"Kyl minust toi Loiri ampuu tos tyypis karkeesti yli - ei tommost oo eläväs elämäs" eli Uuno Turhapuro armeijan leivissä 40 vuotta

Viimeisen puolen vuosisadan aikana kaksi kotimaista elokuvaa on ylittänyt elokuvateatterilevityksessä 700 000 katsojan haamurajan. Väinö Linnan klassikkoromaanin kolmas filmatisointi, yli miljoonaa katsojaa* tunteiden temppeleihin koonnut Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017) ja Ere Kokkosen sotilasfarssimainen komedia Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984). Yhdistävänä tekijänä näillä kahdella on toki armeijan harmaat ja puolustusvoimien tuki, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Louhimiehen elokuva on riipaiseva jatkosodan kuvaus, kun taas Turhapuro-saagan yhdeksäntenä elokuvana valmistunut armeijan leivissä on harmiton "kala kuivalla maalla" -farssi. Päivälleen (31.8.1984) 40 vuotta sitten ensi-iltansa saanut Spede-tuotanto keräsi elokuvateattereihin 750 965 katsojaa, mikä rikkoi ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan (1973) suosion (613 009 katsojaa) tuntuvasti.

Uuno Turhapuro sotilasfarssiperinteen jatkajaksi

Uuno Turhapuro armeijan leivissä voidaan sujuvasti laskea suomalaisen sotilasfarssilajityypin jatkajaksi, joiden tuotannollinen kultakausi ajoittuu 1950-luvulle. Lajityypin aamunkoitto oli tosin koittanut jo vuonna 1921, jolloin Lyyra Filmi tuotti Hjalmar V. Pohjanheimon elokuvan Kun solttu-Juusosta tuli herra (1921). Leskirouva Söderlundin palvelijatarta liehittelevä Solttu-Juuso saa elokuvan edetessä myös leskirouvan ihastumaan itsensä ja soppa on valmis. Elokuvan humoristisuutta on tosin nykyään mahdotonta tarkistaa, sillä teos on kokonaan tuhoutunut.

Huomattavimmin sotilasfarsseja alkoi siunaantua 1930-luvun lopulla. Yrjö Nortan ja Toivo Särkän yhteisohjaus Rykmentin murheenkryyni (1938) avasi pelin menestyksekkäästi. Topiaksen näytelmäkäsikirjoitukseen pohjautuneesta elokuvasta tuli Suomen Filmiteollisuudelle siihenastisista elokuvista kaupallisesti menestynein. Kritiikit luonnehtivat Rykmentin murheenkryyniä lapselliseksi sotilasfarssiksi, mutta jälkeen päin on tulkittu, että huumorin kautta se pyrki nostattamaan maanpuolustushenkeä toista maailmansotaa edeltävässä kiristyvässä poliittisessa tilanteessa.

Jees ja just (1943)

Toisen maailmansodan aikana Suomen Filmiteollisuus ja Suomi-Filmi tehtailivat kuin vuorotellen sotilasfarsseja: Ryhmy ja Romppainen -sarja (1941-52) eteni lopulta trilogiaksi asti, vaikka Jees ja just (1943) päätyikin aina kieltoon saakka jatkosodan jälkeen. Ensin päämaja piti elokuvaa sen ilmestyessä suomalaisia sotilaita halventavana, ja lopulta kieltopäätös syntyi elokuvan neuvostovastaisuuden nojalla. Jees ja just vapautui esityskiellosta vasta glasnostin myötä vuonna 1988.

Varsinainen liukuhihnatuotannon aika koitti 1950-luvulla, jolloin sotilasfarsseissa kunnostautuivat erityisesti Mauno Mäkelän johtama Fennada-Filmi ja TJ Särkän Suomen Filmiteollisuus. Sotilaselämää parodioivissa ja armeijan byrokratialle vinoilevissa elokuvissa liikuttiin tyypillisesti varusmiespalveluksessa tai kertausharjoituksissa, harvemmin varsinaisessa sotatilanteessa. Elokuvien juonet olivat usein stereotypioille nauravia ja toisteisuudessaan puuduttavia. Lemmenjuonia, identiteettien vaihdoksia, ristiin pukeutumista, tyhmiä savolaisia vääpeleitä, komentajan tyttäriä ja komeita upseereita riitti elokuvasta toiseen. 

Majuri maantieltä (1954) 

Elokuvat saattoivat olla puolustusvoimia kohtaan hierarkiakriittisiä ja tehdä surutta pilaa "asevoimien" päällystöstä, mutta vahingossakaan mihinkään militarismin, nationalismin tai asevelvollisuusaatteen kritiikkiin ei höyhenenkevyissä elokuvissa kajottu. Siitäkin huolimatta Reino Helismaan kynäilemä ja Ossi Elstelän ohjaama Majuri maantieltä (1954) aiheutti mielipahaa puolustusvoimissa. Puolustusvoimain komentaja, jalkaväenkenraali K.A. Heiskanen katsoi elokuvan loukanneen siinä määrin Suomen puolustusvoimain kunniaa, että hän eväsi yhtiöltä kaiken avun Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955) kuvauksissa. Taustalla hiersi myös Heiskasen närkästys Linnan sodanjohtokriittistä romaania kohtaan. Puolustusvoimain komentaja lähetti terveisensä adjutantin kautta: "Kenraali sanoi näin, että koska te teitte sellaisen kuvan kuin Majuri maantieltä, niin ei anneta teille remmin pätkääkään." Näin siitäkin huolimatta, että alkutekstien yhteyteen oli lisätty sovitteleva teksti: "Tällainen kommellusten kehrä voisi lähteä kierimään minkä valtakunnan armeijan yksikössä tahansa. Mikseipä siis myöskin Suomen! Seuratkaamme siis Majurimme seikkailuja hymy silmäkulmassa ja nauru huulilla, sillä: Ken leikistä suuttuu, siltä jotakin puuttuu!" Lopulta Laineen Tuntemattomaan saatiin aseistus ja rekvisiitta sisäasiainministeriön alaiselta rajavartiolaitokselta ja TK-miesten (tiedotuskomppanian) kuvaama autenttinen filmiaineisto kompensoi osittain armeijan kieltäytymistä yhteistyöstä. 

Suomalaisen elokuvan studiokauden väistyttyä sotilasfarssit tuntuivat kuolleen sukupuuttoon tarpeettomina, kunnes lajityypin elvytti porilainen Visa Mäkinen elokuvallaan Likainen puolitusina (1982). Itseoppinutta elokuvantekijää oli lyöty kriitikoiden saralta surutta jo vuosien ajan, niinpä Likaisen puolitusinan valmistuessa Mäkinen liitti alkutekstien yhteyteen tuottajan eli itsensä terveiset: "Tässä vaiheessa voi kaikki vapaalipuilla tulleet elokuvakriitikot lähteä pois. Tässä ei ole mitään teille sopivaa materiaalia - mutta hiljaa, ettei muut häiriinny". Tyyli, jolla kriitikoiden kirjoituksista loukkaantunut Mäkinen tölväisi kriitikoita oli opittu Spede Pasaselta. Mäkinen asemoikin itsensä Speden tapaan samaan oppositioasemaan "taidetta", kriitikoita ja Suomen elokuvasäätiötä vastaan. "Jos elokuva ei saa olla viihteellistä ja hauskaa, en tee elokuvia, teen elokivoja", totesi Mäkinen. Sodanjulistus kriitikoille palkittiin noin 82 000 elokuvateatterikatsojalla. Katsojamäärällä Likainen puolitusina oli valmistumisvuotensa viidenneksi katsotuin kotimainen, jättäen taaksensa mm. Mika Kaurismäen kulttimaineikkaan road-movien Arvottomat (1982).

"En kai mä nyt jumalauta mene niin hirveää elokuvaa katsomaan"

Uunon astuessa suorittamaan ”himpun verran keskenjäänyttä” asepalvelusta hän oli ennättänyt toimia nimikkoelokuvissaan jo mm. huippuviulistina, professorina, elokuvanäyttelijänä, lottovoittajana, rautakauppiaana, presidenttiehdokkaan vävynä ja muistinmenetyksen kautta myös naisena, peräti kahdesti. Turhapuro-elokuvien suosio oli tuntuvasti hiipunut jopa Spede-asteikolla fragmentaariseen Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin -elokuvaan (1983) tultaessa. Toisteinen muistinmenetys päättyy lopputeksteissä mainittuun kirjalliseen vitsiin: Seuraava ensi-ilta: Uuno - Leningradin lemmikki. Suomen ja Neuvostoliiton kauppasuhteille kujeilu ei kuitenkaan johtanut ulkomaankuvauksiin. Vuosikymmenessä oli tehtailtu kahdeksan Uuno-elokuvaa ja oli aika keksiä jotakin uutta. 

Vuonna 1983 Spede myi yhtiönsä Mainostelevisiolle, minkä seuraus näkyy vielä tänäkin päivänä MTV:n ohjelmakartassa jatkuvina Turhapuro-uusintoina. Spede luovutti ostajaosapuolelle vanhojen elokuviensa ikuiset tv-oikeudet. Samaan kontrahtiin kuului myös sitoumus tuottaa television puolelle sketsisarja sekä valmistaa myös muita elokuvia viiden vuoden ajan. Molemmat toteutuivat: Spede Show palasi televisioon tammikuussa 1984 jatkuen vuoteen 1987 saakka, jonka perintöä jatkoi vielä Vesku Show (1988-91). Uunojen sivussa ns. kakkostuotantoina valmistui nippu Spede Show'n sketsihahmoja hyödyntäneitä ilokivoja. 

Lentävät luupäät (1984)

Erityisen ylimalkaisesti, ilman käsikirjoitusta ja kuvaussuunnitelmia toteutettu Lentävät luupäät (1984) sai tuotantopäällikkönä toimineen Ere Kokkosen hermostumaan: "Pasaselta kesti kauan saada elokuva kasaan. Pertti oli merkinnyt kuvatun käsikirjoituksen kohtauksen erivärisille pienille paperilapuille ja rakenteli niiden avulla elokuvan kokonaisuutta kontallaan työhuoneensa lattialla. Taisi siivoja kerran ne sotkeakin, mutta elokuva siitä syntyi. Kun se lopulta valmistui, ihmettelin, eikö hän mene ensi-iltaan. Spede vastasi: "En kai mä nyt jumalauta mene niin hirveää elokuvaa katsomaan". Kokkosen muistelmien mukaan ensi-iltaan ei yhtiöstä "ehtinyt" kukaan. Päälle 80 000 katsojaa näki elokuvan kuitenkin valkokankaalta, vaikka Kalevan Jarno Mällinen (21.2.1984) totesi kritiikissään teoksen olevan "synkeä selluloidiuloste".

Ere Kokkonen lupautui jatkamaan Turhapurojen ohjaajana sillä ehdolla, että hän tekisi seuraavan elokuvan käsikirjoituksen. Kaikki edelliset Uunot oli kreditoitu Speden kynäilemiksi, vaikka Vesa-Matti Loirin ja Kokkosen rooli repliikkien ja tapahtumien ideoinnissa ja improvisoinnissa saattoikin olla huomattava. Lopulta Uuno Turhapuro armeijan leivissä kreditoitiin siten, että Spede, Loiri ja Simo Salminen osallistuivat käsikirjoituksen suunnitteluun, mutta lopulta Kokkonen vastaisi kokonaisuudesta. 

"Vesku vastaisi edelleen Uuno ulkonäöstä, minä saisin muokata tyypin sisäistä minää"

Kokkosen idea oli saada Uuno johonkin aivan uuteen ympäristöön. Aiemmista elokuvista tuttu Helsinki ja jääkaapin varjo oli käynyt jo mielikuvituksettomaksi ja toisteiseksi. Kokkonen hahmotti sotilasfarssiperinteen studiokaudella kukoistaneeksi komedian lajiksi. Turhapuron yhdistäminen sotilasfarsseihin oli varmalta kuulostava menestysresepti: törmäyttää kaksi maailmaa herkullisen humoristiseksi kokonaisuudeksi.

Niinpä Uunon henkilöhistoriaa kirjoitettiin jälkeen uusiksi, sillä Häpy endkössä (Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon, 1977) tarina Uunon armeijavuosista oli kerrottu toisin: hän oli hyökännyt Ruotsiin ja joutunut kolmeksi vuodeksi sotavankeuteen. Uuno-elokuville tyypillisesti tämä edellinen historia pyyhittiin olemattomiin uuden tieltä, jossa appiukko vuori(sto)neuvos Tuura (Tapio Hämäläinen) on juuri nimitetty puolustusministeriksi ja Uuno pyytää tältä vapautusta asepalveluksesta. Tuura luonnollisesti määrää Uunon asepalvelukseen ja farssimaiset katastrofin ainekset ovat käsillä. 

Speden jo 1960-luvulta kantautuneeseen ideaan pohjautui elokuvan lopun vitsi, jossa Suomi aloittaa sodan Ruotsia kohtaan. Muuten Spede ei puuttunut Kokkosen tarinaan tai ohjaukseen, sivuosarooli Härski Hartikaisenakin jäi edellisiä elokuvia huomattavasti pienemmäksi.

Kokkonen ja Loiri pohtivat Uunon tyyppiä tarkasti, ja kokivat hienoisen suunnanmuutoksen olevan paikallaan. Kokkonen eritoten koki Uunon menneen liian ilkeäksi, joten sävyjä pehmennettiin ja anarkistisuutta vähennettiin. Loiri piti kuitenkin tiukasti kiinni siitä, että Uunon ulkonäkö pidettäisiin ennallaan armeijaolosuhteissakin. "Teimme kompromissin: Vesku vastaisi edelleen Uuno ulkonäöstä, minä saisin muokata tyypin sisäistä minää", kirjoittaa Kokkonen elämäkertakirjassaan Muisti palailee pätkittäin. 

Kokkonen kirjoitti käsikirjoitusta huolellisesti ja pitkään, minkä taloudellisesti mahdollisti kuukausipalkka Mainostelevision palveluksesta. Loirin vaatimuksesta elokuvaan kirjoitettiin mukaan upseerikerholla nähtävä biljardikohtaus, jossa taitavana biljardinakin tunnettu taiteen ja viihteen moniottelija pääsi näyttämään taitojaan. "Halusin Uunoon ehdottomasti biljardikohtauksen ja suunnittelin sen erään vanhan tv-esiintymiseni pohjalta. Siinä pallo osuu kolmen vallin kautta toiseen palloon niin, että kaksi palloa putoaa pusseihin. Kohtaus piti kuvata niin, että aito suoritus näkyi", Loiri on muistellut.

Vaikka Spede pysyi loitolla elokuvan varsinaisesta kirjoitusprosessista, hän ei säästellyt kritisoidessaan Kokkosen käsikirjoitusta. Spede koki, että teksti ei ollut tarpeeksi hauska, eikä siinä ollut riittävästi "uunomaisuutta". Kritiikistä huolimatta tuottaja antoi ohjaajalle vapaat kädet siirtyä sanoista tekoihin. Kuvaukset kestivät "himpun verran" yli kuukauden 19.5.-20.6.1984. Kokkonen muisteli jälkeen päin, että "Pertti oli osin oikeassa, mutta en kuitenkaan sallinut käsikirjoitusta korjailtavan, vaan tein siihen itse joitakin muutoksia kuvausten edistyessä."

"Tämä sotaelokuva ei ole sodan vastainen, ei puolustusvoimien vastainen - eikä se ilmeisesti ole edes sotaelokuva"

Tuotanto onnistui onnellisten tähtien alla. Puolustusvoimien auktoriteettia sotilasfarssin tekeminen ei nikottanut vaan pääkuvauspaikaksi löytyi Helsingin Santahaminassa oleva sotilasalue ja avustajiksi saatiin kokonainen komppania. Tarinan sijoittaminen enimmäkseen varuskunnan aitojen sisäpuolelle helpotti tarinan pysymistä kasassa. Elokuvaa kuvattiin kasarmeilla, varuskunnan toimistossa, luokkahuoneessa, ruokalassa, upseerikerholla ja sotilaskodissa sekä Santahaminan maastossa. Muina kuvauspaikkoina käytettiin Spede-tuotannoille tyypillisesti Mainostelevision studiota ja auditoriota, Nurmijärvellä sijainnutta Ere Kokkosen asuntoa ja ravintola Villisikaa Töölöntorilla. Lisäksi Vantaan Variston tenniskenttä sai toimia kasarmin tennisottelun urheilupyhättönä ja Espoon Luukin golfkenttä presidentin pelikenttänä. 

Elokuvan valmistuttua Spede luovutti Kokkoselle oikeuden suunnitella elokuvalle mainonta, lehdistötiedotteet, ilmoitukset ja julisteet. Kirjailija Tuomas Marjamäki on arvellut Speden kokeneen käsikirjoittamisesta ja muusta luovasta työstä luopumisesta haikeutta, mutta bisnesmiehenä hän keskittyi kuuntelemaan kassakoneen kilinää. 

Kokkosen kynäilemässä humoristisessa lehdistötiedotteessa todettiin, että "tämä sotaelokuva ei ole sodan vastainen, ei puolustusvoimien vastainen - eikä se ilmeisesti ole edes sotaelokuva [--]." Lehdistötiedote jatkoi vielä ironisella linjalla "Poiketen aiemmasta käytännöstä pyrkivät elokuvan tekijät [- -] nyt hankkimaan katsojakuntansa kotimaasta ja lehdistön arvostelut ulkomailta."

 

Elokuvan alkutekstijaksossa työryhmää kuvattiin tehtävien mukaisilla sotilaallisilla termeillä: mukana olivat mm. operaation suunnittelusta vastannut ohjaaja Kokkonen, päivärahat maksoi Spede Pasanen Oy, rättivääpelinä toimi puvustaja Irma Aaltonen, jälkipään valvonnasta vastasi leikkaaja Eva Jaakontalo (alias Eero Jaakkola) ja soittokunnan johtajana itseoikeutetusti säveltäjä Jaakko Salo. Elokuvatutkija Juha Seitajärvi on observoinut, että Armeijan leivissä -teema on uuskukinto Salon itsensä säveltämän Mannerheim-aiheisen Päämaja-elokuvan (1970) tunnuskappaleelle Marskinpa miehiä.

Kahdentoista filmikopion voimin halki Suomenniemeä

Uuno Turhapuro armeijan leivissä sai valtakunnallisen ensi-iltansa perjantaina 31.8.1984 kahdentoista filmikopion voimin. Elonetin mukaan ensi-iltapaikkakuntia olivat Helsinki (Rex, Ritz, Sininen kuu), Spede Pasasen synnyinkaupunki Kuopio (Maxim), Lahti (Kinema), Oulu (Rio), Tampere (Petit), Turku (Kino Turku) sekä Vaasa (Adams). Jyväskylän vuoro (Adams) koitti viikkoa myöhemmin 7.9. ja Pori (Palatsi 1) seurasi perässä 12.10. Valtion elokuvatarkastamo määritti elokuvan kaikenikäisille sallituksi**.

Ensi-ilta-arvioissa Helsingin Sanomien pääkriitikko Helena Ylänen haikaili, että "Uunon terävä kieli ja pettämätön logiikka, joilla hän varjeli koskemattomuuttaan vielä maatessaan kotinsa sohvassa, ovat pehmenneet”, ja jatkoi: ”Uunosta on tullut entistä selvemmin pahaa tarkoittamaton velikulta, laiskanpulskea vempula, joka kiusaa appiukkoaankin melkein kuin vahingossa. Niin saa tietenkin olla, jos Turhapuron tekijät ja uskolliset katsojat niin haluavat. Minä nauttisin ilkeämmästä ja riehakkaammasta komiikasta."

Aamulehden Reijo Noukka pohti elokuvan suhdetta puolustusvoimiin: ”Spede ei tee pilkkaa armeijasta: hän pysyttelee niissä samoissa rajoissa kuin perinteinen suomalainen sotilasfarssi, joka ei koskaan ole ollut armeijan tai asevelvollisuuden vastainen. Jos se sitä olisi, ei yhteistyö armeijan kanssa olisikaan mahdollista."

Turun Sanomien Tapani Maskula tarkasteli kysymystä toisesta näkökulmasta: ”Pelottavan suosituista amerikkalaisista ryhtikomedioista poiketen Spede ei paisuttele eikä propagoi armeijan välttämättömyyttä tai tarpeellisuutta. Vaikka filmin tekijät huolellisesti välttävät kriittisiä kannanottoja, fyysisiä urheilusuorituksia sokeasti palvova armeija kompastuu silti omaan jäykkyyteensä törmätessään Uuno Turhapuron säkenöivään kekseliäisyyteen.”

Helsingin Sanomien syksyn 1984 elokuvamainosten mukaan Uuno Turhapuro armeijan leivissä keräsi viidessätoista esityspäivässä kasaan 168 000 katsojaa ja lokakuun 1984 loppuun mennessä jo päälle 420 000 katsojaa. Lopulliseksi katsojaluvuksi laskettiin 750 965. 

Nykypäivään tultaessa nuoremman polven kriitikoista Uuno-myönteisintä linjaa on pitänyt yllä Henri Waltter Rehnström, jolle "useammat vitseistä parodioivat kuitenkin osuvasti armeijahierarkian älyttömyyttä. Uuno Turhapuro on kuin suomalaisen sotilaan irvikuva: patalaiska jermu, joka kaikesta huolimatta onnistuu hetkessä ylenemään alokkaasta majuriksi. Biljardikohtaus kuuluu Suomi-komedian tähtihetkiin.­"

Armeijan leivissä on eittämättä tarinallisesti ja kuvailmaisultaan ehyimpiä Turhapuroja. Juoni kulkee luontevasti kohti loppua ja Speden käsikirjoittamille Uunoille tyypilliset väliosat, keksintöjen mainostaminen tai missikauneuden esittely ovat liki näkymättömissä. 7-osainen televisiosarjaversio tekee joistakin juonikuvioista loogisempia ja näin ollen tuplasti hauskempia, esimerkkinä armeijan parturiin sijoittuva jakso, jota musiikillisesti höystää Heikki Laurilan kitaraimprovisaatio.

Elokuvan tekoprosessia seurasi myös Mainostelevisiossa keväällä 1985 nähty tv-dokumentti Turhapuroilmiö (1984), joka oli Spede-tuotantojen äänittäjänä tutun Heikki T. Partasen ohjaustyö. Elonetistä katsottavissa olevassa dokumentissa Turhapuro-elokuvien tekijät ja elokuvakriitikot ja -tutkijat analysoivat Uunon hahmoa sekä elokuvasarjan suosion syitä. Kriitikko Sakari Salko haukkuu ohimennen Turhapuro-elokuvien katsojien maun ja keskittymiskyvyn. Kiinnostavimman tuokion haastatteludokumentti tarjoaa näyttäessään autenttisesti kuinka Uuno-maski syntyy Vesa-Matti Loirin kasvoille.

Nykypäivän liukuhihnauusintojen aikakaudella tuntuu absurdilta ajatella, että elokuvan alkuperäistä teatteriversiota esitettiin valmistumisensa jälkeen hyvin harvakseltaan televisiossa. 2010-luvulle tultaessa Uuno Turhapuro armeijan leivissä oli esitetty televisiossa vain kolme kertaa: menestyneimmillään vappuna 1992, jolloin katsojia riitti makoisat 1,2 miljoonaa suomalaista. Sarjaversio esitettiin ensimmäisen kerran televisiosta kevätkaudella 1986, jolloin keskimääräiset katsojaluvut ylittivät puolitoista miljoonaa. Yhtenäiskulttuuria, par excellence.

Metakerronnallisia metkuja

Spede-tuotannoissa oli leikitelty intertekstuaalisilla viitteillä ja metakerronnallisilla vitseillä jo X-Paronista (1964) alkaen. Yhtä lailla kuin esimerkiksi amerikkalaisessa komediassa, Spede-elokuvien parodian oivaltaminen edellyttää intertekstuaalisuuden tunnistamista: katsojan tulee tuntea muihin elokuviin, tv-sarjoihin, henkilöhahmoihin tai ajankohtaisiin ilmiöihin liittyviä henkilöitä ymmärtääkseen vitsin. 

Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvassa metakerronnalliset keinot näkyvät ensin cameo-rooleissa: Kokkosen houkuttelemana elokuvan suulaina "vanhoina mokuina" nähdään teatterilegenda Kalle Holmberg, silloinen valtionvarainministeri Pekka Vennamo, merimieskirjailija Jorma Ojaharju sekä näyttelijä-ohjaaja Jukka Sipilä. Uunon nähdessä kvartetin hän toteaa: "Mitähän heistäkin tulee!" Vennamon cameo antoi aiheen huomioon, että ilmeisesti ensimmäistä kertaa suomalaisen elokuvan historiassa istuva ministeri näytteli fiktiivisen roolin. Lisäksi autosotamiehenä kurvailee Hannu Karpon ohjelmista tuttu liikenneopettaja Ensio Itkonen, iskelmälaulaja Riki Sorsa menee Uunon retkuun vartiomiehenä, Olli Rahnasto haastaa Turhapuron tennisotteluun ja elokuvaohjaaja Veikko Kerttula kirmaa suomalaismetsässä ruotsalaisena sotilaana. Voidaankin nähdä, että julkisuuden henkilöiden marssittaminen sivu- ja cameo-rooleihin Uuno-elokuvissa lähti laajempaan kiitoon juuri armeijan leivissä.

Eräänlaisena neljännen seinän rikkomisena voi nähdä myös Loirin improvisatorisen repliikin, jossa hän yhtäkkiä katsoo suoraan kameraan (katsojaan) ja toteaa Uunon suulla taiteilijoiden verotuksen liian alhaiseksi. Vitsi on sitä hauskempi mitä itseironisempana heittona sen osaa tulkita. Vesa-Matti Loiri oli 1970-luvulta alkaen viitannut kintaalla veroilmoitusten jättämiselle. Laiminlyönnit ajoivat Loirin vuosikymmenien velkahelvettiin.

Huomattavin metakerronnallinen käänne odottaa elokuvan lopussa. Kun elokuvan varsinainen tarina on kerrottu, katsojille paljastetaan, että kyseessä on ollut vain elokuva, joka on heijastettu elokuvateatterin valkokankaalle. Sali on täynnä pariskuntia, jotka kommentoivat näkemäänsä elokuvaa. Yleisön seassa istuvat myös Elisabeth ja Uuno, joka lausuu itse, että "Kyl minust toi Loiri ampuu tos tyypis karkeesti yli – ei tommost oo eläväs elämäs." Salin tyhjentyessä muut katsojat komppaavat: "Tommosen kanssa en menis naimisiin." Kaikki nähdyt mieskatsojat ovat Uunon kaksoisolentoja, sänkisiä ja verkkopaitaisia. Valeloppu kommentoi kiehtovasti elokuvasarjan sisältä käsin Turhapuro-hahmon ympärillä käytyä ulkonäkökeskustelua ja -kritiikkiä.

Elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Ere Kokkonen kirjoitti omissa muistelmissaan loppuratkaisun tuottaneen melkoisesti päänvaivaa. "Armeijan leipiin kirjoitin useita loppuratkaisuja, joista yksikään ei tuntunut hyvältä ja aloin jo vaipua epätoivoon, kunnes keksin mielestäni erinomaisen ratkaisun –viimeisessä kuvassa paljastuu, että Uuno Turhapuro armeijan leivissä onkin elokuva, jota katsomaan on saapunut satamäärin Uunoja vaimoineen, joukossa tietysti myös Vesku ja Marjatta Raita rooliasuissaan. Olin todella innoissani ideasta, mutta taisin olla ainoa. En silti antanut periksi."

Onkin huomattavaa, että elokuvateatteriversion (102 min) loppu poikkeaa täysin laajennetusta televisiosarjaversiosta (155 min). Vuosien saatossa MTV3-kanavalla useasti esitetty televisiosarjaversio päättyy puolustusministeri Tuuran oikeussalikäsittelyyn, jossa Tuuran puolustusasianajaja nähdään Uuno itse. Tämä kohtaus on mukana myös elokuvateatteriversiossa, mutta ennen metafiktiivistä rinnakkaisloppua. Kimmo Laineen mukaan metatason vitsissä haluttiin tehdä parodiaa Uunon hahmoon ja ulkonäköön kohdistuneesta kritiikistä.

Yksilön selviytyminen mielettömässä maailmassa kaksin verroin mielettömin keinoin

Uunon ihmeelliset siekailut puolustusvoimien palveluksessa nosti Turhapuro-elokuvat ennennäkemättömään suosioon 1980-luvun puolivälissä. Aiempien elokuvien televisioesitykset ja videojulkaisut raivasivat suosiolle tilaa myös uudemmista medioista, yhä valtakunnallisemmin, ja Spede Show'n uuden tulemisen myötä vetovoima ylitti sukupolvi ja -puoli rajat. Uunot kelpasivat sujuvasti koko perheen viihteeksi, koska kunnianhimoisia kotimaisia koko perheen elokuvia oli harvoin tarjolla, jos ollenkaan. 

Kaupallisen suosion huippu kantoi hyvin vielä seuraavissa elokuvissa, joissa Ere Kokkonen kirjoitti ja ohjasi Uunon seikkailemaan armeijan jälkeen niin Espanjan lämpöön (Uuno Epsanjassa, 1985) kuin Heinolan maalaiskuntaankin (Uuno Turhapuro muuttaa maalle, 1986). Näiden kahden yhteenlaskettu elokuvateatterikatsojamäärä hipoo 1,2 miljoonaa katsojaa, television katsojaluvuista puhumattakaan.

Vääpeli Körmy
ja vetenalaiset vehkeet (1991) 

Kokkosen ja Speden herkästi toraisa ihmissuhde roihahti ilmiliekkeihin vuoden 1986 päätteeksi, jolloin Kokkonen irtisanoutui kaikesta yhteistyöstä Speden kanssa puoleksi vuosikymmeneksi. Poistuttuaan Spede-tuotantojen tekijäryhmästä Kokkonen oli päättänyt jättää filmihommat jo kokonaan, kunnes Pohjanmaan (1988) ja Talvisodan (1989) tuottanut Marko Röhr houkutteli Kokkosen takaisin elokuvantekijäksi. Menestyksen reseptiksi Röhr koki, kuinkas muutenkaan, sotilasfarssiperinteen. Niinpä Ere Kokkonen ohjasi vielä peräti viiden elokuvan verran sotilasfarsseja Heikki Kinnusen hahmottaman Vääpeli Körmyn muodossa. Röhr haistoi sikäli oikein, että lama-ajan halvaannuttamaa yleisöä löytyi parhaimmillaan yli 200 000 elokuvalle Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991). Turhapuron kaltaista kestosuosikkia Körmystä ei kuitenkaan syntynyt, sillä viimeiseen elokuvaan (Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava, 1997) tultaessa katsojaluvut jäivät jo 30 000 puolelle.

Perimmäisiä kysymyksiä, kuten tappamiseen kouluttamisen mielekkyyttä ei Körmyissäkään kyseenalaistettu, mutta armeijainstituutiona kyllä tukehtuu omaan naurettavuuteensa Kokkosen myöhemmissäkin ohjaustöissä. Elokuvatutkija Sakari Toiviainen onkin hahmottanut 1900-luvun suomalaisen elokuvakomedian "suuren linjan" siten, että siellä missä normit ovat tiukimmat, hierarkiat jyrkimmät ja selviytyminen on elämän ja kuoleman kysymys, juuri siellä huumori kukkii runsaimmin. Ei siis ole mikään sattuma, että sotilasfarssi on hedelmällistä maaperää komedian perusasetelmille. Jos suomalaisessa elokuvakomediassa on jokin "suuri linja", se on suhde auktoriteetteihin, normien kyseenalaistaminen, yksilön selviytyminen mielettömässä maailmassa kaksin verroin mielettömin keinoin. Pätee osuvasti myös Uuno Turhapuroon.

Lähteet:
Elonet / Jees ja just. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_107829, linkki tarkistettu 23.8.2024

Elonet / Majuri maantieltä. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_124405, linkki tarkistettu 21.8.2024

Elonet / Uuno Turhapuro armeijan leivissä. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_116735, linkki tarkistettu 16.8.2024

Helsingin Sanomien elokuvamainokset syksyltä 1984

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/, linkki tarkistettu 23.8.2024

Kokkonen, Ere: Muisti palailee pätkittäin. Otavan Kirjapaino Oy 2007.

Laine, Kimmo: ”Uuno Turhapuro -elokuvat”. Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8: 1971-80. Suomen elokuva-arkisto / Edita 1999, 163-168.

Marjamäki, Tuomas: Spede - nimittäin. Docendo 2017.

Marjamäki, Tuomas: Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina 1971-2021. Docendo 2021. 

SEA: Lähikuvassa - Suomalaista elokuvakomiikkaa pätkittäin ja tähdittäin. https://web.archive.org/web/20070813023941/http://www.sea.fi/lahikuvassa/suomalaista_elokuvakomiikkaa.html, linkki tarkistettu 21.8.2024

Seitajärvi, Juha: "Uuno on numero yksi!". CD-levyn "Uuno on numero yksi! Jaakko Salon musiikkia Uuno Turhapuro -elokuviin 1973-1998" -kansilehtinen. EMI 2003.

* Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017) on 23.8.2024 mennessä kerännyt 1 024 359 katsojaa. Elokuvaa esitetään vuosittain itsenäisyyspäivän (6.12.) nurkilla elokuvateattereissa, jolloin katsojaluku yhä karttuu.

** Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvan nykyinen ikäraja on 7 (sisältäen lievää seksuaalista sisältöä)

John Landis, 1980-luvun kultasormi

Tuskin kenellekään tämän blogin seuraajalle (tai blogin ylläpitäjän tuntevalle) tulee yllätyksenä se, että olen hyvin kiintynyt 1980-luvun populaarikulttuuriin, olipa kyse sitten elokuvista, musiikista tai konsolipeleistä. Yksi 1980-luvun amerikkalaisen elokuvan viihdyttävimmistä ohjaajista on vastikään Night Visions -festivaalilla vieraillut ohjaajalegenda John Landis (s. 1950-). Viime vuonna 70 vuotta täyttänyt Landis ei ole enää 2000-luvulla ollut relevantti tai luova tekijä, mutta 1970- ja 80-luvuilla hän osui kultasuoneen toistuvasti. Night Visions -festivaalilla puhelias ohjaaja esitteli vuolaasti ohjaamiaan elokuvia ja piti kolmetuntiseksi venyneen masterclass-luennon. 

John Landis aloitti työuransa elokuvan parissa jo teini-ikäisenä. Postipojan rooli 20th Century Foxin palveluksessa poiki 16-vuotiaalle nuorukaiselle stunt-näyttelijän rooleja ja avustavia tuotantotehtäviä 1960- ja 70-lukujen westerneissä. Landis esiintyi kreditoimattomana stunttina mm. Sergio Leonen klassikkospaghettiwesternissä Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968). Apulaisohjaajuus Clint Eastwoodin ja Telly Savalasin tähdittämässä Korkeajännitys-hitissä Kellyn sankarit (Kelly's Heroes, 1970) vahvisti miehen tulevaisuutta elokuva-alalla.

Mustan koominen esikoisohjaus Schlock - banaanihirviö (Schlock, 1973) valmistui kengännauhabudjetilla ja yhdisti camp-estetiikkaa, metakerrontaa ja parikymppisen Rick Bakerin maskeeraamaa King Kong -hupaelmaa. Landisin itsensä ohjaaman, käsikirjoittaman ja nimiroolittaman anarkistisen sekoilun parissa viihtyy sujuvasti. 

Linjakkaampi elokuva on kuitenkin ZAZ-kolmikon (David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker) kynäilemä pienten sketsimäisten lyhytelokuvien parodinen kokoelma Hei me nauretaan (The Kentucky Fried Movie, 1977), joka viitoitti tietä Hei me lennetään! (Airplane!, 1980) -elokuvan kaltaisille spoof-komedioille. Yhtä hyvin jännitys- ja katastrofileffoja kuin porno- ja karate-elokuvia parodioiva raivoisa kompilaatio esittelee Landisin ja ZAZ-kolmikon idulla olleen koomisen ilotulituksen. 

Komediallinen vauhti kiihtyi kirjaimellisesti seuraavilla ohjaustöillä: Delta-jengi (National Lampoon's Animal House, 1978) ja The Blues Brothers (1980) ylsivät merkittäviin menestystekoihin myös lippuluukuilla. Delta-jengi on kaikkien nuoriso- ja kohelluselokuvien siivoton isä, jossa nuoret näyttelijätähdet (John Belushi, Tom Hulce) rikkovat hyvät maun rajoja. Rienaavan college-farssin oman ehdottoman moraali(ttomuude)n keskeisenä voimana sikailee Belushin briljantisti hahmottama Bluto. Harold Ramisin, Douglas Kenneyn ja Chris Millerin kynäilemä maailmanlaajuinen menestyselokuva muokkasi opiskelijakomedian pelisäännöt uusiksi.

The Blues Brothers nostetaan nykyään kenties Landisin päätyöksi ja vankalla kulttimaineella mitattuna paikka on ansaittu. John Belushi ja Dan Aykroyd irrottelevat tummiin pukuihin ja Ray-Banin aurinkolaseihin sonnustautuneina Jake ja Elwood Bluesina musikaalia ja takaa-ajoja yhdistävässä täystuhokomediassa. Saturday Night Live -televisio-ohjelman sketsistä lähtenyt tarina on yhä mainio absurdin romurallin ja mehevien musiikkinumeroiden yhdistelmä. Discon aikakaudella The Blues Brothersin rhythm & blues -klassikoilla rytmitetty soundtrack ui menestyksekkäästi vastavirtaan. Legendaarisiksi kohonneista musiikkinumeroista vastaavat mm. James Brown, Aretha Franklin ja John Lee Hooker. Yleisömenestyksen ympäröimänä kaikki aikalaiskriitikot eivät tunnistaneet elokuvan arvoa ensi-illan aikoihin. Amerikkalaiskriitikko Andrew Sarris epäili, että lapsellinen elokuva olisi ollut parempi piirrettynä. Suomessa The Blues Brothers nähtiin pääosin riehakkaana musikaalina ja kolarikomediana.

Johnit Landis & Belushi

Alle parikymppisenä Landis oli nähnyt Jugoslaviassa erikoiset hautajaiset, joista tihkui pelko vainajan paluusta: arkku laskettiin valkosipulilastissa erikoisen syvään kuoppaan. Hirtehishumoristinen näky inspiroi Landisia kirjoittamaan ihmissusiaiheisen käsikirjoituksen, joka päätyi filmattavaksi vihdoin Blues Brothersin menestyksen jälkimainingeissa. Elokuvan surumielisellä kosketuksella etenevä kauhun ja komediallisten elementtien yhdistäminen epäilytti tuottajaporrasta, sillä Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981) koettiin liian pelottavaksi komediayleisölle ja liian humoristiseksi kauhuyleisölle.

Elokuvan tarinassa kaksi amerikkalaista reppureissaajaa eksyy Pohjois-Englannin öisille nummille paikallisten varoittelusta huolimatta. Toinen heistä, Jack (Griffin Dunne) kuolee välittömästi ihmissuden raatelemana ja toinen, David (David Naughton) selviää niukasti hengissä, mutta täydenkuun aikana inferno pääsee irti. Viihdyttävästi Lontoon kaupunkikuvaa vieraantuneeseen ihmissusikuvastoonsa upottava Ihmissusi Lontoossa on nyanssirikas kauhukomedia, jonka uraauurtavasta erikoistehostemaskeerauksesta vastasi Oscarilla palkittu Rick Baker. Bakerin toteuttama kuuluisa transformaatiokohtaus sekä pedon raatelema, haudan lepoa kaipaava elävä kuollut elokuvateatterissa mätänevine ulkomuotoineen ovat elokuvan vaikuttavinta antia. Oman mausteensa elokuvan tunnelmaan tuo lukuisat kuuaiheiset biisit, jotka on valittu erinomaisesti tunnelmien mukaan.

Ihmissusi Lontoossa oli Oscarin voittaneine erikoistehostemaskeerauksineen sen verran vaikuttava ilmestys, että itsensä popin kuningas Michael Jackson palkkasi John Landisin ohjaamaan itselleen elokuvamaisiin mittoihin kohoavan kauhuaiheisen musiikkivideon Thriller (1983). Ikoninen musiikkivideo oli laajimmassa mitassaan neljätoistaminuuttinen lyhytelokuva ja se osoitti vaikutusvallallaan tietä sille, mikä kaikki olisi musiikkivideolle mahdollista. Jackson avasi Landisin avustuksella tietä afroamerikkalaisille artisteille Music Televisionilla. Jacksonin ja Landisin askeleet kohtasivat vielä vuosien päästä toistamiseenkin, megalomaanisemmalla Black or White -videolla (1991).

"Kaikissa elokuvissani on mukana komediaa, koska minusta elämä on lähtökohtaisesti huvittavaa. Vaihtoehto olisi kyynelehtiä kaikelle, mutta mieluummin nauran! -John Landis

Vaihtokaupat (Trading Places, 1983) on Eddie Murphyn ja Dan Aykroydin yhteispelin koominen täysosuma, joka ajoittaisessa roisiudessaan hätkähdyttää nykypäivän katsojaa. Mark Twainin klassiseen Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper, 1881) -tarinaan pohjautuvassa screwball-komediassa katujen koditon mies (Murphy) ottaa rikkaan miehen (Aykroyd) paikan ja jälkimmäinen joutuu puille paljaille. Nokkela satiiri etenee riehakkaaksi komediaksi erinomaisen hahmogallerian kautta, ei vähiten myöskään räväkkää prostituoitua näyttelevän Jamie Lee Curtisin ansiosta. Vuonna 2017 BBC:n äänestyksessä elokuvakriitikot äänestivät Vaihtokaupat kaikkien aikojen sadan parhaan komedian listalle. Ansaitusti. 

Dan Aykroyd & Eddie Murphy elokuvassa Vaihtokaupat (Trading Places, 1983)

Steven Spielberg kutsui John Landisin yhdeksi ohjaajaksi Hämärän rajamailla (Twilight Zone) -televisiosarjaan (1959-64) pohjautuvaan fantasia/tieteisantologiaan Hämärän pelottavat varjot (Twilight Zone: The Movie, 1983). Landisin ja Spielbergin lisäksi episodien ohjaajina toimivat Joe Dante ja Mad Max -elokuvilla läpimurtonsa tehnyt australialainen George Miller. Landisin filmatessa omaa episodiaan sattui traaginen onnettomuus. Kaliforniassa tehdyissä yökuvauksissa helikopteri putosi taivaalta jättäen kohtalokkaasti alleen näyttelijä Vic Morrown ja kaksi lapsinäyttelijää. Järkyttävästä helikopterionnettomuudessa seurasi ohjaajalle syyte tahattomasta taposta, raskaita korvaustuomioita ja muutoksia elokuva-alan turvallisuusmääräyksiin. Landisia ei tuomittu, mutta ankarimpien kriitikoiden mielestä hän ei urallaan koskaan toipunut tapahtuneesta.

Ohjaajan ura jatkui unettomuudesta kärsivän insinöörin (Jeff Goldblum) painajaismaisella seikkailulla yöllisessä Los Angelesissa. Yön selkään (Into the Night, 1985) on takaa-ajoelokuva, jossa pidetään vauhtia yllä vaikka väkisin. Viehättävän absurdeja ja makaabereja kohtauksia yhdistävä elokuva on tekijälleen tyypillinen genrepoukkoilu, mutta tällä kertaa paketti ei valitettavasti pysy koossa. Päättömästä tyylilajisotkusta voi bongailla ohjaajacameoita: David Cronenberg, Roger Vadim, Jonathan Demme, Jim Henson, Amy Heckerling... Landis itse nähdään nykynäkökulmasta katsottuna epämukavasti arabiroistona ja sivuosassa häärii myös Let's Dance -pop-tähteytensä jälkihöyryissä David Bowie. 

1980-luvun koomikkolegendoista Landis työskenteli seuraavaksi Chevy Chasen kanssa kahdessakin parodisessa filmatisoinnissa. Mitäs me vakoojat (Spies Like Us, 1985) on hillitön kylmän sodan satiiri, jossa kaksi tomppelia (Chase ja kolmannen kerran Landisin kanssa työskennellyt Dan Aykroyd) lähetetään vakoiluoperaation ja ydinohjusten jäljille Neuvosto-Tadzikistaniin. Bob Hopen ja Bing Crosbyn tähdittämien Road to... -elokuvien (1940-62) henkeä nostalgisoiva elokuva on kuorrutettu kollegacameoilla, sillä tällä kertaa mukana häärivät niin Terry Gilliam, Sam Raimi, Ray Harryhausen ja itseoikeutetusti, Bob Hope. Dagens Nyheterin Eva af Geijerstam (8.2.1986) intoutui kehumaan elokuvaa älykkääksi viihteeksi heille, jotka eivät usko Ronald Reaganin "Tähtien sodan" kaltaisiin idioottimaisiin illuusioihin. Kevyesti kantaa ottavan elokuvan ajattomuutta heikentää vain valmistusajankohdalle tyypillinen seksismi.

Chevy Chase nähtiin pääosassa Steve Martinin ja Martin Shortin kanssa myös komediallisessa westernissä Kolme kaverusta (Three Amigos, 1986), joka sattuu olemaan allekirjoittaneelle yksi kaikkien aikojen nostalgisimmista elokuvista. Sattui nimittäin niin, että Kolme kaverusta oli muistini mukaan yksi ensimmäisistä videoelokuvista, joka paikallisesta R-kioskista meille vuokrattiin. 1910-luvulle sijoittuvassa parodisessa lännenelokuvassa kolme mykän elokuvan (anti)sankaria kutsutaan vieraiksi pieneen meksikolaiskylään, jotta seutua terrorisoiva rosvopäällikkö saataisiin kuriin. Riemastuttavaa komiikkaa revitään lännenelokuvien konventioista ja absurdeista tilanteista mm. laulavan pensaan ja aavikolla kärsittävän nestehukan parissa. Landis, Chase, Martin ja Short eivät tiettävästi pelanneet täydellisesti yhteen kuvauksissa, mutta lopputulos on juuri sopivan lennokkaalla tavalla päätön.

Välityönä valmistunut Riemurasia (Amazon Women on the Moon, 1987) on temaattinen jatko-osa vuosikymmenen takaiselle Hei me nauretaan -elokuvalle (The Kentucky Fried Movie, 1977). Kyse on komediallisten lyhytelokuvien antologiasta, jossa tehdään surutta pilkkaa myöhäisillan televisio-ohjelmistosta. Metaelokuvallisia elementtejä viljelevä epätasainen sketsikomedia ei yllä tyylillisen edeltäjänsä tavoin maaliin, vaikka ohjaajana hääri Landisin lisäksi mm. Joe Dante.

Kaupallisesti menestyksekäs yhteistyö Eddie Murphyn kanssa jatkui romanttisella komedialla Prinssille morsian (Coming to America, 1988), jonka käsikirjoitus muodostui tähtinäyttelijänsä alkuperäistarinan pohjalta. Elokuva onkin Murphyn ja Arsenio Hallin moni-ilmeisyyden juhlaa, sillä molemmat nähdään elokuvassa peräti neljässä eri roolissa. Äskettäin tarpeettoman jatko-osan (Prinssille morsian 2 / Coming 2 America, 2021) saanut elokuva onnistuu kaikessa, missä jälkijättöinen jatko-osa epäonnistuu. Alkuperäinen Prinssille morsian on yhä viihdyttävä, Murphyn ja Hallin energisyyden ansiosta hauska ja Landisin ripeäliikkeisessä ohjauksessa nokkela. Vaihtokaupoissa omaisuutensa menettäneet Mortimer Duke (Don Ameche) ja Randolph Dukekin (Ralph Bellamy) tekevät osuvat cameo-roolit, mikä linkittää nämä kaksi elokuvaa leikkisästi ”samaan universumiin". 

Vaatimatonta mainettaan parempi on Sylvester Stallonen ennakkoluulottomasti tähdittämä screwball-farssi Oscar (1991), joka noudattaa tyylitajuisesti 1930-lukulaisen vauhdikkaan sekamelskakomedian askelmerkkejä. Kriitikoilta täystyrmäyksen saanut Oscar ei menestynyt lippuluukuillakaan toivotulla tavalla, koska pääosatähti Stallonelta odotettiin komedian sijasta luotisateisia action-elokuvia.

Todellisena genresekoitelmana voidaan pitää elokuvaa Bloody Marie - Viettelevä vampyyri (Innocent Blood, 1991), joka Landisille tavaramerkinomaisesti yhdistää kauhuelementtejä mustaan komediaan ja höystää gangstereilla varustellun rikoselokuvan vielä annoksella erotiikkaa. Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikita -elokuvalla (La Femme Nikita, 1990) juuri läpimurron tehnyt Anne Parillaud esittää viehkeää verenimijää, joka käy kulmahampailla ainoastaan rikollisen kimppuun ja lavastaa uhrijuhlansa mafian sisäiseksi selkkaukseksi. Helsingin Sanomien Mikael Fränti totesi ensi-ilta-arviossaan (20.2.1993) elokuvan olevan hymytöntä vanhan kertausta: "ei naurata eikä kauhistuta. Verta riittää, autot kaahaavat, päät palavat poroksi ja vanhat filmit välähtelevät taustan tv-vastaanottimissa."

1990-luvun edetessä Landisille kävikin kuten monelle ikätoverilleen: John Carpenterille, George A. Romerolle, Joe Dantelle tai Walter Hillille, elokuvien innovatiivinen tekeminen alkoi käydä studioiden määräysvallan korostuessa tukalaksi. Lennokkaalle elokuvaentusiasmille oli vuosi vuodelta vähemmän tilausta. Raha toimi kuitenkin viihteen hegemonisoimassa Hollywoodissa oivana motivaation lähteenä innottomiinkin jatko-osiin, kuten Landisin ohjaamissa turhakkeissa Beverly Hills kyttä III (Beverly Hills Cop Part III, 1994) ja Blues Brothers 2000 (1998). 

2000-luvulla miehen filmografia on pitkien valkokangaselokuvien merkeissä laajentunut enää vain yhdellä elokuvalla, Iso-Britanniassa tuotetulla mustalla rikoskomedialla Burke and Hare (2010). Tositapahtumiin perustuva elokuva on Landisin tulkinta Edinburghissa 1820-luvulla toimineista ruumiskauppiaista, William Burkesta (Simon Pegg) ja William Haresta (Andy Serkis). Komediallinen epookkielokuva jäi vähälle huomiolle, vaikka sitä arvioitiin "pieneksi, mutta tervetulleeksi paluuksi Landisille". 

Viime vuosiin tultaessa John Landis on ollut aktiivisempi luennoitsijana ja televisiotuotantojen taustavaikuttajana kuin elokuvantekijänä. Viime kesänä hänet palkittiin arvostetuilla Locarnon elokuvajuhlilla elämäntyöstään Pardo d'onore Manor -palkinnolla. Palkintoperusteluissaan Locarnon elokuvafestivaalin taiteellinen johtaja Giona A. Nazzarro tiivisti seuraavan:

“John Landis is a genuine American genius. The all-consuming cinephile passion, slapstick music, irresistible gags and visceral attachment to the B movie ethos, combined with acute critical sensibility and political awareness, made him a key figure in the renewal of American filmmaking between the Seventies and the Nineties. He hybridized horror and comedy, musical and noir, in a way never seen before. The resulting masterpieces captured enthusiastic audiences around the world, drawn by his fresh new filmic language and the challenges to conventional morality. Landis showed that you could do it all and dream it all, and in so doing he made cinema better, fairer, more inclusive. He provided a vector for the anxieties of the Sixties generation, giving them a new interpretation and creating a new kind of comedy merged with mutant physicality which – from John Belushi to the werewolves – rewrote the dominant aesthetic code. John Landis personifies the American cinema we have always loved and always will love.”

Uuno on numero yksi - ehtymättömien selitysten jäljillä

Suomalaisen viihteen jättiläisen Pertti "Spede" Pasasen (1930-2001) kuolemasta tuli tällä viikolla kuluneeksi kaksi vuosikymmentä. Muutamaa päivää aiemmin oli kerrottu, että Yellow Film & TV tuottaa Spedestä kertovan elämäkertaelokuvan, ohjaajanaan pitkän elokuvan debytantti Aleksi Delikouras. Elokuva-alalla tieto herätti hämmennystä, jopa närkästystä, johtuen siitä, että Yellow Film & TV ei tiedotteessaan mainitse lainkaan kuka on elokuvan käsikirjoituksen takana. Levittäjän ja televisiokanavan sitoutuminen hankkeeseen kyllä mainitaan, mutta mitenkä mahtaa olla käsikirjoituksen kanssa? 

Jatkokummastelua aiheutti se, että käsikirjoittaja Mike Pohjola on saanut Spede-elokuvaansa käsikirjoitustukea Suomen elokuvasäätiöltä ja tarjonnut tätä omien sanojensa mukaan Yellow Film & TV:lle. Pohjolan mukaan tuotantoyhtiö oli kuitenkin näyttänyt idealle ovea. Pohjola kirjoitti Facebook-seinälleen, että "Tietenkään kenenkään henkilön elämään ei ole tekijänoikeuksia, mutta tulkintaani ja käsikirjoitukseeni on. Tällainen toiminta vahingoittaa alaa, kun käsikirjoittajat eivät voi enää luottaa tuottajiin ja tarjota heille tekstejä." Allekirjoittanut jää mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka hanke etenee - ja milloin elokuvan käsikirjoittaja julkistetaan. Viimeisen vuosikymmenen aikana on nähty suomalaisessa elokuvassa muutamiakin tapauksia, joissa kaksi kilpailevaa tuotantoyhtiötä on pyrkinyt samalle apajalle elämäkertaelokuvan merkeissä. Niin Juicen, Kikan, Tom of Finlandin kuin Olavi Virrankin biopicin tekijöiksi olisi ollut parikin ottajaa.

Spedeen liittyen, näinä viikkoina tulee kuluneeksi myös puoli vuosisataa siitä, kun Uuno Turhapuro nähtiin ensimmäisen kerran osana Spede Show'ta. Ensimmäisissä televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 nähtiin sitten parikymmentä Uuno Turhapuro -elokuvaa, mikäli ilman Vesa-Matti Loiria ja Ere Kokkosta tehty Uuno Turhapuron veli -kammotus (1994) lasketaan mukaan. Näiden parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996).

Olen monessa yhteydessä tunnustautunut Uuno-elokuvien ystäväksi. 1980-lukulaisesta lapsuudesta kumpuava nostalginen lämpö on innostanut minua vielä 2010- ja 20-luvuilla kirjoittamaan esseen Uuno Turhapuro -elokuvien metakerronnasta ja keskustelemaan Turhapuro-elokuvista podcasteissa. Turhapuro-elokuvista omat suosikkini löytyvät tiukasti mustavalkokaudelta: Professori Uuno D.G. Turhapuron (1975) absurdi anarkismi, Häpy endkön (1977) hillitön holtittomuus tai vaikkapa Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) ilkeämieliseksi taipuva lennokkuus pitävät pintansa. Värillisistä Uunoista nostalgisin on Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka paransi lapsena flunssan kuin flunssan.

Markku Lepolan ottama värillinen tuokiokuva ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan (1973) kuvauksista.

Ikonisen komediahahmon 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjailija Tuomas Marjamäki on julkaissut kokoelmateoksen Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina 1971-2021, jossa käydään hahmon historia läpi ensimmäisistä sketseistä aina viime vuosien viihdeohjelmien Turhapuro-viittauksiin saakka. Loirin, Pasasen ja Kokkosen kehittämän hahmon tarina alkuperäisessä muodossaan päättyi fragmentaariseen jäähyväiselokuvaan Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004).

Tuomas Marjamäki on suomalaisen viihteen ja komedian kirjoittajana kokenut ja kannuksensa ansainnut. 1990-luvun lopulta alkaen hän on kirjoittanut lukuisten lehtiartikkeleiden lisäksi elämäkerrallisia tietokirjoja niin Spedestä, Simo Salmisesta, Kummelista kuin suomalaisesta komediasta laajemminkin (Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907). Tietokirjojen ohella hän on kirjoittanut kaksi elokuvamaailmaan sijoittuvaa kaunokirjallista romaania (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)).

Marjamäen Uuno-kirja on monessa mielessä definitiivinen: siinä käydään elokuva elokuvalta läpi hahmon kehitystä (tai kehittymättömyyttä), kerrotaan yksityiskohtaisia muistoja kuvauksista, elokuvien katsojalukuja ja aikalaiskriitikoiden sivalluksia. Siinä on myös tiivistelmä elokuvien keskeisimmistä kuvauspaikoista sekä kiinnostavia mustavalko- ja värikuvia elokuvien tekemisestä. Parhaimmillaan Marjamäki kirjoittaa elokuvista omakohtaisesti, eikä jätä mainitsematta elokuvien laadullisia tai sisällöllisiä ongelmakohtia, olipa kyse sitten Speden vitsien sovinistisuudesta tai toisteisuudesta. On myös tervettä, että Marjamäki rohkenee kyseenalaistaa Speden "koko perheen viihteen moraalin" tultaessa 1990-luvun rimanalituksiin. Teos toimii hyvänä vastaparina Tommi Aition osin hämmentävällekin Uuno Turhapuro - elämä -kirjalle (2014), jossa viihdehahmoon suhtauduttiin kuin oikeana, todellisen elämän hahmona. Tiivistäen Aition Uuno Turhapuro - elämä oli fiktiivisen hahmon elämäkertakirja.

Uunon isä (Olavi Ahonen), pikku-Jeremias, Uunon velipuoli (Jenni Loiri) ja Uuno Turhapuro (Vesku Loiri) elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Faktojen osalta Marjamäen kirja ei ole aivan virheetön. Kirjoittaessaan Viu-hah hah-taja -elokuvasta (1974) Marjamäki mainitsee, että se olisi saanut Suomen elokuvasäätiön laatutukea. Näin ei ole. Halpaa tieteiselokuvaa ja puskafarssia yhdistänyt elokuva sai tukensa valtion myöntämänä 30 000 markan laatutukena. Vuosi 1974 oli suomalaisessa elokuvatuotannossa pohjakosketus, sillä silloin sai ensi-iltansa vain kaksi elokuvaa, joista Viu-hah hah-tajan lisäksi toinen oli Seppo Huunosen kulttifilmi Karvat. Kirjassa mainitaan ensi-iltoja olleen murheenkryynivuonna kolme, mutta tarkkaan ottaen Risto Jarvan Yhden miehen sota (1973) oli saanut ensi-iltansa jo helmikuussa 1973 elokuvan kuvauspaikkakunnalla Lammilla ja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Lontoossa ja New Yorkissa. Tampereelle ja Helsinkiin elokuva ennätti vasta alkuvuodesta 1974, tiiviimmäksi leikattuna. 

Suosituimmasta Turhapurosta, Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvasta (1984) kirjoittaessaan Marjamäki mainitsee elokuvan äänittäjänä toimineen Heikki T. Partasen seurantadokumentin Turhapuroilmiö (1984). Kirjassa todetaan, että 50-minuuttista dokumenttia ei enää arkistoista löydy, mutta Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista (eli entisestä Suomen elokuva-arkistosta) tuo Filmikonsti Oy:n tuottama dokumentti kyllä löytyy täyspitkänä. Siinä Turhapuro-elokuvien tekijät ja tutkijat analysoivat Uunon hahmoa sekä elokuvasarjan suosion syitä. Heikki T Partasen luvalla editoitua lyhennelmäversiota (15 min) on esitetty julkisesti viime vuosina suomalaisen elokuvan historiaa valottavissa näytöksissä Tampereen elokuvajuhlilla sekä Suomen elokuvasäätiön Lyhyesti-festivaalilla syksyllä 2019.     

Marjamäki kirjoittaa Vesa-Matti Loirin laulajasuosion olleen 1980- ja 90-lukujen taitteessa aallonpohjassa. Väittämä asettuu hullunkuriseen valoon ottaessa huomioon, että Loirin rakastettu Sydämeeni joulun teen ilmestyi vuonna 1988 ja on myynyt liki 180 000 kappaletta (ollen 9. myydyin levy Suomessa). Tupla-Uunosta (1988) kertovassa osiossa Loirin esittämän professori Hugo Töttersbergin nimi esiintyy välillä Tötterströminä. Vaan ehkä tuossa on oma Turhapuro-logiikkansakin! Nähtiinhän vuori(sto)neuvos Tuurakin niin Voldemarina, Karoluksena, Jalmarina, Elmerinä, Amadeuksena (!), Tanelina, Valtterina ja Hugona. Harmittomana nillittämisenä vielä, että Uuno Turhapuro, Herra Helsingin herra -elokuvassa (1991) kreditoimattoman cameo-roolin tekevä Taru Valkeapää nähtiin kyllä nimenomaan Hugo-ohjelmassa (1993-95) ennen Passi ja hammasharjaa (1996-98). Kirjan lähdetiedoissa mainitaan Ere Kokkonen - tarinoita Turhapurosta (2003) olleen MTV:n omaa ohjelmatuotantoa, mutta kyse on Stakula Housen tuottamasta ja  Kalle Kinnusen toimittamasta lisämateriaalista elokuvasarjan DVD-levyille.

Turhapuro-elokuvien parissa kasvaneelle Uuno on numero yksi tarjoaa paljon suurella mielenkiinnolla ahmittavaa luettavaa. Toimittajataustaisella Marjamäellä on ollut omasta takaa merkittävät haastatteluaineistot käytössään, joihin hän on voinut tekstissään nojautua. Kirja on selvästi tehty mahdollisimman suurelle yleisölle, harmittomaksi lukemistoksi, mikä näkyy elokuvien analyysin vähäisessä määrässä. Olisi ollut antoisaa kuulla pitkiä juonikuvailuja tiivistämällä tarkempaa analyysia Turhapuro-elokuvien toistuvista teemoista, itsereflektiivisyydestä, Loirin improvisaatiosta tai vaikkapa kriitikoiden muuttuneista mielipiteistä. Jälkimmäisen Marjamäki jättää täysin hyödyntämättä pitäytyen ensi-iltakritiikeissä. 1970-lukulaisen skribenttisnobismin keskelle olisi ollut raikasta tuoda vaikkapa Katso!-lehteä 1990-luvulla toimittaneen Jukka Väänäsen tai TV-Maailmaan ja Helsingin Sanomiin kirjoittavan Henri Waltter Rehnströmin modernimpia näkemyksiä. Ehkäpä olisi aika tehdä uusi tutkimusmatka Uunolandiaan Turun koulukunnan hengessä!

"Filmillistä jatkuvuutta" eli ketkä kaikki työskentelivätkään Spede-tuotannoissa vuosina 1964-75

Pertti "Spede" Pasasen syntymästä on kulunut tänä vuonna 90 vuotta. Komedian ja viihteen kultasormen varhaistuotanto esitteli liudan elokuva-alan moniottelijoita, joista varsin suuresta osasta tuli oman alansa mestareita.

Ennen elokuvantekijän uraa Spede näytteli sivuosa- ja statistirooleissa Fennada-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden tuottamissa farsseissa 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun alkuun. Mukaan mahtui niin Aarne Tarkaksen kasarmikomedioita kuin Armand Lohikosken Pekka ja Pätkä -viihdettä. Unelma omasta elokuvasta alkoi muuttua todeksi kesällä 1963, kun Spede tapasi Mikko Niskasen Hopeaa rajan takana -seikkailuelokuvan (1963) kuvauksissa Jaakko Pakkasvirran. Ylioppilasteatterin johtajana vuosina 1958-62 toiminut  Pakkasvirta kuului yhdessä Risto Jarvan kanssa tuotantoyhtiön Filminorin johtohahmoihin. Pakkasvirta ja Jarva olivat tehneet yhteisohjauksina pari vuotta aiemmin lyhytelokuvan Työtä Ylioppilasteatterissa (1961) ja pitkän fiktion Yö vai päivä (1962). Speden, Jarvan ja Pakkasvirran muodostama tekijäjoukko X-Paronissa (1964) lienee suomalaisen elokuvan epätodennäköisin trio.

Filminorin ja Elokuvatuotanto Spede Pasasen yhteistuotantona syntyneen veijarikomedian teknisen ja taiteellisen tekijäkaartin muodostivat Jarvan elokuvista tuttu kaarti (Antti Peippo, Kullervo Kukkajärvi, Otto Donner). Elokuvan valmistussopimuksessa todettiin, että "Filminor vastaa nimellään tuottaja Pasasen elokuvan -- ammatillisesta tasosta teknillisen suorituksen, kuvauksen, laboratoriotöiden, valvonnan ja äänityksen valvonnan osalta". X-Paronin alkukrediiteissä ei Speden, Jarvan tai Pakkasvirran tehtäviä ole tarkkaan määritelty, mutta yleisesti on tulkittu, että Jarva huolehti teknisestä osaamisesta ja "filmillisestä jatkuvuudesta", Pakkasvirta henkilöohjauksesta ja Pasanen komiikasta ja tarinasta. Elokuvan käsikirjoitus syntyi kolmikon nimissä, vaikkakin kuvaustilanteessa improvisoitiin vapaasti. Valmiille elokuvalle ja Speden vitseille spontaani tekotapa oli eduksi, mutta se ei sujuvoittanut kuvausten etenemistä. Valmistuttuaan X-Paroni sai kuitenkin voittopuolisesti myönteiset arvostelut. Uuden Suomen Heikki Eteläpää kiitteli lopputulosta, jossa on "mukava määrä parodisia täysosumia" ja kirjallisuuslehti Parnassossa Matti Salo kuvaili elokuvaa "1960-luvun pop-älymystön Hei rillumareiksi." Myöhemmällä urallaan Spede ja Jaakko Pakkasvirta kohtasivat pääasiassa katkerissa tai jopa vihamielisisssä merkeissä, kiistakapuloina Suomen elokuvasäätiön tukipolitiikka ja Vesa-Matti Loiri. Filmihullu-lehden haastattelussa vuodelta 1976 Pakkasvirta kuvasi X-Paronia "omituiseksi sekoitelmaksi Speden mauttomuutta ja Jarvan ja Pakkasvirran mauttomuutta".

Toisen trion, tyyleiltään jo huomattavasti sopuisamman, muodostivat Jukka Virtanen, Ere Kokkonen ja Spede. Virtanen oli työstänyt lyhytelokuvia Allotria-filmissä sekä ohjannut ja tuottanut viihdeohjelmia Yleisradiossa. Kokkonen oli Teatterikorkeakoulussa pistäytymisen jälkeen ohjannut MTV:ssä ja televisioteatterissa. Millipillerin (1966) käsikirjoitus syntyi yhteistyössä: "Tykkäsimme kaikki spontaanista, tilanteesta syntyvästä huumorista. Täydensimme toisiamme: Jukka oli sanallinen virtuoosi ja käsitteli tekstiä verbalistina, Pertillä oli aivan mielettömiä ideoita. Mä taas olin jarru, joka halusi juonta ja logiikkaa, että joku järki olisi siinä hommassa", Kokkonen muisteli. Elokuvan ohjauksesta vastasivat tasa-arvoisesti Spede, Kokkonen ja Virtanen. Spede näytteli pääosan ja vastasi rahoituksesta. Kepeä hupailu kertoo roopesetämäisen rikkaan setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Spede), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi.

Millipillerin myötä "Speden talliin" astuivat myös sittemmin arvostetuksi mestarikuvaajaksi kohonnut Kari Sohlberg, Hollywoodia myöten tunnustettu äänisuunnittelijaguru Paul Jyrälä sekä säveltäjä/muusikko Jaakko Salo. Sohlberg työskenteli Spede-tuotannoissa aina vuoteen 1976, Jyrälä ensimmäiseen Uuno Turhapuroon (1973) saakka ja Salo käytännössä aina kuolemaansa saakka (2002). Sohlberg sai Pähkähulluun Suomeen (1967) kuvaajakollegaksi kokeneen ja nimekkään valvojan, Osmo Harkimon. Sohlberg sai oppia Harkimolta kuvaussuunista ja valaisuun liittyvistä asioista, kuten heijastuspinnoista, mutta operoi elokuvan kuvauksen hyvin itsenäisesti.

Pähkähullu Suomi syntyi Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittamana, hillittömänä hyperaktiivisena farssina, joka rikkoo kiehtovalla tavalla kerronnan rajoja. Elokuvan itsereflektiivisyyden onnistumiselle keskeisenä tekijänä muistetaan leikkaaja Juho Gartz. Nopeatempoinen elokuva on Gartzin taidonnäyte, sillä alkupuolen turboahdettu energisyys olisi helposti osaamattomamman leikkaajan käsissä levinnyt käsiin, puhumattakaan elokuvan loppuminuuttien uskomattomasta vyörytyksestä. Autenttiset dokumenttileikkeet nivoutuvat koomisesti yhteen Pohjalaisia (1936) ja Kulkurin valssi (1941) -elokuvista reväistyjen kohtausten kanssa.

Sohlbergin mukaan Jukka Virtasen ja Ere Kokkosen työskentely jakaantui Pähkähullussa Suomessa niin, että jälkimmäinen teki aina käytännön järjestelyt: "Kokonaisuuden hanskassa pitäminen jäi Eren vastuulle. Hän oli organisaattorin, apulaisohjaajan ja ohjaajan kombinaatio." Leikkausvaiheessa Kokkonen ei enää ollut mukana, vaan sitä puolta Virtanen ideoi yhdessä Gartzin ja Noin 7 veljestä -elokuvaan (1968) tultaessa Ossi Skurnikin kanssa. Virtasen elokuvaleikkaamiseen pariin oli koulinut Valkoisen peuran (1952) tekijänä muistettava Erik Blomberg: "Blomberg laittoi minut laboratorioon. Kävin kaikki vaiheet läpi. Olin jonkun päivän liemihommissa, valomäärittelyssä, negaleikkauksessa ja trikkikuvaamisessa. Skurnik opetti minulle leikkausta ihan kädestä pitäen", muisteli Virtanen käytännön koulutustaan elokuva-alalle.

Ossi Skurnik oli 1940-luvun lopulla kuvaajana uransa aloittanut leikkaaja, jonka ainoaksi pitkän elokuvan ohjaustyöksi jäi uuden aallon saumakohdassa valmistunut rikoselokuva Tie pimeään (1963). Teknisenä perfektionistina tunnettu Skurnik vaikutti suomalaisen elokuvakoulutuksen alkuaikoihin opettamalla leikkausta Taideteollisen oppilaitoksen kameralaitoksen osastolla. Skurnikin ammattilaisura leikkaajana kesti miltei 40 vuotta ja Spedelle hän leikkasi vielä Leikkikalugangsterin (1969), jonka mainingeissa maestron oppiin pääsi vielä Taina Kanth. Kanth toimi Spede-tuotantojen pääleikkaajana aina Näköradiomiehen ihmeellisistä siekailuista (1969) ensimmäiseen Uuno Turhapuroon (1973) saakka. Kanthin työpariksi vakiintui Jussi Pussin (1970) myötä Irma Taina, josta tuli 1970- ja 80-lukujen merkittävimpiä elokuvaleikkaajia (parhaan leikkauksen Jussi-palkinnon hän sai Tuija-Maija Niskasen elokuvasta Suuri illusioni (1986)).

Vuosi 1969 oli todellinen hullu vuosi Speden tuotannossa. Äärimmäisen tuotteliaan vuoden aikana ilmestyi kolme hyvinkin erilaista Ere Kokkosen ohjausta, joista oikeastaan vain Leikkikalugangsteri jäljitteli kevyessä farssimaisuudessaan sitä Spede-elokuvan määritelmää minkä Millipilleri ja Pähkähullu Suomi olivat paria vuotta aikaisemmin määritelleet. Helmikuussa 1969 ensi-iltansa sai Speden koomikon kyyneleet, tragikoominen Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka erityisesti jälkeenpäin tarkasteltuna osoittautuu katkeranakin tilinpäätöksenä 1960-luvun elokuva- ja tv-komiikasta. Oman aikansa kokeellisena elokuvana, lähinnä videotekniikkansa puolesta, markkinoitu tragikomedia on sympaattinen kommentti tv-tähteyden sattumanvaraisuudesta, komiikan tekemisen helppoudesta ja vaikeudesta sekä yleisön (ja kriitikoiden) maun ennakoimattomuudesta.

Näköradiomieheen peilaten ensimmäisenä Spede-tuotannon kokonaan värillisenä valmistunut, työnimellä Vuoden toinen elokuva kulkenut Pohjan tähteet onkin edeltäjänsä tavoin itsereflektiivinen komedia. Se oli samalla myös Speden tuottamista elokuvista ensimmäinen, jossa hän itse vetäytyi sivuosaan ja antoi estradin Vesa-Matti Loirille. Kokkosen, Loirin ja Speden itsensä ideoiman elokuvan voi nähdä melankolissävytteisenä kommenttina kotimaisen elokuvan silloiseen tilaan, sen tekemisen riskialttiuteen sekä tekijöiden alkuperäisvisioiden ja lopputuloksen väliseen epäsuhtaan.

Kari Sohlberg kuvasi vuoden 1969 kotimaisista ensi-iltaelokuvista peräti neljä: Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, Leikkikalugangsteri, Donnerin Sixtynine 69 ja Pohjan tähteet. Jussi-palkintolautakunta huomasi työteliään kuvaajan ja palkitsi Sohlbergin viitaten poikkeuksellisesti kaikkiaan kolmeen elokuvaan (Pohjan tähteet, Sixtynine 60 ja Leikkikalugangsteri). Ere Kokkosen arvion mukaan Sohlberg olisi voinut tulla palkituksi yksinään Pohjan tähteiden perusteella: "Siihen aikaan Jussi-toimikunnan arvovalta ei sallinut, että pelkästään tällaiselle tuotannolle annetaan Jussi, joten siihen täytyi laittaa se Donnerin leffa Sixtynine 69 rinnalle." Sohlberg sai liki puoli vuosisataa kestäneellä ammattiurallaan peräti seitsemän parhaan kuvauksen Jussi-palkintoa sekä uransa päätteeksi vielä Betoni-Jussin merkittävästä elämäntyöstä suomalaisen elokuvan parissa.

Omien tuotantojensa ohessa Spede oli kaikessa hiljaisuudessa osallistunut Timo Bergholmin Punahilkka (1968) -nuorisoelokuvan ja Erkko Kivikosken Kuuma kissa? (1968) -draaman rahoitukseen. Sama toistui vielä 1970-luvun alussa, kun Pasanen osarahoitti Jörn Donnerin houkuttelemana Jotaarkka Pennasen historiallista draamaelokuvaa Mommilan veriteot 1917 (1973). 1970-luvun alussa Spede sai elokuvasäätiöltä tuotantolainan Kauhukakara -nimiselle koko perheen elokuvalle, mutta elokuva jäi tekemättä. Pari vuotta myöhemmin (1973) Pasanen suunnitteli elokuvasäätiön tuella vakavaa Hautakivet huipulle -elokuvaa yhdessä Mikko Niskasen kanssa. Niskasen noustua elokuvataiteen taiteilijaprofessoriksi elokuvahanke kuitenkin katkerasti kuopattiin, joskin tietyt teemat siitä säilyivät Niskasen alavireiseen draamaan Syksyllä kaikki on toisin (1978).

Jukka Virtasen osalta Spede-tuotannon saivät jäädä 1960-luvun päättyessä. Virtanen koki Speden aggressiivisen käytöksen ongelmalliseksi ja luvassa oli houkutteleva pesti Yleisradion Ilkamat-sketsisarjan (1970) kirjoittajana. Vielä Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa Virtanen oli käsikirjoittajana ja sivuosaesittäjänä mukana, mutta 1970- ja 80-luvuille tultaessa rooliksi jäi lähinnä ajoittaiset, mutta usein sitäkin herkullisemmat cameo-roolit. Epätasaisena, mutta mainettaan parempana jälkikirjoituksena voi pitää Virtasen yllättävää paluuta ohjaajaksi 1980-luvun lopulla, kun hän Speden yllyttämänä toimi Fakta homma -televisiosarjan (1986-87, 1996-98) pohjalta tehdyn juhannushönöilyn (1987) "tirehtöörinä".

Jaakko Saloa voisi kutsua Spede-elokuvien itseoikeutetuksi hovisäveltäjäksi, sen verran moneen Pasasen tuotantoon Salo sävelsi mieleenpainuvia teemoja tai hyväntuulista koomisuutta lisäävää musiikkia. Salon Uuno Turhapuro -elokuviin säveltämät teemat on koottu vuonna 2003 ilmestyneelle CD-levylle Uuno on numero yksi! - Jaakko Salon musiikkia Uuno Turhapuro -elokuviin 1973-1998. 1960- ja 70-lukujen taitteessa Spede-tuotantojen säveltäjinä piipahtivat Esa Helasvuo Saatanan radikaalien (1971) säveltäjänä ja trio Heikki Annala, Esko Linnavalli ja Christian Schwindt Jussi Pussin jazz-maestroina.

Ere Kokkosen ja Vesa-Matti Loirin ideoima, omaleimaisen hämmentävä Jussi Pussi oli Spede-tuotanto, ilman Pasasen läsnäoloa. Ajan mukainen, "dokumentaarinen" satiiri kertoo poliitiikan maailmasta, jossa opiskelijanuorukainen Jussi Lietessalo (Loiri) ajautuu sekä vasemmiston että oikeiston kandidaatiksi. Kokkosen salanimellä Esko Laukka käsikirjoittama oivallinen elokuva ei kerännyt katsojia ja riitaannutti hetkellisesti Speden ja Eren toisistaan. Riita sovittiin, mutta se ei jäänyt viimeiseksi.

Yhden elokuvan verran Speden "leipää" ehti nauttia myös suomalaisen elokuvan ja television "kansallislavastaja" Ensio Suominen, joka oli lavastamassa tuohivirsuwesterniä Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika (1970) yhdessä Riitta Toivaisen kanssa. Suomisen myöhempiin taidonnäytteisiin lukeutuvat mm. Kalle Holmbergin Rauta-aika (1982) ja Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985). Mollbergin tuotannoistakin tuttu Olli Soinio työskenteli monipuolisesti elokuva-alalla niin ohjaajana, käsikirjoittajana, dramaturgina, äänittäjänä, leikkaajana sekä Suomen elokuvasäätiön arvostettuna tuotantoneuvojana. Uran alkupuolella Soinio toimi ääniassistenttina Spede-tuotannoissa Viu-hah hah-taja (1974) ja Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975). Soinion monipuolisuudelle hyvä verrokki on elokuva- ja teatteriohjaajana, leikkaajana, äänittäjänä ja käsikirjoittajana työskennellyt Timo Linnasalo, joka toimi parikymppisenä äänitysassistenttina Noin 7 veljeksessä. Myöhemmällä urallaan Linnasalo palkittiin parhaan ohjauksen Jussi-palkinnolla esikoiselokuvastaan Vartioitu kylä 1944 (1978) sekä parhaan leikkauksen Jussi-palkinnoilla Aki Kaurismäen elokuvista Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Le Havre (2011).

Vielä viime vuosinakin aktiivisena elokuvaohjaajana toiminut Pekka Lehto kuuluu myös Speden kasvatteihin. Lehto tuli mukaan 1960-luvun lopulla Kari Sohlbergin kamera-apulaiseksi Pohjan tähteisiin, jatkoi äänittäjän apulaisena Kahdeksannessa veljeksessä (1971) ja Hirttämättömissä (1971) ja toimi äänitystehtävissä vielä 1970-luvun lopullekin tultaessa. Tekipä Lehto myös pienen sivuroolin vaiteliaana taksikuskina elokuvassa Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976). Sinällään erikoinen yksityiskohta on myös se, että Lehdon kanssa vuosikymmenen (1976-85) verran yhteisohjauksia tehnyt tuore elokuvataiteen akateemikko Pirjo Honkasalo näyttäytyy ensimmäisessä Uuno Turhapuro -elokuvassa raitiotievaunun matkustajana!

Erityisesti dokumenttielokuvan saralla innovatiivisena moniosaajana muistettava Elina Katainen työskenteli myös Spede-tuotannoissa. Katainen oli kuvaussihteerinä viidessä Spede-elokuvassa, Pähkähullusta Suomesta Hirttämättömiin (1967-71), toteutti elokuvien alku- ja mainostekstejä, näytteli pienet sivuroolit Jussi Pussissa ja Kahdeksannessa veljeksessä ja toimi still-kuvaajana kolmessa elokuvassa, mm. Saatanan radikaaleissa, jonka yhtenä lavastaja hän myös työskenteli. Kataisen vuodet Spede-tuotannoissa saivat kiitosta erityisesti Ere Kokkoselta: "Hän oli intomielinen filmi-ihminen, älykäs, nopea, hauska ja rohkea. Hänellä oli näkemystä ja tyylitajua sekä omat mielipiteensä, joita opin arvostamaan. Elina hankki oikeanlaiset avustajat, piti yhteyttä näyttelijöihin ja huolehti, että aikataulu ei pettänyt. Ehkä kuitenkin tärkeintä oli se, että hän railakkaalla kritiikillään pakotti minut koko ajan tarkistamaan kantaani ja kirjoittamaan tulevia kohtauksia öisin uusiksi." Kataisen lisäksi dokumentaarisen elokuvan saralla maineikkaan uran loi myös Marja Pensala, joka toimi Hirttämättömissä leikkausassistenttina.

Lippuluukulla flopanneessa Saatanan radikaaleissa on perin kiehtova premissi: Perkele (Yrjö Järvinen) ja Saatana (Heikki Savolainen) lähettävät neljä helvetin kuumuudessa viihtyvää nuorukaista (elokuvan myös ohjanneet ja käsikirjoittaneet Paavo Piironen, Heikki Nousiainen, Timo Nissi, Heikki Huopainen) lomalle Suomeen. Kaverukset saavat mukaansa salkullisen rahaa, ehdon olla tekemättä rehellistä työtä ja vitsauksen: heille ei nouse viina päähän. Vitsikäs lähtökohta hyytyy yleiseen sekoiluun ja dramaturgiseen olemattomuuteen, mutta Irma Tainan onnistunut leikkaus ja Kari Sohlbergin kuvaus pitää pakan kasassa. Saatanan radikaalit on kuitenkin kiinnostava myös siksi, että Spede antoi sen myötä mahdollisuuden nuorelle tekijäjoukolle ja pidättäytyi itse sivussa lopputuloksesta. Pari vuosikymmentä myöhemmin Spede mahdollisti "radikaalien jälkeläisille" ensimmäisen kokoillan elokuvan, kun Aleksi Mäkelä ohjasi Speden kustantaman toimintaelokuvan Romanovin kivet (1993) päärooleissa Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen.

On kiinnostavaa leikitellä ajatuksella, miten Speden ura olisi edennyt, mikäli itsereflektiivisyydessään kiinnostava Näköradiomiehen ihmeelliset seikkailut, metaelokuva Pohjan tähteet tai vuotta myöhemmin valmistunut, yhteiskunnallisesti irrotteleva Jussi Pussi olisivat saaneet suuremman suosion. Kaupallisen epäonnistumisen murrettua luovuutta ehtymätön ideasampo alkoi päästää itsensä liian helpolla 1970-luvun loppuun tultaessa.

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Aitio, Tommi: Spede. Pertti Pasasen elämä. Helsinki: Tammi 2002.

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet-tietokanta. (https://elonet.finna.fi/, linkki tarkistettu 7.5.2020)

Hytönen, Jukka & Mandart, Pamela: Kamera käy! Elokuvaaja Kari Sohlberg. Helsinki: Like 2004.

Jutila, Niko: Poikki! Toteutumattomat kotimaiset elokuvat. Tallinna: Aviador 2020.

Kokkonen Ere: Muisti palailee pätkittäin. Helsinki: Otava 2007.

Marjamäki, Tuomas: Spede, nimittäin. Jyväskylä: Docendo 2017.