Nauru jää pystyyn - malja Simolle!

Tänään kunnialliseen 80 vuoden ikään varttunut Simo Salminen ei ole elämässään piitannut esteistä, eikä liiemmin hidasteistakaan. Vaiherikkaan elämän viettänyt viihteen monitaituri on nähty näyttelijän ja koomikon töiden ohella niin lasitaiteilijana, kuvanveistäjänä, leipuri, uima- ja pellehyppääjänä sekä tahallisen epävireisenä (p)rotestilaulajanakin. Koko kansan renessanssihahmoksi Salmista voi tituleerata vähääkään empimättä.

Kanta-Hämeessä, Vanajan kunnassa (nykyään osa Hämeenlinnan kaupunkia) 8.11.1932 syntynyt Salminen tuli suomalaisten tietoisuuteen parikymppisenä pellehyppääjänä taiteilijanimellä Liukas Lätkä. Salminen voitti uimahyppääjänä Suomen- ja pohjoismaidenmestaruuden ja kohosi yhä suuremmaksi yleisönsuosikiksi otettuaan viihdenumeroihinsa mukaan akrobatiaa ja trampoliinihyppyjä. Siviiliammatiltaan Salminen oli kondiittorimestari ja myöhemmin vielä sokerileipuri-tuotesuunnittelija Columbian leipomossa.

Elokuva- ja televisionäyttelijänä Salminen aloitti 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Ensimmäinen valkokangaspyörähdys tapahtui Eemelin tähdittämässä farssissa Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960), jossa Salminen nähtiin pienessä sivuroolissa pellehyppääjänä, kuinkas muutenkaan. Televisiokoomikon ura käynnistyi Tesvision (1956-65) Rullaportaissa ja Sirkus Papukaijassa (1961-67), mutta lopullinen tv-läpimurto syntyi yhteistyöstä viihdemoguli Spede Pasasen kanssa. Salminen esiintyi vuodesta 1964 alkaen lukuisissa Speden ideoimissa sketsisarjoissa kuten Spede Show (1964, 1971-76, 1982, 1984-87), Speden saluuna (1965), Spedevisio (1965-70) ja lopulta vielä Vesa-Matti Loirin vetämässä Vesku Showssakin (1988-91). Television puolella Salminen nähtiin myös VEK-kolmikon (Jukka Virtanen-Aarre Elo-Matti Kuusla) Montreux’n Kultaisella Ruusulla palkitussa fantasiahupailussa Lumilinna (1965).

Suomalaisen elokuvakomiikan historiaan Simo Salminen on piirtynyt erityisesti Uuno Turhapuro -elokuvien (1973-2004) insinööri Sörsselssöninä, joissa hän esiintyi yhtä lukuun ottamatta kaikissa (varhaisimmissa Turhapuroissa eri nimillä kuten Lettunen, Jaska ja Lörssön/Lörsson). Turhapurojen lisäksi Salminen kuului Spede-elokuvien ensembleen esimerkiksi Pähkähullun Suomen (1967) chansonit taitavana kulkurina, Pohjan tähteiden (1969) kuvaaja Törrösenä sekä tuohivirsuwesternien (Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät, 1971) Hämeen hitaimpana ja Tontona. Monen sukupolven muistiin ovat jääneet myös Salmisen Spede Showssa esittämät roolihahmot Kultsi (Auvo ja Kultsi -sketsit, Hei kliffaa hei -elokuva, 1985) ja Väke (pikkupojat-sketsit, Pikkupojat-elokuva, 1986).

Laulajana Salminen kirjoitti itsensä suomalaisen musiikin historiaan ylittämättömällä poliittisen laulun parodialla Rotestilaulu (1966). Suurmenestykseksi osoittautunut levytys vei Salmista keikoille ympäri Suomea ja jatkoa luotiin nopeasti The Beatles -käännöksen Keltainen jäänsärkijä (Yellow Submarine) (1966) myötä. 1960-luvun viimeisiin vuosiin mahtui vielä Jukka Virtasen sanoittama Pornolaulu (1968) sekä  Pohjan tähteissä kuultu hurja Alle lujaa (1969).

Salmisen myöhemmistä elämänvaiheista ei ole puuttunut traagisia käänteitä. Pitkäaikaisen työtoverin Spede Pasasen (1930-2001) kuoleman jälkeen elämää ovat riepotelleet niin taloushuolet, heittelehtivä terveydentila, takinliepeisiin takertuneet huijarit kuin viihdetaiteilijan ajoittaiset päihdeongelmatkin. 1990-luvun lopulta lähtien Salminen on esiintynyt televisiossa ja elokuvissa enää hyvin satunnaisesti. Kansan suosikin värikkään elämän on tallentanut elämäkertakirjaksi Tuomas Marjamäki tänä syksynä ilmestyneessä teoksessa Simo Salminen – Se se vaan on sillä lailla.

"Hänellä ei ehkä ole kovin merkillisiä tai ainakaan monipuolisia näyttelijäntaitoja, mutta vahva läsnäolon ja jopa itsetunnon tuntu ja oikean ihmisen ristiriitaiset, absurdit piirteet" - Peter von Bagh Simo Salmisesta teoksessa Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (Otava, 2005).