelevän Susan Ann Sulleyn vetävästä performanssista. Hyvän keikan merkki on myös se, jos seuraavana päivänäkin ensitöikseen hamuaa yhtyeen levyjä esille kuten sheffieldiläisten tapauksessa kävi.