"This whole world is wild at heart and weird on top" - David Lynchiä (1946-2025) muistaen

David Lynch (1946-2025)

Elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä sekä kuvataiteilija, muusikko ja valokuvaaja David Lynch poistui keskuudestamme 15.1.2025 keuhkosairauden uuvuttamana 78-vuotiaana. Nykypäivälle tyypillisesti sosiaalinen media täyttyi välittömästi kuvista ja muistoista Lynchin elämään ja uraan, elokuviin ja Twin Peaksiin liittyen. Ihmisten välittämistä muistoista välittyi liki poikkeuksellisen vahvasti se, kuinka merkittävän jäljen hän jätti taiteellaan katsojiin ja kokijoihin sekä taiteen- ja viihteentekijöihin, sukupolvesta riippumatta.

David Lynchin elokuvaura perustui vahvasti tinkimättömään ja omaleimaiseen tunnelmaan ja estetiikkaan. Ei liene liioittelua sanoa, että hänen vaikutuksensa elokuvaestetiikkaan, jopa globaalisti katsoen, on modernin elokuvan merkittävimpiä ja kiistatta jäljitellyimpiä. Hänen nimikemäärällisesti suppea filmografiansa kääntyy eduksi, määrän sijaan korostuu laatu. Lynchin kymmenen pitkää elokuvaa valmistuivat vuosina 1977-2006. Hän oli kaikissa pitkän elokuvan ohjaustöissään myös käsikirjoittajana, The Straight Storya (1999) lukuun ottamatta, usein äänisuunnittelijana ja satunnaisesti leikkaajana. Ylen musiikkitoimittaja Pekka Lainetta lainaten: "David Lynch oli avantgardisti, surrealisti ja peloton outojen maailmojen tutkimusmatkailija. Hän vei kompromissittoman näkemyksen sinne, missä dollarinkuvat silmissä uskotaan loputtoman myötäkarvaan silittämisen autuaaksi tekemisen voimaan."

"Life is very, very complicated, and so films should be allowed to be, too" - David Lynch

Twin Peaks

Lynchistä tuli jo varhain, viimeistään Twin Peaksiin (1990-91, 2017) tultaessa käsite, adjektiivi. Englannin kielen auktoriteetti, Oxford English Dictionary, nimeää kapulakielelle käännettynä lynchiaanisuuden "surrealististen tai pahaenteisten elementtien rinnastamiseksi arkipäiväisten ympäristöjen kanssa ja houkuttelevien visuaalisten kuvien käyttämistä mysteerin tai uhan unenomaisen ominaisuuden korostamiseksi."

Omakohtaiset ensimmäiset muistikuvat lynchiaanisuudesta muistan havainneeni katsottuani lapsena Ryhmäteatterin improvisaatiotaituruutta ohjelmassa Nyhjää tyhjästä (1991). Neil Hardwick teetti näyttelijöillä improvisaatioharjoituksia, joissa kuultiin sisältöä kuvaavia termejä kuten kaurismäkeläinen, lynchiaaninen jne. Jo se jäi mieleen, puhumattakaan harjoitusten outoudesta. En nimittäin tässä vaiheessa ollut vielä Twin Peaksiin tutustunut.

Twin Peaksin ensimmäinen esityskierros Suomessa keväällä 1991 meni minulta vielä katsomiskokemuksena täysin ohi ja ikäni huomioiden, hyvä niin. Muistan silti jotenkin tietyn väreilyn, hypnotisoidun vaikutuksen, joka 1990-luvulla sarjan ympärillä leijaili. Vuosikymmenen edetessä Twin Peaks -vaikutteet, eristyneiden pikkukaupunkien kuvaus ja surrealistiset elementit lipuivat lukuisiin televisiosarjoihin - milloin pastisseina, milloin parodian kohteiksi - jopa Suomeenkin! Kuka muistaa esimerkiksi Mustan kissan kujan (2000)?

Lopulta lukioikäisenä näin sarjan kokonaisuudessaan (luonnollisesti pois lukien Twin Peaks: The Return, 2017) ja vaikka Twin Peaks oli siinä kohtaa jo liki vuosikymmenen takainen ilmiö, tuntui, että juonikäänteitä seurattiin viikoittain herkeämättä ja ne ylsivät puheenaiheiksi nuorten keskuudessa.

Blue Velvet

Lynchin elokuvien pariin sukelsin yläasteelle askeltavana teininä. Kesällä 1997 Yle esitti nipun "Keskiyön elokuvia", jolloin näin paljon parjatun Dyynin (Dune, 1984). Suuremman vaikutuksen  tekivät MTV3:lta 12.11.1997 nauhoitettu Eraserhead (1977) ja uudella televisiokanavalla, Nelosella, 29.12.1997 esitetty Elefanttimies (The Elephant Man, 1980). Erikoinen muistikuva palaa mieleen myös Blue Velvetin (Blue Velvet - ja sinisempi oli yö, 1986) ensikatselusta. Olin halunnut nähdä sen jo pidemmän aikaa, mutta television pääkanavilla sitä ei oltu nähty sitten vuoden 1992, ja koska asuin pienellä paikkakunnalla Keski-Suomessa, ei mistään elokuva-arkistonäytöksistä tai import-videohankinnoista osannut kuin hädin tuskin haaveilla. Lopulta näin sen vuoden 2001 Jupiterin suomalaisena DVD-julkaisuna, jossa kuvasuhde oli raa'asti kropattu sivuilta, välittämättä mitä elokuvassa tapahtuu. 4:3-postikortti käsittelyn myötä elokuva muuttui osin käsittämättömäksi. Suomessa Blue Velvet oli Lynchin elokuvista kaupallisesti menestynein, sillä sen näki elokuvateatterikierroksella lähes 100 000 katsojaa.

Mulholland Drive

Synnyinpaikkakunnallani Joutsassa "elokuvakulttuuritahdon riemuvoitto" oli se, että Lynchin nykyään kenties merkittävimpänä elokuvana pidettävä Mulholland Drive (2001) saatiin pitkän odottelun jälkeen 35 mm -filminä paikalliseen Kinoon nähtäväksi. Filmiaikakaudella kopioita oli vähän, art house -elokuvista usein vain yksi tai kaksi kopiota, jolloin filmikelojen saapumista paikalliseen matkahuoltoon sai odotella kuukausia, ellei jopa vuoden. Kannatti odottaa, vaikka katsojia tuskin kertyi puolta tusinaa enempää.

Lynchin elokuvat muodostivat cinefiliaan taipuvaiselle nuorelle löytöretken uuteen elokuvalliseen maailmaan. Kun kolmetoistavuotiaana aloin ymmärtää, että elokuvat ovat muutakin kuin viihdettä ja ajanvietettä, olivat matkaoppainani nimenomaan Lynchin, Stanley Kubrickin, Alfred Hitchcockin, Martin Scorsesen, Quentin Tarantinon ja Aki Kaurismäen kaltaiset tekijät. Siksikin Lynchin kuolema tuntuu taas yhden aikakauden päätökseltä. On tosin myönnettävä, että Inland Empirea (2006) en ole koskaan nähnyt ja Twin Peaksin kolmas tuotantokausi jäi kesken. Antanen niille jossain vaiheessa uuden mahdollisuuden, mutta ilmestyessään ne tuntuivat liian sisäänpäinkääntyneiltä. Niissä Lynchin kyky ja halu luoda monitulkintaisia kysymyksiä tuntui jo niin haastavalta, että tipahdin kyydistä.

Kauhun, trillerin ja psykologisen jännityksen ystäville Lynch tarjosi paljon mielen virikkeitä, kutkuttavia pelon hetkiä ja surrealistisia painajaisia. Mulholland Drivestä erityisen vahvan muistikuvan on jättänyt kohtaus, jossa kirkkaassa päivänvalossa, pikaruokaravintolan kulmalta, astuu esiin pelottava kummajainen. Kohtaus voisi osaamattomammissa käsissä olla halpaa säikyttelyä tai peräti koominen, mutta Lynchin auteur-otteella se on niin tehokkaan ahdistavasti pohjustettu, että kohtaaminen jää puistattavalla tavalla mieleen. 

Kaikesta outoudesta ja pelottavasta kolkkoudesta huolimatta Lynchin elokuvissa oli kuitenkin myös  myös sydäntä ja herkkyyttä. Elefanttimies on kyynelkanavien avaajana tehokkaimmasta päästä ja The Straight Storylla Lynch osoitti, että voi tehdä karhean lämpimän elokuvan vaikka ruohonleikkurilla osavaltiosta toiseen kulkevasta vanhasta miehestä.

Angelo Badalamenti & David Lynch

Elokuvan ja television lisäksi Lynch työskenteli mm. taidemaalarina, visuaalisena taiteilijana ja kirjoitti omaelämäkerran ja self help -oppaan sekoituksen Catching the Big Fish: Meditation, Consciousness,  and Creativity (2006, suomeksi Catching the Big Fish: meditaatio, tietoisuus ja luovuus, 2008). Teoksessa Lynch tutustutti lukijat transsendenttiseen mietiskelyyn luovuuden välineenä ja valotti elämänsä karikoita, masennusta ja epäonnistumisia. Musiikin saralla keskeinen ja tunnetuin yhteistyötoveri oli Angelo Badalamenti, mutta yhtä lailla Lynch tuotti ja sanoitti Twin Peaksistakin tutun Julee Cruisen kaksi ensimmäistä albumia 1980- ja 90-lukujen taitteessa ja levytti vielä 2010-luvulla kaksi sooloalbumia, jotka edustivat avantgardistista elektrobluesia.

David Lynch teki uransa varrella satunnaisesti sivuosa- ja cameo-rooleja elokuvissa ja tv-sarjoissa. Hänen viimeiseksi roolikseen jäi erinomaisen kiehtova hahmotus legendaarisesta western-ohjaajasta, John Fordista, Steven Spielbergin omaelämäkerrallisessa kasvudraamassa The Fabelmans (2022). Sekin on näkemisen arvoinen suoritus!

PS: Yle Areenasta löytyy kymmenminuuttinen video, jossa joukko elokuvaentusiasteja ja elokuvantekijöitä selittää, mistä on kyse Mulholland Drivessa. Allekirjoittanutkin esiintyy tuolla Yle Teeman elokuvafestivaalia syksyllä 2022 varten kuvatulla videolla.

All things must pass - David Bowieta muistellen

"Hän oli yllättävien käänteiden mies, poikkitaiteellinen ja provosoiva. Vielä tärkeämpää oli se, että Bowie antoi musiikillaan äänen ulkopuolisille: omissa oloissaan viihtyville nuorille, huutosakeista pois heitetyille ja sukupuolestaan epävarmoille" - Ilkka Mattila David Bowiesta (HS 11.1.2016)

Miten kirjoittaa sellaisen ihmisen kuolemasta, jota ei koskaan henkilökohtaisesti tuntenut? Miten reagoida ns. julkisuuden henkilöihin kuolemaan suhteessa henkilökohtaisen elämän menetyksiin? Tällaisia ajatuksia on liikkui mielessä viime viikolla, kun suru-uutinen David Bowien (1947-2016) kuolemasta nousi otsikoihin ja sosiaalisen median ilmiöksi. Bowie merkitsi minulle taiteentekijänä sen verran paljon, että tuskin olen koskaan vastaavaa surua tuntenut sisälläni ns. julkisuuden henkilön poismenosta.

David Bowie lipui osaksi tietoisuuttaani 1990-luvun alkupuolella, kun rock-musiikki alkoi orastavasti kiinnostaa. Bowien 1970-luvun kimallevaiheen klassikot Ziggy Stardusteineen ja Starmanineen olivat luonnollinen lähtölaukaus, mutta yhtä vahvasti minua puhutteli vuosikymmenen puolivälissä ilmestynyt konseptilevy Outside (1995) ja drum'n'bass-vaikutteinen Earthling (1997). Kompromissiton Outside paljasti ilmestyessään jälleen yhden Bowien uudistuneista persoonista, taiteellisen, oudon ja elitistisen taiteilijan, joka korosti musiikin ulkopuolelta (mediataide, kuvataide) tulevia intressejään. Poikkitaiteellisuus antoi myös kriitikoille helpon maalitaulun, mutta tästä 48-vuotias, elämäänsä selvästi tyytyväinen Bowie ei välittänyt.

Ristiriitaisessa maineessa olevalla Outside-kiertueella Bowie esiintyi raskassointuisen Nine Inch Nailsin kanssa, joka oli The Downward Spiral -levyn (1994) myötä noussut marginaalisen industrialrockin kaupalliseksi menestyjäksi. Nine Inch Nailsin nihilistinen diskohelvetti ja Bowien vanhojen biisien rohkeat uudelleensovitukset aiheuttivat harmittoman Let's Dance -kauden (1983) ihailijoissa närästystä. Bowie oli päättänyt hätkähdyttää, eikä piitannut monien aikalaiskollegoidensa (Phil Collins, Rod Stewart) tavoin salonkikelpoisuudesta. Tämä Bowie oli valovuosien päässä 1980-luvun puolivälin ikävystyttävästä viihdetaiteilijasta.

Earthlingillä Bowie yhdisti ajalleen tyypillisesti junamaisesti eteneviä teknobiittejä ja ambient-tanssimusiikin kuplivaa rytmiikkaa. Levy julkaistiin Bowien 50-vuotisjuhlavuonna, joka huipentui heti alkuvuodesta 1997 New Yorkin Madison Square Gardenissa pidettyyn juhlakonserttiin. Lävistyksiin uudelleen viehättynyt, oranssissa pystytukassa ja viimeistellyn stailatuissa design-vaatteissa esiintynyt Bowie oli kutsunut juhlaansa pääasiassa nuoremman polven vaihtoehtotähtiä (Billy Corgan, David Grohl, Sonic Youth, Robert Smith), joiden kautta hän halusi korostaa katu-uskottavaa cooliuttaan, jonka oli uudelleen lunastanut.

Kotijumalien kokoontumisajot vuodelta 1997: Robert Smith ja David Bowie

Vuosituhannen vaihteessa, kun olin itse musiikillisissa mieltymyksissäni sukeltanut syvälle uuteen aaltoon ja uusromantiikkaan, Bowien vaikutus kuului - ja näkyi - kaikkialla.

Uskonnolliseen heräämiseen vertautuvan hurmoksen hetken koin, kun Bowien selittelemätön karisma imeytyi tajuntaan Hartwall Arenan ankeasta kiekkoluolasta - ja piippuhyllypaikoista - huolimatta. Tämä tapahtui lokakuussa 2003, ja seuraavan vuoden Provinssirockissa (2004) olimmekin siskoni ja silloisen tyttöystäväni kanssa kärkkymässä eturivinpaikkoja noin seitsemän tuntia ennen keikan alkua. Näihin aikoihin oma Bowie-entusiasmini oli sellaisissa sfääreissä, että mahdoin hetkittäin olla jopa sietämätöntä seuraa agitointitaipumuksineni. Levyt ja musiikki eivät pelkästään riittäneet, vaan käytännössä minun piti saada irti Bowiesta kaikki mahdollinen elämäkertakirjoja ahmien. Ja värjätä takatukka punaiseksi, kuinkas muuten kuin tribuuttina Ziggylle! Samalla Bowien kuunteleminen laajensi ja sivisti musiikillista tuntemustani huomaamattanikin. Hän on taatusti eniten musiikkimakuani laajentanein taiteilija.

Bowie oli rockin visionäärisin edelläkävijä ja sukupuoliroolien ravistaja, joka loihti luovien vuosikymmentensä aikana mestariteoksia niin teatraalisen glamrockin, kokeellisen avantgarden(popi)n, (kraut)rockin, folkin kuin peräti sinisilmäsoulinkin saralla. Hänen teostensa tunnelmat vaihtuivat pelkäämättömästi coolista viileydestä tanssilattian taikaan, katkeran suloisesta ironiasta ulkopuolisuuden ja lohduttomuuden tunteisiin. Ei ole liioiteltua sanoa, että Bowien merkitys sukupolvien välisten kuilujen ylittäjänä on populaarimusiikin historiassa ainutlaatuinen.

David Bowie (1947-2016)

Lue myös:
Aution saaren levyt # 28: David Bowie: Diamond Dogs
Aution saaren levyt # 34: David Bowie: Low
Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 1
Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 2
Tervetuloa takaisin, David!
Ziggyn ikuinen liekki
Marc Spitz: David Bowie (kirja-arvio)
David Bowie - kameleontin glam-vaiheet

Muistoissamme: Philip Seymour, Harold ja Tea

Alkuvuodesta on moni rakastettu näyttelijäikoni (mm. Shirley Temple (1928-2014), Sid Caesar (1922-2014), Maximilian Schell (1930-2014)) poistunut ajasta iäisyyteen. Lista tuntuu jo nyt murheellisen pitkältä, vaikka kalenterivuodessa ollaan vasta helmikuun loppupuolella.

In Memoriam - Philip Seymour Hoffman

Eniten mediahuomiota osakseen sai Oscar-palkittu yhdysvaltalaisnäyttelijä Philip Seymour Hoffman (1967-2014), joka menehtyi helmikuun alussa kiistatta liian varhain, vasta 46-vuotiaana. 2000-luvun kenties ylistetyimmästä miesnäyttelijästä tuli amerikkalaisen elokuvan monipuolinen sivuosakasvo jo 1990-luvun alussa, mutta varsinainen läpimurto tapahtui Todd Solondzin Onnen (Happiness, 1998) myötä. Hoffman antoi sielun Solondzin tragikoomisen elokuvan Allenille, yksinäiselle toimistonörtille, jonka haaveet rakkaudesta romuttuvat mitä julmimmalla tavalla.

Vuosituhannen vaihteessa vahvoja henkilöhahmoja alkoi kertyä kuin liukuhihnalta sekä amerikkalaisen indien (State and Main, 2000) että valtavirran (Punainen lohikäärme/Red Dragon, 2002) elokuvissa. Unohtumattomina roolitöinä mieleen palaavat esimerkiksi rahanahne Andy Hanson Sidney Lumetin elinvoimaisessa rikosdraamassa Before the Devil Knows You're Dead (2007), legendaarisen rock-kriitikko Lester Bangsin muotokuva Cameron Crowen nostalgisessa Melkein julkkiksessa (Almost Famous, 2000) tai teatteriohjaaja Caden Cotard Charlie Kaufmanin postmodernissa metadraamassa Synecdoche, New York (2008).

Oscar-palkinnon Hoffman sai pääroolistaan eksentrisenä amerikkalaiskirjailijana Truman Capotena Bennett Millerin biopicissä Capote (2005). Pitkin 2000-lukua Hoffman jakoi aikansa kahden taiteellisen intohimonsa, elokuvan ja teatterin välillä. Elokuvan puolella ainoaksi ohjaustyöksi jäi sydämellinen draamakomedia Soutaen sydämeesi (Jack Goes Boating, 2010). Tiettävästi huumeiden yliannostukseen kuolleen Hoffmanin pitkäaikaisin yhteistyökumppani oli ohjaaja Paul Thomas Anderson, jonka kanssa syntyivät mm. pornoteollisuuden humoristinen läpileikkaus Boogie Nights (1997), mosaiikkimainen Magnolia (1999) sekä jykevän klassinen Mestari (The Master, 2012).  


Komiikan kehittäjä, Harold Ramis

Harold Ramis (1944-2014) tuskin on edellämainittujen kaltainen näyttelijäikoni, mutta viihteen ja komiikan tekijänä Ramis oli kultakaudellaan 1970- ja 80-luvulla lajinsa amerikkalaista parhaimmistoa. Aikalaistensa Bill Murrayn ja Chevy Chasen tavoin Ramis hankki koomikon kannuksensa National Lampoon -tuoteperheen radio- ja televisio-ohjelmilla The National Lampoon Radio Hour (1973-74) ja The National Lampoon Show (1975). Televisioon huumorin kirjoittaminen jatkui suositussa kanadalaisessa sketsiohjelmassa, Second City Televisionissa (1976-79).

Elokuvassa Ramisin läpimurto tuli John Landisin siivottoman nuorisokomedian Delta-jengi (National Lampoon's Animal House, 1978) käsikirjoituksella, joka Ramis kynäili yhdessä Douglas Kenneyn ja Chris Millerin kanssa. Maailmanlaajuinen menestyselokuva muokkasi opiskelijakomedian pelisäännöt uusiksi ja sinkosi pääosanäyttelijänsä John Belushin villin filmitähteyden pyörteisiin.

1980-luvulla Ramis työskenteli tasavertaisesti ohjaajana (mm. crazy-komedia Faijalla hommat hanskassa/National Lampoon's Vacation, 1983), käsikirjoittajana ja näyttelijänä (mm. anarkistinen sotilasfarssi Natsat/Stripes, 1981). Ivan Reitmanin ohjaamasta ja Ramisin yhdessä Dan Aykroydin kanssa käsikirjoittamasta Ghostbustersista (Ghostbusters - haamujengi, 1984) tuli kuitenkin se elokuva, josta Ramis parhaiten muistetaan. Yliluonnollisessa komediassa yhdistettiin virkistävällä tavalla suulas verbaalikomiikka kevyeen kauhufantasiaan ja lopputuloksena oli sukupolviklassikko, jonka maineen sinetöi hittilistat valloittanut teemabiisi (Ray Parker Juniorin Ghostbusters). Ramis itse näytteli elokuvassa porukan älykköä, parapsykologian tohtori Egon Spengleriä. Bill Murrayn johtaman haamujengin tarina jatkui vielä kelvollisessa jatko-osassa Ghostbusters II - haamujengi II (Ghostbusters II, 1989), jonka edeltäjänsä tavoin kirjoittivat Ramis ja Aykroyd.

Verisuonitulehduksen komplikaatioihin menehtyneen Ramisin epätasaisen filmografian parhaana ohjauksena muistetaan hurmaava yhden vuorokauden toistuvalle syklille rakentuva Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993), jossa Bill Murray veisteli arrogantin ja omahyväisen yleisneurootikon hersyvän muotokuvan. Ramisin muistosanoissa on helppo yhtyä Barack Obaman ajatuksiin:
 "When we watched his movies - from Animal House and Caddyshack (Latvasta laho, 1980) to Ghostbusters and Groundhog Day - we didn't just laugh until it hurt. We questioned authority. We identified with the outsider. We rooted for the underdog. And through it all, we never lost our faith in happy endings."

...JA LOPUKSI haluan muistaa vielä suomalaisessa teatterissa, televisiossa ja elokuvassa pitkän uran luonutta Tea Istaa (1932-2014), joka nousi esiin teatterin puolella vahvojen naisroolien tulkitsijana ja naiskuvan uudistajana. Elokuvan puolella Ista aloitti uransa jo 1950-luvulla esiintymällä Valentin Vaalan Kulkurin tytössä (1952), mutta mittavammat roolityöt tulivat Roland Af Hällströmin intohimokuvauksessa Poika eli kesäänsä (1955) ja Jack Witikan maineikkaassa alkoholistikuvauksessa Mies tältä tähdeltä (1958). Jälkimmäisestä Ista voitti parhaan naispääosan Jussi-palkinnon. 1960-luvun alussa Ista näytteli Witikan viihteellisessä "huvipuistomainoksessa" Iloinen Linnanmäki (1960) ja eheässä Aapeli-filmatisoinnissa Pikku Pietarin piha (1961), jonka jälkimainingeissa hän solmi pitkän avioliiton ohjaaja Witikan (1916-2002) kanssa.

1960-luvun jälkeen Istan elokuvaroolit vähenivät huomattavasti, kun luovan uran painopiste oli teatteri-ilmaisussa. 1970-luvulla Ista nähtiin vain kahden pitkän valkokangaselokuvan rooleissa, mutta sitäkin väkevämmin. Matti Kassilan ilmestyessään rohkeana pidetty Haluan rakastaa Peter (1972) toi uran toisen Jussi-palkinnon (paras naispääosa) Istalle, mutta jäi käytännössä elokuvauran viimeiseksi pääosaksi. Mikko Niskasen ohjauksessa Syksyllä kaikki on toisin (1978) Ista teki hyvän sivuroolin pankinjohtaja Haapasen (Niskanen itse) koruttomana vaimona. Näyttämötaiteen valtionpalkinnolla (2012), Ida Aalberg -palkinnolla (1993) sekä Pro Finlandia -mitalilla (1997) palkittu Ista menehtyi
vaikean sairauden murtamana.

Muistoissamme: Chris Marker ja Tony Scott

Viimeisen kuukauden aikana elokuvan saralta on poistunut kaksi pitkän linjan tekijää, ranskalainen dokumentaristi ja elokuvaesseisti Chris Marker (1921-2012) sekä englantilaislähtöinen Hollywood-ohjaaja Tony Scott (1944-2012).

Chris Marker loi merkittävän uran dokumenttielokuvan uudistajana, personallisen esseetyylin edustajana. Hän oli omalta osaltaan luomassa ranskalaisen elokuvan uutta aaltoa. Toisen maailmansodan aikaan vastarintaliikkeessä toiminut Marker aloitti taiteellisen uransa kirjailijana. Dokumentaristina ura alkoi suomalaisittain merkittävällä tavalla, vuoden 1952 Helsingin kesäolympialaisista dokumentaarilla Olympia 52. Pian Marker löisi oman kokeellisen tyylinsä, johon hän yhdisti vaikutteita niin valokuvataiteesta kuin runoudesta. Yhdessä ranskalaisen kollegan, Alain Resnaisin, kanssa Marker ohjasi poliittisen essee-elokuvan Patsaatkin kuolevat (Les Statues meurent aussi, 1953), joka herätti pahennusta kolonialismikriittisellä otteellaan Cannesin elokuvajuhlilla.

1960- ja 70-luvut olivat Markerin luovan uran kohokohdat, jolloin syntyi niin science fiction -elokuvaan vaikuttanut lyhytelokuva Kiitorata (La Jetée, 1962), palkittu sosiaalispoliittinen haastatteludokumentti Ihana toukokuu (Le Joli mai, 1963) sekä eeppinen aikalaistutkielma Punaista ilmaa (Le Fond de l'air est rouge, 1977), johon Marker koosti oireilevia kuvia kolmannen maailmansodan kynnykseltä, 1960-70-lukujen maailmanpolitiikasta ja sodista.

1980-luvulla Markerin keskeisimmät elokuvat olivat hybridimäinen Vailla aurinkoa (Sans soleil, 1983), jossa Marker yhdisteli etnografista dokumenttia, fragmentteja ja eri aikakäsitysten rinnakkaisuutta sekä japanilaisen mestariohjaaja Akira Kurosawan elokuvallinen muotokuva Akira Kurosawa (A.K., 1985). Muitakin ohjaajahenkilökuvia syntyi, mm. suomalaiselle Epidem-tuotantoyhtiölle tehty dokumentti Viimeinen bolshevikki (Le Tombeau d'Alexandre,1993) keskiössä venäläinen Aleksand Medvekin sekä Andrei Tarkovskista kertova persoonallinen Tarkovski - päivä elämästä (Une journée d'Andrei Arsenevitch, 1999).

Salaperäisyys kuului Markerin omaan taiteilijakuvaan. Hän piti yksityiselämänsä tiukastu salassa, ei antanut haastatteluja eikä halunnut tulla kuvatuksi - potretin sijasta hän tarjosi käytettäväksi kuvaa kissasta.

1990-luvulla Marker siirtyi uusien mediateknologioiden pariin. Hän työsti uuden videoteknologian avulla rekonstruointeja historian todellisista tapahtumista Pariisin Pompidou-keskukseen. Modernin teknologian antamia mahdollisuuksia Marker tutki väsymättä kuolemaansa saakka.

 Chris Marker (1921-2012)

Tony Scott oli viihteen monitaituri ja kiihkeän Hollywood-estetiikan ammattilainen, joka eurooppalaisista juuristaan huolimatta onnistui lyömään itsensä läpi amerikkalaisen valtavirtaelokuvan parissa. Nuorena taidemaalarin urasta haaveillut Scott siirtyi elokuvan pariin ohjaajaveljensä Ridley Scottin kannustamana. Ohjattuaan 1960- ja 70-luvuilla lyhytelokuvia ja mainosfilmejä siirtyi Scott pitkän elokuvan puolelle ohjaajan läpimurtovuosikymmenellä,1980-luvulla.

Ensimmäinen laajaa huomiota saanut Verenjano (The Hunger, 1983) oli tyylitelty, visuaalisesti komea kauhudraama, jossa Scott popularisoi goottikuvastoa Bauhausin musiikilla ja David Bowien äkisti ikääntyvän vampyyrin hahmolla. Kaupallinen menestystarina alkoi kuitenkin Tom Cruisen megatähdeksi singonneella Top Gunilla (Top Gun - lentäjistä parhaat, 1986), josta on tullut ikoninen 80-luvun viihde-elokuva. 15 miljoonan dollarin budjetilla valmistunut elokuva tuotti maailmanlaajuisesti häkellyttävät 353 miljoonaa dollaria. Ura jatkui ilottoman väkivaltaisella, mutta taloudellisesti tuottoisalla Beverly Hills kyttä II (Beverly Hills Cop 2, 1987) -elokuvalla. Kasariestetiikan ollessa valloillaan Scott ohjasi myös muutamia musiikkivideoita, jotka sopivat miehen lyhytjännitteiseen estetiikkaan hyvin.

1990-luvulla Tony Scott jatkoi yhteistyötään Tom Cruisen kanssa menestyselokuvalla Ukkosta radalla (Days of Thunder, 1990) ja loi uransa parhaimman elokuvan True Romance (1993) yhteistyössä Quentin Tarantinon kanssa. Tunnuksenomaista Scottin uralle oli myös pitkä yhteistyö näyttelijä Denzel Washingtonin kanssa. Peräti viisi yhteistä elokuvaa tehneen kaksikon muistettavimmat filmit ovat Purppuravyöhyke (Crimson Tide, 1995), Koston liekki (Man on Fire, 2004) sekä Unstoppable - pysäyttämätön (Unstoppable, 2010). 2000-luvulla Scott siirtyi yhä enemmän television puolelle, jossa hän oli tuottamassa sarjoja kuten The Good Wife (2009-) ja Num3rot (Numb3rs, 2005-10).

Itsemurhan tehneen Scottin filmografiasta jää jälkipolville näkymä ammattimaisesta ja taloudellisesti menestyneestä, mutta persoonattomasta ja epätasaisesta ohjaajasta. Ehkä vaihtoehtotodellisuudessa Scott olisi ohjannut enemmänkin True Romancen (1993) kaltaista taiteellisesti korkeatasoista ja äärimmäisen viihdyttävää katuelokuvaa.

 Tony Scott (1944-2012)