Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomalaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomalaisuus. Näytä kaikki tekstit

maanantai 8. syyskuuta 2025

Suomalaisen kulttuurin puolesta

Viimeisen viikon aikana sisälläni on kuohunut, koska Suomessa alkaa olla paha valuvika, jonka en toivoisi tästä enää etenevän. Se on avoimen väheksyvä ja pahimmillaan vihamielinen puhe suomalaisesta kulttuurista.

Voi olla pateettisesti ilmaistu, mutta kysymys suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta on minulle elämän ja kuoleman kysymys. 

Miksi? Koitan avata.

Tuusulassa kesäkuussa 2022 
Esimerkkejä, joita voisi pitää sumeilemattoman isänmaallisinakin: jokainen itsenäisyyspäiväni alkaa kuuntelemalla Jean Sibeliuksen Finlandian, Eino Leinon, Tove Janssonin, Minna Canthin ja suomalaisen kulttuurin liputuspäivät liikuttavat minut ylpeydestä, eräästä nurmijärveläisestä kraatarinpojasta puhumattakaan – 11-vuotiaan poikani toinen nimi on Aleksis, köyhää kansanosaa ymmärtäneen suomenkielisen kulttuurin esitaistelijan kunniaksi. Minusta on upeata, että edes yhdellä suomalaisella elokuvalla on sellainen sementoitunut paikka suomalaisessa alitajunnassa kuin se, että Edvin Laineen Tuntemattoman sotilas (1955) tulee joka vuosi televisiosta itsenäisyyspäivänä. Peter von Baghin kulttuurihistoriallinen tv-sarja Sininen laulu (2003-2004) on ehkä suurin ylistys suomalaisuudelle mitä voi olla. Sitäkin voisi esittää puolustusvoimien juhlaparaatin jälkeen joka vuosi televisiosta, jotta muistutettaisiin samalla Winston Churchilliä lainaten, että ”Minkä takia me sitten sodimme ellemme kulttuurimme takia.”

Olen työskennellyt pian parikymmentä vuotta suomalaisen elokuvan parissa. Se on ollut ilo ja etuoikeus. Oppivuodet ensin Suomen elokuva-arkistossa esitystoiminnan ja arkistoavustamisen parissa ja sen jälkeen Suomen elokuvasäätiön kansainvälisellä osastolla. Olen edistänyt suomalaisen elokuvan kansainvälistymistä ja mahdollistanut suomalaisten elokuvantekijöiden tietä esimerkiksi Cannes-voittajiksi ja Oscar-ehdokkaiksi. Ensimmäisiä ammattilaisaskeleita ottavia tekijöitä ja hyvinkin ruohonjuuritasolta tukien olen edistänyt kulttuurivientiä lyhyt- ja dokumenttielokuvien kautta.

Olen kuunnellut kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten haltioituneita puheita Aki Kaurismäen tuotannosta, suomalaisista dokumenttielokuvista, suomalaisesta arkkitehtuurista ja kuvauspaikkojen kauneudesta.

Vapaaehtoispohjalta (rakkaudesta lajiin!) olen kotimaassani työskennellyt elokuvateatterissa, musiikki- ja elokuvafestivaaleilla, kuratoinut näytöksiä, kirjoittanut kulttuurikritiikkiä ja näytösesitteitä 13-vuotiaasta alkaen, toiminut elokuvafestivaalin hallituksessa, isännöinyt ja haastatellut elokuvantekijävieraita jne. Toimittanut 17 vuotta (!) enemmän tai vähemmän aktiivisesti elokuvaan ja populaarimusiikkiin keskittynyttä blogia ja nelisen vuotta elokuva-aiheista podcastia. Jo 15-vuotiaana olin perustamassa Keski-Suomen elokuvakeskusta, koska miksi ei!

En omista autoa, en kesämökkiä, en venettä. Tätä nykyä en juurikaan mm. ilmastosyistä lentomatkusta vapaa-ajan merkeissä. Merkittävin osa tuloistani asumisen ja elämisen lisäksi menee kulttuuriin, olipa kyse pääsylipuista tai fyysisistä kulttuurituotteista. Kulttuuri on tarjonneet minulle läheisten ihmisten ja luonnon lisäksi syyn elää.

”Sieltä mistä minä olen kotoisin…”

Tulen pieneltä paikkakunnalta Keski-Suomesta, Joutsasta. Vuonna, jolloin synnyin, Joutsaan perustettiin kunnallinen elokuvateatteri. Paikallisen kulttuurisihteerin (ikuinen kiitos Eero Peltoniemi) sinnikkyydellä ja kunnallispoliittisella myötämielisyydellä elokuvien esitystoiminta jatkui pitäjässä, jossa sille oli vahva traditio (uskokaa tai älkää, Joutsassa toimi ennen television läpimurtoa peräti kaksi elokuvateatteria). Kunnan merkittävän tuen lisäksi Joutsan Kino alkoi välittömästi saada (ja saa yhä) alueellista toimintatukea ja investointi- ja laitehankintatukea Suomen elokuvasäätiöltä.

Joutsan Kinosta tuli kunnankirjaston ohella itselleni merkittävin väylä ulkomaailmaan. Siellä minä katsoin valkokankaalta amerikkalaisen valtavirtaelokuvan rinnalla Turhapurot, Körmyt, Häjyt, Pitkän kuuman kesän, Pelon maantieteen, Bad Luck Loven, Aleksis Kiven elämän jne. Filmiltä esitettäviä kopioita odotettiin sen puoli vuotta, kun ne kaupungeista joutivat maaseudulle. Elokuvallisilla tarinoilla Suomesta, suomalaisista ja suomeksi oli erityinen arvonsa Jurassic Parkin ja Star Warsin keskellä. Seurasin lapsuudesta teiniksi kuinka suomalainen elokuva nousi lama-ajan ahdingosta vuosituhannen vaihteen suomalaisen elokuvan buumiin, joka on kantanut uskomattomalla tavalla tänne asti. Vuonna 1994 kotimaisen elokuvan katsojaosuus elokuvateatterissa oli noin 4 %, henkitoreissa, vuonna 2024 se oli 32 %. Eurooppalaisessa mittauksessa aivan kärkiluokkaa, eli toisin sanoen, suomalaiset katsovat kotimaisia elokuvia paljon.

1960-luvun lopulla Suomen valtio ilmaisi tahtonsa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Kansallisen elokuvan merkitys koettiin vahvaksi, sellaiseksi mitä piti vaalia. Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli uusi linjanveto.

Jo tätä aiemmin 1950-luvun puolivälin jälkeen joukko suomalaisia elokuvaintoilijoita oli perustanut Suomen elokuva-arkiston kootakseen filmejä, tietoa, kirjallisuutta ja esineistöä elävän kuvan historian vaalimiseksi. Luodakseen historiapohjan kansalliselle elokuvalle.

Nyt näyttää vahvasti siltä, että nykyinen hallitus tekee kaikkensa kaiken tämän murentamiseksi. Elokuva-arkiston ennestäänkin tukala asema silppuroidaan osaksi Taide- ja kulttuurivirastoa.

Olen aina ollut kiinnostunut suomalaisesta elokuvasta. Silloinkin kun se muille ikätovereille saattoi olla ”tylsää paskaa” tai ”replikoitu niin epäluontevasti, että etoo”. Minusta se on aina ollut puolustamisen arvoinen asia. Välillä jopa niinkin puolustamisen, että työ ja vapaa-aika ovat menneet mielenterveyden kannalta vähemmän iloisesti sekaisin.

Mitä sinä niistä elokuvateattereista välität, onhan meillä suoratoisto?

Elokuvateatteri on elokuvan esittämisen koti ja ensisijainen muoto, tunteiden temppeli. Elokuvat tehdään valkokankaalta katsottavaksi ja kuultaviksi, ei mobiililaitteilta tihrustettaviksi postimerkeiksi. Korona-aika passivoi ihmiset palvomaan suoratoistojättejä, joita ei minkään kansallisen kulttuurin edistäminen kiinnosta tuon taivaallista. Tai jos kiinnostaa, se on pitkälti amerikkalaisen massaviihteen edistäminen. Samalla Suomen hallitus tuumii, että suomalaisen elokuvakulttuurin monimuotoisuuden voisi jättää kaupallisten kansainvälisten toimijoiden varaan.

Olen usein kokenut oloni pääkaupungissa jotenkin yritteliääksi sivulliseksi, kirkonkylän pojaksi, joka ei kuulu joukkoon, mutta elokuvateatteri ei koskaan ole hylännyt minua.

Minä en ymmärrä politiikasta juuri mitään, sen myönnän auliisti, enkä herkkänä ihmisenä edes kilpaile siinä besserwissereiden kanssa. Kansallistunne syntyy kyllä satunnaisesti urheilunkin kautta, mutta elämää merkitsevällä tavalla se syntyy suomalaisen luonnon ja kulttuurin kautta. Kulttuurin sisään on rakennettu tarina tästä kansasta. Suomalainen kulttuuri kertoo enenevissä määrin meidän kaikkien tarinat.

Suomessa on pian EU:n ylivoimaisesti korkein arvonlisävero kirjoille. Muissa EU-maissa katsotaan, ettei kirjaa, lukutaitoa ja sivistystä kannata ulosmitata veropaineella. Hallitusohjelmassa on korostettu lasten ja nuorten lukutaidon merkitystä – ja tämä näkyy, miten? Kirjojen alv:n nosto johti siihen, että verottaja on tämän vuoden alusta saanut myydystä painetusta kirjasta useimmissa tapauksissa enemmän kuin itse kirjailija.

Lukekaa lapsillenne suomalaista kirjallisuutta vauvasta alkaen, katsokaa Pikku Kakkosen suomalaisia lastenohjelmia, käykää katsomassa suomalaisia koko perheen elokuvia ja teatteria kaikissa lajityypeissään, konserteissa jne. Näiden kautta syntyy suhde kansalliseen kulttuuriin ja kieleen (tai kuten Suomessa, kansalliskieliin!).

Itse mesenoin viime viikolla suomalaista indie-rahoitteista genre-elokuvaa, postiluukustani kolahti tänään suomalaisen musiikkijournalismin viimeisiä pitkän linjan airueita eli Soundi ja käärinpä nyt hihat, jotta vapaa-ajan merkeissä lähestyn henkilökohtaisesti sähköpostilla kansanedustajia ja heidän avustajiaan. Teenpä osani, jotta lapsellani ja mahdollisilla lapsenlapsilla olisi suomalaista kulttuuria sittenkin, kun tämä cinefiili kasvaa jo koiranputkea. 

Pohja se o miunkii säkis.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Betoniyön viemää

Viime sunnuntaina jaettiin Suomen elokuva-alan pitkäikäisimmät ja suuren yleisön silmissä tunnetuimmat elokuvapalkinnot, Jussi-patsaat. Palkintorohmuksi osoittautui - ehkä odotetusti - Pirjo Honkasalon urbaanidraama Betoniyö, joka keräsi peräti kuusi Jussi-patsasta. Parhaan ohjauksen (Honkasalo), elokuvan (tuottajina Mark Lwoff ja Misha Jaari), leikkauksen (Nils Pagh Andersen), lavastuksen (Pentti Valkeasuo) ja äänisuunnittelun (Jan Alvermark) lisäksi visuaalisesti näyttävän elokuvan kuvauksesta palkittiin ehkä tämän hetken ylistetyin aktiivielokuvaaja Peter Flinckenberg.

Honkasalolle itselleen Jussi-palkinto oli jo pitkän uran viides, mutta kuitenkin vasta toinen parhaan ohjauksen palkinto. Edellinen ohjaus-Jussi tuli reippaat 30 vuotta sitten historiallisella epookkidraamalla Tulipää (1980), jolloin Honkasalon tasavertaisena ohjaajakumppanina työskenteli itsekin vielä aktiivinen Pekka Lehto. Honkasalon uraan liitoksissa on myös elämäntyöpalkinnolla, betoni-Jussilla palkittu Jörn Donner, jonka laajasta, jo 1950-luvulla alkaneelta uralta, löytyy dokumenttielokuva Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982), jonka Donner ohjasi yhdessä Honkasalon ja Lehdon kanssa.

Gaalaillan kiitospuheista mieleenpainuvimmasta vastasi parhaan naispääosan ansaitusti pokannut Leea Klemola, joka muistutti elokuva-alaa turvallisen ja luottamuksellisen työympäristön merkityksestä. Klemola kiitti Kerron sinulle kaiken -elokuvan tuottanutta Liisa Penttilä-Asikaista palkka-avoimuudesta. Suuren yleisön vierastama elokuva sai myös lohdutusta parhaan käsikirjoituksen (Simo Halinen) Jussilla, kun taas yleisön suosikkielokuva -äänestyksen voitti Johanna Vuoksenmaan hittikomedia 21 tapaa pilata avioliitto, jonka suosio tuntuu jatkuneen myös DVD-ja Blu-ray-myynnin puolella. Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi parhaan ulkomaisen elokuvan sarjaan lähetetty Oppipoika sai erittäin laihan Jussi-saaliin. Palkinto tuli vain Riitta Peterin pukusuunnittelusta.

Klemolan lisäksi näyttelijä-Jussit menivät hyvin perustellusti Eero Aholle parhaasta miespääosasta Aku Louhimiehen väkevässä rikosdraamassa 8-pallo, Matleena Kuusniemelle Peter Franzénin omaelämäkerrallisesta kasvudraamasta Tumman veden päällä ja erityisen ilahduttavasti uransa parhaimman roolin tehneelle Jasper Pääkköselle Dome Karukosken lämminhenkisestä rasismikuvauksesta Leijonasydän.

Illan ehkä suurin riemunaihe oli kuitenkin Mika Ronkaisen (tässäkin blogissa lukuisia kertoja ylistetty) dokumenttielokuva Laulu koti-ikävästä, jolle suotiin parhaan dokumenttielokuvan palkinnon lisäksi musiikki-Jussi. Olli Tuomaisen ja Månskensorkesternin siirtolaislauluista koostettu musiikki tiivistää tunteellisen road-movien hengen komeasti.

Ehkä hieman yllättäen Jussi-gaalassa ei sivuttu lainkaan tämän vuoden iloisinta suomalaiseen elokuvaan kohdistuvaa uutista, Selma Vilhusen Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytelokuvan Oscar-ehdokkuutta. Vilhusen elokuva lunasti historiallisen nomineerauksen kaikkien aikojen ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana ja ilahduttavaa on ollut, että Oscar-ehdokkuus on selvästi nostanut lyhytelokuvan kiinnostusta paitsi katsojien myös median piirissä. Onkin syytä kysyä, eikö olisi jo korkea nostaa myös lyhytelokuva-Jussi takaisin palkittavien joukkoon? Ongelmana on toistaiseksi pidetty sitä, että lyhytelokuvia ei liiemmin teatterilevityksessä nähdä, mutta ehkä konseptin valintaperusteisiin voisi hakea mallia Ruotsin Guldbagge-gaalasta, jossa lyhytelokuvapalkinto on jaettu osana juhlallisuuksia vuodesta 1996.

Filmiauran toivoisi virittelevän relevanttia keskustelua aiheesta. Kannattaisi pitää mielessä, että lyhytelokuva-Jussit jaettiin vuosina 1946-1958 ja uudelleen vielä 1966-80. Televisioitavan Jussi-gaalan ulkopuolelle rajattu, lyhytelokuvalle jaettava Kettu-elokuvapalkinto tuntuu jäävän vuosi vuodelta vähemmälle näkyvyydelle. Valitettavasti. Hämmästyttävää kyllä, peräti Iltalehti on kirjoittanut aiheesta lyhytelokuvien puolesta.

Suomalaisittain historiallinen parhaan lyhytelokuvan Oscar-ehdokas: 
Selma Vilhusen Pitääkö mun kaikki hoitaa?

MTV3:n televisioima suora lähetys sujui melko mallikkaasti. Mikko Leppilammen juonnot olivat rentoja ja elokuvantekijöiden piirikeskustelu toimiva konsepti. Sen sijaan tv-lähetyksen hengästyttävä loppukiri oli kääntyä todelliseksi antikliimaksiksi. Kymmenen uutisten vyöryessä päälle, oli kaikkea muuta kuin jännittävää, että tärkeimpien Jussien jako meni pikajuoksuksi.

torstai 7. marraskuuta 2013

Taatusti omaperäinen: Kalevala - uusi aika

Elokuvaohjaaja Jari Halosen paluu valkokankaalle on tapaus suomalaisessa elokuvassa. Halosen edellinen ohjaustyö Aleksis Kiven elämä (2001) oli monitulkintainen, avantgardistisia mittasuhteita saanut taiteilijakuvaus suomenkielisen kirjallisuuden oppi-isästä. Se ei hyväksyvistä kritiikeistä huolimatta vakuuttanut suurta yleisöä, katsojaluku jäi alle 50 000 katsojan. Tähän vaikutti ennen kaikkea Halosen ristiriitainen maine taiteentekijänä.

Nyt valmistunut Kalevala - uusi aika on ollut työn alla vuosikymmenen ajan. Elokuvan hajanainen tuotantoprosessi on viivästynyt useilla vuosilla sisältäen talousongelmien lisäksi levittäjien epäilyksiä. Yleisradion vahva tuki Halosen hankkeelle on kuitenkin ollut se kivijalka, joka on tehnyt elokuvan mahdolliseksi.

Teatteriensi-iltansa 15. marraskuusta saavasta Kalevala-elokuvasta ei voi puhua puhdasoppisena, saati staattisena, kirjallisuusfilmatisointina. Halosen näkemyksessä on kyse kokonaan uudesta Kalevala-tulkinnasta, johon limitetään nykypäivän suomalaista korporaatioahneutta. Alussa toki taotaan Sampo, jonka sanotaan antavan ihmisille rikkauksia. Tieto ihmeestä leviää ja Pohjolan valtias Louhi (Tanja-Lotta Räikkä) lähtee ryöstöretkelle saadakseen Sammon itselleen. Samaan aikaan suuri kansainvälinsen konserni on luomassa markkinoilla ihmismieleen vaikuttavan virtuaalilaitteen. Yhtiön toimitusjohtaja Sampo Väinölä (Tommi Eronen) tulee työpaineiden lomassa tietoiseksi menneisyyden voimista ja ymmärtää olevan mukana Kalevalan ja Pohjolan ikiaikaisessa taistelussa.

Halonen on syksyn aikana antamissaan haastatteluissa painottanut sitä, että Elias Lönnrotin kokoama kirja ei ole pyhä, vaikka sen taustalla oleva traditio sitä onkin. Halosen Kalevala on vahvasti henkisyyttä ja elämän tarkoitusta pohtiva elokuva, eikä olekaan yllätys, että ohjaaja löysi pyhät kertomukset, Raamatun ja buddhalaisen tradition, etsiessään todellista kalevalaista traditiota. Halosen oma elämän tarkoituksen etsintä heijastuu elokuvan tunnelmasta vahvasti. Hän täsmentää, että "aina kun ihminen ei ole iloinen, hän elää harhassa. Vain totuuden oivaltaminen johtaa täydellisyyteen."

Näistä lähtökohdista ei liene yllätys, että Kalevala - uusi aika on kunnianhimoinen ja parhaimmillaan vahvatunnelmainen elokuva. Harmi vain, että tarinan tasolla se ontuu, erityisesti nykypäivään sijoittuvissa jaksoissa. Kohtaukset ovat vaikeaselkoisia, ristiriitaisia ja lipsahtavat pahimmillaan tahattoman komiikan puolelle.

Kylmäksi lopputulos ei kuitenkaan jätä hetkeksikään.

Näyttelijäsuorituksista löytyy täysosumia (Konsta Mäkelä (Kurt) tekee liioittelevuudessaan hullunhyvän konnan roolin!) ja valitettavia epäonnistumisia. Mäkelän hurjan heittäytymisen lisäksi positiivisiksi roolituksiksi voi lukea Pirjo Longan (Aino), Tanja-Lotta Räikän ja Tommi Erosen, mutta sen sijaan niinkin keskeinen hahmo kuin Väinämöinen ei saa tarvittavaa karismaa Ari Vakkilaisen hahmotuksessa. Merkittävä osa elokuvan mahdollisesta voimasta putoaa Vakkilaisen välttävän roolityön takia. Halonen itse nähdään karismaattisesti Seppä Ilmarisena, mutta valitettavasti yhtään repliikkiä ei ohjaaja ole itselleen suonut.

Näyttelijätyö on kautta linjan tutun fyysistä, joka herättää joko inhoa tai ihailua. Näyttelijäkaarti uhmaa Halosen vaativan ja äärimmäisen metodin kautta mielenterveyttään ja ajavat itsensä toistuvasti kyynelsilmäiselle vereslihalle. Halosen ilmaisuresepti nojaa yhä vahvasti fyysiseen suoritukseen: juoksua veren maksu suussa, etunojapunnerruksia, nyrkkeilysäkin hakkaamista, itkua, hikeä... Vahvasti tunteisiin vetoava fyysisyys tarttuu katsojaankin ja elokuvan jälkeen olo on uupunut, mutta merkillisellä tavalla myös valaistunut. Tunteikkuutta lisää elokuvan hieno viimeinen minuutti sekä lopputekstien aikana kuultava, Halosen itsensä säveltämä ja tulkitsema kappale (joka tosin on nimetty tyhjentävän mielikuvituksettomasti Loppubiisiksi?!).

Muinaiseen Suomeen sijoittuvat historialliset sekvenssit ovat tyylikkäitä. Kiitos kuuluu osin Jussi-palkitun (Rölli ja metsänhenki, Hella WAnu Pirilän näyttävälle pukusuunnittelulle. Budjetin niukkuus  näkyy kuitenkin joukkokohtauksissa. Nykypäivään sijoittuvista jaksoista muistettavimmat on kuvattu pitkälti kolkoissa, eristäytyneisyyden tunnetta lisäävissä pitkissä käytävissä sekä post-apokalyptista atmosfääriä tuovissa luolissa, Seppä Callahanin Filmimaailman perinteiden mukaan.

Halonen tekee tuttuja kärjistyksiä: kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä vie turmioon ja Hufvudstadsbladetia lukeva ruotsinkielinen eliitti on ahnetta ja ymmärtämätöntä väestöä, johon ohjaaja suhtautuu suorastaan vihamielisesti. Halosen suhtautuminen tietoyhteiskuntaan tuntuu olevan ajastaan irrallaan. Kohtaus, jossa Olavi Uusivirran esittämä Antti vetää salaseuransa chat-tuokiota menee köykäisesti absurdin komiikan puolelle. Elokuvassa puhuttava kieli on jännitteistä ja täysin luonnotonta, kunnes tilanteen vapauttaa jokin koomiselta tuntuva improvisatorinen heitto.

Epäilemättä yleisön (ja ehkä kriitikoidenkin?) mielipiteet kahtia jakava Kalevala - uusi aika on vahvimmillaan varsin oivaltava elokuva. Halonen ei halua edelleenkään kulkea taiteentekemisen kultaista keskitietä - ja hyvä niin. Persoonallisesta lopputuloksesta syntyy kiehtova, mutta epätasainen Kalevala-tulkinta, jonka ymmärtämiseen tarvitaan useita katsomiskertoja. Jos vain kanttia riittää...

"Elokuvassa elää uudenlainen anarkia, joka ei ole miinusmerkkinen. Se ei pureskele valmiiksi vaan jättää katsojilleen ajattelun tehtävän. Se osuu yhteiseen taustaamme, ja on kuin yhteinen uni, tai maisema jota emme muistaneet" -Tommi Eronen

Post Scriptum: Elokuvan levittää nummelalainen VLMedia Oy, joka on viime vuosina julkaissut uutterasti Yleisradion televisioteatterin tuotantoja ja esimerkiksi Anssi Mänttärin elokuvia DVD:llä. Sama yhtiö julkaisi vihdoin tänä syksynä Halosen aiemmat pitkät elokuvat DVD:nä. Piskuista kulttuurityötä pieneltä levitysyhtiöltä!

Kalevala - uusi aika valkokankaalla 15.11. alkaen. Ennakkoon elokuvan voi nähdä Joensuun Rokumentti-festivaaleilla keskiviikkona 13.11.

maanantai 19. elokuuta 2013

Suomalaiset korpisoturit maailmalla

eli 50-lukulaista elokuvavientiä ihmetellen...

Luin hiljattain Kalevi Kalemaan ansiokkaan elämäkertakirjan Edvin Laineesta (1905-89), tuosta suomalaisen elokuvan ja teatterin jämeräleukaisesta ikihongasta. Laineen ura elokuvan parissa kesti hengästyttävästi lähes 60 vuotta, jos mukaan lasketaan Laineen esiintyminen Yrjö Nybergin (myöhemmin Norta) revyyelokuvassa "Sano se suomeksi" (1931). Ohjaajana Laine nähtiin peräti viidellä eri vuosikymmenellä, 1940-luvulta aina 80-luvun juppikauteen saakka. Suomalaisen elokuvan historiassa pidempään ohjaajauraan on yltänyt ainoastaan Matti Kassila, joka ennätti vielä 1990-luvun lamakauden kurimuksessakin tehdä elokuvan (Kaikki pelissä, 1994). Ohjaajauran pituudessa Laineelle ja Kassilalle taitaa pärjätä vain hiljattain 80-vuotta täyttänyt suomalaisen kulttuurielämän itseriittoinen mammutti, Jörn Donner.

Laineen tunnetuimmat elokuvaohjaukset Tuntematon sotilas (1955), Täällä Pohjantähden alla (1968), Akseli ja Elina (1970), Niskavuoren Heta (1952) ja Prinsessa Ruusunen (1949) ovat kansakunnan vahvassa muistissa ja keräävät yhä televisioesityksissä mainittavia katsojalukuja. Miehen saavutukset teatteritaiteen puolella on kirjattu tarkasti historiankirjoihin, mutta ilmaisumuodon ainutlaatuisuudesta johtuen teatterisaavutuksista ei juuri ole elävää kuvaa jälkipolvien ihailtavana - tai kritisoitavana.

Yllättävintä antia Kalemaan kirjassa on kuitenkin se, kuinka aikakaudelleen poikkeuksellisen laaja-alaisesti Laineen elokuvia esitettiin myös maamme rajojen ulkopuolella. Kalemaan mukaan erityisesti Tuntemattomasta sotilaasta tuli suorastaan tapaus Euroopassa, jossa se sai lähtölaukauksensa läntisestä naapurimaasta Ruotsista. Tukholmassa Laineen sotakuvaus sai myönteisen vastaanoton ja aikalaiskriitikot pitivät sitä jopa "pohjolan merkittävimpänä filminä". Tukholman esitysten jälkeen Rokan, Vanhalan, Lahtisen ja Lammion sotakokemuksiin saivat tutustua neljä muutakin ruotsalaista kaupunkia ja aikalaistodistajien mukaan moista ryntäystä ei elokuvateattereihin oltu koettu.

Saksassa elokuvaa levitettiin 26 elokuvateatterissa ja vastaanotto oli innostunut. Legendan mukaan Hampurissa syntyi peräti kahakka pääsylippujen riittävyyden tähden. Itävallassa yleisö reagoi voimakkaasti erityisesti alikersantti Lehdon (Åke Lindman) kohtalolle. Wienin esityksessä kannettiin ulos kolme pyörtynyttä naista.

Englantiin elokuva ennätti kesäksi 1956, jolloin se esitettiin teatteri- ja elokuva-alan ammattilaisille suljetussa näytöksessä. Vastoin alhaisia ennakko-odotuksia, vastaanotto oli säkenöivä. Laineen elokuvaa verrattiin ahkerasti Lewis Milestonen pasifistiseen ensimmäisen maailmansodan kuvaukseen Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front, 1930) ja sille povattiin vahvaa valkokangasmenestystä. Toisin kuitenkin kävi, sillä The Unknown Soldieriksi muuntunut elokuva saatiin Englannissa teatterilevitykseen vasta vuonna 1958. Viivästynyt levitys oli tehnyt elokuvan menestymismahdollisuuksille hallaa, ja lopullisesti vähäiset esitykset turmeli kehno jälkiäänitys.

Yhdysvaltojen valloitus ei sujunut sekään vailla vastoinkäymisiä. Ensimmäiset filmikopiot jäivät tullin pantiksi, koska paikalliset viranomaiset katsoivat elokuvan sisältävän moraalitonta ja säädytöntä aineistoa. Suomalaisten korpisoturien kielenkäyttö tuomittiin yksiselitteisesti raa'aksi ja rivoksi, joten tuottaja T.J. Särkän ei auttanut muuta kuin vetää kopiot takaisin tarvittavia leikkaustöitä varten. Kiroilusta riisuttu filmiversio pääsi vihdoin alan ihmisten nähtäväksi. Hyväksyvä vastaanotto tuli mm. Alaston satama (On the Waterfront, 1954) ja Eedenistä itään (East of Eden, 1955) -elokuvilla itsensä tähtiohjaajaksi nostaneelta Elia Kazanilta. Kohteliaan kiittävistä arvosteluista huolimatta suuret setelit jäivät saamatta, kun sikäläinen levitysyhtiö meni konkurssiin. Suomen Filmiteollisuuden epäonneksi Yhdysvaltojen markkinoille tehdyt esityskopiotkin jäivät palauttamatta.

Festivaalirintamalla Cannesissa ja Berliinissä odotukset olivat korkealla, eikä syyttä, sillä suomalainen elokuva oli tuolloin melko hyvässä nosteessa. Erik Blombergin Lappi-fantasia Valkoinen peura (1952) oli palkittu festivaalilla pari vuotta aikaisemmin ja keväällä 1955 festivaaliyleisö oli kiitellyt Jack Witikan elokuvaa Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955). Laineen elokuvan menestyksen tielle asettui kuitenkin tiukka festivaalitoimikunta, joka määräsi elokuvan uudelleenleikattavaksi inhorealistisen raakana sotakuvauksena. Taustalla oli kuitenkin festivaalisäännöstön pykälä, jonka mukaan jotain kansakuntaa loukkaavan elokuvan esittäminen voitiin kieltää. Näin ollen suomalaisen sotaelokuvan hylkääminen antoi ranskalaisille mahdollisuuden osoittaa ystävällisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan, jonka kanssa välit olivat Indokiinan sodan ja Algerian vapautusliikkeen vuoksi tulehtuneet.

Berliinin elokuvajuhlilla Der Unbekannte Soldat jäi angloamerikkalaisten elokuvien varjoon, mutta myönteisten arvostelujen lisäksi lohdutuspalkintona tuli kuitenkin Kansainvälisen Katolisen Filmitoimiston palkinto "inhimillisyyttä ja rauhaa puolustavana elokuvana". Kenties Berliinin palkinnon seurauksena elokuva saatiin myytyä 1950-luvun perspektiivistä myös todellisiin kaukomaihin eli Japaniin ja Australiaan.

On selvää, että Tuntemattoman sotilaan vastaanotto ulkomailla heijasti aikansa poliittista ilmapiiriä ja asenteita. Kiittävin vastaanotto tuli toisen maailmansodan aikana puolueettomana pysytelleestä Ruotsista, sodanaikaisesta asevelimaasta Saksasta sekä Francon hallitsemasta Espanjasta. Täystyrmäys sen sijaan tuli Norjasta sekä Belgiasta, jossa todettiin suomalaissotilaiden taistelleen väärällä puolella.

Neuvostoliitossa ei sen koommin Väinö Linnan romaaniin kuin Edvin Laineen elokuvaankaan suhtauduttu lämmöllä. Kylmän sodan kiristämässä ilmapiirissä ärtymystä aiheutti sodanaikaisten tapahtumien muistelu ja varomaton kommentointi. Tuntematon sotilas todettiin neuvostovastaiseksi elokuvaksi, mutta aivan yksiselitteisesti sen esittämistä ei hylätty. Suurlähetystössä elokuva sai puolustajia antimilitarisesta sanomastaan, mutta yleistä esittämislupaa ei silti herunut. Ensimmäisen kerran Tuntematon sotilas nähtiin itänaapurissa vasta 2003, Moskovan elokuvamuseon suomalaisen elokuvan viikolla.

Lähteet:
Kalemaa, Kalevi (2003): Edvin Laine - sisulla ja tunteella. WSOY, Helsinki.
Suomen kansallisfilmografia 5: vuosien 1953-1956 suomalaiset kokoillan elokuvat (2002, 2. painos). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Tarjolla tänään! Jukka Virtanen 80 v.

Suomalaisen kulttuuri- ja viihde-elämän moniottelija Jukka Virtanen (25.7.1933-) täyttää tänään kunniakkaasti pyöreitä. Virtasen tapahtumarikkaan elämän tiimalasiin on kertynyt santaa peräti 80 vuoden varrelta.

Jukka Jalmari Virtanen syntyi Jämsänkoskella Keski-Suomessa, Hilja Maria Hakosen ja Eino Jalmari Virtasen perheeseen. Isän työskennellessä voimalaitoksessa, varttui nuoresta Jukastakin innokas voimalaitoksenhoitaja isänsä apumieheksi. Sota-ajan niukkuudessa Virtasen perhe sai päivittäisen ravintonsa metsän ja järven antimista, mutta yrityksestä huolimatta ei nuoresta Jukasta kasvanut riistamiestä. Aika kului jo varhain kirjojen ja laulujen parissa, jotka innostivat nuorukaista kirjoittamaan omia tarinoita. Jämsänkosken paperitehtaan yhteisöä ja kylänmiehiä kuunnellessa Virtanen oppi suomalaisten sananlaskujen ja murteiden äärelle.

Keski-Suomesta nuoren miehen elämä siirtyi Helsinkiin 1950-luvulla, suomen kielen yliopisto-opintojen alkaessa. Opiskeluaikana Virtanen otti ensimmäiset askeleensa viihteen maailmaan toimiessaan fuksiaisten ja osakuntajuhlien seremonia- ja ohjelmamestarina. Osakuntajuhlien pyörteissä Virtanen tutustui myös kuopiolaislähtöiseen, savolaisen osakunnan Pertti "Spede" Pasaseen, jonka ideoita ja otetta viihdyttämiseen hän ihaili. Virtasen ja Pasasen välille syntyi nopeasti elinikäinen ystävyyssuhde, josta irtosi nopeasti myös ammatillista iloa, kun Virtanen värväsi Speden esiintymään ohjaamiinsa humoristisiin mainoksiin.

Elokuva-alalle Virtanen tuli legendaarisen Erik Blombergin Allotria filmin kautta. Virtanen toimi Blombergin mainoselokuvia ja lyhytdokumentteja tuottavassa yhtiössä valomiehenä, äänittäjänä apulaisena, järjestäjänä ja myöhemmin apulaisohjaajana sekä käsikirjoittajana. Filmileikkauksen saloihin Virtanen tutustui Ossi Skurnikin, alansa arvostetun taiturin oppilaana. Allotriassa työskennellessään Virtanen ystävystyi myös Aarre Eloon ja Matti Kuuslaan, joiden kanssa hän myöhemmin muodosti television maineikkaan VEK-viihderyhmän (1962-66).

1950- ja 60-lukujen taitteessa Virtanen siirtyi "produsenttikurssien" kautta Yleisradioon, josta hän löysi toimeentulon ensin uutistoimittajana ja myöhemmin viihteen parista. Televisioviihteen saralta Virtasen merkittävimpiä saavutuksia on VEK-ryhmän viihdeohjelma Lumilinna (1965), joka historiallisesti palkittiin Montreaux'n Kultaisella Ruusulla ja lehdistöpalkinnolla ensimmäisenä suomalaisena televisio-ohjelmana. Ripeänä käsikirjoittajana pidetty Virtanen kirjoitti myös Kankkulan kaivolla -radiohupailua  (1958-70) 1960-luvun alussa.

Yhteistyö suomalaisen viihteen jättiläisen Spede Pasasen kanssa oli alkanut jo 50-luvun osakuntajuhlien myötä, mutta muuttui yhä aktiivisemmaksi 1960-luvun puolivälissä Speden saluuna -televisiosarjan (1965) myötä, jonka ideointitiimiin Virtanen kuului. Luova kausi Pasasen tallissa oli lyhyt, mutta tuottoisa. Parin vuoden sisällä Virtanen ohjasi kolme kokoillan elokuvaa, joista kaksi itsenäisesti kreditoituna ohjaajana. Debyyttiohjaus Millipilleri (1966) valmistui Speden ja Ere Kokkosen kanssa, jonka kolmikko myös käsikirjoitti yhdessä. Kepeä hupailu kertoo roopesetämäisen rikkaan setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Pasanen), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi.

Seuraavana vuonna valmistunut hyperaktiivinen farssi Pähkähullu Suomi (1967) on suomalaisen elokuvakomiikan kärkiteoksia, itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittama kulttielokuva. Elokuvantekemisen ympärillä pyörivä komedia on jäänyt mieliin rohkean reikäpäisistä sketseistään, anakronistisesta parodiasta, Juho Gartzin nokkelasta leikkauksesta sekä "herra keskivertosuomalaisen" (Leo Jokela) puheenvuoroista, jotka keskeyttävät kerrontaa estottomasti. Idearikkaan Pähkähullun Suomen jälkeen valmistui historiallinen Robin Hood -mukaelma Noin 7 veljestä (1968), jossa parodia sai pastissinomaisia piirteitä.

Virtasen osalta Spede-tuotannot saivat jäädä 1960-luvun päättyessä. Vielä Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa (1969) Virtanen oli käsikirjoittajana ja sivuosaesittäjänä mukana, mutta 1970- ja 80-luvuille tultaessa rooliksi jäi lähinnä ajoittaiset, mutta usein sitäkin herkullisemmat cameo-roolit. Epätasaisena, mutta mainettaan parempana jälkikirjoituksena voi pitää Virtasen yllättävää paluuta ohjaajaksi 1980-luvun lopulla, kun hän Speden yllyttämänä toimi Fakta homma -televisiosarjan (1986-87, 1996-98) pohjalta tehdyn juhannushönöilyn (1987) "tirehtöörinä".

Kaiketi Virtasen paras elokuvaesiintyminen ei kuitenkaan osunut tälle hänen omimmalle saralleen, vaan on luontevasti ja jopa lämmöllä tehty mainosmiehen rooli Jörn Donnerin elokuvassa Mustaa valkoisella (1968). Sympaattinen sivuosapyörähdys löytyy myös Mika Kaurismäen tuoreesta road moviesta Tie pohjoiseen (2012), jossa Virtanen nähtiin Samuli Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin kyyditsemänä Rintapanttilan setänä.

Virtasen mittavalle uralle mahtuu myös teatteriohjauksia (hän oli perustamassa Uutta Iloista Teatteria vuonna 1978), käännöksiä (mm. Elton Johnin laulu Country Comfort, joka kääntyi Maalaismaisemaksi), runoja sekä runsain mitoin huumorilla leikitteleviä alkuperäissanoituksia (mm. Dannyn Seitsemän kertaa seitsemän, Simo Salmisen Pornolaulu).

Allekirjoittaneen sukupolvelle Virtanen muistuu ensisijaisesti mieleen Mainostelevision/MTV3:n Levyraadin omaperäisenä isäntänä, jona Virtanen viihtyi lähes parinkymmenen vuoden ajan. Levyraadin vetäjänä Virtanen seurasi Jaakko Jahnukaista (1961-80) sekä lyhytaikaiseksi vetäjäksi jäänyttä Vesa Nuotiota (1980). 1990-luvulla Virtanen suomensi tanskalaisen The Julekalender -joulukalenteriohjelman (1991), josta syntyi omaperäinen, paljon muisteltu The Joulukalenteri (1997), Virtasen ohjaama ja käsikirjoittama parodinen vaihtoehtojoulukalenteri. Absurdia huumoria, jännitystä ja laulunumeroita yhdistelleessä televisiosarjassa Virtanen myös näytteli tonttu-Iki-iäkkään roolin ja toimi kertojaäänenä. Monelle 1970- ja 80-luvuilla lapsuutensa viettäneelle Virtasen ääni tuo mieleen muistoja myös Rosvo-Rudolf -animaatiosarjasta (1971-83), jossa Virtanen esiintyi sarjan nimikkohahmona ja tarinoiden kertojana. Yleisradion Runoraadin (2002-) vakiojäsenenä Virtanen on näyttäytynyt jo vuosikymmenen verran. Paikka runoraatilaisena on sopinut suomen kielen nokkelalle käyttäjälle hyvin.

Vuosikymmenten varrella on kunniamerkkejä ja kulttuuripalkintojakin sadellut. Vuonna 1997 taiteilijaeläkkeen saanut Virtanen on palkittu mm. Musiikki & Media -palkinnolla suomalaisen populaarimusiikin hyväksi tehdystä elämäntyöstä (2001), viihteen Erikois-Venlalla (2002), arvostetulla Juha Vainio -palkinnolla (2008) sekä Kultaisella Venlalla elämäntyöstä (2012).

"Viihteentekijän velvollisuus on repiä rajoja, nimenomaan hyvän maun rajoja. Ylilyönneillä voi havahduttaa. Ilmaisussa on usein kunnon kaaos parempi kuin täydellisyys" (HS / 25.7.1983)

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Ei vappua ilman Uunoa

"Mä muistan sen kirkkaan päivän,
Sen kesän ja sen valon häivän.
Totuus löytyi kaurapuurosta, Rockradiosta, Tupla-Uunosta."

- Jukka Takalo (Aknestik: Suomirokkia, 1998)

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan ensi-illasta. Elokuun 24. päivä 1973 kotimaisille valkokankaille saapui Ere Kokkosen ohjaama ja Spede Pasasen käsikirjoittama komedia Uuno Turhapuro, jonka nimiroolissa nähtiin tuolloin 28-vuotias Vesa-Matti Loiri ja muissa rooleissa mm. Marjatta Raita, Juhani Kumpulainen sekä hahmon primus motor, sivurooleihin siirtynyt viihteen jättiläinen Spede. Turhapuron kotikentällä Helsingissä, ensi-iltasaleina toimivat Boston (osin nykyinen Kinopalatsi) ja Tuulensuu (nykyään Komediateatteri Arena).

Kuten hyvin tiedetään, Turhapuro-elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia parinkymmenen vuoden ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Siinä ajassa ehtii kasvaa jo monen sukupolven verran elokuvayleisöä, joille monille ensimmäiset elokuvateatterikokemukset kotimaisen elokuvan parissa koettiin juuri Spede-tuotantojen parissa.

Suomalainen elokuva on nauttinut 90-luvun lopulta ilahduttavan vahvaa, jopa taantumattomalta tuntuvaa suosiota elokuvateatteriyleisön keskuudessa. Suurestakin kansansuosiosta huolimatta yli puolen miljoonan katsojan raja on ylitetty uudella vuosituhannella vain kertaalleen (Aleksi Mäkelän Pahat pojat, 2003), joten lukuisten Turhapurojen katsojaluvut tuntuvat tänä päivänä täysin tavoittamattomilta. Modernin katsojatilastoinnin aikakauden (1970-) parinkymmenen katsotuimman elokuvan joukosta lähes puolet ovat yksinomaan Turhapuroja!*

Televisiossa Uuno-elokuvien esittämisestä tuli tapa pian ensimmäisen elokuvan valmistuttua. Alun perinkin televisiotekniikalla ja -estetiikalla tehdyt elokuvat istuivat televisioesityksiin hyvin ja keräsivät hurjia katsojalukuja myös näköradion puolella.

Erityisesti Turhapuroja alettiin esittää osana kevät-kesän ohjelmistoa - ja nimenomaan vappuna. Elonetin tietojen mukaan Uunoja nähtiin televisiossa lähes joka vappu vuosina 1987-2008**. Eipä olekaan ihme, että allekirjoittaneen lapsuuden ja teini-iän vappuihin Uunot kuuluivat olennaisesti. Siman ja munkkien kanssa nautittava jokakeväinen Turhapuro oli yhtä olennainen osa vappua kuin Lumiukko (The Snowman, 1982) ja Joulupukin kuumalinja osa jouluaattoa. Tämän ymmärsivät myös Spede ja kumppanit, sillä Tupla-Uunoon (1988) tullessa, oli huumorissakin jo vappusidonnaisuutta.

Vuoteen 1992 saakka Turhapuroja esitti Spede-elokuvien oikeuksienhaltija, Mainostelevisio (MTV), joka operoi siihen saakka Yleisradion kanavien alaisuudessa. Vuodesta 1993 alkaen esityskanavaksi vakiintui MTV3, joka otti Turhapurot vappuohjelmiston dynaamiseksi osaksi. Traditio jatkui aina vuoteen 2009 päättyi, jonka jälkeen MTV3 ei muutenkaan ole juuri Speden viihdeperinnöstä piitannut.

Onneksi VHS-nauhat ja DVD-levyt ovat pysyneet rinnalla kaikki nämä vuodet, jotta Uunotonta vappua ei ole tarvinnut vastaanottaa. Yhä edelleen, vuodesta toiseen, johtaja Uuno Kaavid Koljat Turhapuro matkustaa vappuna meillä joko Epsanjaan, menettää muistinsa tai voittaa lotossa. Ja vaikka sima on vaihtunut sittemmin väkevämpään, ei juuri parempaa krapulaviihdettäkään ole.

No, ehkei Maikkarikaan ole täysin Turhapuroa unohtanut. Näyttää nimittäin siltä, että koulujen kesäloman alkajaisiksi kanava esittää osuvasti ilokuvan Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Lähteet:
Elonet. (www.elonet.fi)
Elokuvauutiset.fi / Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 1970-2013. (http://elokuvauutiset.fi/site/sf-2011/kotimaiset-19702012) (päivitetty 8.4.2013, tarkistettu 29.4.2013)
Kansallinen audiovisuaalinen arkisto / Helsingin seudun elokuvateatterit kautta aikojen. Toim. Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kirjasto: Jussi Jokinen, Timo Matoniemi, Riitta Paavonen ja Tuukka Tyvelä. Verkkojulkaisu. (http://www.kava.fi/museo/arkiston-aarteet/helsingin-seudun-elokuvateatterit.) (päivitetty 7.3.2011, tarkistettu 29.4.2013)

* nuo yhdeksän elokuvaa ovat menestyneimmästä aloittaen Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984, 750 965 katsojaa), Uuno Turhapuro, 1973, 613 009), Uuno Epsanjassa (1985, 607 939), Uuno Turharo menettää muistinsa (1986, 572 488), Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986, 556 519), Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976, 480 083), Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975, 455 739), Uuno Turhapuron aviokriisi (1981, 452 656) sekä Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin rikkaan ja kauniin vaimon (1977, 407 877). Kuvaavaa on, että kaikki suosituimmat Uunot ohjasi nimenomaan Ere Kokkonen, elokuvaneuvos komiikan armosta.

** lista vappuina nähdyistä Turhapuro-elokuvista:
Uuno Turhapuro 1.5.1978
Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin 1.5.1987, 1.5.2007
Uuno Epsanjassa 1.5.1988, 1.5.2000
Uuno Turhapuro muuttaa maalle 1.5.1989, 1.5.1993, 1.5.2001
Uuno Turhapuro armeijan leivissä 1.5.1992
Tupla-Uuno 1.5.1994, 1.5.2003
Uuno Turhapuro herra Helsingin herra 1.5.1995, 1.5.2004
Uuno Turhapuro Suomen Tasavallan Herra Presidentti 1.5.1996
Uuno Turhapuron poika 1.5.1997
Häpy endkö eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon 1.5.1998, 1.5.2008
Uuno Turhapuro kaksoisagentti 1.5.2002
Lottovoittaja UKK Turhapuro 1.5.2005
Uuno Turhapuron aviokriisi 1.5.2006

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Hyvät Jussit!

Jussi-gaala tarjosi iloa ja myönteisiä yllätyksiä monessa käänteessä. Hyvätasoinen suomalaisen elokuvan vuosi sai arvoisensa loppukaneetin viime sunnuntaina. Jälkikirjoituksissa on puhuttu protestista ja näytelmäelokuvan laadullisesta ontumisesta, mutta minusta palkittujen lista näyttää kerrassaan virkeältä. Yllätyksellisyys saattoi hyvinkin olla Jussi-illan avainsana.

Dokumenttielokuvien nousu näytelmäelokuvan rinnalle sai uutta puhtia perinteisesti hyvin konventionaalisessa Jussi-juhlassa. Dokumentaarisen elokuvan tekijät tulivat ansaitusti huomioiduiksi leikkauksen (Riitta Poikselkä, Kovasikajuttu) ja musiikin (Karsten Fundal, Säilöttyjä unelmia) kategorioissa. Itse parhaan dokumentin palkinto meni odotetusti Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin hurmaavalle Kovasikajutulle, jonka menestyksestä kaikki olivat juhlassakin vilpittömän riemuissaan. Lavalle hypännyt Pertti Kurikan nimipäivät -yhtye sai juhlayleisöltä aplodimyrskyn. Aiemmin keskustelua ja ihmetystä oli herättänyt se, miksei Kovasikajuttu ollut nomineerattuna myös vuoden parhaan elokuvan -kategoriassa? Juhlayleisön vastaanotosta päätellen se olisi ollut koko alan tahto.

Yllätyksenä voisi myös pitää Eero Ritalan pääosapalkintoa Teppo Airaksisen hurtista jalkapallokomediasta Kulman pojat, sillä vastakilpailijoina olivat Tie pohjoiseen -roadmovien kaksikko Samuli Edelmann ja Vesa-Matti Loiri, joista yllättävää kyllä, Edelmann ei ole voittanut vieläkään Jussia. Ehkä Edelmann ja Loiri söivät sitten toisiaan ja täten menettivät äänestyspisteitä. Ritalan Jussia voi pitää yllätyksellisenä myös siksi, että perinteisesti komedialliset pääroolit eivät ole Jussi-palkinnoilla juhlineet. (Edellinen vastaava tapaus on tainnut olla sattumalta sunnuntaisen gaalan isäntänä toiminut Mikko Leppilampi Perttu Lepän elokuvasta Helmiä ja sikoja).

Merkittävimmin tämänvuotinen Jussi-gaala kirjoitetaan suomalaiseen elokuvahistoriaan siitä seikasta, että ensimmäistä kertaa parhaan ohjauksen Jussin sai yksinomaan naisohjaaja, Maarit Lalli. Yli 30 vuoteen ohjaus-Jussi ei ole päätynyt naisohjaajan käsiin, vaikka viime vuonna ehdokasasettelussa oli peräti kaksi vahvaa naisohjaajaa (Zaida Bergroth Hyvä poika -elokuvalla ja Taru Mäkelä Varastollaan). Ohjaus-Jussi meni kuitenkin kuudetta kertaa elokuvataiteen akateemikko Aki Kaurismäelle.

Aiemminkin ohjaus-Jussilla on toki palkittu naisohjaajia, Pirjo Honkasalo (Tulipää) sekä Katariina Lahti ja Riitta Rautoma (Antti Puuhaara), mutta molemmissa tapauksissa rinnalla on ollut tasavertaisena työtoverina miespuolinen ohjaaja. Honkasalolla yhä aktiivisesti alalla työskentelevä Pekka Lehto ja Lahdella sekä Rautomalla edesmennyt multilahjakkuus Heikki Partanen.

Elokuva-ala, ja määrittävästi nimenomaan valkokangaselokuva, on ollut perinteisesti miesten leikkikenttä. Lallin Jussi onkin paitsi lahjakkaan elokuvantekijän todellinen läpimurto suuremman yleisön tietoisuuteen, myös innostava osoitus siitä, että suomalaisessa elokuvassa on yhä vähemmän sukupuolirajoitteisuutta. Samalla se on mielestäni oivallinen ja positiivisesti yllättänyt osoitus siitä, että Filmiauralla (jonka jäsen itsekin olen) on rohkeutta ja näkemystä äänestää pienen elokuvan puolesta.

Kengännauhabudjetilla synnytetty Kohta 18 oli itselleni viime vuoden merkittävin uuden elokuvan parista syntynyt katsomiskokemus. Lallin elokuva hurmasi aitoudellaan ja maltillisesti kypsytetyllä ajankuvallaan. On mielenkiintoista nähdä syntyykö Jussi-juhlitusta elokuvasta suomalaisen nuorisoelokuvan klassikko Mikko Niskasen Ajolähdön (1982) ja Tapio Suomisen Täältä tullaan, elämän! (1980) rinnalle. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että syytä olisi.

torstai 8. marraskuuta 2012

Nauru jää pystyyn - malja Simolle!

Tänään kunnialliseen 80 vuoden ikään varttunut Simo Salminen ei ole elämässään piitannut esteistä, eikä liiemmin hidasteistakaan. Vaiherikkaan elämän viettänyt viihteen monitaituri on nähty näyttelijän ja koomikon töiden ohella niin lasitaiteilijana, kuvanveistäjänä, leipuri, uima- ja pellehyppääjänä sekä tahallisen epävireisenä (p)rotestilaulajanakin. Koko kansan renessanssihahmoksi Salmista voi tituleerata vähääkään empimättä.

Kanta-Hämeessä, Vanajan kunnassa (nykyään osa Hämeenlinnan kaupunkia) 8.11.1932 syntynyt Salminen tuli suomalaisten tietoisuuteen parikymppisenä pellehyppääjänä taiteilijanimellä Liukas Lätkä. Salminen voitti uimahyppääjänä Suomen- ja pohjoismaidenmestaruuden ja kohosi yhä suuremmaksi yleisönsuosikiksi otettuaan viihdenumeroihinsa mukaan akrobatiaa ja trampoliinihyppyjä. Siviiliammatiltaan Salminen oli kondiittorimestari ja myöhemmin vielä sokerileipuri-tuotesuunnittelija Columbian leipomossa.

Elokuva- ja televisionäyttelijänä Salminen aloitti 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Ensimmäinen valkokangaspyörähdys tapahtui Eemelin tähdittämässä farssissa Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960), jossa Salminen nähtiin pienessä sivuroolissa pellehyppääjänä, kuinkas muutenkaan. Televisiokoomikon ura käynnistyi Tesvision (1956-65) Rullaportaissa ja Sirkus Papukaijassa (1961-67), mutta lopullinen tv-läpimurto syntyi yhteistyöstä viihdemoguli Spede Pasasen kanssa. Salminen esiintyi vuodesta 1964 alkaen lukuisissa Speden ideoimissa sketsisarjoissa kuten Spede Show (1964, 1971-76, 1982, 1984-87), Speden saluuna (1965), Spedevisio (1965-70) ja lopulta vielä Vesa-Matti Loirin vetämässä Vesku Showssakin (1988-91). Television puolella Salminen nähtiin myös VEK-kolmikon (Jukka Virtanen-Aarre Elo-Matti Kuusla) Montreux’n Kultaisella Ruusulla palkitussa fantasiahupailussa Lumilinna (1965).

Suomalaisen elokuvakomiikan historiaan Simo Salminen on piirtynyt erityisesti Uuno Turhapuro -elokuvien (1973-2004) insinööri Sörsselssöninä, joissa hän esiintyi yhtä lukuun ottamatta kaikissa (varhaisimmissa Turhapuroissa eri nimillä kuten Lettunen, Jaska ja Lörssön/Lörsson). Turhapurojen lisäksi Salminen kuului Spede-elokuvien ensembleen esimerkiksi Pähkähullun Suomen (1967) chansonit taitavana kulkurina, Pohjan tähteiden (1969) kuvaaja Törrösenä sekä tuohivirsuwesternien (Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät, 1971) Hämeen hitaimpana ja Tontona. Monen sukupolven muistiin ovat jääneet myös Salmisen Spede Showssa esittämät roolihahmot Kultsi (Auvo ja Kultsi -sketsit, Hei kliffaa hei -elokuva, 1985) ja Väke (pikkupojat-sketsit, Pikkupojat-elokuva, 1986).

Laulajana Salminen kirjoitti itsensä suomalaisen musiikin historiaan ylittämättömällä poliittisen laulun parodialla Rotestilaulu (1966). Suurmenestykseksi osoittautunut levytys vei Salmista keikoille ympäri Suomea ja jatkoa luotiin nopeasti The Beatles -käännöksen Keltainen jäänsärkijä (Yellow Submarine) (1966) myötä. 1960-luvun viimeisiin vuosiin mahtui vielä Jukka Virtasen sanoittama Pornolaulu (1968) sekä  Pohjan tähteissä kuultu hurja Alle lujaa (1969).

Salmisen myöhemmistä elämänvaiheista ei ole puuttunut traagisia käänteitä. Pitkäaikaisen työtoverin Spede Pasasen (1930-2001) kuoleman jälkeen elämää ovat riepotelleet niin taloushuolet, heittelehtivä terveydentila, takinliepeisiin takertuneet huijarit kuin viihdetaiteilijan ajoittaiset päihdeongelmatkin. 1990-luvun lopulta lähtien Salminen on esiintynyt televisiossa ja elokuvissa enää hyvin satunnaisesti. Kansan suosikin värikkään elämän on tallentanut elämäkertakirjaksi Tuomas Marjamäki tänä syksynä ilmestyneessä teoksessa Simo Salminen – Se se vaan on sillä lailla.

"Hänellä ei ehkä ole kovin merkillisiä tai ainakaan monipuolisia näyttelijäntaitoja, mutta vahva läsnäolon ja jopa itsetunnon tuntu ja oikean ihmisen ristiriitaiset, absurdit piirteet" - Peter von Bagh Simo Salmisesta teoksessa Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (Otava, 2005).

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Suomen Marsalkka - paljon melua tyhjästä vai ansiokas sankaritarina toisen kulttuurin silmin?

Seurasin torstaiaamuna (16.8.) monien suomalaisten tavoin tiedotustilaisuutta Yleisradion tulevasta Suomen Marsalkka -elokuvasta, joka kuvaa Carl Gustaf Emil Mannerheimin elämää ja tekoja lievästi sanottuna poikkeuksellisesta näkökulmasta.

Jostain syystä Mannerheimista on tullut 2000-luvun edetessä poikkeuksellisen kuuma peruna suomalaisen elokuvan kentällä. Kohu alkoi Renny Harlinin ja Markus Selinin suunnittelemasta Mannerheim-elokuvasta, jonka oli tarkoitus saada isänmaallinen ensi-iltansa itsenäisyyspäivänä 2007. Rahoitusvaikeuksien kautta tuotannosta tehtiin kansallisempi  ja kuvaukset oli tarkoitus aloittaa talvella 2009. Kuten tiedämme, nämäkin kuvaukset lopulta keskeytettiin ja myöhemmin Harlin jätti hankkeen. Selin on pysynyt Liberty Production -tuotantoyhtiön kanssa uppoavassa laivassa, vaikka epäonnista tuotantoa ei ole toistaiseksi herätetty eloon edes uuden ohjaajan (Dome Karukoski) voimin.

Talvella 2008 Katariina Lillqvistin lyhytelokuva Uralin perhonen (2008) aiheutti varsinaisen mediamylläkän. Kauniisti viimeistellyssä ja samalla tarkoituksellisen provokatiivisessa animaatiossa Mannerheim kuvattiin homoseksuaalina, joka skoolailee viikatemiehen kanssa teurastaessaan punaisia kansallissodan kurimuksessa. Ensimmäisessä televisioesityksessään lyhytelokuvalle täysin poikkeukselliset 400 000 katsojaa kerännyt animaatio tuomittiin konservatiivissa piireissä suuren suomalaisen sotamarsalkan häpäisemisenä. Naurettavimmillaan kohuun osallistui myös puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund, joka julkisesti paheksui elokuvantekijöitä puna-armeijan propagandisteina.

Suomalaisen elokuvan historia tuntee myös maltillisempia tulkintoja, joissa on pyritty pönkittämään perinteistä suurmiesstatusta. Matti Kassilan teatterinomainen Päämaja (1970) esitteli Joel Rinteen muodossa ensimmäisen valkokankaiden Mannerheimin pikkutarkasti. Åke Lindmanin patrioottisen vanhakantaisissa sotaelokuvissa Etulinjan edessä (2004) ja Tali-Ihantala 1944 (2007) marsalkka esitettiin jatkosodan jämeränä, mutta ikääntyneenä päällikkönä.

YLEn Suomen Marsalkka -elokuva on tehty halvalla ja ennen kaikkea nopeasti Keniassa kenialaisin näyttelijöin. Elokuvassa keskitytään Mannerheimin ihmissuhteiden kuvaamiseen vuosina 1905-18. Tuotantoryhmän mukaan elokuvasta oli tarkoitus tulla rakkaustarinan ohella sotaelokuva, mutta Keniaa ryöpytelleen sadekauden takia olosuhteet muuttuivat liian haasteellisiksi sotakohtausten kuvaamiseen. Epäilemättä kyse on ollut myös rahasta.

Kenialaisen työryhmän käsikirjoituksen pohjalta kuvattiin kevään ja kesän 2012 aikana elokuva, joka limittää afrikkalaista kerrontaperinnettä Marskin elämäntarinaan. Lisäksi YLE on tuottanut elokuvan tekemisestä seurannallisen dokumenttisarjan Operaatio Mannerheim, jota kuullun mukaan tuutataan eetterissä syys-lokavaihteessa (sekä TV1:llä että Teemalla) joka päivä.

20 000 euron budjetilla tehty raina aiheutti tällä viikolla varsinaisen mediakaaoksen, kun lehdistö urkki keskiviikkona (15.8.) tietoonsa, että elokuvan nimiosassa nähdään kenialainen näyttelijä Telley Savalas Otieno. Jo aiemmin kummastusta oli herättänyt se, ettei produktiosta oltu juuri kerrottu medialle. Torstain (16.8.) tiedotustilaisuudessa elokuvan tuottaja Erkko Lyytinen puolustautui kertomalla, että kyse on sankaritarinasta toisen kulttuurin silmin.

Hieno, luova ajatus, mutta itse valitettavasti näen monikulttuurisuuden sijaan kolonialismia. Kuulostaa siltä, että on päätetty tehdä suomalais-virolainen elokuva siellä, missä se on mahdollisimman halpaa alhaisen elintason takia.

Suomen Marsalkka on puhututtanut paitsi iltapäivälehdistössä (jotka ovat tuntuneet ottaneen naurettavuuteen saakka marttyyrin roolin) myös sanomalehtien palstoilla sekä Internetin lukuisilla keskustelufoorumeilla. Elokuvatoimittaja Kalle Kinnusen Kuvien takana -blogin keskustelussa Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Antti Alanen kuvaa Mannerheim-projektia osuvasti mediataideteokseksi, jossa elokuva on vasta laukaisukärki ja varsinainen teos on kuusiosainen dokumenttisarja, johon me kaikki tuotamme aineistoa. Mikäli näin on, olemme olleet todistamassa varsin nokkelaa mediatemppua. Selvää on kuitenkin, että elokuvasta on tullut kesähorroksesta palaavan Suomen virallinen mediatapaus, josta voi olla ulalla ainoastaan, jos on asunut tynnyrissä viime päivät.

Itsessäni YLEn Mannerheim-produktio herättää paitsi hämmennystä, myös kunnioitusta. Näinä aikoina, jolloin Yleisradio on ollut erittäin kriittisesti tapetilla tulevan mediaveron (jonka kannattaja muuten olen) ja kanavauudistuksen takia, on julkisen palvelun viestintäyhtiöllä ollut rohkeutta härnätä näin konkreettisella tavalla vanhanliiton (ääri)konservatiiveja. Jos mediaveroa pidetään totalitarismina, lienee Marski-elokuva luonnollisesti pyhäinhäväistys valtaosassa maamme oikeistomielistä siipeä. Olen vahvasti sitä mieltä, että taiteeseen kuuluu mahdollisuus tulkintaan. Pelkkä kankeiden muotokuvien toistaminen ei tuota merkityksellistä elokuvaa.

Monet asiat produktiossa kuitenkin kiusaavat. Miksi elokuvan sisällöstä ei tiedotettu sovittelevasti jo aikaisemmin, jolloin kaikesta ikävästä kohusta olisi selvitty vähäisemmin vaurioin? Ja miksi vain 50-minuuttinen elokuva, joka on varsinainen väliinputoajakesto lyhytelokuvan ja pitkän elokuvan välillä? Entäpä onko laajassa elokuvateatteri- ja festivaalilevityksessä mitään järkeä elokuvan televisio- ja nettiesityksen jälkeen?

Ihmetyksen sijaan suoranaisen surkuhupaisuuden aiheutti kuitenkin tuottaja Erkko Lyytisen selittelevän ontuvat perustelut Aamu-TV:n lähetyksessä (16.8.), jossa hän mm. kertoi kuinka maailma on muuttunut Katariina Lillqvistin 15 vuoden takaisesta homo-Marski-animaatiosta. Anteeksi, 15 vuoden takaisesta? Todellisuudessa Lillqvistin Uralin perhosesta on kulunut vain olympiadin verran aikaa.

Elokuvaahan ei ole vielä kukaan nähnyt, sillä se on vielä jälkituotannossa. Syyskuun lopulla pitäisi kuitenkin olla valmista, sillä 28.9. Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla elokuva saa maailmanensi-iltansa. Rohkeasti samaan aikaan elokuva nähdään myös YLE Areenan ohjelmavirrassa ja jo lokakuun 6. päivä on luvassa televisioensi-ilta. Jotain elokuvan herättämästä kiinnostuksesta kertoo se, että verkkosivusto www.suomenmarsalkka.fi kaatui tiedotustilaisuuden aikana. Vielä viisi tuntia myöhemminkin sivut olivat yhä jumissa.

Saa nähdä jäävätkö mediassa kohutut mielenosoitukset syyskuussa vain puheiksi, kun Suomen Marsalkka pärähtää elokuvateatteriin.

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Elokuvan viemää

Lehtiset on Suomen elokuva- ja videotyöntekijäin liiton (SET) julkaisu, jossa käsitellään elokuva-, tv- ja media-alan työtätapoja ja tekniikkaa sekä audiovisuaalisen alan kulttuuripolitiikkaa. Kesäkuun lehdessä ilmestyi kirjoittamani juttu Elokuvan viemää (alla jpginä), jossa erittelen omaa työnkuvaani.



torstai 2. helmikuuta 2012

Kotimaan katsaus

Kiitos kysymästä, vuosi on alkanut suomalaisen elokuvan puolesta varsin mukavissa merkeissä. Yleisö on löytänyt Taru Mäkelän mainion Varasto-komedian (2011), josta palkinnoksi elokuva pokkasi myös Yleisö-Jussin viime sunnuntain Jussi-juhlissa. Alkuvuoden ensi-illoissa on riittänyt (ja riittää) jokaiselle jotakin: esimerkiksi Mika Koskisen dokumenttielokuva Punaisen metsän hotelli (2011) käsittelee metsäteollisuuden häikäilevyyttä valaisevasti ja Petri Kotwican nuorisolle suunnattu Rat King (2012) onnistuu parhaimmillaan olemaan tiheätunnelmainen trilleri. Yllättävin ilahduttaja omalle kohdalleni oli Samuli Valkaman ihastuttava Hulluna Saraan (2012), joka onnistui olemaan romanttisen komedian ongelmallisessa tyylilajissa absurdilla huumorilla kuorrutettu ja visuaalisilla vitseillään palkitseva piristysruiske talven keskelle.

Aku Louhimiehen ennakkoon hyvinkin ristiriitaisia kommentteja kerännyt Vuosaari (2012) saa ensi-iltansa tällä viikolla. Elokuva on tyylillisesti selkeä sisarteos Louhimiehen päätyölle, Paha maa -elokuvalle (2005). Toinen toistaan kiinnostavampia henkilötarinoita niputtava teos ei päästä katsojaa totisesti helpolla, mutta se on aikalaiskuvauksena huikean vaikuttava ja järkyttävän todellinen.

Alkukevään ensi-illoista syvällisen kiinnostuksenkohteita ovat myös Arto Halosen suomalaisen hiihtourheilun likaiseen taustapeliin sukeltava dokumentti Sinivalkoinen valhe (päivitys 20.2.: ensi-iltana siirtynytkin syksylle) sekä Claes Olssonin kansallissotadraama Taistelu Näsilinnasta (ensi-ilta 23.3.). Pirkanmaalta kantautuneiden tietojen mukaan Jukka Kärkkäisen ja JP Passin odotettu punk-dokumentti Kovasikajuttu (2012) saa Tampereen elokuvajuhlilla ensi-iltansa. Toivon mukaan hieno elokuva päätyy kesään mennessä myös elokuvateatterilevitykseen, sillä kyse on inhimillisyydessään riemastuttavasta dokkarista, joka kykenee hämmästyttävän luonnollisella tavalla olemaan tärkeä puheenvuoro suvaitsevaisuuden puolesta.

Viime viikonlopun Jussi-gaala meni joidenkin mielestä liialliseksi politikoinniksi. Itse olen vahvasti eri mieltä, sillä minusta on olennaista, että luovan työntekijät, taiteilijat ja kulttuurin puolestapuhujat ottavat kantaa ajankohtaisiin asioihin. Joonas Saartamon pitkä kiitospuhe oli malliesimerkki esiintymisestä, jossa oikealla tavalla kohtaavat katu-uskottava itsevarmuus, maanläheisyys ja humanismin puolesta kantaaottava sanomallisuus. Olisiko niin, että politikointi närästi vain Niinistön kannattajia, jotka taisivat olla aika paitsiossa Kaapelitehtaalla tuona iltana?

DocPoint jäi tänä vuonna kohdaltani harmillisen vähälle työ- ja hiihtokiireiden (kyllä, Talissa on hyvä hiihtää!) takia, mutta näkemäni elokuvat olivat kyllä sitäkin loisteliaimpia genrejensä valioteoksia. Davis Guggenheimin ohjaama U2-muotokuva From the Sky Down (2011) osoittautui täydelliseksi rokumentiksi Achtung Baby -levyn (1991) merkityksestä U2:n lähimenneisyydelle. Megalomaanisen jenkkipöhön vaivaama yhtye käänsi suuntansa 90-luvun taitteessa kohti muuttuvaa Eurooppaa ja tuloksena oli käänteentekevä pop-klassikko. Guggenheimin tarkka ja visuaalisesti kekseliäs dokumentti kertoi ensisijaisesti Achtung Babyn teosta, mutta se oli samalla myös hieno bändihistoriikki U2:n matkasta kohti uutta nousua. Viimevuotiseen Glastonburyn festivaalikeikkaan hengästyttävästi päättyvä dokkari keräsi harmillisen vähän yleisöä Bio Rexin suureen elokuvateatteriin. Liekö ongelma oli sitten siinä, että elokuva oli julkaistu Suomessa jo jouluna DVD:nä?

Toinen DocPointin ehdoton valioteos oli Kiti Luostarisen kaunis kyläsinfonia Kotona kylässä (2012), joka on runollinen oodi Keski-Suomessa sijaitsevalle Luhangan kunnalle. Kantasuomalaisessa rehellisyydessään puhutteleva dokumentti loi elokuvateatteri Maximiin intensiivisen tunnelman.

Lisäksi:
Rotterdamin elokuvajuhlilla tehtiin viime viikolla suomalaista kulttuurihistoriaa. Festivaalilla esitettiin nimittäin Mikko Niskasen ajaton mestariteos Kahdeksan surmanluotia (1972) alkuperäisessä yli viisituntisessa kestossaan. Kyse oli historiallisesti merkittävästä tapauksesta siksi, että koskaan aiemmin ei ole tuota pitkää televisioversiota esitetty maamme rajojen ulkopuolella. Jörn Donnerin leikkaamaa elokuvateatteriversiota on kyllä esitetty ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla ja kulttuuritapahtumissa vuosikymmeniä, mutta alkuperäisen version käännöstoimiin ja esityskopion työstämiseen ei ole aiemmin löytynyt yhtä paljon aktiivisuutta kuin nyt. Surmanluotien lisäksi Rotterdamissa nähtiin myös lukuisia Peter von Baghin dokumentteja englanninkielisinä kopioina (mm. Helsinki ikuisesti, Lastuja, Ohjaaja matkalla ihmiseksi: Mikko Niskasen tarina) sekä kotimaisen elokuvahistoriamme viehättäviä ajankuvia kuten Yrjö Nortan musiikkielokuva SF-Paraati (1940) ja Risto Jarvan tulevaisuustutkielma Ruusujen aika (1968). Mikko Niskanen tulee olemaan ajankohtainen myös Suomen televisiossa tänä keväänä, sillä YLE Teema esittää kevään kuluessa merkittävän ohjaajan koko filmografian. Vihdoinkin tulen näkemään Pulakapina (1977) ja Mona ja palavan rakkauden aika (1983) -elokuvat. Sarjan aloittavan Pojat-elokuvan (1962) valmistumisesta tulee muuten kuluneeksi tänä vuonna komeat 60 vuotta!

Lopuksi:
Suomalainen elokuva on näyttävästi esillä myös ensi viikolla alkavilla Berliinin elokuvajuhlilla, jonne tulivat valituksi Timo Vuorensolan Iisakin kirkon lailla valmisteltu, mustalla komiikalla ryyditetty tieteiselokuva Iron Sky (2012, Suomen ensi-ilta 4.4.), Katja Gauriloffin hienon vastaanoton kotimaan kriitikoilta saanut Säilöttyjä unelmia (2012) sekä Jussi Hiltusen pysäyttävä, tositarinapohjainen lyhytdraama Hiljainen viikko (2011).  Päähuomio menee kuitenkin taatusti maailmanensi-illassa näyttäytyville kuunatseille, sillä elokuvan esitysoikeudet on jo ennakkoon myyty peräti 30 maahan.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

"Laula se suomeksi"

Suomalaisen musiikkielokuvan matka

Suomalaisen elokuvan historiassa musiikilla on ollut 1930-luvulta asti oma ainutlaatuinen paikkansa. Seuraava artikkeli käsittelee suomalaisen musiikkielokuvan kaarta ensimmäisestä äänielokuvasta viime vuosien hienoihin rock-dokumentteihin.

Suomalaisen musiikkielokuvan syntyhetkeksi voidaan merkata sama kellonlyömä, jolloin suomalainen äänielokuva sai alkunsa. Maaliskuussa 1931 Kino-palatsin kultaloisteessa ensi-iltansa saanut, Yrjö Nybergin (myöhemmin Norta) ohjaama Sano se suomeksi oli Sven Lundevallin ja Tapio Ilomäen musiikilla höystetty musiikkirevyy. Äänielokuvan alkuvuosina, 1930-luvun alussa Suomessa alettiin tehdä elokuvia, joissa laulu ja soitto olivat niin keskeisessä osassa, että voitiin puhua musiikkielokuvasta. Vaikka ontuva äänitystekniikka olikin vielä lapsenkengissä, syntyi vuosina 1933-35 elokuvat Meidän poikamme merellä, Voi meitä! Anoppi tulee sekä Syntipukki, joita voidaan pitää esikuvina myöhemmille suomalaisille musiikkielokuville. Vaikutteet näihin supisuomalaisiin teoksiin löydettiin saman aikakauden saksalaisista ja amerikkalaisista musiikkielokuvista, jotka olivat Suomessa erittäin suosittuja. Elokuvien juoniin oli sijoitettu enemmän tai vähemmän sopivia laulunumeroita, joiden esittäjä saattoi olla tunnettu laulaja, kuten iskelmäkuningas Georg Malmstén, tai sopiva laulutaitoinen näyttelijä. 1930-luvun suomalaisen elokuvan säveltäjien joukossa nähtiin aikansa nimekkäimpiä säveltaiteilijoita kuten Leevi Madetoja, Selim Palmgren, Uuno Klami ja Helvi Leiviskä. Heidän työsarkanaan oli kirjoittaa tai sovittaa sopivan dramaattista musiikkia vakaviin näytelmäelokuviin. Tosin kukaan suurista säveltäjistä ei viihtynyt pitkään elokuvasäveltämisen parissa. Malmsténin jalanjäljissä iskelmä- ja tanssimusiikin puolelta merkittäväksi elokuvasäveltäjäksi nousi samaisen vuosikymmenen lopulla pianisti-kapellimestari Harry Bergström, joka sävelsi tarttuvia iskelmiä moniin kepeisiin ilokuviin.


Laulunäytelmistä backstage-musikaaleihin

Kansan suosiosta huolimatta mitään varsinaista musiikkielokuvan koulukuntaa ei 1930-luvulla kuitenkaan syntynyt. Vaikka Valentin Vaalan ja Nyrki Tapiovaaran elegantit komediat sisälsivätkin muistettavia laulunumeroita, niin lähinnä laulut kuuluivat vain teatterista lainattujen laulunäytelmien filmatisoinneissa kuten Kalle Kaarnan Tukkijoella (1937) tai Paavo Kostiojan Laivan kannella (1938). Kaikissa äänielokuvissa toki käytettiin musiikkia, mutta ei keskeisessä tai erityisen esille nousevassa osassa.
Merkittävä muutos tapahtuikin vuonna 1940, kun George Malmstén palasi elokuvan pariin säveltämällä musiikin Yrjö Nortan elokuvaan SF-Paraati, joka lähimmillään edustaa suomalaista musikaalielokuvan lajia. Hienosta kaupunkikuvauksesta muistettavan elokuvan pääosissa loistivat ikonisina tähtinä Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Seuraavana vuonna valmistuivat George de Godzinskyn nyanssirikkaita sävellyksiä esitelleet elokuvat Kulkurin valssi, Poretta eli keisarin uudet pisteet sekä Onnellinen ministeri. Näistä kunnianhimoisimpana näyttäytyy Ilmari Unhon fantastisine lavastusratkaisuineen kiinnostava Poretta, joka on 1930-luvun Hollywood-musikaaleista vaikutteensa ottanut backstage-musikaali. Hennosti yhteiskuntakriittisen elokuvan muuhun kerrontaan uppoavat luontevasti musikaalinumerot, joista näyttävä balettijakso tapahtuu veden alla. Aikansa suurimmaksi menestyksesi nousi kuitenkin T.J. Särkän historiallinen musiikkielokuva Kulkurin valssi, Alfred J. Tannerin lauluun perustunut elokuvaballadi, jonka käsikirjoituksesta vastasi Mika Waltari ja ikimuistoisena tähtiparina nähtiin jälleen Tauno Palo ja Ansa Ikonen.


Leipää ja kansanhuveja

1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa historiallisen musiikkielokuvan perinnettä jatkoivat Jack Witikan Mä oksalla ylimmällä (1954) sekä Hannu Lemisen ohjaamat Rosvo Roope (1949), Oskar Merikannon rakastetuilla sävellyksillä unohtumattomaksi melodraamaksi noussut Kesäillan valssi (1951) ja sen jatko-osa Onnelliset (1954). Toisaalla 1950-luvun alku toi mukanaan myös kepeän musiikkikomedian nousun, josta vastasi etunenässä Ville Salminen ohjaustöillään Orpopojan valssi (1950), Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950), Rion yö (1951) ja Säkkijärven polkka (1955) sekä rillumarei-elokuvien sarjaan kuuluvalla teoksella Lentävä kalakukko (1953). Vuonna 1951 karnevalistisesta Rovaniemen markkinoilla -farssista alkanut rillumarei-elokuvien sarja loi oman viihdekulttuurinsa, jossa elokuvien aihepiirit kumpusivat sotienjälkeisen viihteennälän synnyttämästä kuplettiperinteestä, jolla pyrittiin keventämään monestikin ankaraa ja vakavahenkistä arkea. Työn ja raskaiden sotavuosien näännyttämälle kansalle haluttiin jälleenrakennuksen lomassa tarjota hetkeksi iloa ja vaihtelua. Viihde-elokuvan kansan suosiosta osansa saivat 50-luvulla myös viimeistä nousukauttaan eläneet tukkilaiselokuvat, etunenässä Armand Lohikosken Me tulemme taas (1953), joihin laulut ja musiikkinumerot kuuluivat olennaisesti.


Iskelmäelokuvan kausi


Studiojärjestelmään perustunut laajamittainen suomalaisten elokuvien tuotanto kävi saman 1950-luvun lopulla mahdottomaksi katsojalukujen ja sitä myötä myös tuotantobudjettien kääntyessä laskuun. Vuosikymmenen loppuun tultaessa suomalainen elokuva alkoi saada vahvan kilpailijan myös television nousevasta ohjelmatarjonnasta. Vastavedoksi kehitettiin iskelmäelokuvien lajityyppi, joissa tarina punottiin suosittujen laulajien ja heidän esittämiensä musiikkinumeroiden lomaan. Iskelmäelokuvien lyhyen kauden aloitti Jack Witikan ohjaama ja Reino Helismaan käsikirjoittama Suuri sävelparaati (1959), jonka kehyskertomus sijoittuu kiireisiin studioharjoituksiin, joissa harjoituksiin kutsutut iskelmätähdet käyvät puolidokumentaarisesti kukin vuorollaan esittämässä numeronsa. Nopeasti ja halvalla tehty elokuva menestyi hyvin elokuvateattereissa ja antoi täten virikkeen seuraavien iskelmäelokuvien tekijöille.

Seuraajana nähtiin Hannes Häyrisen onnistuneesti ohjaama Iskelmäketju (1959), jonka juoni oli huomattavasti tyylillistä edeltäjäänsä huolitellumpi. Iskelmäketju on meta-elokuva, elokuva elokuvassa, jossa näyttäytyvät omina itsenään iskelmätähdet kuten Lasse Liemola ja Pirkko Mannola, mutta myös elokuvan tekemisessä mukana olleet kuvaaja Esko Töyri ja tuottaja Mauno Mäkelä. Vauhdikkaan Iskelmäketjun jälkeen seuraavina vuosina nähtiin iskelmäpitoiset, ihmissuhdekiemuroista enemmän tai vähemmän ammentaneet elokuvat Iskelmäkaruselli pyörii (1960), Tähtisumua (1961), Toivelauluja (1961) sekä Nuoruus vauhdissa (1961). Toisenlaista tyyliä iskelmäelokuvien sarjaan toi suomalaisen uuden aallon keskeisiin tekijöihin lukeutunut Maunu Kurkvaaran hehkuvalla värielokuvallaan Lauantaileikit (1963). Kesäisen Helsingin kaduilla, katoilla ja satamissa kuvattu elokuva on juoneltaan hentoinen, mutta visuaalisesti näyttävä, itsereflektiivinen aikalaiskuvaus. Iskelmäelokuvien kauden päätti lopullisesti Yrjö Tähtelän ohjaama Topralli (1966), jonka tähtikaartissa nähtiin nousevia, nuoria nimiä kuten Irwin Goodman, Katri-Helena, Carola sekä Eero ja Jussi. Nimekkäistä esiintyjistään huolimatta tappiolliseksi jäänyt, anarkistiseksi komediaksikin luonnehdittu sekamelska on niittänyt kyseenalaista mainetta myös kaikkien aikojen huonoimpana suomalaisena elokuvana.


Kohti dokumentaarisuutta

1970-luvulla musiikkielokuvan suunta alkoi kehittyä kohti dokumentaarista kerrontaa. Vuosikymmenen alun kiinnostavana musiikkielokuvana voisi nostaa esiin Tapio Suomisen harvinaisen Narrien illat (1970), joka on kaunistelematon ja rujo, ”kotimainen värielokuva pop-musiikin alta ja päältä”. Kari Kuuvan sanoittamasta ja säveltämästä laulusta nimensä saanut, kulutusyhteiskunnan kriittiseksi kommentiksikin tulkittava elokuva on pääasiassa Finlandia-yhtyeen dokumentaarinen keikkailukuvaus.

Rock-elokuva, joka 1960-luvulta lähtien vähitellen valtasi klassisen musikaalin paikan ja kiteytyi omaksi lajikseen, sai vastineensa myös Suomessa. Jussi Itkosen Hot Wheels – kuumat kundit (1976) olikin lajin ensimmäinen kotimainen edustaja, joka lähes olemattoman juonenlangan kannattelemana taltioi Hurriganes-yhtyeen musiikkinumeroita ja keikkareissujen edesottamuksia.

1980-luvun alkuvuosina ilmestyivät Aki ja Mika Kaurismäen kulttielokuva Saimaa-ilmiö (1981) sekä Jouko Lehmuskallion harvinainen Rokki Diggari (1981). Suomalaisen kiertue-elämän ja konserttikuvauksen klassikko, Saimaa-ilmiö, dokumentoi Kaurismäen veljesten johdolla Juice Leskinen Slamin, Eppu Normaalin ja Hassisen Koneen yhteisellä Tuuliajolla-kiertueella ja loi näin ollen kiinnostavan katsauksen 80-luvun alun suomirockiin. Lähes samaan aikaan ensi-iltansa saanut Rokki diggari käytti fiktiivistä juonirunkoa sitoakseen yhteen niin Hurriganes, Mistakesin, Piirpauken kuin Sleepy Sleepersin kuvattuja esityksiä. Kuriositeetiksi jäänyt elokuva tarjoaa edustavan kavalkadin aikansa rock-suuntauksista.

Rock-dokumenttityylilajin, rokumentin, yksi merkkiteoksista on Marjaana Mykkäsen kansainvälisestikin huomiota saanut, neuvostorockia kuvannut Sirppi ja kitara (1988), jossa vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista elokuvan tekijät pääsivät ensimmäisenä ja ainoana länsimaisena kuvausryhmänä kuvaamaan viikon mittaisen Rockpanoraman konsertit ja tapahtumat. Oman osansa suomalaisen musiikkielokuvan maisemaan ovat tuoneet myös Aki Kaurismäen ohjaamat ”maailman huonoimman bändin”, Leningrad Cowboysin fiktiivistä taivalta kuvanneet elokuvat Leningrad Cowboys Go America (1989) sekä sen epätasainen jatko-osa Leningrad Cowboys Meet Moses (1994). Leningrad Cowboys -idean hahmotus sai alkunsa musiikkivideomaisissa lyhytelokuvissa Rocky VI (1986), Thru the Wire (1987) sekä L.A. Woman (1987) ja sai mahtipontisen ääripisteensä Senaatintorilla tallennetussa konserttielokuvassa Total Balalaika Show (1993).


Nostalgiasta uudempaan aaltoon

1990-luvun alussa lajityyppien noustessa jälleen esiin Juha Tapaninen yritti elvyttää henkiin 1950- ja 60-lukujen iskelmäelokuvien perinnettä Iskelmäprinssillä (1991), jonka naivistisessa tarinassa tulevaisuudenuskoiset 60-luvun nuoret haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta kaupungissa. Iskelmäelokuvien ja musiikkivideon sekoitusta muistuttavaan, mainosmaiseen kerrontaan yhdistellään myös mustavalkoista dokumenttimateriaalia 1960-luvun Suomesta ja maassamme vierailleista iskelmätähdistä. Nostalgiasta ammensi myös Claes Olssonin ohjaama pienimuotoinen elämäkertaelokuva Satumaa – Unto Monosen elämä ja tangot (1999), joka koostuu taiteilijan ystävien, sukulaisten ja muusikkotovereiden haastatteluista, vanhojen dokumenttielokuvien katkelmista sekä näytellyistä jaksoista. Vuosituhannen vaihteessa hyväntuulisella nostalgialla muisteltiin jo 1980-luvun suomirockin nousuakin, kuten Perttu Lepän suorapuheisessa kasvukomediassa Pitkä kuuma kesä (1999).

Musiikkielokuvan perinne on näkynyt tällä vuosikymmenellä monitahoisena. Toisaalla on nähty musiikkipitoisia fiktioelokuvia kuten 1950-luvun lopun svengaavaan Kotkaan sijoittuva Pekka Mandartin ohjaama Keisarikunta (2004) tai Mari Rantasilan hauskoilla visuaalisilla vitseillä ryyditetty Risto Räppääjä (2008). Rohkeimmillaan suurisuuntaisen musiikkielokuvan pariin on syöksynyt Timo Koivusalo, joka valitsi melodramaattisen elokuvansa Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) tyylilajiksi puhtaasti musikaalin. Elokuvan musiikista ohjauksen, käsikirjoituksen ja leikkauksen lomassa vastannut Koivusalo viljelee kansallisromanttisia melodioita, jotka luovat tunnelman ja tunteen harmillisen ristiriitaiseen elokuvaan.

Fiktioelokuvan vastapainoksi 2000-luvun suomalainen musiikkielokuva on näyttäytynyt ennen kaikkea dokumenttielokuvan puolella. Pekka Lehdon kiehtovan fiktiivis-dokumentaarisesta The Real McCoysta (1999) vauhtiin päässeen musiikkidokumentaarin parissa on viihtynyt erityisesti Mika Kaurismäki, jonka kansainvälisesti hyvin huomioidut Sound of Brazil (2002), Brasileirinho (2005) ja Sonic Mirror (2007) ovat olleet rytmikkään värikkäitä tutkimusmatkoja maailmanmusiikkiin ja musiikin ja viestinnän väliseen yhteyteen. Jouko Aaltosen 1970-luvun poliittista laululiikettä käsittelevä Kenen joukoissa seisot (2006) sekä punkin ideologiaa penkova Punk – tauti joka ei tapa (2008) ovat tärkeitä aikalaiskuvauksia. Oma alkuvoimaisuutensa on löydettävissä myös Rostislav Aallon eksentristä Cleaning Women -yhtyettä kuvaavasta, rosoisesta Cleaning Up! (2001) -dokumentista kuin Mika Ronkaisen Huutajista (2003), joka on yksi kaikkien aikojen laajimmin levinneistä suomalaisdokumenteista koskaan.

Suomalainen musiikkielokuva, niin horjuva lajityyppikäsite kuin se onkin, on kulkenut vuosikymmenten saatossa kiehtovan matkan ensimmäisistä äänielokuvista viime vuosien runsaaseen musiikkidokumenttien tarjontaan. Ja matka jatkuu, sillä näillä näkymin ensi tammikuussa ensi-iltansa saa Neil Hardwickin ohjaama ja Katja Kallion käsikirjoittama nuorisomusikaali Jos rakastat.


Otto Suuronen
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin assistentti sekä elokuvaan ja populaarimusiikkiin erikoistunut vapaa kirjoittaja.


Lähteet:
Bagh, Peter von 1992: ”Rillumarei-elokuvat” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 4: 1948-52, s. 397-401. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Gronow, Pekka 1995: ”Musiikkielokuvat ja elokuvamusiikki” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 2: 1936-1941, s. 503-507. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Gronow, Pekka 1991: ”Iskelmäelokuvien aika” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 6: 1957-61, s. 282-287. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Kärjä, Antti-Ville: ”Suomalaiset iskelmäelokuvat – supisuomalaista ja ylikansallista henkisen laman huipulla” -artikkeli lehtijulkaisussa Lähikuva 3/2000, s. 20-33.

Nummi, Rami: ”Suomalaisia musiikkielokuvia 1930-luvulta tähän päivään” -artikkeli lehtijulkaisussa Filmihullu 6/2005, s. 43-45.

Suomalaisen elokuvan festivaali 2009 -katalogi, s. 21. Toim. Tommi Römpötti.

Toiviainen, Sakari 2002: Levottomat sukupolvet – uusin suomalainen elokuva, s. 155, 246-247. Suomalaisen kirjallisuuden seura / Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Elonet –tietokanta.
http://www.elonet.fi/


Artikkeli on julkaistu Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen Synkooppi-lehden (Op. 95 / 2/2009) artikkelina kesäkuussa 2009.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Kadonnutta aikaa etsimässä

1980-luku oli ristiriitojen aikaa suomalaisessa elokuvassa. Leimallisimmin 80-luku nousi esiin ”taide-elokuvien” ja viihteellisten kansankomedioiden (Spede Pasasen ja Visa Mäkisen elokuvat eturintamassa) riitasointujen aikakautena. Vuosikymmenen merkittävimmät tekijät olivat Aki ja Mika Kaurismäki, mutta samaan aikaan 80-luvun alussa uransa aloittivat monet muut vahvoja elokuvia tehneet ohjaajat. Vuosikymmenen edetessä esikoisohjauksensa työstivät mm. Janne Kuusi, Taavi Kassila, Matti Kuortti, Matti Ijäs, Olli Soinio, Lauri Törhönen, Claes Olsson, Veikko Aaltonen ja Pekka Parikka. 1980-luku merkitsi elokuvatuotantojen merkittävää määrällistä kasvua, sillä esimerkiksi vuonna 1986 sai ensi-iltansa peräti 29 elokuvaa eli lähelle vuoden 1955 huippulukemaa. Suomen elokuvasäätiön roolin kasvettua ja toiminnan laajennettua nousi tuotantotuen määrä muutamassa vuodessa 10 miljoonasta markasta lähelle 20 miljoonaa. Ennen kaikkea elokuvien tyylilajien kirjo oli laaja, sillä 80-luvulla nähtiin niin nuorisokuvauksia, rikoselokuvan uusi tuleminen, kirjallisuusfilmatisointien eeppistä realismia, urbaanin nousukauden tulkintoja, lasten ja satuelokuvan noste sekä peräti hirtehistä kauhuakin (Olli Soinion Kuutamosonaatti, josta tulossa myöhemmin oma artikkelinsa).

Viime syksynä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatteri Orionissa nähtiin arkiston yhdessä Risto Jarva -seuran kanssa toteuttama, ansiokas katsaus 80-luvun kotimaiseen elokuvaan ja tänä keväänä yhteistyön hedelmänä toteutui näyttävä ja tarpeellinen Anssi Mänttäri -retrospektiivi. Sekä syksyinen elokuvasarja että tämän kevään ja kesän Mänttäri-retro edustavat suomalaisen elokuvakulttuurin ja lähielokuvahistorian vaalimista parhaimmillaan. Nähtävillä olleet elokuvat ovat suurimmalta osaltaan harvinaisia teoksia, osaa ei peräti koskaan ole nähty elokuvateatterikierroksen jälkeen edes televisiosta. Monien teosten suhteen tv-esityskerrasta on jo vuosikymmeniä. Harmillista on myös se, että video- tai DVD-levitystä ei useillekaan näistä elokuvista ole koskaan suotu, vaikka esimerkiksi monille 80-luvun puolivälin Mänttäri-elokuville luulisi olevan peräti kansainvälistä kiinnostusta Aki Kaurismäen tuotannollisen työpanoksen johdosta. Kaurismäen muutamista sivu- ja cameo-rooleista herkullisin on kenties Mänttärin parhaimman elokuvan, loisteliaan Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) -elokuvan roolisuoritus tulevana kirjailijana, Ville Alfana. Profeetalliseksi muodostuneessa kohtauksessa Antti Litjan esittämä leipiintynyt kirjailija vastaa menestyksensä salaisuudeksi Ville Alfalle, että "viina ja lyhyet lauseet".

Viime syksyn sarjasta mieleenpainuvia valkokangaskokemuksia olivat Jaakko Pyhälän vuosien odotuksen jälkeen nähty Jon (1983), Ilkka Järvi-Laturin vahva esikoispitkä Kotia päin (1989) sekä kuriositeettiarvoltaan vavahduttava Timo Linnasalon tieteistutkielma Aurinkotuuli (1980). Toki joukkoon mahtui myös klassikkoleiman saaneita, tutumpia elokuvia kuten Tapio Suomisen nuorisokuvaus Täältä tullaan elämä (1980), Mika Kaurismäen valloittava Valehtelija (1981) sekä loppuunmyydyssä näytöksessä nähty Aki Kaurismäen kulttiklassikko Calamari Union (1985). Elokuvakulttuurillisesti rikas Anssi Mänttäri -sarja on sen sijaan tarjonnut satsin persoonallisen pienimuotoisia, joskin ailahtelevan uran luoneen ohjaajan näkemyksellisiä elokuvia. Ohjausuran aloittaneella lyhytelokuvalla Ystävykset (1969) alkanut sarja on edennyt eksistentialistisen bluesin, Morenan (1986) kautta Claes Anderssonin näytelmään pohjautuvaan alkoholistikuvaukseen Pyhä perhe (1976) päättyäkseen heinäkuun lopulla Heikki Turusen Joensuun Elli -filmatisointiin (2004).

Parhaimmat teokset ovat olleet Kellon (1984) kaltaisia, ennätysajassa kuvattuja intiimejä kamarielokuvia tai Viimeisten rotannahkojen (1985) arvaamattoman absurdin komedian merkkiteoksia. Kesän edetessä nähtävillä on vielä mm. Paavo Haavikon kuunnelmaan pohjautuva, karun kaunis Kuningas lähtee Ranskaan (1986), melankolissävytteinen komedia Näkemiin, hyvästi (1986) sekä pessimistinen rikoselokuva Marraskuun harmaa valo (1993). Elokuvia höystetään useimmiten oivaltavilla lyhytelokuvilla, joista erityisesti Kari Uusitalon johdattelema Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) on tolkuttomuudessaan hersyvä.
Uuden aallon ilmaisuvapaudesta vaikutteensa ottaneen Mänttärin elokuvat muodostavat Markku Varjolaa lainatakseni "epävirallisen ja epämuodollisen, mutta juuri sellaisena arvokkaan ajankuvan Suomesta."