Spedestä ja Veskusta - happamasta ideasammosta tuskaan ja hurmioon

Alkuun varoituksen sana heille, jotka odottavat nauruparaatia: suomalaisen viihteen jättiläisestä Pertti "Spede" Pasasesta (1930-2001) kertova Spede ei ole hauska elokuva, ei liiemmin edes koominen. Se on enemmänkin (eittämättä totuudellisesti) aika vittumaisen hahmon ympärille rakennettu draama elokuvien ja viihteen tekemisestä aikakaudella, jolloin taide ja viihde asetettiin voimakkaan vastakkainasettelun asemaan. 

Elokuvan ohjannut Aleksi Delikouras on Image-lehden haastattelussa korostanut, että "Spede-elokuva ei ole ainakaan Speden elokuvien kaltainen vaan enemmän taide-elokuva". Näkökulma saattaa kuulostaa hullunkuriselta, mutta puutteineenkin Spede-elokuva on kunnianhimoinen ja huolitellumpi kuin monet kotimaiset liukuhihnaelämäkerrat. Elokuvan on käsikirjoittanut paremmin kirjailijana tunnettu Antti Heikkinen yhdessä ohjaajan kanssa Tuomas Marjamäen tietokirjojen (Spede, nimittäin (2017) ja Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina (2021)) pohjalta.

Viihteen kultasormen ihmeelliset siekailut nyt valkokankaalla eli elokuva nimeltä Spede (2023)

Spede-elokuvan lähimmäksi esteettis-taiteelliseksi verrokiksi nousee Teppo Airaksisen Juice (2018). Yhtymäkohtia on runsaasti: rakeinen filmikuvaus, kuvattava ajanjakso, jokaisessa kohtauksessa leijaileva ja sinällään ajankuvan eittävän osuvasti vangitseva, ummehtava tupakansavu sekä ristiriitaista päähahmoa esittävä Riku Nieminen. Spede tuntuu väistämättä Juicen rinnalla nähdyltä.

Spede-elokuvien tekovaiheita kuvaavat jaksot soljuvat filmissä tenhoavasti vuosilta 1968-75: kerrotuksi tulee niin Vesa-Matti Loirin maihinnousu Spede-tuotantoihin Noin 7 veljestä -elokuvan (1968) myötä, Näköradiomiehen ihmeellisten siekailujen (1969) tarkoituksellisen ontuva puujalkahuumori, Leikkikalugangsterin (1969) värifilmikokeilu sekä "tuohivirsuwesternien" (Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät (1971)) vaiheet. Ensimmäisten Uuno Turhapuro -elokuvien kautta elokuva tulee ajalliseen päätökseensä Loirin siirtyessä Turun kaupunginteatterin vahvuuteen. 

Joonas Nordmanin esittämä Ere Kokkonen esitetään sympaattisena, omanarvontuntoisena ja älyllisenä vastavoimana Speden despoottiselle käytökselle. Elokuvassa nähdään useita kohtauksia, joissa Kokkosen komediallisen nokkelat kuvakulmat ja ideat ottavat yhteen Pasasen taloudellista ajattelua vastaan. Speden riippuvuussuhde Loirista ja Kokkosesta tuodaan hyvin esiin. Kenties jopa niin hyvin, että Speden omakuva elokuvassa typistyy happamaksi rahasammoksi. Kireän miehen äkkipikaisuus ja väkivaltaiseksikin yltyvä aggressiivisuus tulee todistetuksi seurauksineen, mutta taustasyitä elokuva ei osaa analysoida.

Tyylikkäästi ajalleen stailattua Pirjo Pasasta esittää Minka Kuustonen, Vesa-Matti Loiria Aku Sipola, Jukka Virtasena nähdään Lauri Tilkanen, Simo Salmisena Mikko Töyssy ja Inkeri Pilkamaa muistuttavana henkilönä nähdään Jonna Järnefeltin esittämä kuvaussihteeri. Pienehköön sivurooliin jäävissä välähdyksissä Marjatta Raitana nähdään Helmi-Leena Nummela. Vähän yllättäen elokuva nostaa esiin myös Speden ahdistelemaksi joutuvan, mutta tälle rajat asettavan tuotantoassistentin (Linnea Leino). Roolihahmon kautta kerrotaan sinällään ansiokkaasti Speden kyltymättömästä himosta naiskauneutta kohtaan, mutta juonikäänne tuntuu vähän anakronistisen väkinäiseltä.

Aku Sipolan rooli Loirina ei ole hullumpi, mutta ei täysosumakaan. Kameleonttimaisen Loirin vangitseminen roolihahmoksi on työläs urakka kenelle tahansa, mutta tämän kesän Rakastitko, Vesku? -audiodraaman jälkeen vertailukohta on turhankin lähellä. Audiopuolella Pyry Kähkösen ällistyttävässä roolisuorituksessa on vaikea sanoa, mihin Loiri loppuu ja mistä Kähkönen alkaa. Valitettavasti Sipola ei pääse samaan autenttisuuden tunteeseen.

Juhana von Baghin ohjaamassa ja yhdessä Jussi Moilan & Liila Jokelinin kanssa käsikirjoittamassa audiodraamassa välittyy hienosti kohteensa tuska ja hurmio, holtittomuus ja huolettomuus sekä rakkaus ja intohimo. 20-osainen kuunnelmasarja on Kähkösen pääroolin lisäksi kokonaisuudessaan suomalaisen ääninäyttelijyyden juhlaa. 

Yle Areenan audiodraama Rakastitko, Vesku? kertoo Vesa-Matti Loirin elämästä ja teoista radioteatterin keinoin.

Vesa-Matti Loiri (1945-2022) koki, että "taiteilija on onnistunut, kun hän aiheuttaa katsojassa tai kuulijassa liikahduksen." Samankaltaisen liikahduksen koin vahvasti päättyneenä kesänä radiokuunnelman äärellä. Koskettavan ja monessa mielessä ansiokkaan kokonaisuuden merkittävimpinä rasitteena ovat vain Speden (Iikka Forss) ja Simo Salmisen (Eero Ritala) liki sietämättömän karikatyyrimäisiksi jäävät sivuroolit. Audiodraaman Spede esitetään väsyttävimpien  puhemaneereiden kautta pelkäksi sketsihahmoksi ja Salminen taas vähä-älyiseksi typerykseksi. Hahmot on luotu tarkoituksella koomisiksi kevennyksiksi, mutta lähinnä ne tuntuvat loukkaavilta. Spede-elokuvassa Speden ja Simon ystävyyssuhde kuvataan vuorovaikutteiseksi ja lempeäksi.

Loirin ja Speden suhdetta elokuva kuvaa reiluksi työkaveruudeksi, mutta ei varsinaiseksi ystävyydeksi. Tuomas Marjamäen alkuvuodesta ilmestyneen Tuttujen kesken Vesku - Vesa-Matti Loiri 1945-2022 -elämäkerran mukaan Speden taloudellinen yliote Loirista ja toisaalta Loirin korvaamattomuus Spedelle tekivät heistä toisilleen välttämättömiä. Totuus oli kuitenkin se, ettei Vesku jaksanut olla viihteen jättiläisen kanssa tekemisissä yhtään enempää kuin oli pakko.

Historiallisia vapauksia elokuva ottaa joltain osin. Teijo Elorannan esittämänä suomalaisen teatterin ja elokuvan ikihonka Edvin Laine nostetaan esiin kummallisella tavalla, vaikka tiettävästi Laineella ja Spedelle ei kummemmin kohtaamisia ollut. Molempien tähänastiset elämäkerrat vaikenevat ainakin yhteentörmäyksiltä. Laine nousee elokuvassa esiin viihteen vastustajana, näennäisviisaita höpisevänä jääränä ja Yleisradiota nukkemestarin tavoin ohjailevana taustavaikuttajana.

Auditiivinen anakronisminsa on myös siinä, että elokuva viljeli ainakin kahdessa kohtaa "vitun spede!" -huudahdusta. Yksi kerta olisi vielä mennyt silmäniskuna, mutta toinen kuulosti jo tarpeettomalta kalastelulta. Kevyesti häiritsevää on myös, että elokuva antaa eritoten äänittäjän (Antti Tuomas Heikkinen) roolin kautta kuvan, että Spede-tuotannoissa olisi työskennellyt "vasemmalla kädellä" työnsä tehneitä hölmöläisiä. Todellisuudessa Spede-tuotannoissa työskenteli 1960- ja 70-lukujen taitteessa alansa tulevia huippuammattilaisia, kuten Kari Sohlberg, Paul Jyrälä ja Elina Katainen. Ristiriitaista on myös, että ensimmäisen Uuno Turhapuron (1973) kuvauksia esittävissä kohtauksissa kuullaan taustamusiikkina Jaakko Salon myöhempää Uuno Turhapuro -teemaa, joka tuli tutuksi vasta 1980-luvun alun värielokuvissa. Tarinankuljetukseltaan jakso on sinällään toimiva ja elokuvan kokonaisuutta energisoiva.

Valkokankaan Vesku (Aku Sipola) ja Spede (Riku Nieminen)

Spede Pasasen pahimpia vihollisia elokuvassa (kuten todellisuudessakin oli) ovat elokuvakriitikot, "tekotaiteellisuuteen" taipuvaiset kollegat ja kulttuurialan valtaeliitti. Yllättäen Suomen elokuvasäätiö jätetään elokuvassa tyystin rauhaan, kenties elokuvan rahoitukseen liittyvistä hygieniasyistä? Kokonaisuudessaan Spede-elokuva pyrkii tekemään katsojille kysymyksiä: onko kaikki Speden nimissä kulkeva hänestä lähtöisin? Kenelle kuuluu kunnia? Onko naurattaminen kutsumustyötä, kunnianhimoa, velvollisuutta, liiketoimintaa vai pelkkää työtä? Ja mitä se on, jos kansa rakastaa taidetta, jota virallisesti ei edes taiteena pidetä?

Ristiriitaisesta ja rehellisesti myös epämiellyttävästä viihdehahmosta rakentuva elokuva löytänee tavoittelemansa suuren yleisön huomion. Jokaiselle suomalaisen elokuvan historiasta kiinnostuneelle tai Spede-tuotannon äärellä varttuneelle se on parhaimmillaan kiehtova aikamatka ja yksityiskohtien runsaudensarvi.

PS: Vesa-Matti Loiriin liittyen kannattaa kuunnella myös Olga Ketosen toimittamasta Suomen Vesku -ohjelmasarjasta eritoten ensimmäinen jakso Jake vai Pahojen poikien isä? Elokuvatoimittaja ja tietokirjailija Kalle Kinnunen analysoi Loirin uraa elokuvanäyttelijänä suurenmoisella tavalla.

Sivuosien naiset, osa 5: Sanna-Kaisa Palo

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 5/5 Sanna-Kaisa Palo

Näyttelijä Sanna-Kaisa Palo syntyi Hämeenlinnassa 25. heinäkuuta 1960 legendaariseen näyttelijäsukuun. Palon vanhemmat olivat Ritva Valkama (1932-2020) ja Pertti Palo (1934-2010). Molempien vanhempiensa puolelta Palo on vieläpä kolmannen polven näyttelijä, sillä hänen isänpuoleiset isovanhempansa olivat Tauno Palo (1908-82) ja Sylvi Sakki (1911-87), ja äidinpuoleiset isovanhemmat Reino Valkama (1906-62) ja Irja Nissinen (1904-78). "Perintönä näytteleminen" tuntui Sanna-Kaisan isän, Pertti Palon kohtalolta Tauno Suuren jalanjäljissä. Sanna-Kaisan näyttelijänlahjat periytyivätkin vahvasti verenperintönä, vaikka nuorempana hän haaveilikin muista ammateista. Ennen näyttelijäntyönoppia Palon haaveissa siinsivät liikunnanopettajan tai fysioterapeutin ammatti.

Vuodet 1980-84 Palo opiskeli Teatterikorkeakoulussa, jossa ensimmäisinä opiskeluvuosina (1980-82) rehtorina toimi Eero Melasniemi ja näyttelijätyön professorina (1981-88) ristiriitaisessa maineessa oleva Jouko Turkka. Palon viimeisten kahden opiskeluvuoden aikana Turkan rooli vahvistui entisestään, kun hän toimi Teatterikorkeakoulun rehtorina vuodet 1982-85. Turkka korosti opetuksessaan voimakkaan fyysisen ilmaisun merkitystä ja painotti varhaisia venäläisiä näyttelemismetodeja sekä myöhempää Konstantin Stanislavskin ja Vsevolod Meyerholdin psykofyysistä menetelmää. Rajut fyysiset metodit nujersivat herkimpiä opiskelijoita peruuttamattomasti.

Opiskeluvuosien loppuvaiheissa Palo nähtiin aikansa suurimmassa kohunäytelmässä, Jussi Parviaisen kirjoittamassa näytelmässä Jumalan rakastaja, joka kantaesitettiin Ryhmäteatterissa talvella 1984. Arto af Hällströmin ohjaaman näytelmän pääosassa nähtiin äärimmilleen itsensä treenannut Kari Väänänen ja Sanna-Kaisa Palo esitti näytelmässä Kirstiä. Katsojia kulttinäytelmälle kertyi liki 10 000, mikä käytännössä tarkoitti 48 loppuunmyytyä esitystä.

Sanna-Kaisa Palo Kultainen Venla -gaalassa 2019. Hän nouti gaalassa äitinsä Ritva Valkaman elämäntyöpalkinnon.

Elokuva- ja televisioroolien puolella Palo teki esiinmarssinsa jo 1970- ja 80-lukujen taitteessa. Mainostelevision tuotantona valmistuneessa draamasarjassa Rauhanranta 12 (1979-81) hänet nähtiin sivuroolissa kahdeksan jakson verran. Ensimmäinen elokuvarooli, huumenuorena, löytyy Taavi Kassilan uljaasta debyyttielokuvasta Jousiampuja (1982). Anssi Mänttärin kengännauhabudjetilla tehdyissä ohjaustöissä (mm. Viimeiset rotannahat (1985), Kuningas lähtee Ranskaan (1986)) Sanna-Kaisa nähtiin raikkaasti ja luontevasti esiintyvänä näyttelijänä. Viimeisistä rotannahoista elokuvakriitikko Heikki Eteläpää kirjasi, että ”Mänttäri osaa oivallisesti hyödyntää paria kolmea näyttelijää. Heitä ovat tässä järjestyksessä Kari Väänäsen psykiatri, Sanna-Kaisa Palon huikea pieni komediennen soolo ja Eeva Elorannan naisteologi.” 

Pauli Pentin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa ”köyhän miehen” Shakespeare-mukaelmassa Macbeth (1987) naisnäyttelijät Pirkko Hämäläinen ja Sanna-Kaisa Palo nousivat esiin aikalaiskritiikissä. Helena Ylänen totesi Helsingin Sanomissa (17.1.1987), että Hämäläisen esittämän Lady Macbethin ”uskottua palvelijatarta esittävän Sanna-Kaisa Palon yhteinen kohtaus mielensä tasapainon menettäneen Lady Macbethin pukeutuessa juhla-asuun, on filmin intensiivisen hetki ja näyttelijättärien improvisoima.”

1980-luvun lopulta alkaen Palo tuli tutuksi monista enemmän tai vähemmän koko perheen tv-sarjoista: Ere Kokkosen ohjauksessa syntyi kymmenosainen saippuaoopperaparodia Rakastan, rakastan (1988) ja Neil Hardwickin, Raila Leppäkosken ja Ritva Valkaman kanssa tilannekomedia Napaseutu (1994). Vuosien edetessä tulivat vielä MTV3:n arkistoon hautautuneet Ottaako sydämestä? (1995-96) ja Ratikka-Raimo (1999-2000).

Neil Hardwickin ohjaama ja yhdessä Raila Leppäkosken kanssa käsikirjoittama Napaseutu (1994) toivat yhteen todellisen elämän äidin ja tyttären.

1990-luvulla Palo nähtiin myös kahdessa Marjo Valveen ohjauksessa. Ironinen kulttuuriväen komedia Amor ampuu ohi (1990) tarjosi harvinaisen leffapääroolin ja Avuton Anna (1994) taas tutuksi käyvän sivuosaroolin päähenkilön äitinä. Oma lukunsa on Pekka Lehdon Yksinteoin (1990), jonka tekoon Palo osallistui tahtomattaan. Palon ex-aviomiehen, Jussi Parviaisen sielunelämää kaivelevaan erodokumentaariin sisällytettiin pääosan esittäjän puhelu ex-rakkaalle. Elokuvaa mainostettiin iskusanoilla ”erokuva” ja ”palohaava”, ja lehdissä ennakoitiin mahdollista oikeusjuttua Sanna-Kaisa Palon ja elokuvasäveltäjä Vesa Mäkisen puhelujen luvattoman nauhoituksen ja käytön johdosta. Palo ja Mäkinen katsoivat elokuvan etukäteen, mutta mitään kanteita he eivät nostaneet. Sen sijaan, kun MTV:n oli määrä esittää Yksinteoin marraskuussa 1990, Palo ja Mäkinen vetosivat intimiteettisuojaan ja esitys lykkääntyi seuraavan vuoden joulukuuhun, jolloin elokuvasta oli leikattu pois Palon ja Mäkisen puhelinäänet.

Markku Pölösen itsereflektiivinen dogma-elokuva Emmauksen tiellä (2001) nauttisi oikeudenmukaisessa maailmassa suurempaa kulttisuosiota. Elokuva syntyi poikkeuksellisen irrottelevalla metodilla, samalla kun se maaseudun kuvauksena ja burleskina komediana kytkeytyi ohjaajan perustematiikkaan ja purki tekijänsä "maaseutunostalgian suolisolmuja". Sen herkullisen henkilögallerian kuningattarena nähdään Sanna-Kaisa Palon esittämä Stadin friidu Ella, maaseudun olkipaalien ja rehusiilojen keskelle ajautunut urbaani syöjätär. Rooli toi Palolle parhaan naissivuosan Jussin. Tekovaiheen haastatteluissa Palo toi ilmi, että oli saanut isältään Pertti Palolta valmennusta slangin oikeaoppisuuteen. 

2010- ja 20-luvuilla Sanna-Kaisa Palo on tullut tutuksi ennen kaikkea hyvistä lyhytelokuvarooleista kuten pääroolista Mika Hotakaisen lomadraamassa Afrikan tähdet (2013), Taneli Mustosen Fasisti-komedian (2014) innokkaana pysäköinninvalvojana sekä Teemu Niukkasen Sundancen elokuvajuhlia myöten huomatun Onko sulla nälkä? -lyhärin (2019) suulaana ja suoraviivaisia oppejaan jakavana taksikuskina. Pitkän elokuvan puolella maininnan arvoinen on ehdottomasti Anna Paavilaisen tuoreen Kikka!-elokuvan (2022) sivuosasuoritus Sokoksen "kempparissa" työskennelleenä Riittana.

Vuosien varrella Palo on näytellyt mittavan repertuaarin rooleja Kansallisteatterissa, Kansallisoopperassa, Ryhmäteatterissa, Q-Teatterissa, KOM-Teatterissa, Teatteri Jurkassa, Lilla Teatternissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Viirus-teatterissa sekä Helsingin ja Espoon kaupunginteatterissa.

Näyttelijöitä kolmessa polvessa: Sanna-Kaisa Palo (1960-), Ritva Valkama (1932-2020) ja Emmi Parviainen (1985-). Kuva: Panu Palvia

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala 

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola 

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella 

Sivuosien naiset, osa 4: Elina Salo

Sivuosien naiset, osa 4: Elina Salo

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 4/5 Elina Salo

Elina Salo (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimpia ja alallaan arvostetuimpia näyttelijöitä. Kulunutta fraasia käyttääkseni, legenda jo eläessään. Salo on pitkällä näyttelijän urallaan ehtinyt nähdä niin suomalaisen elokuvan studiokauden, uuden aallon kipuilun kuin hoviohjaajansa Aki Kaurismäen vaiheet 1980-luvulta aina 2010-luvulle.

Sipoossa syntynyt Aino Elina Maisala kävi Teatterikoulun vuosina 1955-58 ja ryhtyi elokuvanäyttelijäksi jo parikymppisenä. Ensikosketus valkokankaan taikaan tapahtui pienellä sivuroolilla Veikko Itkosen ohjaamassa ja tuottamassa parodiassa Tyttö tuli taloon (1956). T.J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden talliin Salo saapui suoraan keskeiseen rooliin Aarne Tarkaksen jatkosotadraamassa Rintamalotta (1956). Ensihetkistä alkaen Salo herätti riemua "tyttömäisenä hahmona, lumoavana sekoituksena lapsenomaista, ikuista kesää lietsovaa viattomuutta ja itsetietoista kujeilua" kuten on havainnut elokuvatutkija Sisko Rytkönen. Rintamalotan aikalaisarvioissa Elina Salon preesens erottui joukosta: "tämä nuori teatterikoululainen oli yllättävän eloisa ja ilmeikäs ensimmäisessä osassaan. Jopa löysi Tarkas sopivan tytön. Siitä neitosesta puhutaan vielä paljon, jos oikeilla jäljillä pysyy", kirjoitti Elokuva-Aitan (22/1956) Valma Kivitie.

Elina Salo ja Leena Häkinen Aarne Tarkaksen elokuvassa Rintamalotta (1956)

Salon 1950-luvun lopun elokuvaroolit Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa olivat farsseja (Sotapojan heilat, 1958), satiireja (Herra Sotaministeri, 1957) tai kulkuriutta romantisoivaa musiikkielokuvaa (Kulkurin masurkka, 1958). Näille vastapainoksi rooli Maunu Kurkvaaran Patarouvassa (1959) enteili irtiottona jo uutta aaltoa.

1960-luvun alkuun sijoittui Salon aktiivisin kausi valkokangasnäyttelijänä. Hänestä tuli muutamaksi vuodeksi Suomen suosituin elokuvanäyttelijätär, ainakin jos mittarina pidetään Elokuva-Aitan suosikkiäänestyksiä, jotka tuolloin olivat "kaiken mitta". Suosion salaisuus piili herttaisuudessa, pirteydessä ja tyttömäisyydessä. Lasse Pöystin tähdittämässä ja ohjaamassa valmennus- ja terapiakulttuuria yllättävästi ennakoivassa Justus järjestää kaiken (1960) komediassa Salo esitti keksijänuorukaisen tyttöystävä-Bellaa. Aikalaiskritiikissä elokuvaa verrattiin jopa Chapliniin! Matti Kassilan ansaitun klassikon asemaan kanonisoiduissa Komisario Palmu -elokuvissa (1960-69) Salo nähtiin kahdesti: Airi Rykämönä elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960) ja Kirsti Skrofina elokuvassa Kaasua, komisario Palmu! (1961).

Joel Rinne ja Elina Salo Matti Kassilan klassikossa Komisario Palmun erehdys (1960)

Etevänä leikkaajana tunnetun Ossi Skurnikin ainokaisessa "indie-jännärissä" Tie pimeään (1962) Jarno Hiilloskorpi esitti nietzscheläiseen yli-ihmisteoriaan viehtynyttä lakitieteen ylioppilasta, joka suunnittelee täydellistä murhaa. Salo nähdään tämän tyttöystävänä, joka epätoivoisesti yrittää estää nuoren miehen aikeet. Hillitysti etenevän elokuvan tunnelma on kohtauksesta toiseen vahva.

Studiokauden viimehenkäysten jälkeen suunta muuttui myös Salon uralla. Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjan (1967) myötä näyttelijästä tuli hetkessä uuden aallon ja osallistuvan kotimaisen elokuvan keulakuva. Työmiehen (Paul Osipow) ja konttoristin (Elina Salo) nuori avioliitto alkaa säröillä, kun mies saa työnjohtajan paikan toisesta kaupungista ja yksinäisyyden ja epäluulon tunteet kasvavat molemmin puolin. Todellisuutta sellaisena kuin se oli ja on, ilman lisämausteita. Peter von Baghia lainaten: "Elina Salon roolityössä oli sydämen sivistystä jaettavaksi kymmeniin elokuviin." Jarvan ohjauksista Salo nähtiin myös elokuvissa Yö vai päivä (1962, yhteisohjaus Jaakko Pakkasvirran kanssa) sekä Bensaa suonissa (1970). Peter von Baghin ohjattavaksi Salo päätyi pseudodokumentaarisessa massahurmaajakomediassa Kreivi (1971).

1960-luvun loppu aloitti Salon uralla myös yhden kauaskantoisen vaiheen: ääninäyttelijyyden. Erityisen läheiseksi tulivat Tove Janssonin Muumi-tarinat, joista Salo löysi rakastetun Pikku Myyn roolin jo vuonna 1969 Sveriges Radion tuottaman Mumintrollet (Muumipeikko) -televisiosarjan myötä. Samaan aikaan Salon kysyntä Ruotsissa kasvoi. Monipuolinen ruotsinkielinen teatteriura kehittyi huippuunsa Helsingin Lilla Teaternissa. 

Ääninäyttelijänä Saloa kuultiin runsaasti 1970-luvulta aina 2000-luvun alkuun saakka. Tunnetuin rooli Pikku Myynä iskostui suomalaislasten tajuntaan lopullisesti menestyksekkään japanilais-suomalais-hollantilaisen Muumilaakson tarinoita (Tanoshii Mūmin Ikka) -animaatiosarjan (1990-92) myötä. Sarjaa seurasivat pitkä animaatioelokuva Muumipeikko ja pyrstötähti (Tanoshii Mūmin Ikka: Mūmin Tani no Suisei, 1992) sekä lukuisat Muumi-tietokonepelit, joihin Salo lainasi ääntään 1990-luvun lopulla. Muistettavia äänitöitä olivat myös esiintymiset Tini Sauvon lyhytanimaatioissa Minulla on tiikeri (1979, yhteisohjaus yhdessä Liisa Helmisen kanssa) ja Kukon ja kanan sauna (1991).

Ensimmäisen Jussi-palkintonsa (paras naispääosa) Salo voitti vuonna 1979 L. Onervan roolista Jaakko Pakkasvirran historiallisessa Eino Leino -elämäkertaelokuvassa Runoilija ja muusa (1978). Kriitikko Leo Stålhammar jakoi kiitosta: "elokuvan persoonallisin suoritus on kiistatta Elina Salon L. Onerva. Elina Salo saa  heti ensi tapaamisella tähän oman aikansa jännittävään runoilijattareen sekä naisellista charmia että salaperäisyyttä." Pakkasvirran elokuvista Salo nähtiin vielä sivurooleissa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) ja Franz Kafka -filmatisoinnissa Linna (1986). Kiinnostava 1980-luvun puolivälin sivurooli on myös Päivi Hartzellin kunnianhimoisessa fantasiaelokuvassa Lumikuningatar (1986), jossa Salo esiintyi pohjoisen velhona.

Suomalaisen elokuvanäyttelemisen huippukohtia ovat olleet Elina Salon monet roolit Aki Kaurismäen elokuvissa. Pitkä yhteistyö alkoi Kaurismäen viistosta Shakespeare-tulkinnasta Hamlet liikemaailmassa (1987), jossa Salo nähtiin Gertrudina. Tätä seurasivat Tulitikkutehtaan tytön (1990) ankaran äidin rooli (joka toi Salolle uran toisen Jussi-palkinnon parhaasta naissivuosasta), herkullinen pikkurooli matkailijakodin ainoana työntekijänä road moviessa Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) sekä ehkä ennen kaikkea Kauas pilvet karkaavat (1996) -elokuvan ravintoloitsija rouva Sjöholmin hahmo. Ylistetty lama-Suomen tutkielma toi Salolle jo kolmannen Jussi-palkinnon, parhaasta naissivuosasta.

Kati Outinen ja Elina Salo Aki Kaurismäen elokuvassa Kauas pilvet karkaavat (1996)

Yhteistyö jatkui vuosituhannen vaihteessa vielä Shemeikan sisaren roolilla "elokuvan vuosisadan viimeisessä mykkäelokuvassa" Juha (1999) sekä Oscar-noteeratussa Suomi-klassikossa Mies vailla menneisyyttä (2002). Ansaittujen eläkepäivien keskellä vuoden 2012 Jussi-gaala oli Salolle juhlallinen ilta. Hän voitti parhaan naisssivuosa-Jussin Kaurismäen ranskankielisestä elokuvasta Le Havre (2011) ja Betoni-Jussin pitkästä näyttelijäurasta.

”Arkipäivät menee ihan siinä, että pysyy hengissä tässä iässä. Sitä koittaa nauttia elämästä ja katsoa mitä muut ovat tehneet. Se on ihanaa!" -Elina Salo (2021).

Teatterikoulussa samaan aikaan opiskelleet Seela Sella ja Elina Salo Red Carpet -festivaalilla Hyvinkäällä elokuussa 2021. Kuva: Tiia Ahjotuli

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Suomen elokuvasäätiön historia

Suomen elokuvasäätiö varttui puolen vuosisadan ikäiseksi päälle vuosi sitten. Aihetta juhlittiin ennen pandemia-aikaa mm. Kino Reginassa järjestetyllä 50-vuotisjuhlaseminaarilla sekä Kalle Kinnusen toimittamalla oraalihistorialla Elokuvasäätiön tuella - suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019. Esiinnyin itsekin juhlaseminaarin osuudessa, jossa haastattelin toimittaja/tietokirjailija Kinnusta teoksen pohjalta. Haastattelu on nähtävissä Vimeosta.

Kirjoitin vastikään tiivistetyn 52-vuotishistorian elokuvasäätiön verkkosivuille.

"Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli päätös, joka ei ainoastaan ilmaissut julkisen vallan tahtoa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Se oli aivan uusi linjanveto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Nyt elokuvasta tuli jotakin, mitä piti vaalia."

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 3/5: Seela Sella

Seela Sella (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimmista suomalaisista näyttelijöistä. 1960-luvulla alkaneella ammattiurallaan hän on työskennellyt laaja-alaisesti teatterin, elokuvan ja television palveluksessa. Ääninäyttelijänä Sella on jättänyt vankan kulttuuriperinnön äänikirjojen, mainosten, koko perheen televisio-ohjelmien ja animaatioiden muuntautumiskykyisenä äänenä.      

Sella valmistui Suomen teatterikoulusta vuonna 1959. 60-vuotisen uransa aikana Sella on työskennellyt mm. Turun ja Hämeenlinnan kaupunginteattereissa, Intiimiteatterissa, Suomen Kansallisteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Komediateatterissa ja Teatteri Jurkassa. Valkokankaalla hänet nähtiin ensimmäisen kerran Risto Jarvan komediassa Mies joka ei osannut sanoa EI (1975), mutta uraa televisioteatterin puolelta oli kertynyt jo 1960-luvun alusta lähtien. Televisioteatterin puolella Sella nähtiin mm. Åke Lindmanin ohjaamassa draamassa Elämänmeno (1978), joka pohjautui Pirkko Saision samannimiseen romaaniin.   

Spede-tuotannoista hän löysi itselleen kaksi kertaa vitsikkään sivuroolin Simo Salmisen puolisona. Ere Kokkosen Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) ja Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) -elokuvissa Sella jatkoi suomalaisen viihteen Justiina-perinnettä tiukkaa kuria vaalivana pirttihirmuna.

Ensimmäisen Jussi-palkinnon Sella sai parhaasta naissivuosasta Timo Humalojan televisioelokuvasta Yksinpuhuja (1984, joissakin lähteissä nimellä Yksinpuhelu), joka oli Outi Nyytäjän sovittama draama Simone de Beauvoirin novellin pohjalta. Toinen naissivuosan-Jussi-palkinto tuli parikymmentä vuotta myöhemmin Timo Koivusalon ohjauksesta Kalteva torni (2006). Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtonen (HS Nyt-liite 42/2006) piti elokuvaa "käänteentekevänä Koivusalon parjatulla uralla. Monessa mielessä ja varauksetta hyvään suuntaan". Sellan ja pääosassa nähdyn Martti Suosalon yhteiskemia oli Lehtoselle elokuvan kantavia voimia: "Seela Sella on Suosalolle hyvä, komediallinenkin vastinpari. Hajonnut mieli muuttuu heidän kohtauksissaan sanoiksi, asioiksi ja ihmisenä olemiseksi."  

2000-luvulla rooleja on riittänyt hurja määrä niin draaman, komedian kuin historiallisten epookkien äärellä. Hyvillä roolivalinnoilla usein briljeeraavan Koivusalon ohjaksissa Sella on muuntautunut mm. Aino Sibeliukseksi (Sibelius, 2003) ja Olavi Virran elämän ehtoopuolen suojelijaksi, Hulda Simulaksi (Olavi Virta, 2018). Aino Sibelius on ollut Sellalle toistuva luonnerooli, sillä hän on esittänyt mestarisäveltäjän puolisoa peräti kolme kertaa televisiotuotannot mukaan lukien. Koivusalon kunnianhimoisessa, mutta valitettavan kömpelössä musikaalissa Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) Sella sai rinnalleen suomalaisen näyttelijäkaartin tähtikentällisen: "Vanhat konkarit, kuten Vesa-Matti Loiri, Paavo Liski, Esko Nikkari, Vesa Vierikko, Raimo Grönberg ja Seela Sella selviytyvät rooleistaan ammattitaidolla", ruoti kriitikko Olli-Matti Oinonen Savon Sanomissa (9.9.2005). Koivusalon kaksiosaisessa Väinö Linna -filmatisoinnissa Täällä Pohjantähden alla (2009-2010) Sella esitti suurisydämistä räätäli Halmeen puolisoa, Emma Halmetta. 

Valkokankaan ulkopuolelta Sellan tuorein rooli on ollut heittäytyminen Adolf Hitlerin saappaisiin Michael Baranin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa näytelmässä Hitler ja blondi (ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa 2020). Helsingin Sanomien teatterikritiikissä Laura Hallamaa kirjoitti, että "katsoessaan ymmärtää heti, että kukaan muu kuin Baran ja Sella ei olisi voinut tehdä tätä näin tyylikkäästi ja painokkaasti sortumatta Hitler-kliseisiin ja yliyrittämiseen."

Näyttämötaiteen valtionpalkinnolla vuonna 2009 palkittua Seela Sellaa luonnehdittiin palkintoperusteissa "eläväksi legendaksi, joka on hurmannut yleisönsä 50 vuoden ajan laajalla rekisterillään, tarkalla ja vivahteikkaalla roolityöllään ja loistavilla komediennen taidoillaan." Tuoreen menestyskomedian Teräsleidit (2020) jälkeen voi todeta, että komedian ajoitus on kohdallaan vielä reilusti 80-vuotiaanakin.

"Nuorena se on leikkiä ja fantasiaa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän pohtii, miten toinen ihminen ajattelee ja toimii, siihen tulee syvällisempiä kerroksia. Ja samalla tuottaa jotain, johon toisilla ihmisillä on kosketuspintaa. Se tuntuu hyvin vastuulliseltakin." -Seela Sella (2019)

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Lepäisit(kö) jo rauhassa, komisario Palmu vai Finlandia-vodkaa, komisario Palmu?

Viime kesänä vierailin Jenni Tuusjärven ja Marija Baikinan Kaikki rakastavat Uunoa -podcastissa, joka loppuvuoden aikana osoitti helliä tunteita myös komisario Palmua, suomalaisia sotaelokuvia sekä Suomi-Neuvostoliitto-yhteistyöelokuvia kohtaan. 

Tällä viikolla vierailin Kaikki rakastavat -podcastissa, kun erikoisohjelman syynissä oli Renny Harlinin tuleva komisario Palmu -elokuva. Kuunnelkaapa alla olevista linkeistä minkälaista elokuvaa odotamme valmistuvaksi vuonna 2023.

Uhka vai mahdollisuus?

Spotify: https://open.spotify.com/episode/66Z8g80YXIlnGlZlwTyHKd?si=Fwa97qZNRPShrW39zDWSDA
Soundcloud: https://soundcloud.com/kaikkirakastavatpodcast/39-erikoisjakso-palmun-paluu

Keskustelua "Uunottomasta Uunosta"

Nyt se on viimeistään todistettu! Vastenmielisistä elokuvistakin puhuminen voi olla hauskaa ja viihdyttävää. Vierailin toistamiseen Jennin ja Marijan mainiossa Kaikki rakastavat Uunoa -podcastissa. Tällä kertaa aiheena oli syystä pahamaineinen Uuno Turhapuron veli (1994). Tuo ”Uunoton Uuno” on syljettävän huono elokuva, mutta tarmoturhapuromaisen wienerin marinoinnin lomassa keskustelimme elokuvan sisällöstä (tai sisällön puutteesta), Esko Salmisesta, myöhäiskauden Speden tylsyneestä kynästä, Pirkka-Pekka Peteliuksesta ja tulipa mainituksi myös Vaaleanpunainen pantteri!? Suosittelen kuuntelemaan kaksiosaisen kokonaisuuden joko Spotifysta tai Soundcloudista!

Osa 1

Spotify 

https://open.spotify.com/episode/6zc0kVbZHTyy4ePj9QLQYt?si=mgSO-brESOy32YBUQhILiQ

Soundcloud 

https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/20-uuno-turhapuron-veli-12

Osa 2 

Spotify

https://open.spotify.com/episode/1Va0T8Dmx1l5EChxIKEunp?si=l8-sPiCvT5Ggy7PAZ7Ps3g 

Soundcloud 

https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/21-uuno-turhapuron-veli-osa-22-vieraana-otto-suuronen

Vierailu Uuno Turhapuro -podcastissa

Kaikki rakastavat Uunoa on "mielenterveyttä horjuttavan" kunnianhimoinen podcast, jossa toimittajaopiskelijat Jenni ja Marija käyvät kaikki Uuno Turhapuro -elokuvat yksitellen läpi niistä keskustellen. Vierailin podcastin jaksossa, jossa käsiteltiin elokuvaa Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983). Jutustelumme venähti sen verran eeppisiin mittasuhteisiin, että päädyimme äänittämään peräti kaksi jaksoa. Ensimmäisessä jaksossa sivusin mm. ristiinpukeutumista ja Uuno-elokuvien kaupallisen menestyksen taustoja. Toisessa jaksossa käsittelin mm. Spede-elokuvien naiskuvaa ja miehen mutkikasta suhdetta elokuvasäätiöön.

Podcast on kuunneltavissa seuraavista linkeistä:

Osa 1
Spotify https://open.spotify.com/episode/3od2zcuHXsvC5EDP8JoZzv?si=-OdjavbPT_qoMvjC5YwGgg
Soundcloud https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/8-uuno-turhapuron-muisti-palailee-patkittain-vieraana-otto-suuronen

Osa 2
Spotify https://open.spotify.com/episode/2rqR0c3QDQgcj37oNfYCQa?si=H-AxdqEoSOOTUXUcr-Xz0A
Soundcloud https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/9-uuno-turhapuron-muisti-palailee-patkittain-osa-22-vieraana-otto-suuronen

"Filmillistä jatkuvuutta" eli ketkä kaikki työskentelivätkään Spede-tuotannoissa vuosina 1964-75

Pertti "Spede" Pasasen syntymästä on kulunut tänä vuonna 90 vuotta. Komedian ja viihteen kultasormen varhaistuotanto esitteli liudan elokuva-alan moniottelijoita, joista varsin suuresta osasta tuli oman alansa mestareita.

Ennen elokuvantekijän uraa Spede näytteli sivuosa- ja statistirooleissa Fennada-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden tuottamissa farsseissa 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun alkuun. Mukaan mahtui niin Aarne Tarkaksen kasarmikomedioita kuin Armand Lohikosken Pekka ja Pätkä -viihdettä. Unelma omasta elokuvasta alkoi muuttua todeksi kesällä 1963, kun Spede tapasi Mikko Niskasen Hopeaa rajan takana -seikkailuelokuvan (1963) kuvauksissa Jaakko Pakkasvirran. Ylioppilasteatterin johtajana vuosina 1958-62 toiminut  Pakkasvirta kuului yhdessä Risto Jarvan kanssa tuotantoyhtiön Filminorin johtohahmoihin. Pakkasvirta ja Jarva olivat tehneet yhteisohjauksina pari vuotta aiemmin lyhytelokuvan Työtä Ylioppilasteatterissa (1961) ja pitkän fiktion Yö vai päivä (1962). Speden, Jarvan ja Pakkasvirran muodostama tekijäjoukko X-Paronissa (1964) lienee suomalaisen elokuvan epätodennäköisin trio.

Filminorin ja Elokuvatuotanto Spede Pasasen yhteistuotantona syntyneen veijarikomedian teknisen ja taiteellisen tekijäkaartin muodostivat Jarvan elokuvista tuttu kaarti (Antti Peippo, Kullervo Kukkajärvi, Otto Donner). Elokuvan valmistussopimuksessa todettiin, että "Filminor vastaa nimellään tuottaja Pasasen elokuvan -- ammatillisesta tasosta teknillisen suorituksen, kuvauksen, laboratoriotöiden, valvonnan ja äänityksen valvonnan osalta". X-Paronin alkukrediiteissä ei Speden, Jarvan tai Pakkasvirran tehtäviä ole tarkkaan määritelty, mutta yleisesti on tulkittu, että Jarva huolehti teknisestä osaamisesta ja "filmillisestä jatkuvuudesta", Pakkasvirta henkilöohjauksesta ja Pasanen komiikasta ja tarinasta. Elokuvan käsikirjoitus syntyi kolmikon nimissä, vaikkakin kuvaustilanteessa improvisoitiin vapaasti. Valmiille elokuvalle ja Speden vitseille spontaani tekotapa oli eduksi, mutta se ei sujuvoittanut kuvausten etenemistä. Valmistuttuaan X-Paroni sai kuitenkin voittopuolisesti myönteiset arvostelut. Uuden Suomen Heikki Eteläpää kiitteli lopputulosta, jossa on "mukava määrä parodisia täysosumia" ja kirjallisuuslehti Parnassossa Matti Salo kuvaili elokuvaa "1960-luvun pop-älymystön Hei rillumareiksi." Myöhemmällä urallaan Spede ja Jaakko Pakkasvirta kohtasivat pääasiassa katkerissa tai jopa vihamielisisssä merkeissä, kiistakapuloina Suomen elokuvasäätiön tukipolitiikka ja Vesa-Matti Loiri. Filmihullu-lehden haastattelussa vuodelta 1976 Pakkasvirta kuvasi X-Paronia "omituiseksi sekoitelmaksi Speden mauttomuutta ja Jarvan ja Pakkasvirran mauttomuutta".

Toisen trion, tyyleiltään jo huomattavasti sopuisamman, muodostivat Jukka Virtanen, Ere Kokkonen ja Spede. Virtanen oli työstänyt lyhytelokuvia Allotria-filmissä sekä ohjannut ja tuottanut viihdeohjelmia Yleisradiossa. Kokkonen oli Teatterikorkeakoulussa pistäytymisen jälkeen ohjannut MTV:ssä ja televisioteatterissa. Millipillerin (1966) käsikirjoitus syntyi yhteistyössä: "Tykkäsimme kaikki spontaanista, tilanteesta syntyvästä huumorista. Täydensimme toisiamme: Jukka oli sanallinen virtuoosi ja käsitteli tekstiä verbalistina, Pertillä oli aivan mielettömiä ideoita. Mä taas olin jarru, joka halusi juonta ja logiikkaa, että joku järki olisi siinä hommassa", Kokkonen muisteli. Elokuvan ohjauksesta vastasivat tasa-arvoisesti Spede, Kokkonen ja Virtanen. Spede näytteli pääosan ja vastasi rahoituksesta. Kepeä hupailu kertoo roopesetämäisen rikkaan setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Spede), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi.

Millipillerin myötä "Speden talliin" astuivat myös sittemmin arvostetuksi mestarikuvaajaksi kohonnut Kari Sohlberg, Hollywoodia myöten tunnustettu äänisuunnittelijaguru Paul Jyrälä sekä säveltäjä/muusikko Jaakko Salo. Sohlberg työskenteli Spede-tuotannoissa aina vuoteen 1976, Jyrälä ensimmäiseen Uuno Turhapuroon (1973) saakka ja Salo käytännössä aina kuolemaansa saakka (2002). Sohlberg sai Pähkähulluun Suomeen (1967) kuvaajakollegaksi kokeneen ja nimekkään valvojan, Osmo Harkimon. Sohlberg sai oppia Harkimolta kuvaussuunista ja valaisuun liittyvistä asioista, kuten heijastuspinnoista, mutta operoi elokuvan kuvauksen hyvin itsenäisesti.

Pähkähullu Suomi syntyi Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittamana, hillittömänä hyperaktiivisena farssina, joka rikkoo kiehtovalla tavalla kerronnan rajoja. Elokuvan itsereflektiivisyyden onnistumiselle keskeisenä tekijänä muistetaan leikkaaja Juho Gartz. Nopeatempoinen elokuva on Gartzin taidonnäyte, sillä alkupuolen turboahdettu energisyys olisi helposti osaamattomamman leikkaajan käsissä levinnyt käsiin, puhumattakaan elokuvan loppuminuuttien uskomattomasta vyörytyksestä. Autenttiset dokumenttileikkeet nivoutuvat koomisesti yhteen Pohjalaisia (1936) ja Kulkurin valssi (1941) -elokuvista reväistyjen kohtausten kanssa.

Sohlbergin mukaan Jukka Virtasen ja Ere Kokkosen työskentely jakaantui Pähkähullussa Suomessa niin, että jälkimmäinen teki aina käytännön järjestelyt: "Kokonaisuuden hanskassa pitäminen jäi Eren vastuulle. Hän oli organisaattorin, apulaisohjaajan ja ohjaajan kombinaatio." Leikkausvaiheessa Kokkonen ei enää ollut mukana, vaan sitä puolta Virtanen ideoi yhdessä Gartzin ja Noin 7 veljestä -elokuvaan (1968) tultaessa Ossi Skurnikin kanssa. Virtasen elokuvaleikkaamiseen pariin oli koulinut Valkoisen peuran (1952) tekijänä muistettava Erik Blomberg: "Blomberg laittoi minut laboratorioon. Kävin kaikki vaiheet läpi. Olin jonkun päivän liemihommissa, valomäärittelyssä, negaleikkauksessa ja trikkikuvaamisessa. Skurnik opetti minulle leikkausta ihan kädestä pitäen", muisteli Virtanen käytännön koulutustaan elokuva-alalle.

Ossi Skurnik oli 1940-luvun lopulla kuvaajana uransa aloittanut leikkaaja, jonka ainoaksi pitkän elokuvan ohjaustyöksi jäi uuden aallon saumakohdassa valmistunut rikoselokuva Tie pimeään (1963). Teknisenä perfektionistina tunnettu Skurnik vaikutti suomalaisen elokuvakoulutuksen alkuaikoihin opettamalla leikkausta Taideteollisen oppilaitoksen kameralaitoksen osastolla. Skurnikin ammattilaisura leikkaajana kesti miltei 40 vuotta ja Spedelle hän leikkasi vielä Leikkikalugangsterin (1969), jonka mainingeissa maestron oppiin pääsi vielä Taina Kanth. Kanth toimi Spede-tuotantojen pääleikkaajana aina Näköradiomiehen ihmeellisistä siekailuista (1969) ensimmäiseen Uuno Turhapuroon (1973) saakka. Kanthin työpariksi vakiintui Jussi Pussin (1970) myötä Irma Taina, josta tuli 1970- ja 80-lukujen merkittävimpiä elokuvaleikkaajia (parhaan leikkauksen Jussi-palkinnon hän sai Tuija-Maija Niskasen elokuvasta Suuri illusioni (1986)).

Vuosi 1969 oli todellinen hullu vuosi Speden tuotannossa. Äärimmäisen tuotteliaan vuoden aikana ilmestyi kolme hyvinkin erilaista Ere Kokkosen ohjausta, joista oikeastaan vain Leikkikalugangsteri jäljitteli kevyessä farssimaisuudessaan sitä Spede-elokuvan määritelmää minkä Millipilleri ja Pähkähullu Suomi olivat paria vuotta aikaisemmin määritelleet. Helmikuussa 1969 ensi-iltansa sai Speden koomikon kyyneleet, tragikoominen Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka erityisesti jälkeenpäin tarkasteltuna osoittautuu katkeranakin tilinpäätöksenä 1960-luvun elokuva- ja tv-komiikasta. Oman aikansa kokeellisena elokuvana, lähinnä videotekniikkansa puolesta, markkinoitu tragikomedia on sympaattinen kommentti tv-tähteyden sattumanvaraisuudesta, komiikan tekemisen helppoudesta ja vaikeudesta sekä yleisön (ja kriitikoiden) maun ennakoimattomuudesta.

Näköradiomieheen peilaten ensimmäisenä Spede-tuotannon kokonaan värillisenä valmistunut, työnimellä Vuoden toinen elokuva kulkenut Pohjan tähteet onkin edeltäjänsä tavoin itsereflektiivinen komedia. Se oli samalla myös Speden tuottamista elokuvista ensimmäinen, jossa hän itse vetäytyi sivuosaan ja antoi estradin Vesa-Matti Loirille. Kokkosen, Loirin ja Speden itsensä ideoiman elokuvan voi nähdä melankolissävytteisenä kommenttina kotimaisen elokuvan silloiseen tilaan, sen tekemisen riskialttiuteen sekä tekijöiden alkuperäisvisioiden ja lopputuloksen väliseen epäsuhtaan.

Kari Sohlberg kuvasi vuoden 1969 kotimaisista ensi-iltaelokuvista peräti neljä: Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, Leikkikalugangsteri, Donnerin Sixtynine 69 ja Pohjan tähteet. Jussi-palkintolautakunta huomasi työteliään kuvaajan ja palkitsi Sohlbergin viitaten poikkeuksellisesti kaikkiaan kolmeen elokuvaan (Pohjan tähteet, Sixtynine 60 ja Leikkikalugangsteri). Ere Kokkosen arvion mukaan Sohlberg olisi voinut tulla palkituksi yksinään Pohjan tähteiden perusteella: "Siihen aikaan Jussi-toimikunnan arvovalta ei sallinut, että pelkästään tällaiselle tuotannolle annetaan Jussi, joten siihen täytyi laittaa se Donnerin leffa Sixtynine 69 rinnalle." Sohlberg sai liki puoli vuosisataa kestäneellä ammattiurallaan peräti seitsemän parhaan kuvauksen Jussi-palkintoa sekä uransa päätteeksi vielä Betoni-Jussin merkittävästä elämäntyöstä suomalaisen elokuvan parissa.

Omien tuotantojensa ohessa Spede oli kaikessa hiljaisuudessa osallistunut Timo Bergholmin Punahilkka (1968) -nuorisoelokuvan ja Erkko Kivikosken Kuuma kissa? (1968) -draaman rahoitukseen. Sama toistui vielä 1970-luvun alussa, kun Pasanen osarahoitti Jörn Donnerin houkuttelemana Jotaarkka Pennasen historiallista draamaelokuvaa Mommilan veriteot 1917 (1973). 1970-luvun alussa Spede sai elokuvasäätiöltä tuotantolainan Kauhukakara -nimiselle koko perheen elokuvalle, mutta elokuva jäi tekemättä. Pari vuotta myöhemmin (1973) Pasanen suunnitteli elokuvasäätiön tuella vakavaa Hautakivet huipulle -elokuvaa yhdessä Mikko Niskasen kanssa. Niskasen noustua elokuvataiteen taiteilijaprofessoriksi elokuvahanke kuitenkin katkerasti kuopattiin, joskin tietyt teemat siitä säilyivät Niskasen alavireiseen draamaan Syksyllä kaikki on toisin (1978).

Jukka Virtasen osalta Spede-tuotannon saivät jäädä 1960-luvun päättyessä. Virtanen koki Speden aggressiivisen käytöksen ongelmalliseksi ja luvassa oli houkutteleva pesti Yleisradion Ilkamat-sketsisarjan (1970) kirjoittajana. Vielä Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa Virtanen oli käsikirjoittajana ja sivuosaesittäjänä mukana, mutta 1970- ja 80-luvuille tultaessa rooliksi jäi lähinnä ajoittaiset, mutta usein sitäkin herkullisemmat cameo-roolit. Epätasaisena, mutta mainettaan parempana jälkikirjoituksena voi pitää Virtasen yllättävää paluuta ohjaajaksi 1980-luvun lopulla, kun hän Speden yllyttämänä toimi Fakta homma -televisiosarjan (1986-87, 1996-98) pohjalta tehdyn juhannushönöilyn (1987) "tirehtöörinä".

Jaakko Saloa voisi kutsua Spede-elokuvien itseoikeutetuksi hovisäveltäjäksi, sen verran moneen Pasasen tuotantoon Salo sävelsi mieleenpainuvia teemoja tai hyväntuulista koomisuutta lisäävää musiikkia. Salon Uuno Turhapuro -elokuviin säveltämät teemat on koottu vuonna 2003 ilmestyneelle CD-levylle Uuno on numero yksi! - Jaakko Salon musiikkia Uuno Turhapuro -elokuviin 1973-1998. 1960- ja 70-lukujen taitteessa Spede-tuotantojen säveltäjinä piipahtivat Esa Helasvuo Saatanan radikaalien (1971) säveltäjänä ja trio Heikki Annala, Esko Linnavalli ja Christian Schwindt Jussi Pussin jazz-maestroina.

Ere Kokkosen ja Vesa-Matti Loirin ideoima, omaleimaisen hämmentävä Jussi Pussi oli Spede-tuotanto, ilman Pasasen läsnäoloa. Ajan mukainen, "dokumentaarinen" satiiri kertoo poliitiikan maailmasta, jossa opiskelijanuorukainen Jussi Lietessalo (Loiri) ajautuu sekä vasemmiston että oikeiston kandidaatiksi. Kokkosen salanimellä Esko Laukka käsikirjoittama oivallinen elokuva ei kerännyt katsojia ja riitaannutti hetkellisesti Speden ja Eren toisistaan. Riita sovittiin, mutta se ei jäänyt viimeiseksi.

Yhden elokuvan verran Speden "leipää" ehti nauttia myös suomalaisen elokuvan ja television "kansallislavastaja" Ensio Suominen, joka oli lavastamassa tuohivirsuwesterniä Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika (1970) yhdessä Riitta Toivaisen kanssa. Suomisen myöhempiin taidonnäytteisiin lukeutuvat mm. Kalle Holmbergin Rauta-aika (1982) ja Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985). Mollbergin tuotannoistakin tuttu Olli Soinio työskenteli monipuolisesti elokuva-alalla niin ohjaajana, käsikirjoittajana, dramaturgina, äänittäjänä, leikkaajana sekä Suomen elokuvasäätiön arvostettuna tuotantoneuvojana. Uran alkupuolella Soinio toimi ääniassistenttina Spede-tuotannoissa Viu-hah hah-taja (1974) ja Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975). Soinion monipuolisuudelle hyvä verrokki on elokuva- ja teatteriohjaajana, leikkaajana, äänittäjänä ja käsikirjoittajana työskennellyt Timo Linnasalo, joka toimi parikymppisenä äänitysassistenttina Noin 7 veljeksessä. Myöhemmällä urallaan Linnasalo palkittiin parhaan ohjauksen Jussi-palkinnolla esikoiselokuvastaan Vartioitu kylä 1944 (1978) sekä parhaan leikkauksen Jussi-palkinnoilla Aki Kaurismäen elokuvista Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Le Havre (2011).

Vielä viime vuosinakin aktiivisena elokuvaohjaajana toiminut Pekka Lehto kuuluu myös Speden kasvatteihin. Lehto tuli mukaan 1960-luvun lopulla Kari Sohlbergin kamera-apulaiseksi Pohjan tähteisiin, jatkoi äänittäjän apulaisena Kahdeksannessa veljeksessä (1971) ja Hirttämättömissä (1971) ja toimi äänitystehtävissä vielä 1970-luvun lopullekin tultaessa. Tekipä Lehto myös pienen sivuroolin vaiteliaana taksikuskina elokuvassa Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976). Sinällään erikoinen yksityiskohta on myös se, että Lehdon kanssa vuosikymmenen (1976-85) verran yhteisohjauksia tehnyt tuore elokuvataiteen akateemikko Pirjo Honkasalo näyttäytyy ensimmäisessä Uuno Turhapuro -elokuvassa raitiotievaunun matkustajana!

Erityisesti dokumenttielokuvan saralla innovatiivisena moniosaajana muistettava Elina Katainen työskenteli myös Spede-tuotannoissa. Katainen oli kuvaussihteerinä viidessä Spede-elokuvassa, Pähkähullusta Suomesta Hirttämättömiin (1967-71), toteutti elokuvien alku- ja mainostekstejä, näytteli pienet sivuroolit Jussi Pussissa ja Kahdeksannessa veljeksessä ja toimi still-kuvaajana kolmessa elokuvassa, mm. Saatanan radikaaleissa, jonka yhtenä lavastaja hän myös työskenteli. Kataisen vuodet Spede-tuotannoissa saivat kiitosta erityisesti Ere Kokkoselta: "Hän oli intomielinen filmi-ihminen, älykäs, nopea, hauska ja rohkea. Hänellä oli näkemystä ja tyylitajua sekä omat mielipiteensä, joita opin arvostamaan. Elina hankki oikeanlaiset avustajat, piti yhteyttä näyttelijöihin ja huolehti, että aikataulu ei pettänyt. Ehkä kuitenkin tärkeintä oli se, että hän railakkaalla kritiikillään pakotti minut koko ajan tarkistamaan kantaani ja kirjoittamaan tulevia kohtauksia öisin uusiksi." Kataisen lisäksi dokumentaarisen elokuvan saralla maineikkaan uran loi myös Marja Pensala, joka toimi Hirttämättömissä leikkausassistenttina.

Lippuluukulla flopanneessa Saatanan radikaaleissa on perin kiehtova premissi: Perkele (Yrjö Järvinen) ja Saatana (Heikki Savolainen) lähettävät neljä helvetin kuumuudessa viihtyvää nuorukaista (elokuvan myös ohjanneet ja käsikirjoittaneet Paavo Piironen, Heikki Nousiainen, Timo Nissi, Heikki Huopainen) lomalle Suomeen. Kaverukset saavat mukaansa salkullisen rahaa, ehdon olla tekemättä rehellistä työtä ja vitsauksen: heille ei nouse viina päähän. Vitsikäs lähtökohta hyytyy yleiseen sekoiluun ja dramaturgiseen olemattomuuteen, mutta Irma Tainan onnistunut leikkaus ja Kari Sohlbergin kuvaus pitää pakan kasassa. Saatanan radikaalit on kuitenkin kiinnostava myös siksi, että Spede antoi sen myötä mahdollisuuden nuorelle tekijäjoukolle ja pidättäytyi itse sivussa lopputuloksesta. Pari vuosikymmentä myöhemmin Spede mahdollisti "radikaalien jälkeläisille" ensimmäisen kokoillan elokuvan, kun Aleksi Mäkelä ohjasi Speden kustantaman toimintaelokuvan Romanovin kivet (1993) päärooleissa Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen.

On kiinnostavaa leikitellä ajatuksella, miten Speden ura olisi edennyt, mikäli itsereflektiivisyydessään kiinnostava Näköradiomiehen ihmeelliset seikkailut, metaelokuva Pohjan tähteet tai vuotta myöhemmin valmistunut, yhteiskunnallisesti irrotteleva Jussi Pussi olisivat saaneet suuremman suosion. Kaupallisen epäonnistumisen murrettua luovuutta ehtymätön ideasampo alkoi päästää itsensä liian helpolla 1970-luvun loppuun tultaessa.

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Aitio, Tommi: Spede. Pertti Pasasen elämä. Helsinki: Tammi 2002.

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet-tietokanta. (https://elonet.finna.fi/, linkki tarkistettu 7.5.2020)

Hytönen, Jukka & Mandart, Pamela: Kamera käy! Elokuvaaja Kari Sohlberg. Helsinki: Like 2004.

Jutila, Niko: Poikki! Toteutumattomat kotimaiset elokuvat. Tallinna: Aviador 2020.

Kokkonen Ere: Muisti palailee pätkittäin. Helsinki: Otava 2007.

Marjamäki, Tuomas: Spede, nimittäin. Jyväskylä: Docendo 2017.

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 2/5: Anja Pohjola

Anja Pohjola (s. 1931-) saattaa hyvinkin olla yksi pisimmän aktiiviuran tehneistä näyttelijöistä suomalaisessa elokuva- ja televisiohistoriassa. Liki 90 vuoden iästään huolimatta Pohjola on ollut viime vuosiin saakka sivuroolien sankarittareita.

Loimaalla syntyneen Pohjolan ura näyttelijänä alkoi jo lapsitähtenä 1940-luvun lopulla Jyväskylän Työväen Teatterissa. Varsinaiseen ammattiin hän pääsi käsiksi Jyväskylän Kaupunginteatterissa 1940-luvun lopulla ja ammattikiinnitykseen 1950-luvun puolivälissä Joensuun kaupunginteatterissa. Matka Pohjois-Karjalasta jatkui Hämeenlinnan kaupunginteatteriin (1955-59, 1961-63) ja Tampereen Pikkuteatteriin (1959-61). Televisioteatterissa Pohjola rakensi keskeisimmän uransa vuosina 1963-90. Monien aikalaistensa tavoin hän esiintyi 1960- ja 70-lukujen tv-teatterin huipputöissä, joihin lukeutuvat mm. Rauni Mollbergin ohjaukset Kovan onnen lapsia (1963), Meidän herramme muurahaisia (1964) ja Lapsuuteni (1967) sekä Jukka Sipilän tv-elokuvan klassikko Aliisa (1970).

Päärooleissa Pohjola nähtiin mm. Mauno Hyvösen ohjaamassa ja Lauri Leskisen tekstiin pohjautuvassa tv-näytelmässä Minna (1977), joka kertoo Minna Canthin elämästä ja taiteellisesta työstä ja Kari Franckin paljon muistellussa Juhani Aho -filmatisoinnissa Rautatie (1973). Pohjolan roolisuoritus lämminhenkisen Rautatien Liisana toi hänelle roolisuorituksestaan ansaitun Jussi-palkinnon.

Valkokankaalla ura alkoi Mikko Niskasen vaikuttavalla jatkosodan kuvauksella Sissit (1963), jossa Pohjola nähtiin esikuntalottana. Rooli lottana tuli tutuksi neljäkymmentä vuotta myöhemminkin Ilkka Vanteen pateettisessa Lotta Svärd -elokuvassa Lupaus (2005). 

Väinö Linnan historiallinen Täällä Pohjantähden alla -trilogia (1959-62) taipui 1960- ja 70-lukujen taitteessa Edvin Laineen rautakourissa kaksiosaiseksi elokuvasarjaksi (Täällä Pohjantähden alla, 1968 & Aleksi ja Elina, 1970), jossa Pohjola nähtiin keskeisessä Alma Koskelan roolissa. Elokuvakriitikko Heikki Eteläpää nosti Pohjolan roolisuorituksen esiin: "uljaan ryhdikäs ja koruton Alma on mainittava elokuvan 'asettuneimpien', intensiivisimpien tulkintojen kärkipäässä". Akselissa ja Elinassa Pohjolan esittämä Alma on varttunut jo isoäidiksi, kun Koskelan pojille tulee palvelukseenastumismääräys talvisotaan. Kohtaus, jossa haikea Alma katsoo tyhjenevää pihapiiriin ja toteaa: "Niin. Riihen taka ne aina häviää... Riihen taka meiltä hävitään kun lähdetään... Kapinaan taikka sotaan, ammuttavaksi taikka työhön... Mihinkä kullonkin mennään..." lukeutuu Pohjolan uran mieleenpainuvimpiin. Linna-filmatisointien väliin mahtui vielä yllättävä sivurooli komisario Palmun puolisona Matti Kassilan James Bond -vaikutteisessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu (1969).

1990-luvulla Pohjola näyttäytyi sukupolvensa parhaimpiin ohjaajiin lukeutuvien Veikko Aaltosen ja Markku Pölösen elokuvissa. Aaltosen kiehtovassa Tuhlaajapojassa (1992) Pohjola tekee pienen lakonisen roolin rikospoliisin kanslistina. Pohjoiskarjalalaisen maaseudun ihmisiä ja elämää raikkaasti ja elävästi kuvaavassa Pölösen Onnen maassa (1993) Pohjola teki sydämellisen roolisuorituksen perheen mummona.

Kertoja- ja mainosäänenä Pohjola on ollut myös pidetty ja käytetty. Elokuvan puolella häntä kuullaan kertojaäänenä mm. Taru Mäkelän draamassa Pikkusisar (1999). Pohjolan tutusta kertojaäänestä saadaan jopa onnistunutta parodiaa aikaiseksi Markku Pölösen kokeilevassa dogma-komediassa Emmauksen tiellä (2001).

Harva ehkä muistaa, että Anja Pohjola ja hänen todellisen elämän aviopuolisonsa, näyttelijä Pehr-Olof Sirén antoivat kasvot Uuno Turhapuron ensimmäisille appivanhemmille anarkistisessa mustavalkokomediassa Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975). Pohjolan rooli Uunon anoppina jäi kuitenkin vain yhden elokuvan mittaiseksi, kun Marita Nordberg vakiintui rooliin Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) myötä. Spede tuli työnantajana tutuksi myös pienessä sivuroolissa elokuvassa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979). Viimeiseksi jääneessä Uuno Turhapuro -elokuvassa Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004) Pohjola esiintyi vanhainkodissa Annina ympärillään suomalaisen näyttelijätyön grand old -aatelisto.

1990-luvun lama-ajan lapsille Pohjola iskostui ikimuistoiseksi suulaana selänpesijänä, Tyyne Hurskaisena, television ajankohtaissatiirissa Hyvät herrat (1991-1995). Pohjola esiintyi samassa roolissa vielä vähemmälle huomiolle jääneissä jatkosarjoissa Herrat nauraa (1999) ja Donna Paukku (2006-07).

"Eikohän näytteleminen ole paljolti sitä, että puolustaa rohkeasti - niin hyvässä kuin pahassa - sitä ihmistä, jonka on saanut tulkittavakseen", Anja Pohjola totesi Anna-lehden haastattelussa 1988.

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Ilokuvia Porista - Visa Mäkinen 75 vuotta

Porilainen ilokuvantekijä Visa Mäkinen täytti maaliskuun lopulla 75 vuotta. Suomalaisen indie-elokuvan sinnikästä pikku jättiläistä muisti yllättäen Ilta-Sanomat syntymäpäiväartikkelilla, mutta viihdyttävämmän muistelon tarjosi hc-elokuvaharrastaja Ville Lähde metkalla Videospace -YouTube-kanavallaan, jossa Mäkiselle ja Curly Productionsille omistettiin yksi kokonainen ilta. Ehkäpä näiden innoittamana sain inspiraation tehdä yhteenvedon Mäkisen urasta, joka on aina kiehtonut, mutta ei laadullisista syistä vaan jonkinlaisena paikallisen ja osin talkoovoimin toteutetun elokuvanteon kuriositeettina. Huonoiksi tuomitut elokuvat kertovat myös jotain olennaista eletystä ajasta. Ilmiön kiinnostavuutta on toki lisännyt myös se, että lahjomaton Mäkinen itse on vetäytynyt julkisuudesta ja antanut 2000-luvulla vain muutaman pienimuotoisen haastattelun.

Porissa syntynyt (28.3.1945) ja siellä koko elämänsä viettänyt Mäkinen löysi tiensä elokuvaan, kun Aarne Tarkaksen kuvausryhmä saapui Yyterin sannalle kuvaamaan elokuvaa Sankarialokas (1955). 10-vuotias Mäkinen oli ystävänsä kanssa vain katsomassa kuvauksia, mutta pääsi mukaan myös tuotantoon, kantamaan rekvisiittana olleita verisiä lehmänruohoja. 

Myöhemmin Mäkinen toimi avustajana Porin teatterissa, opettajanaan mm. Ilmari Unho. Ennen ohjaajan uraa hän ennätti työskennellä elokuvateatterin paikannäyttäjänä, nuorisomannekiinina (!), juontajana, klovnina, promoottorina, tanssiaisjärjestäjänä ja toimittajana.

Ohjaajan ura alkoi "uuden aallon hauskiksella", kesäisellä kotiseutukomedialla Voi joku - mikä lauantai (1979), jossa aviomiehet Veka ja Pena lähtevät viikoksi kalaretkelle heidän puolisoidensa Ullan ja Titan suunnatessa kohti omaa vapauttaan, kesämökille saunomaan. Matkan aikana luonnollisesti sattuu ja tapahtuu - ja lopulta kahvitellaankin jo kesämökillä!

Voi juku - mikä lauantai syntyi ilman Suomen elokuvasäätiön tukea (kuten kaikki Mäkisen elokuvat Yön saalistajiin (1985) saakka) Suomi-Filmin tuotantoluotolla ja loput pankkilainana, jonka takuuna oli Mäkisen perheen Porissa omistama talo. Elokuva keräsi teatterilevityksessä runsaat 30 000 katsojaa, mikä mahdollisti seuraavan elokuvan tekemisen. Kriitikot suhtautuivat Mäkiseen alusta alkaen varauksella, kuten suomalaiseen (kansan)komediaan muutenkin. Debyyttiohjausta pidettiin kohteliaimmillaan pikkunättinä omakustanteena, "hyvänä vaihtoehtona nojatuolissa löhöämiselle".

Pelkkä elokuva ei monimediallisuuteen taipuvaiselle Mäkiselle riittänyt temmellyskenttänä, vaan ohjaajan uran alkaessa Mäkinen ryhtyi myös levytuottajaksi julkaisemalla albumillisen Onnen päivät -televisiosarjasta (Happy Days, 1974-84) tuttuja kappaleita suomeksi. Jo aiemmin Mäkinen oli julkaissut jääkiekkojoukkue Porin Ässille kannatuslaulun Hyvä Ässät! (1978). Myöhemmin 1980-luvun edetessä Mäkisen Curly Records erikoistui huoltoasemilla myytäviin huumorikasetteihin, joiden varsinaiseksi myyntitykiksi nousi Tankki täyteen (1978-80) ja Reinikainen (1982-83) -sarjoissa esiintynyt moottoriturpa Tenho Saurén.

Toinen ohjaus, Mitäs me sankarit (1980) syntyi vahvemmin ammattilaisvoimin. Mäkinen palkkasi käsikirjoittajaksi Kivikasvoista tutun ja television Soittorasia-jännityssarjan (1974) ohjaajana/käsikirjoittajana meritoituneen Ismo Sajakorven. Näyttelijäkaarti muodostui aikansa suosituimmista tv-esiintyjistä Leo Lastumäestä ja Tenho Saurénista ynnättynä charmantilla Kauko Helovirralla, vaikkakin varsinaissa päärooleissa nähtiin jo Voi joku - mikä lauantaissa toilailleet Timo Nissi ja Erkki Teittinen. Elokuvan mainoslauseeksi sommiteltiin kuvaavasti: "ketään loukkaamaton, kiva kotimainen".

Mitäs me sankarit löysi yleisönsä, sillä runsaat 140 000 katsojaa kävi katsomassa Mäkisen filmattua poliisi ja rosvo -farssia. Kriitikoiden vihamielisyys alkoi saada jo verbaalisesti näyttäviä suorituksia. Aamulehden Erkka Lehtola totesi elokuvan olevan "henkisesti vaatimattominta suomalaista elokuvaa vuosikausiin". Kansan Uutisten Martti Savo löysi kehumisen aihetta "hyvän laboratoriotyön jättämistä kauniista jäljistä". Vilpittömimmin kannustavaksi heittäytyi Hyvinkään Sanomien Kari Uusitalo, jolle "Mitäs me sankarit on selvästi parempi kuin esimerkiksi pari tuoreinta Turhapuro-elokuvaa. Elokuvasta paistaa innokas tekemisen ilo niin ohjaajan kuin näyttelijöidenkin puolelta. Tarina juoksee koko ajan hauskasti, siinä on jopa oma elliptinen kaarensakin, kuvakulmat ovat loogisesti harkittuja ja vaihtelevia".

Mäkisen tuotannon tavaramerkiksi alkoi muodostua vauhdikas ja koominen koheltaminen. Elokuvien ehkä ennakoimaton menestyminen lippuluukuilla sai myös ammattipiirit kiinnostumaan porilaisesta tekijästä. Mitäs me sankarit -elokuvan teattereihin levittäneen Kinoston edustajat lensivät Poriin tuottajan juttusille ja toivoivat lisää edellisen elokuvan kaltaista suureen yleisöön menevää "tavaraa". Ei ehkä elokuvia, mutta käyttötuotteita.

"Vietettiin siinä joulut ja kun menin pyhien jälkeen pankkiin, niin Finnkino (Kirj. huom. Kinosto) oli laittanut tilille vanhan miljoonan verran rahaa. Meinasin pudota tuolilta. Kun seuraavana vuonna menin maksamaan veroja, postineiti katsoi verolippua, sen jälkeen minua, ja sanoi, että hän lähtisi maasta" -Visa Mäkinen (Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907)

Kaikenlaisia karkureita -elokuvan (1981) käsikirjoitus tilattiin Tankki täyteen ja Reinikainen -sarjat yhdessä Neil Hardwickin kanssa kirjoittaneelta Jussi Tuomiselta. Tuloksena syntyi sekava vankikarkurikomedia, jonka pääosiin saatiin Pekka Autiovuori, Anitta Niemi sekä jo Mitäs me sankareissa mekastaneet Leo Lastumäki, Tenho Saurén ja Kauko Helovirta. Autiovuoren energinen roolisuoritus lienee Mäkis-filmografian aidosti sympaattisin päärooli. Ilokuvaan viritetty Autiovuoren ja Anitta Niemen romanssi kulkee Yyterin rannalla montaasileikkausten hakiessa vertauksensa mm. joutsenten siipien räpyttelystä. Timo Salosen pirteästi komppaavalla musiikilla etenevää "suuren yleisön menevää tavaraa" näki elokuvateatterilevityksessä liki 100 000 katsojaa.

Seuraavan elokuvan tuotanto käynnistyi seksielokuvien maahantuontiin erikoistuneen Kamras-Filmin Kalle Jalkasen toimesta. Kuvaukset ehdittiin aloittaa Mäkiseltä lainatulla kalustolla, mutta Kamras-Filmin ajauduttua vakavaan talouskriisiin tuotanto siirtyi salanimien turvissa Mäkisen Curly Produktionille.

"Amerikansuomalaisen ohjaajasuuruuden", Frank Siposen (alias Visa Mäkisen) ohjaama Pi pi pil... pilleri (1982) on Russ Meyerin jalanjäljissä etenevä pikkutuhma seksikomedia. Tekninen toteutus on levottoman huono, mutta tekemisen riemussa ja vilpittömyydessä sekä ennen kaikkea vinksahtaneissa roolisuorituksissa on oma härski viehätyksensä. 

Sittemmin Rölli-peikkona ikimuistoinen Allan "Allu" Tuppurainen revittelee tuplaroolissa kuntokylpylän johtajana ja psykofysiatri Reima Raitismieli Rautakuntona ja manaa joissakin äänenpainotuksissa esiin jo omituisten otusten kerhon riitasointuja. Kokenut Matti Ruohola näyttelee reippaalla otteella potenssilääkkeen keksivää professori Viktor Valpasta.

Ilmestyessään peräti 18-vuotiailta kielletyksi luokitellun eli "nuorisolle haitallisen" elokuvan alussa annetaan katsojalle käyttöohje: "Tämä elokuva pitää katsoa huvikseen". Mainosmateriaalit lisäsivät vielä, että "elokuva on niin hauska, että sitä katsoo huvikseen ja siinä on sen verran seksiä kuin hyvässä filmissä pitää olla." 

Nykypäivän valossa Pi pi pil... pilleri toki täysin epäilyttävä tekele. Se on tuhnuinen filmi ajalta, jolloin sihteereiden pepun nipistely oli hyväksyttyä ja koomiseksi kohtaukseksi riitti se, että likinäköinen mies menee suihkuun naisten puolelle. Jussi Karjalainen kirjoitti elokuvan televisioesityksen yhteydessä (1992) Pi pi pil... pillerin olevan "Suomen kaikkien aikojen typerin elokuva".

Pi pi pil... pillerin ohjanneen Frank Siposen henkilöllisyys ei säilynyt pitkään suurensa salaisuutena. Porin Lehden (10.3.1982) Kari Levola kirjoitti: "Ohjaaja Frank Siponen, jonka esikuvina ovat tiettävästi olleet Alfred Hitchcock ja Visa Mäkinen, on tehnyt elokuvan, jossa on paljasta pintaa, kaksimielistä ja yksimielistä ähellystä, mutta erotiikkaa saati aistillisuutta yhtä vähän kuin vasikankotletissa." Levola jatkoi antamalla tekijöille lisävihjeitä seuraavien elokuvien ideoista: "seuraavaksi kertausharjoitukset, sitten mäkihyppäähän kommellukset, sitten uskonnollinen farssi "Pappi vieraissa", elokuva verottajasta, juhannuksenvietosta, tupakkalakosta, lottovoitosta, presidentinnäköisestä miehestä." Levolan ehdotukset muuttuivat todellisuudeksi, kun Mäkinen palkkasi hänet käsikirjoittajaksi elokuvaansa Vapaa duunari Ville-Kalle (1984).

Elokuvakriitikoiden suhtautuminen Mäkiseen oli (jos mahdollista) jyrkentynyt entisestään Pi pi pil... pillerin myötä. Mäkistä pidettiin sitkeänä epäonnistujana, Suomen Ed Woodina ja hänen vaimonsa pitämä grillikioskikin yritettiin tehdä miehelle häpeäksi: "nakkikauppiaasta elokuvaohjaajaksi". Systeemin ulkopuolelta tullutta yrittäjää lyötiin surutta: "Elokuvatusta kerrakseen", "Kaikenlaisia tekeleitä", "Mauttomuutta porilaisittain", "Makupala masokisteille". Kun Mäkinen sitten viidennen elokuvansa, sotilasfarssin Likainen puolitusina (1982) alkutekstien yhteyteen sijoitti tuottajan terveiset: "Tässä vaiheessa voi kaikki vapaalipuilla tulleet elokuvakriitikot lähteä pois. Tässä ei ole mitään teille sopivaa materiaalia - mutta hiljaa, ettei muut häiriinny", kokivat kriitikot sen luonnollisestikin sodanjulistuksena. Tyyli, jolla Mäkinen tölväisi kriitikoita oli varmastikin opittu Spede Pasaselta. Mäkinen asemoi itsensä Speden tapaan samaan oppositioasemaan "taidetta", kriitikoita ja elokuvasäätiötä vastaan. "Jos elokuva ei saa olla viihteellistä ja hauskaa, en tee elokuvia, teen elokivoja".

Ismo Sajakorven käsikirjoittama Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983) valmistui James Bond -elokuvien mukaelmana, enemmän pastissina kuin parodiana. Uskottavuutta haettiin mm. palkkaamalla elokuvan salaisen palvelun agentti 009:ksi Roger Mooren sijaisnäyttelijänä toiminut englantilainen Johnny Wood. Elokuvan nimiroolissa koikkelehtii Ilmari Saarelainen, mutta juonen kannalta tärkeintä taitaa olla, se että elokuvassa tehtiin autojen romutuksessa Suomen ennätys.

Seuraava elokuva Vapaa duunari Ville-Kalle (1984) mainosti olevansa teos, josta "Väyrynenkin tykkää". "Mölsän murheenkryynistä" kertovan tarinan kirjoitti porilainen toimittaja/kirjailija Kari Levola, joka oli aiemmin kritisoinut Mäkisen tuotantoa Porin Lehdessä. Vakiintuneen näyttelijäkaartin (Allan Tuppurainen, Matti Ruohola, Matti Mäntylä) rinnalle Mäkinen palkkasi 19-vuotiaan debytantin Lilli Suomalaisen ja pienessä sivuroolissa näyttäytyy Irwin Goodman. Vitsien kohteeksi asetettiin tällä erää luonnonsuojelijat, maaltapako ja Paavo Väyrynen. Alkuteksteissä elokuva omistettiin "Kipparikvartetille, yhden koon sukkahousuille, Tahkoluodon syväsatamalle, piimälle, kahdenkymmenen pennin pajatsoille, valkosipulinsyöjille ja naisten ampumahiihdolle". Elokuvan ensi-iltaa ei noteerattu juurikaan lehdistössä ja Vapaa duunarin katsojaluku jäi vain 551 kävijään. Mäkisen elokuvien katsojaluvut olivat kääntyneet jyrkkään laskuun.

Tällä vuosituhannella Porin halpisauteurin muistelluimmaksi elokuvaksi on noussut kovaotteinen, paikoin ihailtavan linjakas eksploitaatioelokuva Yön saalistajat (1985), joka tarjoaa "jännitystä suoraan suoneen". Yön saalistajat on Porin näköiseen kaupunkiin sijoittuva kertomus soluttautujapoliisista, gangsteriliigasta ja kultarysästä. On verisiä murhia, useita takaa-ajoja, vierailuja strippiklubille sekä seksikohtauksia.

Elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen on pohtinut Yön saalistajien asemaa 2010-luvulla: "Mäkinen ei tehnyt hyviä elokuvia, jotka painaisivat esteettisen tuomarin vaa'assa, mutta Yön saalistajat on suomalainen elokuva, jonka olen nähnyt kymmenen kertaa. Nauraen, nauttien, mutta aina uudelleen innostuen. "Huono" ei kelpaa näin värikkään teoksen päämääreeksi, vaikka se voi monille olla se ainoa karsina". Night Visions -elokuvafestivaalilla (2009) järjestetyssä 25-vuotisjuhlanäytöksessä toimittaja Lauri Lehtinen kirjoitti elokuvan olevan "porilaisen oman tiensä kulkijan pääteos, ei enempää eikä vähempää kuin ainoa suomalainen pulp-trilleri, jossa on munaa".

Yön saalistajille kertyi valkokankaalla katsojia vain 1670 katsojaa, mutta aivan oma lukunsa on elokuvan ensimmäinen televisioesitys (MTV:llä elokuussa 1987). Televisiossa elokuvan osat esitettiin väärässä järjestyksessä ja lopulta kahteen kertaan. Kestoksi tuli kaksi ja puoli tuntia, mutta se ei katsojia haitannut, sillä elokuvalle kirjattiin puolitoista miljoonaa katsojaa!

Yön saalistajien runsaan henkilögallerian kruunu on Matti Mäntylän näyttelemä rikollisliigan jäsen Reuna. Herkästi väkivaltaan taipuvaisen Reunan huumeaddiktio johtaa elokuvan mieleenpainuvimpaan jaksoon, jossa poltetaan kamaa kynttilöiden ympäröimänä ja huudetaan "Äiti! Äiti". ”Me ei tultu kuuntelemaan mitään pikkukakkosen satuja, rahat tänne luppakorva!”, huutaa suojelurahoja perivä roisto puolestaan kelloliikkeen pitäjälle. Elää ja kuolla Porissa!

”elokuva ihmisistä, jotka eivät koskaan oppineet tietämään, kumpi painaa enemmän, kilo kultaa vai kilo tiiliskiviä! Syksyn hurjin lataus, nenästä verta, sielusta kultaa!" -Yön saalistajien trailerista

Jo ennen Yön saalistajien valmistumista Visa Mäkinen oli lähestynyt T.J. Särkän perikuntaa Pekka Puupää -hahmon elokuvaoikeuksista. Kauppojen synnyttyä Mäkinen takoi parin vuoden ajan kaiken irti Pekka ja Pätkä -hahmoista, mutta uudelleenlämmittely ei kaupallisesta laskelmoinnista huolimatta herättänyt lainkaan vastakaikua. Siinä missä Suomen Filmiteollisuuden 1950-luvulla valmistuneet Pekka ja Pätkä -elokuvat olivat sijoittuneet pääosin aurinkoisen kesäisiin helsinkiläismaisemiin, ummehtuu Pekka & Pätka tuplajättipotti (1985) jo alkutekijöissä tunkkaisiin sisäkuviin. 

Pääroolissa nähtiin 1980-lukulaisena Esa Pakarisena harvinaisen innoton Mauri Kuosmanen, Pätkänä Jaakko Kallio ja Justiinana Kristiina Elstelä. Hupia tarjottiin vielä toisessa pitkässä elokivassa, Pekka Puupää poliisina (1986), jossa nimirooliin oli vaihtunut Esko Roine. Kolmella kopiolla Helsingissä, Porissa ja Tampereella levitetty elokuva sai elokuvateattereissa runsaat 4000 katsojaa. 

Elokuvien välillä Mäkinen teki MTV:lle itsenäisiä Pekka ja Pätkä -ohjelmia. Silkka uuvuttava typeryys, kliseisten stereotyyppien vyörytys ja väkisinnaurattaminen ilman vitsejä muuttui Mäkis-standardiksi viimeistään Pekka & Pätkä -lämmittelyihin ja Ruuvit löysällä -elokuvaan tultaessa (1989). "Ruuvit löysällä ei kiristä kenenkään hermoja", lupasi Visa Mäkinen, mutta katsojan hermot ovat koetuksella erityisesti Hannu Huuskan ja Kalle Juurelan idioottimaisten roolitöiden takia.

"Talvella ajattelen, että en tee elokuvaa. Eroon tästä ei kuitenkaan pääse. Pakko on vähän samanlainen kuin sirkuslaisilla, jotka lähtevät keväällä kiertämään" -Visa Mäkinen, Turun Sanomat (23.7.1988)

Mäkisen uran kunnianhimoisin elokuva jäi hänen viimeisekseen. Kieltolain (1919-32) aikaan sijoittuva Pirtua, pirtua (1991) on Mäkisen filmografian outo lintu, sillä siitä puuttuvat kokonaan (tarkoituksellisen) farssin piirteet. Sävyiltään vakava Pirtua, pirtua pyrkii dramaattiseksi epookiksi, mutta olemattomilla resursseilla ei synny kuin keskinkertaisuutta. Ei, vaikka Suomen elokuvasäätiön tukeakin oli mukana miltei 400 000 markan edestä ja näyttelijäkaarti (Martti Kainulainen, Ahti Kuoppala, Aarno Sulkanen) kokonaisuudessaan uran vahvin.

Alastomuudessaan Pirtua, pirtua sai jo mollberglaisia mittasuhteita: hätkähdyttävässä puolikuvassa näytettiin prostituoidun alapesu. Elokuvan valmistuttua tuottaja Mäkisen talous oli niin tiukalla, että elokuva sai lopputekstit vasta huhtikuussa 1995 nähtyyn televisioesitykseen.

Elokuvauran päätyttyä Mäkinen ohjasi vielä televisioon komediasarjoja. Ylelle toteutettiin Pekko Aikamiespoika - Tyräahon tyhjätasku -sarja (1992), jonka tuotantovaihe muuttui riitaisaksi, kun Mäkinen ja Timo Koivusalo kiistelivät Pekko-hahmon elokuvaoikeuksista. MTV3:lle työstettiin sarjat Cafe Kirpputori (1996) ja Camping Satumaa (1998). Cafe Kirpputoria Mäkinen itse kuvasi "sympaattiseksi, hengelliseksi tarinaksi, jossa kukaan ole minuuttia kauempaa kiukkuinen".

Tekijäuran ulkopuolelta yksi Visa Mäkisen kiinnostavimpia sivutoimia oli elokuvien videolevitys 1980-luvulta 1990-luvun alkuun. Mäkisen Curly Video (tai Cyrly Producktions, kirjoitusasuja on useita) toi Suomeen mm. William Lustigin kulttimaineikkaan slasherin Nukkemurhaaja (Maniac, 1980) ja George A. Romeron epidemiakuvauksen Kaikki saastuneet tuhotaan (The Crazies, 1973). Curly Videon ansioihin (?) lukeutuvat myös levityksessä olleet Sexis spaketti ja Brunon parhaat (1989), Jope Ruonansuun uraa edistänyt Matkiva kulkuri (1989) ja Video Bingo (1992).

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet-tietokanta. (https://elonet.finna.fi/, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Kari Uusitalo: "Porin pikku jättiläinen". Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 9. 1981-85. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto / Edita 2000, 59-64.

Tuomas Marjamäki: "Porilainen farssi". Teoksessa Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907. Helsinki: Edita 2007, 145-147.

Visa Mäkinen 75v Voi juku mikä lauantai-live! / VideoSäkki 40. https://www.youtube.com/watch?v=s4nkeaZkns4, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Visa Mäkinen iskee jälleen. (https://ylioppilaslehti.fi/dev/1996/04/visa-makinen-iskee-jalleen/, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Visa Mäkisen kulttiklassikko Yön saalistajat palaa valkokankaalle. (https://suomenkuvalehti.fi/kuvien-takaa/visa-makisen-kulttiklassikko-yon-saalistajat-palaa-valkokankaalle/, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Visa Mäkisen pikkutuhmat elokuvat kiinnostivat katsojia, mutta kauhistuttivat kriitikoita: poistui tyystin julkisuudesta miljoonan markan velat niskassaan. (https://www.is.fi/tv-ja-elokuvat/art-2000006454975.html, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Yön saalistajat uncut: kotimainen K18-kulttiklassikko nähdään lauantaina ensimmäistä kertaa leikkaamattomana. (https://suomenkuvalehti.fi/kuvien-takaa/yon-saalistajat-uncut-kotimainen-k18-kulttiklassikko-nahdaan-lauantaina-ensimmaista-kertaa-leikkaamattomana/, linkki tarkistettu 5.4.2020)