Pojat on sydäntäsärkevä elokuva sankaruuden murtumisesta

Pojat (1962) on suomalaisen elokuvan merkittävimpiä läpimurtoja: Mikko Niskasen debyytti pitkän elokuvan ohjaajana ja Vesa-Matti Loirin ensinäytös elokuvanäyttelijänä. Sankaruuden murtumisesta kertova sydäntäsärkevä klassikko on Yle 100 -toive-elokuvien joukossa. Kirjoitin aiheesta artikkelin ja tarkastelin elokuvaa erityisesti Niskasen ja Loirin yhteistyön kautta.

"Kuulkaa korpeimme kuiskintaa" – Mikko Niskasen kansallisesta klassikosta kasvoi kansainvälinen merkkiteos

Yleisradio täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 100 vuotta. Suomalainen näytelmäelokuva on näin ollen Yleä liki parikymmentä vuotta vanhempi innovaatio, jos Salaviinanpolttajat (1907) lasketaan syntyhetkeksi.

Ylen 100-vuotisjuhlallisuuksissa suomalaista näytelmäelokuvaa juhlistetaan katsojien toiveita täyttämällä. Keväällä 2025 esitetyissä reilusti yli viidessä tuhannessa (!) katsojatoiveessa nimettiin noin 800 eri elokuvaa, joista toiveiden perusteella nähtäväksi saatetaan nyt 100 pitkää kotimaista näytelmäelokuvaa. Se tekee nähtävästä elokuvasarjasta kaikkien aikojen suurimman katsojien kuratoiman ohjelmakokonaisuuden Ylen historiassa.

Allekirjoittaneella on ilo ja kunnia olla projektissa mukana suomalaisen elokuvan historian asiantuntijana. Toimitan vuoden varrella katsojien toive-elokuvista sekä elokuvakohtaisia että teemoitettuja artikkeleita ja olenpa äänessä myös radiotaajuuksilla yms. Harvoin, jos koskaan, on toimeksianto tuntunut näin itselleni sopivalta.

Ensimmäiseksi suurennuslasin alla on Mikko Niskasen kansallinen klassikko Kahdeksan surmanluotia (1972), josta on kasvanut viime vuosikymmeninä myös kansainvälisesti tunnustettu merkkiteos. Kirjoitin Ylelle artikkelin ja vierailin Radio 1:n iltapäivässä.

Mikko Niskasen suurtyö Kahdeksan surmanluotia (1972) on noussut kansallisesta klassikosta kansainvälisesti huomatuksi teokseksi.

Ohjaajan muotokuvia, osa 2: Mikko Niskanen

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella käsitellään elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Ensimmäisessä jaksossa käsittelin hollantilaista provokaattoria, Paul Verhoevenia. Toisessa jaksossa käännän katseen suomalaisen elokuvan historiaan ja käsittelen veresliharealismin taituria, elokuvaohjaaja Mikko Niskasta (1929-90). Historialliset kuusi ohjaus-Jussia voittanut Niskanen oli jo eläessään legenda, joka ei unohtanut korostaa taiteilijuuttaan ja elokuvien tekoa elämän ja kuoleman kysymyksenä.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa.

Metsäsavotoilta elokuvaohjaajaksi - Mikko Niskanen (1929-90)

Elokuvaohjaaja Mikko Niskasen (1929-90) kuolemasta tuli loppuvuodesta (2020) kuluneeksi 30 vuotta. Suomalaisen elokuvan kautta aikain suurimpiin persoonallisuuksiin luettava Niskanen on eniten parhaan ohjauksen Jussi-palkintoja voittanut ohjaaja. Historialliset kuusi ohjaus-Jussia tulivat elokuvista Pojat (1962), Sissit (1963), Käpy selän alla (1966), Lapualaismorsian (1967), Kahdeksan surmanluotia (1972) ja Ajolähtö (1982). Elossa olevista aktiiviohjaajista lähelle yltää ainoastaan Aki Kaurismäki viidellä pystillä. 

Niskanen oli tinkimätön taiteilija niin ohjaajana, näyttelijänä kuin käsikirjoittajanakin. Hän oli synnyinseutunsa kautta maaseudun ymmärtäjä, näkijä ja kokija, tukkijätkä ja metsuri. Kulmikkaalla ohjaajalegendalla oli suomalaisen elokuvan historiassa poikkeuksellinen aisti löytää rooleihin nuoria lahjakkuuksia. Niskasen esikoiselokuva Pojat esitteli katsojille 17-vuotiaan Vesa-Matti Loirin ja Käpy selän alla (1966) nuorisokvartetin Kristiina Halkola, Eero Melasniemi, Kirsti Wallasvaara & Pekka Autiovuori. 1980-luvulla Niskanen ohjasi vielä valkokangasdebyyteissään onnistuneesti Heikki Paavilaista, Anna-Leena Härköstä, Tero Jarttia, Sari Mällistä ja Ari-Kyösti Seppoa.

Mestariohjaaja oli sydämellinen seuramies ja hurmuri, mutta myös persoonahäiriöinen tiuskija ja elokuvatuotannoissaan henkilökunnalle sumeilematta ärjynyt rähisijä. Pitkävihainen, katkera ja usein jopa vainoharhainen herravihaaja. Näyttelijänä Niskanen oli roolista riippuen joko repivän aito ja todellinen, tai Kalle Holmbergia lainatakseni "pateettisuudessaan varoittava esimerkki".

Konginkankaalta Suomen Filmiteollisuuden ja Fennada-filmin palvelukseen

Äänekoskella syntynyt Niskanen työskenteli metsätöissä ja uitossa 13-vuotiaasta alkaen. Palo näyttelemiseen syntyi Konginkankaan nuoriseuran harrastustoiminnasta, jonka jälkeen Niskanen jatkoi teatteriharrastusta Jyväskylässä opiskellessaan autonasentajaksi. Uusi työura alkoi häämöttää Suomen Teatterikoulussa, jossa Niskanen opiskeli vuosina 1947-50. Teatterikoulun käytyään Niskanen työskenteli Jyväskylän ja Kuopion teattereissa, kunnes toimi kahden vuoden ajan järjestäjä/näyttelijänä Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa. Tuottaja T.J. Särkän tallissa tulevan ohjaajasuuruuden tunnetuin näyttelijäsuoritus oli Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilaassa (1955), jossa 26-vuotias Niskanen esitti alikersantti Mielosta. Vuonna 1957 Niskanen siirtyi stipendiaattiopiskelijana Moskovan elokuvakorkeakouluun, josta diplomityönä valmistui käsikirjoitus Paavo Rintalan romaanista Pojat (1958). Kirjasta vapaasti sovitetulla käsikirjoituksella Niskanen onnistui samaan SF:n puolelleen ja kuvaukset käynnistyivät Oulussa talvella 1962.

Rintalan romaanin tavoin Niskasen elokuva heijasteli oululaisten nuorten suhtautumista sotaan ja saksalaisiin sotilaisiin jatkosodan vuosina. Elokuvan alkupuoli sujuu poikamaisen riehakkaissa tunnelmissa, kunnes sodan jatkuessa tarinaan tulee tummempia sävyjä. Naisten ja saksalaissotilaiden vaaniminen on ensin pojille jännittävä leikki ja sotilaat suurimpia ihanteita. Vähitellen sankaruuden teemaa kontrastoidaan, kyseenalaistetaan ja riisutaan paljaaksi. Sodan menetykset arkipäiväistyvät ja sankaruuden kuvitelmasta ei ole mitään jäljellä. "Kaikki ristit ovat samannäköisiä", todetaan sankarihaudoista elokuvan loppupuolella.

Poikia voi pitää Suomen Filmiteollisuuden viimeisenä tärkeänä elokuvana ja kenties yhä suomalaisen elokuvan taidokkaimpana pitkän näytelmäelokuvan debyyttinä. Sen ensi-illan (marraskuussa 1962) jälkeen valmistui enää viisi pitkää SF-elokuvaa, joista mikään ei kohonnut klassikoksi. Suuri ja merkittävä tuotantoyhtiö oli loppunsa kynnyksellä, mutta ehti tehdä korvaamattoman arvokkaan teos antaessaan lähtölaukauksen Niskasen loistavalle uralle. Vesa-Matti Loirille traaginen Jaken rooli muodostui ratkaisevan tärkeäksi. Ilmiömäisen Loirin kasvojen ilmaisurekisteri on hämmästyttävän laaja, vilpittömästi ilosta omahyväisen maireuden kautta sydäntäkääntävään epätoivoon. 

Sodan tematiikkaa käsittelivät Niskasen seuraavatkin ohjaustyöt, Fennada-filmin samana vuonna 1963 tuottamat Sissit ja Hopeaa rajan takaa. Paavo Rintalan kohua herättäneeseen alkuperäistekstiin pohjautunut Sissit oli sukellus syvälle sotilaan sieluun. Sodan mielettömyyksien vaikutusta yksilöön tutkiskeleva elokuva on kuvaus paatuneista kaukopartiomiehistä, joita riivaavat mielenterveyden ongelmat sekä sukupuolimoraaliin ja hengellisyyteen sidotut ristiriidat. Elokuva perustui Rintalan tekstiin, mutta varsinainen romaani ilmestyi vasta elokuvan ensi-illan jälkeen nimellä Sissiluutnantti - proosaa rinta- ja kurkkuäänille (1963). "Sivilisaatiokriittinen" Rintala nosti kirjan keskeiseksi kysymykseksi sen, millä taholla on oikeus määritellä isänmaallisuuden sisältö. Kirjasota sytytti paheksunnan, josta osansa myös Kustannusosakeyhtiö Otava. Sissien rinnalla Hopeaa rajan takaa oli välirauhan loppuun sijoittuva kevyt toiminnallinen seikkailuelokuva. Elokuvan lopulta mielenkiintoisinta antia on siinä nähtävä pääosakolmikko. Elokuvan kuvausten aikana meneillään olleen näyttelijälakon vuoksi Niskanen roolitti elokuvan Näyttelijäliittoon kuulumattomilla esiintyjillä. Niinpä pääosissa nähtiin uransa ainoassa vakavammassa roolissa televisio- ja radiokoomikkona jo hyvinkin tuttu mies Pertti "Spede" Pasanen, Ylioppilasteatterin johtajana tuolloin työskennellyt Jaakko Pakkasvirta sekä MTV:n televisioteatterissa maineikkaan uran luonut Veikko Kerttula.

Kuohuvan 1960-luvun sukupolvikuvaukset

Seuraavilla pitkän elokuvan ohjaustöillään Niskanen sukelsi kuohuvan 1960-luvun nuorisokuvauksiin. Näistä ensimmäinen, Käpy selän alla, on sukupolvitarina kaupunkilaisnuorten telttaretkestä maaseudulla. Samalla se on osin improvisoitu kuvaus seksuaalisesti vapautuneen nuorison kesäisestä irtiotosta.

Oman aikansa muotielokuvaksi noussut Käpy selän alla otti aiheensa 1960-luvun opiskelijanuorison tuntemuksista ja asenteista, arvoista ja estoista. Kulttuurihistoriallista murroskautta peilaava elokuva muotoili sanomansa tavalla, josta nuoriso saattoi tunnistaa itsensä. Kauniiden ja uljaiden nuorten roolittama elokuva oli ilmestyessään valtaisa kaupallinen menestys, ja se keräsi peräti kuusi Jussi-patsasta. Elokuvan musiikista vastanneen Kaj Chydeniuksen laulut soivat suoraan sydämiin, sukupolvelta toiselle.

Niskanen jatkoi urbaanien kaupunkilaisnuorten kuvaamista sukupolvielokuvassa Lapualaismorsian. Katkelmallisen, godardmaisen kerronnan voimalla etenevä Lapualaismorsian on puolidokumentaarinen rakkauselokuva, joka samalla läpileikkaa vuoden 1966 eduskuntavaaleja ja Arvo Salon Lapualaisoopperan kulttuuriradikalismia.

Niskanen kuvaa rohkean uteliaasti nuorison aktivoitumista ja yhteiskunnallisia ristiriitoja ja vie kameransa keskelle poliittisesti kuohuvaa Ylioppilasteatteria. Yhdeksi elokuvan keskeiseksi teemaksi nousee myös äitiys ja maapallon tulevaisuus lasten kautta. Maailmankatsomus tiivistyy Kristiina Halkolan komeasti tulkitsemassa kappaleessa Aikuiset ja lapset.

Edeltäjiään depressiivisempi Asfalttilampaat (1968) oli Mikko Niskasen kolmas ja viimeinen 1960-luvun nuorisoa kuvaava elokuva. Asfalttilampaat joutui tuotantovaiheessa kovaan vastatuuleen tuotantoyhtiö FJ-Filmin uuden johtajan, Jörn Donnerin puututtua sen käsikirjoitukseen. Niskanen ei tullut lainkaan toimeen Donnerin kanssa, joka eväsi ohjaajalta värifilmin käytön, määräsi käsikirjoituksen kokonaan uusittavaksi ja lopulta otti leikkauspöydässä kaiken päätäntävallan itselleen.

Leikkausvaiheessa Donner muutti koko elokuvan herkkyyden sävyn lisäämällä siihen täysin irrallisia seksikohtauksia. Donner kuvasi leikkausvaiheessa elokuvaan vielä lisäkohtauksen, jossa hän itse esitti rietasta gynekologia, joka raiskaa raskaana olevan tytön. Tämä oli lopullinen tyrmäys Niskaselle, joka koki, että hänen henkilökohtainen rakkaudentyönsä turmeltiin. Omien sanojensa mukaan hän ei koskaan katsonut valmista elokuvaa loppuun saakka. Puutteistaankin huolimatta Asfalttilampaat on rosoisen vaikuttava kertomus nuoresta rakkaudesta ja mielenterveysongelmista pikkukaupungissa. Rakastetuksi ikivihreäksi elokuvasta nousi Aulikki Oksasen sanoittama ja Kaj Chydeniuksen säveltämä ja tulkitsema Sinua, sinua rakastan.

Takaisin keskisuomalaisille juurille

1970-luvulla Niskanen koki omat juurensa yhä tärkeämmäksi osaksi tarinankerronnan taidettaan. Juurten merkityksestä Niskanen totesi, että "minun nähdäkseni (juuret) pitäisi jokaisella luovalla taiteilijalla olla, jotta hän parhaiten pystyy myös kuvastamaan oman sisäisen maailmansa, antamaan sen uskottavuuden tunnun, joka kaikessa taiteessa täytyisi olla". 

Taiteellisessa työssä 1970-luku oli ristiriitojen aikaa, ulkoisten ja sisäisten taisteluiden kriisiä, jossa rooliaan näyttelivät myös rahoittajat: Yleisradio ja  Suomen elokuvasäätiö. Toki Niskasen suhde tuottajiin ja päättäjiin oli aina kitkainen. T.J. Särkälle hän oli kiitollinen esikoisohjauksestaan, mutta kitkerä jälkitilityksistä. Niskanen riitaantui Fennadan Mauno Mäkelän, Jörn Donnerin ja Arno Carlstedtin kanssa. Itsenäisenä tuottajana Niskanen löysi kaunalleen ja marttyyrin roolilleen kohteen elokuvasäätiöstä, erityisesti silloin kun Donner oli sen hallituksen puheenjohtajana. 1970-luvulla Niskanen oli yhden vuosikymmenen aikana aikana uransa valovoimaisimmassa terässä (Kahdeksan surmanluotia) ja miltei pohjamudissa (viidettä (!) kertaa filmattu Johannes Linnankoski -elokuva Laulu tulipunaisesta kukasta (1971) ja tuskallinen talonpoikaispaatos Pulakapina (1977)). Taiteilijuuden ääripäät näkyvät räikeällä tavalla näissä elokuvissa.

Yli viisituntinen Kahdeksan surmanluotia (1972) on autioituvan maaseudun monumentaalinen tulkinta. Työttömyyttä, syrjäytymistä ja alkoholismia kuvaava suurteos tuo aidosti esiin pienviljelijäperheen traagisen kohtalon. Niskanen sukelsi pääroolissa pelottavan intensiivisesti kohteensa Tauno Pasasen nahkoihin. Hän eli ja hengitti pihtipuutalaisen pienviljelijän tuskan ja juoppohullun ahdistuksen, joka päättyi neljän poliisin surmatekoon. Niskasesta liki tyhjentävän dokumenttisarjan Mikko Niskanen - ohjaaja matkalla ihmiseksi (2010) tehnyt Peter von Bagh kuvasi Surmanluoteja elokuvaksi, jossa "elämän ja taideteoksen rajat menettävät merkityksensä ja jossa saa muodon kaikki se suru ja sääli, jota vain syvällisin taide voi tavoittaa." 

Surmanluotien jälkeen valmistui Ilmari Kiannon elämänvaiheista kertova televisioelokuva Omat koirat purivat (1974), jonka nimirooliin Niskanen paneutui jälleen mielenterveyttä säästelemättä. Alkuperäisenä suunnitelmana oli tehdä kolmiosainen elokuva Iki-Kiannon elämänvaiheista nuoruusvuosista loppuun saakka. Niskanen uskoi hankkeeseen ja näki Kiannon vaiheissa aineksia suurempaankin teokseen. Taloudellisiin syihin vedoten Yleisradio myönsi hankkeelle rahaa vain parituntisen televisioelokuvan valmisteluun. Vastoinkäymisiä oli myös elokuvan roolittamisessa, sillä Niskasen ja alun perin pääosaan kiinnitetyn Kaarlo Wilskan välillä syntyi riita, jonka myötä Näyttelijäliitto asetti filminteon boikottiin. Haasteellinen esituotantovaihe oli otollista maaperää elokuvan marttyyritarinalle, joka jää kokonaisuudeltaan epätyydyttäväksi. Niskasen tulkinnassa historiaan sidottu taiteilijakohtalo on todistusvoimainen, mutta vailla siipiä.

"Ensi päivä loppuelämän"

1980-luvulla Niskanen vangitsi vielä kerran levottoman nuorison ja autioituvan maaseudun ristiriidan hienossa, puolidokumentaristisessa elokuvassa Ajolähtö (1982). Elokuva piirtää tarkan kuvan 1980-luvun alun Suomesta, jossa punk oli vain pieni urbaani ilmiö suurten yhteiskunnallisten muutosten rinnalla. Nuoren polven maaltapako kiihtyi, tulo- ja koulutuserot kasvoivat työttömyyden mukana ja rakennemuutos riistäytyi käsistä. Ajolähtö kuvaa 1980-luvun alun nuorisoa samalla herkkyydellä ja rujoudella, jolla Niskanen oli aikanaan kuvannut 1960-luvun nuorisoa.

Ajolähdön kolme päähenkilöä ovat keskisuomalaisia nuoria, jotka armeijan jälkeen joutuvat ratkaisemaan elämänsä suunnan. Kaikki lähtevät ja kaikki eksyvät: yksi Norjan öljylautoille, toinen Göteborgiin ja etelän tehtaaseen, kolmas turhaan käytyyn maatalousoppiin. Poikien kohtaloista kasvaa vaikuttava näkemys rikkirevitystä maasta, rikkirevityistä nuorista koti-ikävän vallassa, matkalla pois kotipesästä ja sinne koskaan takaisin pääsemättä.

Ajolähdön jälkeen Niskanen kävi läpi uskonnollista heräämistä, jonka mainingeissa syntyi Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Niskanen tunsi jälleen koettelevansa ajan ja nuorison pulssia heittäytyen täysillä nuoren ihmisen herkimmille alueille, seksuaalisuuden ja uskonnollisuuden teemoihin. Tällä kertaa aikalaiskritiikki oli tylyä: Mona ja palavan rakkauden aika nähtiin pinnallisena, sekavana ja "mustavalkoisessa moraalissaan" asetelmallisena.

Elämän vonkamies (1986)

Uransa viimeiset elokuvat Mikko Niskanen ohjasi Kalle Päätalon romaaneiden pohjalta. Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1988) ovat 1920- ja 30-lukujen maaseutukuvauksina miltei kansatieteelliseen todistusvoimaan kasvavia tarinoita Koillismaan elämästä ja työnteosta. Edvin Laineelta perityt filmatisoinnit käyvät läpi Päätalon lapsuutta ja nuoruutta kohti kirjailijauraa. Sovittaessaan Päätalon romaanisarjaa elokuviksi Niskanen eläytyi kirjailijan elämäntarinaan hyvin henkilökohtaisella tasolla: molemmat olivat vilkkaita, uteliaita, herkkiä lapsia, molemmat ihannoivat äitiään ja nousivat isäänsä vastaan, molemmat kasvoivat köyhässä, monilapsisessa perheessä, elivät lapsuutensa ja nuoruutensa maalla, joutuivat varhain kovaan työhön, uitoille ja savotoille. Molemmilla ilmeni jo varhain tarve ilmaista itseään ja molemmat ammensivat taiteilijatyössään nuoruutensa kokemuksista ja maisemasta. Vaativissa olosuhteissa kuvattujen elokuvien kantaviin voimiin kuuluu Päätalon Riitu-äidin roolin syvältä kouraisevasti sisäistävä Pirjo Leppänen. "Jos on perheen isäkuva rehellisen järkyttävä, niin äitikuvassa on suomalaisen naiskysymyksen uutetta, rehevänä ja armottomana ja ihailtavana. [--] Pirjo Leppänen luo elävän muistomerkin sänkyyn, kehtoon, tupaan ja navettaan kahlitulle mökin akalle.", kirjoitti Savon Sanomien Erkki Savolainen (1.11.1986). 1980-luvun juppikauden kulutustodellisuudessa Niskasen autenttiset Päätalo-filmatisoinnit uivat trendeistä piittaamatta vastavirtaan. 

Mikko Niskanen menehtyi eturauhassyöpään 25.11.1990. Kuollessaan taiteilijaprofessori, näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja oli elämässään mielenrauhan saanut ja hyvässä luovassa vireessä oleva 61-vuotias isoisä.

Mikko Niskanen (1929-90)

"Niskanen ei kerännyt opetuslapsia eikä muodostunut koulukuntaa: jo 1960-luvun alussa hän ilmoitti olevansa oma koulukuntansa. Se oli ylpeä, omasta arvostaan tietoinen ohjelmanjulistus uralle, josta kasvoi sekä persoonallinen että yleispätevä panos suomalaiseen elokuvaan ja taiteeseen. Julkisesta ja unohdetusta historiasta, suomalaisen todellisuuden valtaväylistä, sivuteistä, syrjäpoluista ja korpiloukoista. Niskasen kuuluisa uskontunnustus elokuvasta "rakastettuna, ainoana jolle uskallan vannoa uskollisuutta" on maailmoja syleilevä mutta täsmällinen kuvaus taiteilijan tunteesta, jossa elämä ja elokuva ovat samaa kudosta".

-Sakari Toiviainen (teoksessa Tuska ja hurmio - Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa, 1999)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Ajolähtö - nuoriso jättää maaseudun ankeuden. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/10/14/ajolahto-nuoriso-jattaa-maaseudun-ankeuden, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Asfalttilampaat - nuorta rakkautta ja mielenterveysongelmia pikkukaupungissa. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/07/08/asfalttilampaat-nuorta-rakkautta-ja-mielenterveysongelmia-pikkukaupungissa, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet (elonet.finna.fi, linkki tarkistettu 26.1.2021)

Kahdeksan surmanluotia -elokuva oli tuhota Mikko Niskasen - Pihtiputaan tragediasta on 50 vuotta. (https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/kahdeksan-surmanluotia-elokuva-oli-tuhota-mikko-niskasen-pihtiputaan-tragediasta-on-50-vuotta/, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Mervi Herranen: "Sota-ajan merkitsemät - Mikko Niskasen Pojat". Teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla: Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Kansallinen audiovisuaalinen instituutti 2019, 243-251.

Mikko Niskanen kuvasi sota-ajan tuntoja kahdessa menestyselokuvassa 1963. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/03/mikko-niskanen-kuvasi-sota-ajan-tuntoja-kahdessa-menestyselokuvassa-1963, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Steffansson, Marjo: Mikon matkassa. Suolahti: Äänekosken kaupunkisanomat 2019.

Toiviainen, Sakari: Levottomat sukupolvet: uusin suomalainen elokuva. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Suomen elokuva-arkisto 2002.

Toiviainen, Sakari: Tuska ja hurmio - Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Suomen elokuva-arkisto 1999.

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 1/5: Tarja-Tuulikki Tarsala

Tarja-Tuulikki Tarsalan (1937-2007) ura leikkaa kiinnostavasti suomalaisen elokuvan uutta aaltoa, televisioteatterin kultakautta ja kevyttä viihdettä. Uuden aallon tekijöihin Tarsala linkittyi ennen kaikkea Maunu Kurkvaaran Rottasodan (1968) ja Antti Peipon Ihmemiehen (1979) myötä. Televisioteatterissa ohjaajiksi valikoituivat mm. Kari Franck (Rautatie, 1973), Veli-Matti Saikkonen (Reviisori, 1975), Jukka Sipilä (Hiekkakuningas, 1972) ja tärkeimpänä Mikko Niskanen (Kahdeksan surmanluotia, 1972). Tarsala avioitui ohjaaja Ere Kokkosen kanssa päälle parikymppisenä ja yhteiseloa riitti vuosikymmenen verran. Tuolle ajanjaksolle mahtuvat sivuosaroolit hyperaktiivisessa farssissa Pähkähullu Suomi (1967) sekä surumielisessä komediassa Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). Tarsalan ura valkokangasrooleissa kesti 1960-luvun puolivälistä aina kuolemaan saakka (2007).

Valmistuttuaan vuonna 1963 teatterikoulusta Tarsala kiinnitettiin välittömästi osaksi vuotta aikaisemmin perustettua Televisioteatteria, jonka keskeisiin näyttelijöihin hän kuului aina vuoteen 1977. Tarsala otti uuden välineen nopeasti hallintaansa, vaikka Televisioteatterin lähetykset olivat suorina lähetyksinä vaativia tai nauhoitustekniikaltaan työläitä. Teatterikoulun pidettynä lehtorina Tarsala toimi vuosina 1975-79.

Televisioteatterin puolelta kohoaa Tarsalan kenties tunnetuin rooli Mikko Niskasen mestariteoksessa Kahdeksan surmanluotia (1972), jossa Tarsalan naispääosassa oli "lujuutta, sydämen sivistystä, hiljaista runollisuutta" -Peter von Bagh. Elokuvataiteen valtionpalkinnolla roolistaan palkittu Tarsala eli murhedraaman tuskan täysimittaisena parina Niskasen repivälle roolille. "En ole voimakas nainen ja 50 litran maitotonkan nostaminen tuntui aluksi mahdottomalta. Toisaalta rooli rakennettiin minun persoonastani, ei minun tarvinnut yrittää esittää juurevaa emäntää" -Me Naiset 16/1987. Yhteistyö Niskasen kanssa jatkui muutamaa vuotta myöhemmin raskaassa draamaelokuvassa Syksyllä kaikki on toisin (1978), jossa rooliksi valikoitui mustasukkaisen "toisen naisen" rooli.

Paluu "Speden talliin" tapahtui 1980-luvun puolivälissä kevyillä sivuosarooleilla elokuvissa Hei, kliffaa hei! (1985) ja Uuno Turhapuro - kaksoisagentti (1987). 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Tarsala nähtiin monissa Ere Kokkosen väljähtyneissä Vääpeli Körmy -farsseissa sekä viimeisissä Uuno Turhapuro -elokuvissa. 1990-luvun mieleenpainuvin elokuvarooli saattoi hyvinkin olla Jari Halosen kunnianhimoisessa, mutta valitettavan epätasaisessa sci-fi-mukaelmassa Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995).

Vuosituhannen vaihduttua Tarsala teki yhden muistettavimmista sivuosistaan Olli Saarelan omaleimaisella huumorilla ryyditetyssä rikosdraamassa Bad Luck Love (2000). Parhaan naissivuosan Jussilla palkitussa roolissa Tarsala esitti pikkurikollisten Alin (Jorma Tommila) ja Pulun (Tommi Eronen) Irja-äitiä. "Se syntyi ihan helposti, osaset menivät yhteen. Ihminen löytyi puku- ja maskikokeilujen kautta alitajunnastani. Ajattelin, että jotakin on pielessä, kun rooli syntyi niin helposti, mutta ei kaiken tarvitse olla tuskaista raadantaa. Työ ei jalostu siitä, että kärsin enkä pääse irti roolistani. Rooliin juuttuminen on ammattitaidon romantisoimista", Tarsala kertoi vuonna 2004 antamassaan haastattelussa. Elokuvakriitikko/kirjailija Tuuve Aro kuvasi Saarelan väkevää elokuvaa ensi-iltakritiikissä (Cult 10/2000) "hien ja veren tuoksuiseksi kasvukertomukseksi, myös painavaksi kommentiksi unohdettujen puolesta".

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 3

Debyyttielokuvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä ensimmäistä elokuvateatterilevityksessä ollutta yli 60 minuuttista elokuvaa. Mukaan on laskettu luonnollisesti teatterilevityksen saaneet dokumenttielokuvat. Lista käsittelee suomalaiset ensi-iltaelokuvat vuoteen 2011 asti. Vuoden 2012-13 kotimaiset debyyttielokuvat ovat tuoreutensa tähden rajattu pois laskuista.
__________________________________________________________

Osa 3.

Zaida Bergroth: Skavabölen pojat (2009)
Zaida Bergroth (s. 1977) lunasti jo esikoiselokuvallaan Skavabölen pojat (2009) ne odotukset, joita ohjaajan lupaavat lyhytelokuvat olivat nostattaneet. Kivijärvellä Keski-Suomessa syntynyt Bergroth suuntasi elokuva-alan opintoja kohti heti ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen. Prahan elokuva-akatemiassa vietetyn vuoden jälkeen Bergroth haki Taideteollisen korkeakoulun elokuvaohjauksen linjalle, jonne ovet avautuivat heti ensimmäisellä yrittämällä. Ohjaajaopintojensa aikana Bergroth teki tiiviisti oppilastöitä, joista maineikkain, vuosikymmen sitten valmistunut Lasileuka (2004), palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla erikoispalkinnolla.

Bergrothin pitkä esikoiselokuva rakentui Antti Raivion vahvasti omaelämäkerrallisen Skavabölen pojat -näytelmäkäsikirjoituksen pohjalle. Raivion näytelmä oli kantaesitetty 1990-luvun alussa helsinkiläisessä Q-teatterissa, jossa siitä oli muodostunut monelle lama-aikakauden nuorelle sukupolvikokemus. Elokuvakäsikirjoitus syntyi Bergrothin, Raivion sekä käsikirjoittaja/dramaturgi/ohjaaja Jan Forsströmin hedelmällisenä yhteistyönä alkuperäistekstiin nojaten.

Traagisessa, mutta samalla lämminhenkisessä tarinassa seurataan perheen hajoamista 1970- ja 80-lukujen Suomessa. Keskiössä ovat veljekset Rupert (Lauri Tilkanen/Ilmari Järvenpää) ja Evert (Iiro Panula/Onni Tommila), joihin vanhempien avioero ja isän (Martti Suosalo) alkoholismi ovat jättäneet jälkensä. Kokonaistunnelmaltaan surumielistä elokuva rytmittää hienosti kosteasilmäinen nauru. Hienovaraisesti sävytettyä nostalgiaa tukevat Kaisa Mäkisen lavastus ja Sari Tuomisen tyylikkäästi esillepantu puvustus. Elokuvan sävyissä yhdistyvät ongelmitta elämän ilo ja hervottomuus sekä haavat repivä järkytys.

Elokuvateatterikierroksella Skavabölen pojat otettiin kriitikoiden osalta vastaan kiittävästi, jopa ylistävästi. Outi Heiskasen (Skenet, 4.9.2009) mukaan Bergrothin ensimmäinen pitkä elokuva oli ”järisyttävä täysosuma herkullista 1970-luvun epookkia myöten." Heiskanen kiinnitti arviossaan erityistä huomiota elokuvan onnistuneeseen roolitukseen. ”Ilmari Järvenpää ja Onni Tommila yltävät meidän oloissamme kerrassaan poikkeukselliseen luontevuuteen. Bergrothin lyhärit nähneille tämä ei tule yllätyksenä, sillä hänellä on pistämätön kyky ohjata lapsia. Välittömyyden ja luottamuksen hedelmällinen atmosfääri ei voi olla välittymättä katsomoon asti.” 

Veli-Pekka Lehtonen (HS/NYT, 4.9.2009) ei voinut välttyä vertailulta Q-teatterin esityksen kanssa. Hänestä tarinasta oli taittunut terä pidättyväisemmän kerronnan takia. ”Elokuvassa on valjuutensa: loppu, sovitus, vaikuttaa kylmältä ja tekniseltä lankojen yhteensolminnalta – samaa puutetta taisi olla näytelmässäkin." 

Tarmo Poussu  (Tähtihetki-ohjelma / YLE, 4.9.2009) koki elokuvan heikkoudeksi paikoin laahaavan kerronnan sekä turhalla sivujuonella rasitetun tarinan. "Alkoholisoituneen isän ja teinipoikien kohtaamista saadaan odottaa liian kauan eikä siitä lopulta kehity mitään odottamisen arvoista. Sulevi Peltolan – niin hieno näyttelijä kuin hän onkin – esittämän sivuhenkilön ja tähän liittyvät sotatraumat olisi voinut jättää elokuvasta kokonaan pois."

Skavabölen pojat keräsi elokuvateatterikierroksella kohtuulliset yli 40 000 katsojaa ja se palkittiin talvella 2010 ansaitusti parhaan käsikirjoituksen (Raivio, Forsström, Bergroth) sekä äänisuunnittelun (Janne Laine) Jussi-patsailla. Aiemmin edellisenä syksynä (2009), elokuva oli voittanut pääpalkinnon Koreassa, Pusanin elokuvafestivaaleilla. Skavabölen poikien valmistuttua Bergroth siirtyi seuraavan tuotannon pariin, jolla hän jatkoi tiivistä yhteistyötään Jan Forsströmin kanssa. Uran toinen ohjaustyö oli intensiivinen draama Hyvä poika (2011).

Lähteet:

http://www.hs.fi/nyt/a1353038340250 (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)

http://www.skenet.fi/artikkeli/09/09/skavabolen-pojat (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)

http://yle.fi/uutiset/tahtihetki_skavabolen_pojat/5874634 (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)
http://www.film-o-holic.com/haastattelut/zaida-bergroth-skavabolen-pojat/ (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)
__________________________________________________________

Joonas Berghäll & Mika Hotakainen: Miesten vuoro (2010)
Joskus simppelistä perusideasta syntyy suuri elokuva. Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen esikoisohjauksessa suomalaisille miehille annettiin mahdollisuus puhua tunteistaan, saunassa istuen, toisen miehen kuunnellessa hiljaa vieressä. Tuloksena oli luokkarajat ylittävä läpileikkaus miehisyyteen, kun ruosteisten kiukaiden lämmössä miehet puhdistautuivat sekä fyysisesti että henkisesti.

Idea elokuvan tekoon syntyi Tampereen Rajaportti-saunan lauteilla, jossa Berghäll kävi viikko toisensa jälkeen kuuntelemassa miesten vahvasti tunteisiin vaikuttavia elämäntarinoita. Hiljalleen tuli oivallus, että elämän kohtaloista ja käänteistä saisi aikaan elokuvan, joka omalta osaltaan voisi särkeä myyttiä suomalaismiesten puhumattomuudesta. Teknisesti haastavassa tuotannossa kuvaajat Heikki Färm ja Jani Kumpulainen veivät 16mm-filmikamerat kylmään saunaan ja odottivat kameroiden lämpenevän yhdessä saunan mukana. Kuvaus saikin aikalaisarvioissa kiitosta: "Luontokuvat hivelevät sielua ja aivan ihastuttava on esimerkiksi kuva uima-altaan vesijuoksijoista, veden alla kuvattuna." (Satu Linnapuomi, YLEn Tähtihetki).

Elokuvan tunteikkuus syntyi väkevistä tarinoita, mutta herkistelyyn lomaan syntyi myös hurttia huumoria joulupukkien kokoontumissaunan ja omalaatuisen karhumiehen kautta. Tämän huomasi myös Helsingin Sanomien Mikko-Pekka Heikkinen: "Haikeaa tunnelmaa keventävät puhelinkoppiin ja leikkuupuimuriin tehdyt saunat sekä mies, jonka elämänkumppani on karhu. Lyhyt karhukohtaus menee suomihuumorin terävimpään kärkeen. Enemmänkin sitä olisi katsonut."

Ylimalkaan ensi-ilta-arvioissa ylistettiin dokumenttielokuvan tunnevoimaisuutta. YLEn Tähtihetken Tarmo Poussu havainnoi, että "yksinkertaisesta ideasta on syntynyt tunnevoimaltaan musertava elokuva, jonka jälkeen kukaan ei voi enää väittää suomalaista miestä kyvyttömäksi puhumaan tunteistaan." Satu Linnapuomi koki, että ohjaajat "ovat saneet henkilönsä puhumaan uskomattoman avoimesti syvimmistä ja kipeimmistä tunnoistaan. Elokuvassa ei silti ole tippaakaan pateettisuutta tai tunkkaisuutta." Film-o-holicin Tina Myllyniemen mielestä Miesten vuoro lipsahti hetkittäin patetian puolelle, mutta hän antoi kiitosta tekijöille, jotka "ovat saaneet luotua kuvaustilanteeseen välittömän ja kunnioittavan tunnelman, joka ulottuu aina valkokankaalle asti."

Miesten vuoron ensi-ilta ajoittui dokumenttielokuvan suurelle vuodelle (2010), jolloin aiemmin lähinnä marginaalisia katsolukuja teatterilevityksessä keränneet dokumentaarit saivat merkittävän suuren yleisön suosion. Elokuvan suosion laajuudesta ja kauaskantoisuudesta kertoi se, että pääkaupunkiseudun elokuvateattereissa Miesten vuoroa esitettiin yhtäjaksoisesti yli vuoden verran ja tuloksena oli yli 50 000 myytyä pääsylippua. Vuoden 2010 aikana valmistuneista dokumenttielokuvista edelle kiilasi vain rovaniemeläisten nuorten huumeiden käyttöä kuvannut kohuelokuva Reindeerspotting - pako Joulumaasta.

Kansainvälisesti Miesten vuorosta tuli yksi 2000-luvun laajimmin levinneitä suomalaisia dokumentteja. Elokuvan valtaisa festivaalimenestys on tuottanut näihiin päiviin saakka näytöksiä yli 70:llä elokuvafestivaalilla ympäri maailmaa. Miesten vuoro tuli myös ensimmäisenä suomalaisena dokumenttielokuvan valituksi katajaisen kansan Oscar-kandidaatiksi ulkomaisen elokuvan sarjaan. Siellä menestystä ei tullut, mutta parhaan dokumentin Jussin Berghäll ja Hotakainen kantoivat kotiin alkuvuodesta 2011.

Lähteet:
Miesten vuoro on upea dokumentti suomalaisen miehen tunteista (elokuva-arvio, Helsingin Sanomat). http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Miesten+vuoro+on+upea+dokumentti+suomalaisen+miehen+tunteista/1135254982784 (27.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
Joonas Berghäll & Mika Hotakainen ja Miesten vuoro: Suomalainen mies puhuu sittenkin (haastattelu, Film-o-holic). http://www.film-o-holic.com/haastattelut/joonas-berghall-mika-hotakainen-miesten-vuoro/ (26.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
Miesten vuoro: Suomalaisen miehen myytin uudelleenkirjoitus (elokuva-arvio, Film-o-holic). http://www.film-o-holic.com/arvostelut/miesten-vuoro/ (26.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
Tähtihetki perjantaina 26.3. Miesten vuoro (elokuva-arvio, Tähtihetki). http://yle.fi/uutiset/tahtihetki_perjantaina_263/6151977 (26.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
__________________________________________________________

Mikko Niskanen: Pojat (1962)

Muistan elävästi lapsuudestani vahvan tunne-elämyksen, jonka koin, kun näin ensimmäistä kertaa Mikko Niskasen mestarillisen esikoisohjauksen Pojat (1962). Elokuvan traaginen, emotionaalisesti pakahduttava loppukohtaus, jossa Jake-poika (Vesa-Matti Loiri) juoksee rautatiekiskoilla Oulusta poistuvan junan perässä tuntui 8-vuotiaan lapsen näkökulmasta täysin musertavalta. Nähdyn elokuvan pysäyttävä katselukokemus viesti omaa kieltään. Olin nähnyt vaikuttavavuudessaan ajattoman taideteoksen, johon tulisin palaamaan useita kertoja vuosien saatossa.

Äänekoskelaislähtöinen Mikko Niskanen (1929-1990) oli jo ennen esikoisohjaustaan tuottaja T.J. Särkälle tuttu mies. Niskanen oli Suomen Teatterikoulun käytyään työskennellyt Jyväskylän ja Kuopion teattereissa, kunnes toimi kahden vuoden ajan järjestäjä/näyttelijänä Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa. Särkän tallissa Niskasen tunnetuin näyttelijäsuoritus oli Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilassa (1955), jossa 26-vuotias Niskanen nähtiin Mielosena. Vuonna 1957 Niskanen siirtyi stipendiaattiopiskelijana Moskovan elokuvakorkeakouluun, josta diplomityönä valmistui käsikirjoitus Paavo Rintalan romaanista Pojat (1958). Kirjasta vapaasti sovitetulla käsikirjoituksella Niskanen onnistui saamaan SF:n puolelleen ja kuvaukset käynnistyivät Oulussa talvella 1962.

Rintasen romaanin tavoin Niskasen elokuva heijasteli oululaisten nuorten suhtautumista sotaan ja saksalaisiin sotilaisiin jatkosodan vuosina. Elokuvan alkupuoli sujuu poikamaisen riehakkaissa tunnelmissa, kunnes sodan jatkuessa tarinaan tulee tummempia sävyjä. Naisten ja saksalaissotilaiden vaaniminen on ensin pojille jännittävä leikki ja sotilaat suurimpia ihanteita. Vähitellen sankaruuden teemaa kontrastoidaan, kyseenalaistetaan ja riisutaan paljaaksi. Sodan menetykset arkipäiväistyvät ja sankaruuden kuvitelmasta ei ole mitään jäljellä. "Kaikki ristit ovat samannäköisiä", todetaan sankarihaudoista elokuvan loppupuolella.

Aikalaisarvioissa vastaanotto oli syystäkin innostunut. Helsingin Sanomien pääkriitikko Paula Talaskivi (1.12.1962) piti Niskasen esikoisohjausta kypsänä työnä. "Mikko Niskanen näyttää Neuvostoliiton filmikoulussa oppineen paljon, hän osaa soveltaa oppimiaan käytännössä, on osannut valita itselleen läheisen ja nykyiseen kehitys- sekä työskentelytapaansa hyvin soveltuvan aiheen ja myös syventynyt siihen ilmeisesti toden teolla." Maakansan Leo Stålhammar (2.12.1962) näki, että elokuvan onnistuneisuudesta "lankeaa ansio Mikko Niskaselle niin käsikirjoituksen laatijana kuin ohjaajanakin. [E]lokuvan rytmi todistaa alansa tuntevan filmimiehen otteesta." Kriittisintä linjaa edusti Kansan Uutiset -lehden Martti Savo (Modest Savtschenko): "[j]älleen on syntynyt filmi, joka on vain pohjana olleen teoksen heikko kuvitus, eikä Rintalan Poikiin pohjautuva itsenäinen elokuvateos."

Niskasen ohjauksen lisäksi kehuja saivat myös elokuvaaja Olavi Tuomen selkeä kameratyö, Einar Englundin tilanteita osuvasti siivittävä musiikki sekä Vesa-Matti Loirin hurja heittäytyminen nuoren Jaken roolissa. "Pojat ovat aitoja jokaisen puhetta myöten, he ovat tositoimessa mukana ohjaajansa kanssa. He eivät niinkään elä roolejaan, he ovat yhtä rooliensa kanssa. Erityisesti jäi mieleen Matti Loirin järkyttävä nuorukaishahmo Jake. Tällä pojalla on runsaasti aitoa eläytymiskykyä ja näyttelemisen vaistoa."

17-vuotiaalle Loirille rooli Niskasen ohjauksessa oli ensiesiintyminen elokuvassa. Ohjaaja itse oli löytänyt lupaavan nuorukaisen Elannon näyttämöltä nuorisomusikaalista Huipulla tuulee. Näyttelijälupaus sai osasuorituksestaan nuoren näyttelijän Jussi-kunniakirjan keväällä 1963. Viralliset Jussi-patsaat tulivat ohjauksesta ja kuvauksesta.

Kun elokuvan valmistumisesta oli kulunut 30 vuotta vuonna 1992, muotoili Turun Sanomien Tapani Maskula, että "Pojat lienee ammattitaitoisin esikoisfilmi, mitä Suomessa on koskaan valkokankaille ilmestynyt". Maskulan ajatukseen on hyvä nojautua vielä 2010-luvullakin. SF:n kohtalon vuosiin ajoittunut Pojat on yhä paras Suomessa tuotettu debyyttielokuva.

Niskasen ura elokuvantekijänä jatkui ristiriitaisista vaiheista huolimatta menestyksekkäänä aina ennenaikaiseen kuolemaan saakka. Miehen filmografian kärkiteoksiksi nousevat Poikien ohella paljon muistellut nuorisoelokuvat Käpy selän alla (1966) ja Ajolähtö (1982) sekä eeppinen autioituvan maaseuden läpileikkaus Kahdeksan surmanluotia (1972).

Lähteet:
Elonet / Pojat. http://www.elonet.fi/fi/elokuva/112915 (linkki tarkistettu 5.2.2014)
Toiviainen, Sakari (1999): Tuska ja hurmio: Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

_________________________________________________________

Edelliset osat:
Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 1
Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 2

Joulukuussa 2012 alkanut parhaita suomalaisia esikoiselokuvia esittelevä sarja päättyy tähän.

Pohjolan Pariisista Kalifornian auringon alle

Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen elokuvasäätiön (sittemmin lakkautetussa) SESSIO-blogissa toukokuussa 2013.

San Franciscon 56. kansainväliset elokuvafestivaalit ovat parhaillaan käynnissä kaukaisessa Kaliforniassa. Festivaalin uusien dokumenttien sarjassa nähdään Mika Mattilan kiinalaista nykytaidetta observoiva Chimeras (2013), jolle on jo nyt povattavissa vilkas festivaalikesä.

Perinteisesti San Franciscossa jaetaan myös elämäntyöpalkintoja alalla pitkään vaikuttaneille elokuvantekijöille sekä elokuvakulttuurin puolestapuhujille. Arvostetun Mel Novikoff -palkinnon saa tänä vuonna Suomen tunnetuin elokuva-asiantuntija/historioitsija sekä kompilaatioelokuvien tekijänä itsekin maineikas Peter von Bagh.

Muiden töidensä ohella myös Sodankylän elokuvajuhlien sieluna tunnettu von Bagh pääsee nimekkään joukkoon, sillä aiemmin Mel Novikoff -palkinnon ovat saaneet mm. maailmankuulut elokuvakriitikot Pauline Kael ja Roger Ebert, elokuvahistorioitsijat Naum Kleiman ja David Robinson sekä avantgarde-elokuvan isänä pidetty elävän kuvan runoilija Jonas Mekas.

Palkintogaalan ohessa esitetään filmikopiona arkistomateriaaleista koottu kaupunkisinfonia Helsinki ikuisesti (2008), jolla von Bagh kompilaatioelokuvan keinoin kartoittaa kansakunnan yhteistä muistia maamme pääkaupungin kautta. Varsinainen jytky on kuitenkin se, että Petterin toive-elokuvana nähdään, kokopitkänä versiona (316 min) Yhdysvaltain ensi-esityksensä saava Mikko Niskasen suurtyö Kahdeksan surmanluotia (1972). Uudelta digikopiolta (DCP) nähtävän elokuvan esityksen ja digitoinnin ovat mahdollistaneet Elokuvasäätiö yhdessä Yleisradion kanssa. Rohkenen sanoa, että Niskasen definitiivisen mestariteoksen esittäminen Kalifornian auringon alla saattaa hyvinkin olla vuoden (elokuva)kulttuuriteko.

2010-luvulla Peter von Baghin dokumentaarisesta elokuvatuotannosta on tullut kulttuuriviennin kärkeä. Pelkästään tämän ja viime vuoden aikana ohjaajan innostavia retrospektiivejä on nähty Hollannissa, Argentiinassa, Norjassa, Iso-Britanniassa, Espanjassa sekä Yhdysvalloissa – useampaankin otteeseen.

Itselläni oli ilo olla alkuvuodesta Tromssan elokuvajuhlilla, jossa esitettiin pienimuotoinen von Baghin elokuvien sarja. Pohjolan Pariisissa niin supisuomalaiset henkilökuvadokumentit kuin nostalgisessa lämmössään liikuttavat essee-elokuvatkin puhuttelivat kaamoksen keskellä syvästi. Kunnioittavan keskittyneen kansainvälisen yleisön keskellä dokudraama Kreivi (1971) oli loppuunmyydyssä salissa suorastaan pitelemätön. Irvokkaan seikkailuelokuvan, romanttisen rakkauskertomuksen ja omaleimaisen yhteiskunnallisen satiirin sekoitus toimi selittämätöntä mielihyvää tarjoten.

Lopuksi mainittakoon, että San Franciscon festivaalilla jaettavan Peter J. Owens -palkinnon saa tänä vuonna kaikkien janoisten sankari, ruoskanheiluttaja vailla vertaa, Harrison Ford. Joten Harrison, jos luet tätä, menepä katsomaan Surmanluodit ja inspiroidu Niskasen maagillis-hypnoottisesta roolisuorituksesta keskisuomalaisena pienviljelijänä!