John Landis, 1980-luvun kultasormi

Tuskin kenellekään tämän blogin seuraajalle (tai blogin ylläpitäjän tuntevalle) tulee yllätyksenä se, että olen hyvin kiintynyt 1980-luvun populaarikulttuuriin, olipa kyse sitten elokuvista, musiikista tai konsolipeleistä. Yksi 1980-luvun amerikkalaisen elokuvan viihdyttävimmistä ohjaajista on vastikään Night Visions -festivaalilla vieraillut ohjaajalegenda John Landis (s. 1950-). Viime vuonna 70 vuotta täyttänyt Landis ei ole enää 2000-luvulla ollut relevantti tai luova tekijä, mutta 1970- ja 80-luvuilla hän osui kultasuoneen toistuvasti. Night Visions -festivaalilla puhelias ohjaaja esitteli vuolaasti ohjaamiaan elokuvia ja piti kolmetuntiseksi venyneen masterclass-luennon. 

John Landis aloitti työuransa elokuvan parissa jo teini-ikäisenä. Postipojan rooli 20th Century Foxin palveluksessa poiki 16-vuotiaalle nuorukaiselle stunt-näyttelijän rooleja ja avustavia tuotantotehtäviä 1960- ja 70-lukujen westerneissä. Landis esiintyi kreditoimattomana stunttina mm. Sergio Leonen klassikkospaghettiwesternissä Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968). Apulaisohjaajuus Clint Eastwoodin ja Telly Savalasin tähdittämässä Korkeajännitys-hitissä Kellyn sankarit (Kelly's Heroes, 1970) vahvisti miehen tulevaisuutta elokuva-alalla.

Mustan koominen esikoisohjaus Schlock - banaanihirviö (Schlock, 1973) valmistui kengännauhabudjetilla ja yhdisti camp-estetiikkaa, metakerrontaa ja parikymppisen Rick Bakerin maskeeraamaa King Kong -hupaelmaa. Landisin itsensä ohjaaman, käsikirjoittaman ja nimiroolittaman anarkistisen sekoilun parissa viihtyy sujuvasti. 

Linjakkaampi elokuva on kuitenkin ZAZ-kolmikon (David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker) kynäilemä pienten sketsimäisten lyhytelokuvien parodinen kokoelma Hei me nauretaan (The Kentucky Fried Movie, 1977), joka viitoitti tietä Hei me lennetään! (Airplane!, 1980) -elokuvan kaltaisille spoof-komedioille. Yhtä hyvin jännitys- ja katastrofileffoja kuin porno- ja karate-elokuvia parodioiva raivoisa kompilaatio esittelee Landisin ja ZAZ-kolmikon idulla olleen koomisen ilotulituksen. 

Komediallinen vauhti kiihtyi kirjaimellisesti seuraavilla ohjaustöillä: Delta-jengi (National Lampoon's Animal House, 1978) ja The Blues Brothers (1980) ylsivät merkittäviin menestystekoihin myös lippuluukuilla. Delta-jengi on kaikkien nuoriso- ja kohelluselokuvien siivoton isä, jossa nuoret näyttelijätähdet (John Belushi, Tom Hulce) rikkovat hyvät maun rajoja. Rienaavan college-farssin oman ehdottoman moraali(ttomuude)n keskeisenä voimana sikailee Belushin briljantisti hahmottama Bluto. Harold Ramisin, Douglas Kenneyn ja Chris Millerin kynäilemä maailmanlaajuinen menestyselokuva muokkasi opiskelijakomedian pelisäännöt uusiksi.

The Blues Brothers nostetaan nykyään kenties Landisin päätyöksi ja vankalla kulttimaineella mitattuna paikka on ansaittu. John Belushi ja Dan Aykroyd irrottelevat tummiin pukuihin ja Ray-Banin aurinkolaseihin sonnustautuneina Jake ja Elwood Bluesina musikaalia ja takaa-ajoja yhdistävässä täystuhokomediassa. Saturday Night Live -televisio-ohjelman sketsistä lähtenyt tarina on yhä mainio absurdin romurallin ja mehevien musiikkinumeroiden yhdistelmä. Discon aikakaudella The Blues Brothersin rhythm & blues -klassikoilla rytmitetty soundtrack ui menestyksekkäästi vastavirtaan. Legendaarisiksi kohonneista musiikkinumeroista vastaavat mm. James Brown, Aretha Franklin ja John Lee Hooker. Yleisömenestyksen ympäröimänä kaikki aikalaiskriitikot eivät tunnistaneet elokuvan arvoa ensi-illan aikoihin. Amerikkalaiskriitikko Andrew Sarris epäili, että lapsellinen elokuva olisi ollut parempi piirrettynä. Suomessa The Blues Brothers nähtiin pääosin riehakkaana musikaalina ja kolarikomediana.

Johnit Landis & Belushi

Alle parikymppisenä Landis oli nähnyt Jugoslaviassa erikoiset hautajaiset, joista tihkui pelko vainajan paluusta: arkku laskettiin valkosipulilastissa erikoisen syvään kuoppaan. Hirtehishumoristinen näky inspiroi Landisia kirjoittamaan ihmissusiaiheisen käsikirjoituksen, joka päätyi filmattavaksi vihdoin Blues Brothersin menestyksen jälkimainingeissa. Elokuvan surumielisellä kosketuksella etenevä kauhun ja komediallisten elementtien yhdistäminen epäilytti tuottajaporrasta, sillä Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981) koettiin liian pelottavaksi komediayleisölle ja liian humoristiseksi kauhuyleisölle.

Elokuvan tarinassa kaksi amerikkalaista reppureissaajaa eksyy Pohjois-Englannin öisille nummille paikallisten varoittelusta huolimatta. Toinen heistä, Jack (Griffin Dunne) kuolee välittömästi ihmissuden raatelemana ja toinen, David (David Naughton) selviää niukasti hengissä, mutta täydenkuun aikana inferno pääsee irti. Viihdyttävästi Lontoon kaupunkikuvaa vieraantuneeseen ihmissusikuvastoonsa upottava Ihmissusi Lontoossa on nyanssirikas kauhukomedia, jonka uraauurtavasta erikoistehostemaskeerauksesta vastasi Oscarilla palkittu Rick Baker. Bakerin toteuttama kuuluisa transformaatiokohtaus sekä pedon raatelema, haudan lepoa kaipaava elävä kuollut elokuvateatterissa mätänevine ulkomuotoineen ovat elokuvan vaikuttavinta antia. Oman mausteensa elokuvan tunnelmaan tuo lukuisat kuuaiheiset biisit, jotka on valittu erinomaisesti tunnelmien mukaan.

Ihmissusi Lontoossa oli Oscarin voittaneine erikoistehostemaskeerauksineen sen verran vaikuttava ilmestys, että itsensä popin kuningas Michael Jackson palkkasi John Landisin ohjaamaan itselleen elokuvamaisiin mittoihin kohoavan kauhuaiheisen musiikkivideon Thriller (1983). Ikoninen musiikkivideo oli laajimmassa mitassaan neljätoistaminuuttinen lyhytelokuva ja se osoitti vaikutusvallallaan tietä sille, mikä kaikki olisi musiikkivideolle mahdollista. Jackson avasi Landisin avustuksella tietä afroamerikkalaisille artisteille Music Televisionilla. Jacksonin ja Landisin askeleet kohtasivat vielä vuosien päästä toistamiseenkin, megalomaanisemmalla Black or White -videolla (1991).

"Kaikissa elokuvissani on mukana komediaa, koska minusta elämä on lähtökohtaisesti huvittavaa. Vaihtoehto olisi kyynelehtiä kaikelle, mutta mieluummin nauran! -John Landis

Vaihtokaupat (Trading Places, 1983) on Eddie Murphyn ja Dan Aykroydin yhteispelin koominen täysosuma, joka ajoittaisessa roisiudessaan hätkähdyttää nykypäivän katsojaa. Mark Twainin klassiseen Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper, 1881) -tarinaan pohjautuvassa screwball-komediassa katujen koditon mies (Murphy) ottaa rikkaan miehen (Aykroyd) paikan ja jälkimmäinen joutuu puille paljaille. Nokkela satiiri etenee riehakkaaksi komediaksi erinomaisen hahmogallerian kautta, ei vähiten myöskään räväkkää prostituoitua näyttelevän Jamie Lee Curtisin ansiosta. Vuonna 2017 BBC:n äänestyksessä elokuvakriitikot äänestivät Vaihtokaupat kaikkien aikojen sadan parhaan komedian listalle. Ansaitusti. 

Dan Aykroyd & Eddie Murphy elokuvassa Vaihtokaupat (Trading Places, 1983)

Steven Spielberg kutsui John Landisin yhdeksi ohjaajaksi Hämärän rajamailla (Twilight Zone) -televisiosarjaan (1959-64) pohjautuvaan fantasia/tieteisantologiaan Hämärän pelottavat varjot (Twilight Zone: The Movie, 1983). Landisin ja Spielbergin lisäksi episodien ohjaajina toimivat Joe Dante ja Mad Max -elokuvilla läpimurtonsa tehnyt australialainen George Miller. Landisin filmatessa omaa episodiaan sattui traaginen onnettomuus. Kaliforniassa tehdyissä yökuvauksissa helikopteri putosi taivaalta jättäen kohtalokkaasti alleen näyttelijä Vic Morrown ja kaksi lapsinäyttelijää. Järkyttävästä helikopterionnettomuudessa seurasi ohjaajalle syyte tahattomasta taposta, raskaita korvaustuomioita ja muutoksia elokuva-alan turvallisuusmääräyksiin. Landisia ei tuomittu, mutta ankarimpien kriitikoiden mielestä hän ei urallaan koskaan toipunut tapahtuneesta.

Ohjaajan ura jatkui unettomuudesta kärsivän insinöörin (Jeff Goldblum) painajaismaisella seikkailulla yöllisessä Los Angelesissa. Yön selkään (Into the Night, 1985) on takaa-ajoelokuva, jossa pidetään vauhtia yllä vaikka väkisin. Viehättävän absurdeja ja makaabereja kohtauksia yhdistävä elokuva on tekijälleen tyypillinen genrepoukkoilu, mutta tällä kertaa paketti ei valitettavasti pysy koossa. Päättömästä tyylilajisotkusta voi bongailla ohjaajacameoita: David Cronenberg, Roger Vadim, Jonathan Demme, Jim Henson, Amy Heckerling... Landis itse nähdään nykynäkökulmasta katsottuna epämukavasti arabiroistona ja sivuosassa häärii myös Let's Dance -pop-tähteytensä jälkihöyryissä David Bowie. 

1980-luvun koomikkolegendoista Landis työskenteli seuraavaksi Chevy Chasen kanssa kahdessakin parodisessa filmatisoinnissa. Mitäs me vakoojat (Spies Like Us, 1985) on hillitön kylmän sodan satiiri, jossa kaksi tomppelia (Chase ja kolmannen kerran Landisin kanssa työskennellyt Dan Aykroyd) lähetetään vakoiluoperaation ja ydinohjusten jäljille Neuvosto-Tadzikistaniin. Bob Hopen ja Bing Crosbyn tähdittämien Road to... -elokuvien (1940-62) henkeä nostalgisoiva elokuva on kuorrutettu kollegacameoilla, sillä tällä kertaa mukana häärivät niin Terry Gilliam, Sam Raimi, Ray Harryhausen ja itseoikeutetusti, Bob Hope. Dagens Nyheterin Eva af Geijerstam (8.2.1986) intoutui kehumaan elokuvaa älykkääksi viihteeksi heille, jotka eivät usko Ronald Reaganin "Tähtien sodan" kaltaisiin idioottimaisiin illuusioihin. Kevyesti kantaa ottavan elokuvan ajattomuutta heikentää vain valmistusajankohdalle tyypillinen seksismi.

Chevy Chase nähtiin pääosassa Steve Martinin ja Martin Shortin kanssa myös komediallisessa westernissä Kolme kaverusta (Three Amigos, 1986), joka sattuu olemaan allekirjoittaneelle yksi kaikkien aikojen nostalgisimmista elokuvista. Sattui nimittäin niin, että Kolme kaverusta oli muistini mukaan yksi ensimmäisistä videoelokuvista, joka paikallisesta R-kioskista meille vuokrattiin. 1910-luvulle sijoittuvassa parodisessa lännenelokuvassa kolme mykän elokuvan (anti)sankaria kutsutaan vieraiksi pieneen meksikolaiskylään, jotta seutua terrorisoiva rosvopäällikkö saataisiin kuriin. Riemastuttavaa komiikkaa revitään lännenelokuvien konventioista ja absurdeista tilanteista mm. laulavan pensaan ja aavikolla kärsittävän nestehukan parissa. Landis, Chase, Martin ja Short eivät tiettävästi pelanneet täydellisesti yhteen kuvauksissa, mutta lopputulos on juuri sopivan lennokkaalla tavalla päätön.

Välityönä valmistunut Riemurasia (Amazon Women on the Moon, 1987) on temaattinen jatko-osa vuosikymmenen takaiselle Hei me nauretaan -elokuvalle (The Kentucky Fried Movie, 1977). Kyse on komediallisten lyhytelokuvien antologiasta, jossa tehdään surutta pilkkaa myöhäisillan televisio-ohjelmistosta. Metaelokuvallisia elementtejä viljelevä epätasainen sketsikomedia ei yllä tyylillisen edeltäjänsä tavoin maaliin, vaikka ohjaajana hääri Landisin lisäksi mm. Joe Dante.

Kaupallisesti menestyksekäs yhteistyö Eddie Murphyn kanssa jatkui romanttisella komedialla Prinssille morsian (Coming to America, 1988), jonka käsikirjoitus muodostui tähtinäyttelijänsä alkuperäistarinan pohjalta. Elokuva onkin Murphyn ja Arsenio Hallin moni-ilmeisyyden juhlaa, sillä molemmat nähdään elokuvassa peräti neljässä eri roolissa. Äskettäin tarpeettoman jatko-osan (Prinssille morsian 2 / Coming 2 America, 2021) saanut elokuva onnistuu kaikessa, missä jälkijättöinen jatko-osa epäonnistuu. Alkuperäinen Prinssille morsian on yhä viihdyttävä, Murphyn ja Hallin energisyyden ansiosta hauska ja Landisin ripeäliikkeisessä ohjauksessa nokkela. Vaihtokaupoissa omaisuutensa menettäneet Mortimer Duke (Don Ameche) ja Randolph Dukekin (Ralph Bellamy) tekevät osuvat cameo-roolit, mikä linkittää nämä kaksi elokuvaa leikkisästi ”samaan universumiin". 

Vaatimatonta mainettaan parempi on Sylvester Stallonen ennakkoluulottomasti tähdittämä screwball-farssi Oscar (1991), joka noudattaa tyylitajuisesti 1930-lukulaisen vauhdikkaan sekamelskakomedian askelmerkkejä. Kriitikoilta täystyrmäyksen saanut Oscar ei menestynyt lippuluukuillakaan toivotulla tavalla, koska pääosatähti Stallonelta odotettiin komedian sijasta luotisateisia action-elokuvia.

Todellisena genresekoitelmana voidaan pitää elokuvaa Bloody Marie - Viettelevä vampyyri (Innocent Blood, 1991), joka Landisille tavaramerkinomaisesti yhdistää kauhuelementtejä mustaan komediaan ja höystää gangstereilla varustellun rikoselokuvan vielä annoksella erotiikkaa. Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikita -elokuvalla (La Femme Nikita, 1990) juuri läpimurron tehnyt Anne Parillaud esittää viehkeää verenimijää, joka käy kulmahampailla ainoastaan rikollisen kimppuun ja lavastaa uhrijuhlansa mafian sisäiseksi selkkaukseksi. Helsingin Sanomien Mikael Fränti totesi ensi-ilta-arviossaan (20.2.1993) elokuvan olevan hymytöntä vanhan kertausta: "ei naurata eikä kauhistuta. Verta riittää, autot kaahaavat, päät palavat poroksi ja vanhat filmit välähtelevät taustan tv-vastaanottimissa."

1990-luvun edetessä Landisille kävikin kuten monelle ikätoverilleen: John Carpenterille, George A. Romerolle, Joe Dantelle tai Walter Hillille, elokuvien innovatiivinen tekeminen alkoi käydä studioiden määräysvallan korostuessa tukalaksi. Lennokkaalle elokuvaentusiasmille oli vuosi vuodelta vähemmän tilausta. Raha toimi kuitenkin viihteen hegemonisoimassa Hollywoodissa oivana motivaation lähteenä innottomiinkin jatko-osiin, kuten Landisin ohjaamissa turhakkeissa Beverly Hills kyttä III (Beverly Hills Cop Part III, 1994) ja Blues Brothers 2000 (1998). 

2000-luvulla miehen filmografia on pitkien valkokangaselokuvien merkeissä laajentunut enää vain yhdellä elokuvalla, Iso-Britanniassa tuotetulla mustalla rikoskomedialla Burke and Hare (2010). Tositapahtumiin perustuva elokuva on Landisin tulkinta Edinburghissa 1820-luvulla toimineista ruumiskauppiaista, William Burkesta (Simon Pegg) ja William Haresta (Andy Serkis). Komediallinen epookkielokuva jäi vähälle huomiolle, vaikka sitä arvioitiin "pieneksi, mutta tervetulleeksi paluuksi Landisille". 

Viime vuosiin tultaessa John Landis on ollut aktiivisempi luennoitsijana ja televisiotuotantojen taustavaikuttajana kuin elokuvantekijänä. Viime kesänä hänet palkittiin arvostetuilla Locarnon elokuvajuhlilla elämäntyöstään Pardo d'onore Manor -palkinnolla. Palkintoperusteluissaan Locarnon elokuvafestivaalin taiteellinen johtaja Giona A. Nazzarro tiivisti seuraavan:

“John Landis is a genuine American genius. The all-consuming cinephile passion, slapstick music, irresistible gags and visceral attachment to the B movie ethos, combined with acute critical sensibility and political awareness, made him a key figure in the renewal of American filmmaking between the Seventies and the Nineties. He hybridized horror and comedy, musical and noir, in a way never seen before. The resulting masterpieces captured enthusiastic audiences around the world, drawn by his fresh new filmic language and the challenges to conventional morality. Landis showed that you could do it all and dream it all, and in so doing he made cinema better, fairer, more inclusive. He provided a vector for the anxieties of the Sixties generation, giving them a new interpretation and creating a new kind of comedy merged with mutant physicality which – from John Belushi to the werewolves – rewrote the dominant aesthetic code. John Landis personifies the American cinema we have always loved and always will love.”

Saturday Night Livesta Harlemin öihin - Eddie Murphyn 1980-luku

Edward Regan Murphy, paremmin Eddie Murphynä tunnettu amerikkalainen näyttelijä, koomikko, käsikirjoittaja, tuottaja, ohjaaja ja laulaja täytti eilen 60 vuotta. Murphyä voisi helposti ajatella vanhemmaksikin valtiomieheksi, sillä hän on pysynyt julkisuuden valokeilassa jo viidellä vuosikymmenellä!

Richard Pryoria (1940-2005) ja Peter Sellersiä (1925-80) ihailleen Murphyn läpimurto tapahtui lukuisten kollegoidensa tapaan Saturday Night Live -televisiosarjasta (1975-). Moottoriturpainen stand-up-koomikko tuli Saturday Night Liveen 19-vuotiaana vuonna 1980 ikonisimman näyttelijäkaartin (John Belushi, Chevy Chase, Dan Aykroyd ja Bill Murray) siirryttyä syrjään. Murphy nähtiin SNL:n komediatähtenä vuoteen 1984 saakka, peräti 65 jakson verran. Pääroolien lisäksi hän osallistui aktiivisesti myös sketsien kirjoittamiseen.

Murphy aloitti valkokangasdominanssinsa tyylipuhtaasti suoraan pääroolilla. Walter Hillin buddy-elokuvan kasariklassikossa 48 tuntia (48 Hrs., 1982) Nick Nolte on rosoinen poliisi, joka jahtaa kahta häijyä poliisimurhaajaa. Homma ei onnistu ilman lipevää ja huoliteltua Murphya, joka istuu linnassa puolen miljoonan dollarin ryöstöstä. Epätavallisesta parivaljakosta kertova
toimintaelokuva esitteli perusteeman ja tunnelman, jota jäljiteltiin loputtomiin 1980-luvun edetessä, esimerkiksi Richard Donnerin Tappava ase -elokuvat (Lethal Weapon, 1987-1998) olivat paljosta velkaa 48 tuntia elokuvan karskille ja vauhdikkaalle toimintaelokuvan prototyypille. Elokuva tuli myös esitelleeksi Murphyn 1980-luvun perushahmon: puheliaan ja kekseliään vitsiniekan, joka tarpeen vaatiessa on myös liipaisinherkkä työväenluokan farkkukyttä.

John Landisin Vaihtokaupat (Trading Places, 1983) on Murphyn ja Dan Aykroydin yhteispelin koominen täysosuma, joka ajoittaisessa roisiudessaan hätkähdyttää nykypäivän katsojaa. Mark Twainin klassiseen Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper, 1881) -tarinaan pohjautuvassa screwball-komediassa katujen koditon mies (Murphy) ottaa rikkaan miehen (Aykroyd) paikan ja jälkimmäinen joutuu puille paljaille. Nokkela satiiri etenee riehakkaaksi komediaksi erinomaisen hahmogallerian kautta, ei vähiten myöskään räväkkää prostituoitua näyttelevän Jamie Lee Curtisin ansiosta. Vuonna 2017 BBC:n äänestyksessä elokuvakriitikot äänestivät Vaihtokaupat kaikkien aikojen sadan parhaan komedian listalle. Ansaitusti. 

Kahden taiteellisesti ja kaupallisesti menestyneen elokuvan jälkeen Murphylle sateli roolitarjouksia ovista ja ikkunoista. Hän oli tehnyt vuonna 1983 viiden elokuvan miljoonasopimuksen Paramount Picturesin kanssa, jonka myötä roolivalinnat tulivat ensisijaisesti studiojätin määräyksinä. Willard Huyckin epäonnista komediaa Täydellinen ase (Best Defense, 1984) esitettiin jo koeyleisöille, kun Paramountin tuottajaporras keksi lisätä elokuvaan täysin irrallisia kohtauksia, joihin saatiin Murphy 'strategiseksi sivuosavierailijaksi'. Näyttelijälle itselleen kokemus kartutti tuntuvasti tilipussia, mutta antoi ensimmäisen törmäyksen Hollywood-koneiston kanssa. Elokuvan ensi-illan jälkeen Murphy pilkkasi Täydellistä asetta viimeisissä Saturday Night Live -jaksoissaan kutsumalla elokuvaa "huonoimmaksi elokuvaksi kaiken historiassa".

Täydellisestä aseesta huolimatta vuodesta 1984 tuli kuitenkin Murphylle valovoimainen. Daniel Petrie Juniorin ja Danilo Bachin kirjoittama toimintakomedia Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop, 1984) oli etsinyt muotoaan jo pitkin 1980-luvun alkua. Elokuvasta oli lähellä tulla Sylvester Stallonen roolittama ryppyotsainen jyristely, mutta paria viikkoa ennen kuvausten alkua Stallone vetäytyi "liian kalliiksi" todetusta elokuvahankkeesta ja Axel Foleyn rooliin palkattiin salamavauhdilla Eddie Murphy. Martin Brestin ohjaamasta elokuvasta tuli Murphyn myötä kasariestetiikan ultratyylikästä viihdettä par excellence, jonka kruununa soi Harold Faltermeyerin ikimuistoinen Axel F -teema. Valtaisan kaupallisen menestyksen ja kriitikkosuitsutuksen lisäksi elokuva sai genrelleen epätyypillisesti Oscar-ehdokkuuden parhaasta käsikirjoituksesta. Stallonekin toteutti myöhemmin omaa visiotaan vigilante- ja kyttäelokuvat slasheriin yhdistävässä Cobrassa (1986). 

1980-luvun loppupuolelle tultaessa maailman isoimpiin elokuvatähtiin lukeutuva Murphy oli tiukasti Paramountin "yksityisomaisuutta". Michael Ritchien tummasävyinen fantasiakomedia Kultainen lapsi (The Golden Child, 1986) oli ensimmäinen Murphyn rooli, jota tuotantovaiheessa tarkoituksella pehmennettiin kohti koko perheen elokuvaa. Elokuva oli kaupallinen menestys, vaikka se olikin Paramountille pettymys Beverly Hillsin kytän ja Vaihtokauppojen jälkeen. Murphy itse näki elokuvan "kasana paskaa" ja vaati, että jatkossa hän saisi vaikuttaa enemmän elokuvien käsikirjoituksiin. 

Osoitus lisääntyneestä vallasta konkretisoitui Tony Scottin ohjaamassa jatko-osassa Beverly Hills kyttä II (Beverly Hills Cop 2, 1987), jonka tarina oli osin Murphyn luomus. Jatko-osa oli taloudellisesti menestyksekäs, mutta edeltäjäänsä verrattuna ilottoman väkivaltainen. Suosion huipulla Paramount takasi laajan elokuvateatterilevityksen myös Murphyn stand-up-taltioinnille Eddie Murphy: Raw (1987). Madison Square Gardenissa kuvattu keikka keräsi pelkästään Pohjois-Amerikan markkinoilta 51 miljoonan dollarin lipputulot. 

Menestyksekäs yhteistyö John Landisin kanssa jatkui romanttisella komedialla Prinssille morsian (Coming to America, 1988), jonka käsikirjoitus muodostui Murphyn alkuperäistarinan pohjalta. Elokuva onkin Murphyn ja Arsenio Hallin moni-ilmeisyyden juhlaa, sillä molemmat nähdään elokuvassa peräti neljässä eri roolissa. Vastikään tarpeettoman jatko-osan (Prinssille morsian 2 / Coming 2 America, 2021) saanut elokuva onnistuu kaikessa, missä jälkijättöinen jatko-osa epäonnistuu. Alkuperäinen Prinssille morsian on yhä (nostalgisuudessaan?) viihdyttävä, Murphyn ja Hallin energisyyden ansiosta hauska ja Landisin ripeäliikkeisessä ohjauksessa nokkela. Vaihtokaupoissa omaisuutensa menettäneet Mortimer Duke (Don Ameche) ja Randolph Dukekin (Ralph Bellamy) tekevät osuvat cameo-roolit, mikä linkittää nämä kaksi elokuvaa leikkisästi ”samaan universumiin". 

Paramountin ja Murphyn kasariavioliiton huipennus koettiin vuosikymmenen päättyessä, kun valkokankaille saapui Murphyn ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja roolittama 1930-luvun Harlemiin sijoittuva unelmaprojekti, rikosdraama Harlemin yöt (Harlem Nights, 1989). Elokuvan pääroolissa nähtävä Richard Pryor esittää mustaa gangsteripomoa, joka johtaa suosittua peliluolaa. Keltanokkakonnana heiluva Murphy auttaa pomoaan minkä ehtii ja retkahtaa juonittelevaan kaunottareen (Jasmine Guy), joka on lähetetty valkoisen rikollispomon toimesta vakoilemaan suosittua yökerhoa. Lopputulos on epätasainen ja aikalaiskriitikot irvivät Murphyn megalomaniaa. "Afroamerikkalaisten koomikoiden sketsikavalkadi klassiseksi gangsterielokuvaksi puettuna" ylsi kuitenkin kaupalliseksi menestykseksi ja on sittemmin noussut kulttimaineeseen. Tähdelle itselleen elokuvan suurin ansio oli se, että se yhdisti Murphyn ja idolinsa, Richard Pryorin.  

Harlemin öiden jälkeen Eddie Murphyn uran luovin vaihe tuntui haihtuneen kehnoihin jatko-osiin ja koko perheen imagoa pönkittäviin alapäähuumorikomedioihin. Vain vähän kärjistäen voisi sanoa, että 1980-luvun suurimpiin kuuluvan näyttelijän muistettavimmat elokuvat viimeisen kolmenkymmenen (!) vuoden ajalta ovat olleet Frank Ozin metaelokuvallinen Hollywood-kritiikki Koukkusormi (Bowfinger, 1999) sekä elokuvapalkintogaaloissakin noteeratut Dreamgirls (2006) ja Dolemite is My Name (2019). Unohtamatta DreamWorksin Shrek-animaatioiden (2001-10) suulasta aasia, jonka ääniroolin Murphy on vetänyt suvereenisti.

Siispä malja kuusikymppiselle Eddielle - ja Axel Foleyn makea nauru päälle!

Olipa kerran... Simple Minds

eli mistä puhumme kun puhumme Simple Mindsista?

Simple Mindsin dissaamisesta tuli viimeistään 1990-luvulla trendikästä. Osin toki yhtyeen omasta syystä, sillä 1980-luvun lopulle tultaessa bändin pop-luomuksista tuli pahin mahdollinen irvikuva siitä innovatiivisesta, kokeilunhaluisesta postpost-yhtyeestä jollaisena glasgowlainen ryhmä toimintansa aloitti. Live Aidin jälkihuuruissa Simple Mindsin mahtaileva stadionsoundi alkoi kasvaa hallitsemattomaksi ja maailman parantamiseen (ja julkkissuhteisiin) taipuvainen keulahahmo Jim Kerr ajautui rock-kriitikoiden pilkan kohteeksi.

Simple Mindsin luovuudesta alkoivat tehot huveta 1980- ja 90-lukujen taitteessa, eivätkä tilannetta ainakaan parantaneet jatkuvat kokoonpanovaihdokset ja levy-yhtiömuutokset. Häviämäisillään Simple Minds oli Real Lifen (1991) turruttavassa tosikkoudessa, semminkin jos sitä vertaa samana vuonna ilmestyneisiin levyihin kuten Primal Screamin Screamadelicaan, Massive Attackin Blue Linesiin tai vaikkapa My Bloody Valentinen Lovelessiin. Näiden rinnalla Real Life on kuin tehty jossain toisessa, kolkommassa ja turpeammassa universumissa.

Mikään yllämainituista seikoista ei kuitenkaan poista Simple Mindsin loistonpäivien hehkua, sillä vuosina 1979-84 yhtye oli parhaimmillaan yksi galaksin vahvimmista. Bändin juuret (tai tarkemmin sanottuna sen esivaiheen, Johnny & The Self-Abusers) ulottuivat punk-liikkeen nurkille, mutta ensilevyn (Life in a Day, 1979) ilmestyessä musiikkityyli oli jo vaihtunut uuden aallon soundikokeiluihin. Real to Real Cacophony (1979) ja Empires and Dances (1980) -levyillä Simple Minds loi vahvan perustan omaleimaiselle ilmaisulle taiteellisen konerockin ja synkkämietteisesti kolisevan postpunkin välimaastosta. Krautrock-vaikutteisella Sons and Fascinationilla (1981) ja konepop-vetoisella Sister Feeling Callilla (1981) glasgowlaisnuorukaiset viimeistään sementoivat asemansa Joy Divisionin ja varhaisen The Human Leaguen manttelinperijänä.

Yhtyeen varhaiskausi (1979-81) tuotti paitsi kulttisuosiota, myös orastavia radiohittejä. Vauhdikkaat singlevedot I Travel, The American sekä Love Song osoittivat yhtyeen pop-sensibiliteettiä ja toisaalta Sweat in Bulletin ja Themes for Great Citiesin kaltaiset biisit ennakoivat Madchester-aikakautta.

Simple Mindsin kaupallisena läpimurtona voi kuitenkin pitää vuonna 1982 ilmestynyttä levyä New Gold Dream (81-82-83-84), jolla yhtye taitavasti siirtyi harmaansävyistä kohti värikkäämpää, tanssittavampaa syntikkapoppia. Singlehitit Glittering Prize ja erityisesti albumin timanttinen synaklassikko Promised You A Miracle yhdistivät oivaltavasti kohtalokkaan romantiikan radioystävälliseen uuden aallon poppiin. Surumielisen haikea Someone, Somewhere in the Summertime ja komea nimikkokappale New Gold Dream (81-82-83-84) lisäsivät albumin dramaattista tehoa. Kiehtovalla rytmiikalla kuorrutetun albumin keskiössä ovat biisintekijäkaksikon, Jim Kerr ja kitaristi Charles Burchill ohella Michael MacNeilin jyhkeät kosketinmaisemat sekä erityisesti basisti Derek Forbesin tarttuvat bassokoukut. Saattaa hyvinkin olla keskeisesti Forbesin ansiota minkälaiseksi yhtyeen soundi New Gold Dreamilla kokonaisuudessaan muodostui. Samuli Knuutia lainatakseni, kun on kyllästynyt New Gold Dreamiin, on kyllästynyt siihen mitä me elämäksi kutsumme.

Yhtyeen kultakauden viimeinen merkkiteos Sparkle in the Rain (1984) on ilmestymisvuotensa merkittävimpiä levytyksiä Echo & the Bunnymenin Ocean Rainin, The Smithsin eponyymin debyytin sekä U2:n The Unforgettable Firen ohella. Steve Lillywhiten tuottamalla albumilla Kerr ja kumppanit siirtyivät synteettisistä äänimaailmoista kohti dynaamisempaa, aiempaa selvästi rock-henkisempää ilmaisua. Oletettavasti Lillywhiten tuotannollinen jälki Big Countryn The Crossingilla (1983) ja U2:n Warilla (1983) oli tehnyt skotlantilaiskvintettiin vaikutuksen, jonka pohjalta yhtyeen uusi, stadion-orientoitunut ja samalla aiempaa aggressiivisempi ja ekstrovertimpi rock-soundi syntyi. Soitannollisesti Sparkle in the Rain antoi isomman roolin kitaristi Burchillin lisäksi uudelle rumpalille, Mel Gaynorille, jonka voimakas soitanta sopi yhtyeen suureellisen rockin kivijalaksi.

John Hughesiin rakastetusta kasariklassikosta The Breakfast Club (1985) muistettava megahitti Don't You (Forget About Me) muutti Simple Mindsin globaalissa suosiossa kaiken yhdessä yössä. Billy Idolille hittejä kynäillyt Keith Forsey kirjoitti kappaleen yhdessä Steve Schiffin kanssa ja antoi biisin vastaan hangoittelevien skottien levytettäväksi. Idolin lisäksi myös Bryan Ferryn hylkäämästä kappaleesta tuli aikalaisklassikko ja teinidiscojen kärkikappale, vaikka Simple Mindsilla oli vielä pokkaa heivata kappale pois Once Upon A Time -levyltä (1985), josta käytännössä alkoi yhtyeen hidas alamäki. Kiehtova, improvisatorinen synakilke oli vaihtunut laadukkaan stadionrockin kautta paisuttelevaan pop-paatokseen, johon oman folk-mausteensa lisäsi vuosien kuluessa albumi Street Fighting Years (1989). 1990-luvulla Simple Minds oli pahimmillaan (Real Life, Good News from the Next World, Neapolis) kuin karkean valkaisuhoidon läpikäynyt ja ennalta ikääntynyt lauma sessiomuusikoita etsimässä kadonnutta inspiraatiota.

Syvästä taiteellisesta lamastakin voi kuitenkin selvitä ja jollei voittajana, niin ainakin kuivin jaloin. Sen Simple Minds todisti karismaattisilla, jopa rouheilla levyillä Black & White 050505 (2005) ja erityisesti uuden aallon kaikuja muistelleella Graffiti Soulilla (2009). Viime vuosina yhtye on näyttänyt elinvoimansa myös uudelleen aktivoituneena kiertuebändinä. Nostalgisten hittiparaatien vierelle keski-ikäistyneillä poppareilla on ollut muskelia heittää myös viiden ensimmäisen levyn tuotantoa modernisoinut kiertue 5x5 Live (2012), joka otettiin ylistävän kritiikin saattelemana vastaan.

Kehnoista ajoista huolimatta Simple Mindsille soisi laajemman uudelleenarvioinnin, jotta yhtyeen alkutuotannon merkitys nousisi sen ansaitsemalla paikalle. Myöskään 80-luvun hittikoneena Kerrin ja Burchillin sävellyksiä ei tulisi vähätellä.

Lopuksi vielä sponsoroimaton reklaami: Simple Mindsin yhtyeen nykykunnon voi todeta ensi tammikuussa Helsingin Circuksessa.
Alive and kicking!

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet, osa 2/2

Joe Danten 1980-luku päättyi Alfred Hitchcockin klassisen Takaikkunan (Rear Window, 1954) vapaamuotoisella komediavariaatiolla Piru naapurissa (The 'burbs, 1989), jossa Tom Hanksin ja Bruce Dernin vinkeästi esittämät naapurinmiehet alkavat epäillä Klopekin perheeen yöllistä metelöintiä. Kauhuviitteillä höystetyllä mustalla komedialla Dante jatkoi tyylilleen ominaista esikaupunkisatiiria.

Liioittelun riemukas ääripiste Danten uralla löytyy miehen ohjaamasta jatko-osasta Gremlins 2 - riiviöt: Uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch, 1990), johon hän sai Warnerilta vapaat kädet bisarrien visioidensa toteutukseen. Jokaisen elokuvantekijän unelmatilanteesta Dante ottikin kaiken ilon irti ja vei itsereflektiivisyydessään edeltäjänsä komiikan toiseen potenssiin. Tex Averyn anarkististen animaatioiden, kauhuparodian ja metaelokuvan pähkähullusta sekamelskasta syntyy pintapuolisesti harkitsemattomalta vaikuttava, mutta käänteissään nerokas mediasatiiri, joka on kuin parodia itsestään. Karnevalistisesta jatko-osasta tuli yksi Danten filmografian helmistä ja samalla miehen toistaiseksi viimeinen elokuva, joka on tuottanut voittoa.

Kinopaniikki (Matinee, 1993. Tunnetaan Suomessa myös nimellä Päiväleffa) on taatusti Danten valkokangaselokuvista tuntemattomimpia, mutta syyttä suotta vähälle huomiolle jäänyt lämminhenkinen nostalgiatrippi Kuuban kriisin aikakauteen. Elokuvan keskiössä on William Castlen mieleentuova tuottajaguru Lawrence Woolsey (John Goodman), jonka eksploitaatioelokuva Mant aiheuttaa väristyksiä mahdollisen maailmanlopun aattona. Oman värinsä Dantelle selvästi hyvin henkilökohtaiseen elokuvaan tuovat jatkuvat viittaukset 1950- ja 60-lukujen tieteis- ja kauhuelokuviin.

Kinopaniikki/Matinee, 1993

Taloudellisesti epäonninen Pienet soturit (Small Soldiers, 1998) oli eräänlainen kyynikon versio Toy Storysta (1995). Elokuva hyökkäsi viihteellisen pintansa alla kulutuskulttuuria ja militarismia vastaan, mikä sai elokuvakriitikko Jonathan Rosenbaumin ylistämään Pieniä sotureita Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania (Saving Private Ryan, 1998) älykkäämmäksi ja syvällisemmäksi teokseksi. Toisinajattelijat kokivat elokuvan tyhjänpäiväisenä, aggressiivisena ja hahmoiltaan puisevana sepitteenä.

Valkokangaselokuvien ohella Dante teki 90-luvulla pitkän päivätyön televisiotuotantojen parissa. Vuosina 1991-92 hän kehitteli komediallisen fantasiasarjan Eerie, Indiana, joka myönteisistä ennakkoarvioista huolimatta hyllytettiin parinkymmenen jakson jälkeen. Tätä seurasivat mm. väljä uusintafilmatisointi Tyttäret karkuteillä (Runaway Daughters, 1994) sekä kehuttu satiiri Rajat kiinni (The Second Civil War, 1997), jonka Dante ohjasi HBO:lle.

Kuten monille aikalaisilleen (John Carpenter, Walter Hill, John Landis, Robert Zemeckis) ei 2000-luku ole ollut Dantellekaan suotuisaa aikaa. Viimeisen vuosikymmenen aikana valkokangasohjauksia on ollut vain kaksi, joista kumpikaan ei kuulu tekijänsä parhaimpien töiden joukkoon. Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action (2003) syntyi Dantelle rakkaasta aiheesta (WB:n klassiset animaatiohahmot), mutta tuotantoprosessista tuli tyrmäävä. Ohjaajan käsistä keskeneräisenä levitykseen riistetty elokuva sai kohteliaan vastaanoton kriitikoilta, mutta osoittautui pannukakuksi lippuluukuilla. Juuri sen parempi ei valitettavasti ole heppoinen teinipelottelu The Hole (2009), jonka vähäinen levitys tuotti ohjaajalle painajaismaista epäonnea. Dante onkin viime vuosina ollut aktiivinen television (kauhusarjat Masters of Horror, 2005-2007, Splatter 2009-) ja dokumenttituotantojen (Corman's World: Exploits of a Hollywood Rebel, 2011) parissa.

Räikeästi aliarvostetun ja usein väärinymmärretyn ohjaajan elokuvissa toistuu sodan, avoimen militarismin ja piilevän paranoian läsnäolo. Piraijassa (Piranha, 1978) ongelmien lähteenä ovat armeijan Vietnamin sodan aikaiset kokeet, Gremlinsin (1984) isänmaallinen sotaveteraani (Dick Miller) nimittää työkoneensa ulkomaisia varaosia "gremlinseiksi", Pienessä suuressa seikkailussa (Innerspace, 1987) liikutaan sotateknologian kehityksen laitamilla, Pienissä sotureissa urbaani sodankäynti on pääosassa ja Kinopaniikissa kylmän sodan ja ydinaseiden painajaiset väijyvät taustalla. Kaikki tämä verhotaan usein huumorin ja satiirin taakse, kuten Gremlins 2:n Rambo-parodiassa.

Oman suolansa Danten vetovoimaiseen filmografiaan tuo elokuvasta toiseen toistuva näyttelijäensemble, jonka keskiössä häärivät Dick Miller, Robert Picardo, Wendy Schaal, Kevin McCarthy ja Henry Gibson.  Usein kieli poskessa roolinsa luikauttavat näyttelijät tuovat elokuviin kotoisan, jopa lämpimän humoristisen vaikutelman.

Suuren elokuvaentusiastin maineessa oleva ohjaajalegenda vieraili Sodankylän elokuvajuhlilla kesällä 2012 ja  hurmasi yleisön sydämellisen iloisella persoonallaan. Lukuisten masterclassien, festivaalivierailujen ja elokuva-alustusten ohella Dante on toiminut isäntänä Trailers from Hell -nimisellä verkkosivustolla, johon on koottu elokuvatrailereita mykkäkomedian ajalta aina 1980-luvun splatter-pätkiin saakka. Pitkään vireillä ollut Roger Corman -elämäkertaelokuva The Man with Kaleidoscope Eyes näkee toivottavasti lähivuosina päivänvalon.

"Joe Dante on kiertävän tivolin viimeinen taikuri, aikana jolloin ihmiset ovat kadottaneet uskonsa ihmeisiin ja menettäneet mielikuvituksensa, mutta hänen taikasauvansa tihkuu verta, koska 1900-luvun todelliset sadut ovat sotia" - Lauri Timonen (Filmihullu, 4/2012).

Lähteet:
Dome.fi / Haastattelussa Joe Dante, piirrettyjä rakastava Gremlins-ohjaaja. http://dome.fi/elokuvat/haastattelut/haastattelussa-joe-dante-piirrettyja-rakastava-gremlins-ohjaaja (päivitetty 16.7.2012, tarkistettu 16.9.2013)
Filmihullu 4/2012.
IMDB / Joe Dante. http://akas.imdb.com/name/nm0001102/?ref_=sr_1 (16.9.2013)
Senses of Cinema: Joe Dante. http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/dante/Senses of Cinema: Dante (päivitetty 1.5.2003, tarkistettu 16.9.2013)
Wikipedia / Joe Dante. http://en.wikipedia.org/wiki/Joe_Dante (16.9.2013)

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet osa 1/2

Yksi amerikkalaisen viihde-elokuvan kekseliäimpiä nimiä 1980-luvulla oli kiistatta Joe Dante (s. 1946). Nykyään charmantisti harmaantunut kulttiohjaaja nousi maailmanmaineeseen viimeistään Gremlinsin (Gremlins - Riiviöt, 1984) myötä, mutta ura elokuvan parissa alkoi jo 1960-luvun lopulla hyvin harvoin nähdyllä kompilaatioelokuvalla The Movie Orgy (1968). Alkuperäismitassaan peräti seitsemän tuntia kestävä filmiorgia syntyi yhteistyössä tuottaja Jon Davisonin (RoboCop, 1987) kanssa yhdistelemällä elokuvakatkelmia, trailerinpätkiä sekä aikansa televisiomainoksia. Modernin taiteen museoissa ja elokuvafestivaaleilla esitetty omalaatuinen leikkaa ja liimaa -filmikooste on elokuvaleikkauksen taidonnäyte, johon on viistolla huumorilla upotettu amerikkalaisen populaarikulttuurin ikonista kuvastoa, sodanvastaista kantaaottavuutta ja huonoa makua.

1970-luvulla Dante päätyi halpislegenda Roger Cormanin talliin moniosaajaksi. Pääasiassa trailerleikkaajan töillä itsensä elättänyt Dante ystävystyi toisen Corman-kasvatin, Allan Arkushin kanssa ja luomisvoiman tuloksena syntyi nopeasti valkokankaalle roiskaistu b-elokuva Hollywood Boulevard (1976). Metakerronnan vitseillä höystetty eksploitaatio kierrätti osuvasti Cormanin tuottamien elokuvien materiaalia ja tuotti hulppeat miljoona dollaria New World Picturesille.

Roskaelokuvan menestysreseptin löydyttyä Dante jatkoi uraansa riemukkaan kuppaisella Tappajahai (Jaws, 1975) irvailulla Piraija (Piranha, 1978), jonka eksploitaatioaromilla maustetun käsikirjoituksen kynäili sittemmin kulttuuri-intellektuelliksi nostettu John Sayles. Vuosikymmenen lopun Dante jatkoi vielä Cormanin tuotantojen nokkelana kokoonkursijana. Samaan aikaan Allan Arkush ohjasi Danten tarinan pohjalta teiniyleisölle suunnatun Ramones-kohelluksen Rock 'n' Roll High School (1979).

Danten läpimurto suuremman budjetin elokuviin tapahtui ihmissusielokuvan tyylilajia modernisoineella kauhuelokuvalla Ulvonta (The Howling, 1981), jonka mustasta komiikasta kiitellyn käsikirjoituksen naputtivat John Sayles ja Terence H. Winkless käyttäen Gary Brandnerin romaania (The Howling, 1977) väljästi tapahtumien pohjana. Suoraviivaisen juonen täytteeksi elokuvan ihmissusiestetiikan täydensi Rob Bottinin uraauurtaneet kauhutehosteet, joissa puremat ja avohaavat räjähtivät ensi kertaa valkokankaalle uskottavalla tavalla. Ulvonnan tehokkuus ei kuitenkaan rakennu liiaksi tekniikkaan, sillä Danten näkemyksellisessä ohjauksessa yhdistyivät herkullisella tavalla satiiri, kovan linjan kauhu sekä elokuva- ja kirjallisuusviittaukset. Ihmissuden hyökätessä Sepe Susi (Big Bad Wolf) pyydystää porsaita taustalla näkyvässä televisiossa, Allen Ginsbergin Howl! (Huuto) lepää työpöydällä ja roolihenkilöiden nimissä kumarretaan kauhukulttuurin ikoneille (Terry Fisher, Fred Francis, George Waggner). Ulvonnan menestyksen pohjalle rakentui loputtoman tuntuinen sarja jatko-osia, joilla ei ole tosin ollut enää mitään tekemistä Danten kanssa.

1980-luvun alussa Dante työllisti itseään ohjaamalla pari jaksoa lyhytikäiseksi jäänyttä Hei, me pamputetaan! (The Police Squad, 1982) -komediasarjaa, jonka kulttimaineen pohjalle rakennettiin Leslie Nielsenin filmitähteyteen singonneet Mies ja alaston ase -parodiat (The Naked Gun, 1988-94). Danten ura kuitenkin myös elokuvantekijänä oli kuitenkin nousemassa uusiin sfääreihin Steven Spielbergin ansiosta, joka oli tunnustautunut ohjaajan ihailijaksi. Spielberg kutsui Danten yhdeksi ohjaajaksi Hämäran rajamailla (Twilight Zone, 1959-64) -televisiosarjaan perustuvaan fantasia/tieteisantologiaan Hämärän pelottavat varjot (Twilight Zone - The Movie, 1983). Danten ekspressionismillä hurvitteleva episodi It's A Good Life soljui onnistuneesti Spielbergin, John Landisin ja George Millerin segmenttien keskelle. Myöhemmin Dante palasi hämärän rajamaille alkuperäistelevisiosarjan jatkoksi tehdyssä tv-sarjassa (Twilight Zone, 1985-89).

Yhteistyö Spielbergin kanssa jatkui kauhukomedialla Gremlins - Riiviöt, jolla Dante viimeistään loi maineensa viihdyttävien fantasiatarinoiden nokkelana visualisoijana. Gremlinsin taustalla oli Chris Columbuksen Spielbergille lähettämä käsikirjoitus, johon Dante lisäsi roimasti kauhuelementtejä ja amerikkalaiselle lähiöelämälle naljailua. Realistisena joulutarinana alkava mutta kääntyy nopeasti vinoutuneella komedialla herkuttelevaksi kauhuelokuvaksi. Dantelle tyypillisesti elokuva viljelee myös filmitriviaa (mm. Ihmemaa Oz/The Wizard of Oz, Kielletty planeetta/Forbidden Planet, E.T., Ihmeellinen on elämä/It's A Wonderful Life, Lumikki ja seitsemää kääpiötä/Snow White and the Seven Dwarfs) ripeämmin kuin katsoja ehtii tajuta. Käsityöläissankaruutta edustaa Chris Walaksen mielikuvituksekkaasti luomat nukke- ja marionettihahmot, joiden ilmeikkyydestä heijastuu tunteiden koko kirjo. Oman säväyksensä kokonaisuuteen tuo myös Danten hovisäveltäjä Jerry Goldsmith, jonka Gremlins-tunnussävelmä on genrensä kiistattomia klassikoita.

Gremlinsin myötä Danten omin erikoisala, "koko perheen" komediallinen kauhuelokuva sai taiteellisen kärkipisteen, vaikka sarjakuvamaisuuden ja tietoisen camp-hengen varjolla monet kriitikot sulkivat silmänsä Danten terävä-älyiseltä satiirilta. Elokuvan globaalimenestys avasi ohjaajalle ovet Hollywoodin isojen studioiden äärelle, mutta toi lopulta taakaksi omanlaisensa lokeroitumisen. Dante alkoi vahvana genreosaajana (kauhu, sci-fi, fantasia) joutua hallitsemiensa lajityyppien vangiksi.

Amerikkalaisen lähiöperheterrorin jälkeen Dante siirtyi urallaan "galaksien väliseen koko perheen hupiin" tieteisfantasialla Explorers - tutkimusmatkailijat (Explorers, 1985), jota työstettiin vauhdilla Gremlinsin menestyksen aallonharjalla. Danten itsensä mukaan studio riisti elokuvan levitykseen kesken leikkausprosessin. Kiiruhtaminen ei kannattanut, sillä lippuluukulla Explorers ei löytänyt yleisöä. Suurimpana syynä oli kuitenkin se, että elokuvan ensi-ilta ajoitettiin typerästi Live Aid -konserttiviikonlopulle. Lopputulos on kuitenkin mainettaan parempi, sillä Explorers on aidosti sympaattinen, vilpitön ja romanttinen ylistys lapsen mielikuvitukselle. Kerronnallisesti se on selvästi malttisempaa Dantea. Mukana on viihdyttäviä metavitsejä (Starkiller-elokuva ulkoilmanäytöksessä) ja elokuvaviittauksia (lapset käyvät Charles M. Jones high schoolia, lopun Peter Pan -tribuutti), onnistunut roolitus (nuoret Ethan Hawke ja River Phoenix), ripaus sodanvastaista kommentaaria sekä Jerry Goldsmithin onnistunut score. Vain elokuvan kiirehditty loppupuoli vesittää muuten ajatonta perhe-elokuvaa.

Tieteiskomedialla Pieni suuri seikkailu (Innerspace, 1987) Dante jatkoi tiimityötä Steven Spielbergin kanssa. Erikoistehoste-Oscarilla palkittu elokuva sai inspiraationsa Richard Fleischerin 60-lukulaisesta science fiction -sepitteestä Fantastinen matka (Fantastic Voyage, 1966). Ohjaajansa repertuaarin tuntien Pieni suuri seikkailu on poikkeuksellisen sovinnainen, suureen yleisöön vetoava vauhtikomedia, jonka kohellus käy hetkittäin rasittavaksi. Samalla se saattaa hyvinkin olla ohjaajansa filmografian ennalta-arvattavimpia elokuvia. Kelvollisista aineksista ja positiivisista aikalaiskriitikeistä huolimatta yleisö karttoi Martin Shortin ja Dennis Quaidin tähdittämää komediaa, eikä kaupallinen tulos tyydyttänyt Warneria. Elokuvan maine on kuitenkin noussut viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Ehkä osin nostalgiasyistäkin.

Danten aktiivisimman kauden päätteeksi koitti paluu episodielokuvan äärelle. Sketsikokoelma Amazon Women on the Moon (1987, Suomessa videolevityksessä nimellä Riemurasia) oli tuhtia parodiaa myöhäisillan televisio-ohjelmistosta. Spoof-elokuvan segmenteistä vastasivat Danten ohella Carl Gottlieb, Peter Horton, Rober K. Weiss sekä John Landis, joka toimi myös episodielokuvan tuottajana. Saman aikakauden televisiotyötä, Spielberg-liitännäistä fantasiasarjaa Hämmästyttävät tarinat (Amazing Stories, 1985-87), Dante ohjasi kahden kummitustarinan verran vuonna 1986.

...Jatkoa seuraa!

Lähteet:
Alanen, Antti (2012): Elokuvantekijät. Otava, Helsinki.
Dome.fi / Haastattelussa Joe Dante, piirrettyjä rakastava Gremlins-ohjaaja. http://dome.fi/elokuvat/haastattelut/haastattelussa-joe-dante-piirrettyja-rakastava-gremlins-ohjaaja (päivitetty 16.7.2012, tarkistettu 16.9.2013)
Filmihullu 4/2012.
Hänninen, Harto; Latvanen, Marko (1996, 2. painos): Verikekkerit: kauhun käsikirja. Otava, Helsinki.
IMDB / Joe Dante. http://akas.imdb.com/name/nm0001102/?ref_=sr_1 (16.9.2013)
KAVA / Explorers - tutkimusmatkailijat. http://www.kava.fi/esitys/explorers-tutkimusmatkailijat/7754 (päivitetty 11.9.2013, tarkistettu 16.9.2013)
Senses of Cinema: Joe Dante. http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/dante/Senses of Cinema: Dante (päivitetty 1.5.2003, tarkistettu 16.9.2013)
Wikipedia / Joe Dante. http://en.wikipedia.org/wiki/Joe_Dante (16.9.2013)

Kadonnutta aikaa etsimässä

1980-luku oli ristiriitojen aikaa suomalaisessa elokuvassa. Leimallisimmin 80-luku nousi esiin ”taide-elokuvien” ja viihteellisten kansankomedioiden (Spede Pasasen ja Visa Mäkisen elokuvat eturintamassa) riitasointujen aikakautena. Vuosikymmenen merkittävimmät tekijät olivat Aki ja Mika Kaurismäki, mutta samaan aikaan 80-luvun alussa uransa aloittivat monet muut vahvoja elokuvia tehneet ohjaajat. Vuosikymmenen edetessä esikoisohjauksensa työstivät mm. Janne Kuusi, Taavi Kassila, Matti Kuortti, Matti Ijäs, Olli Soinio, Lauri Törhönen, Claes Olsson, Veikko Aaltonen ja Pekka Parikka. 1980-luku merkitsi elokuvatuotantojen merkittävää määrällistä kasvua, sillä esimerkiksi vuonna 1986 sai ensi-iltansa peräti 29 elokuvaa eli lähelle vuoden 1955 huippulukemaa. Suomen elokuvasäätiön roolin kasvettua ja toiminnan laajennettua nousi tuotantotuen määrä muutamassa vuodessa 10 miljoonasta markasta lähelle 20 miljoonaa. Ennen kaikkea elokuvien tyylilajien kirjo oli laaja, sillä 80-luvulla nähtiin niin nuorisokuvauksia, rikoselokuvan uusi tuleminen, kirjallisuusfilmatisointien eeppistä realismia, urbaanin nousukauden tulkintoja, lasten ja satuelokuvan noste sekä peräti hirtehistä kauhuakin (Olli Soinion Kuutamosonaatti, josta tulossa myöhemmin oma artikkelinsa).

Viime syksynä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatteri Orionissa nähtiin arkiston yhdessä Risto Jarva -seuran kanssa toteuttama, ansiokas katsaus 80-luvun kotimaiseen elokuvaan ja tänä keväänä yhteistyön hedelmänä toteutui näyttävä ja tarpeellinen Anssi Mänttäri -retrospektiivi. Sekä syksyinen elokuvasarja että tämän kevään ja kesän Mänttäri-retro edustavat suomalaisen elokuvakulttuurin ja lähielokuvahistorian vaalimista parhaimmillaan. Nähtävillä olleet elokuvat ovat suurimmalta osaltaan harvinaisia teoksia, osaa ei peräti koskaan ole nähty elokuvateatterikierroksen jälkeen edes televisiosta. Monien teosten suhteen tv-esityskerrasta on jo vuosikymmeniä. Harmillista on myös se, että video- tai DVD-levitystä ei useillekaan näistä elokuvista ole koskaan suotu, vaikka esimerkiksi monille 80-luvun puolivälin Mänttäri-elokuville luulisi olevan peräti kansainvälistä kiinnostusta Aki Kaurismäen tuotannollisen työpanoksen johdosta. Kaurismäen muutamista sivu- ja cameo-rooleista herkullisin on kenties Mänttärin parhaimman elokuvan, loisteliaan Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) -elokuvan roolisuoritus tulevana kirjailijana, Ville Alfana. Profeetalliseksi muodostuneessa kohtauksessa Antti Litjan esittämä leipiintynyt kirjailija vastaa menestyksensä salaisuudeksi Ville Alfalle, että "viina ja lyhyet lauseet".

Viime syksyn sarjasta mieleenpainuvia valkokangaskokemuksia olivat Jaakko Pyhälän vuosien odotuksen jälkeen nähty Jon (1983), Ilkka Järvi-Laturin vahva esikoispitkä Kotia päin (1989) sekä kuriositeettiarvoltaan vavahduttava Timo Linnasalon tieteistutkielma Aurinkotuuli (1980). Toki joukkoon mahtui myös klassikkoleiman saaneita, tutumpia elokuvia kuten Tapio Suomisen nuorisokuvaus Täältä tullaan elämä (1980), Mika Kaurismäen valloittava Valehtelija (1981) sekä loppuunmyydyssä näytöksessä nähty Aki Kaurismäen kulttiklassikko Calamari Union (1985). Elokuvakulttuurillisesti rikas Anssi Mänttäri -sarja on sen sijaan tarjonnut satsin persoonallisen pienimuotoisia, joskin ailahtelevan uran luoneen ohjaajan näkemyksellisiä elokuvia. Ohjausuran aloittaneella lyhytelokuvalla Ystävykset (1969) alkanut sarja on edennyt eksistentialistisen bluesin, Morenan (1986) kautta Claes Anderssonin näytelmään pohjautuvaan alkoholistikuvaukseen Pyhä perhe (1976) päättyäkseen heinäkuun lopulla Heikki Turusen Joensuun Elli -filmatisointiin (2004).

Parhaimmat teokset ovat olleet Kellon (1984) kaltaisia, ennätysajassa kuvattuja intiimejä kamarielokuvia tai Viimeisten rotannahkojen (1985) arvaamattoman absurdin komedian merkkiteoksia. Kesän edetessä nähtävillä on vielä mm. Paavo Haavikon kuunnelmaan pohjautuva, karun kaunis Kuningas lähtee Ranskaan (1986), melankolissävytteinen komedia Näkemiin, hyvästi (1986) sekä pessimistinen rikoselokuva Marraskuun harmaa valo (1993). Elokuvia höystetään useimmiten oivaltavilla lyhytelokuvilla, joista erityisesti Kari Uusitalon johdattelema Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) on tolkuttomuudessaan hersyvä.
Uuden aallon ilmaisuvapaudesta vaikutteensa ottaneen Mänttärin elokuvat muodostavat Markku Varjolaa lainatakseni "epävirallisen ja epämuodollisen, mutta juuri sellaisena arvokkaan ajankuvan Suomesta."