Kauan eläköön kuvatallenne!

Elokuvien ja televisiosarjojen suoratoistopalvelut ovat olleet suomalaisten ulottuvilla nyt vuosikymmenen verran. Vaihtoehtoja on tätä nykyä läkähdyttävän runsaasti: valtavirtaa mukailevien Netflixin, HBO Maxin, Elisa Viihde Viaplayn, C Moren, Paramountin, Disney+:n ja Ruutu+:n lisäksi saatavilla ovat myös Amazon Prime Videon ja MUBIn kirjavat katalogit. Supisuomalaisista suoratoistopalveluista Yle Areena ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä Elonet ovat kansainvälisessäkin mittakaavassa lyömättömiä katselukanavia. 

Samaan aikaan elokuvien suoratoistopalveluissa on yhä pysyviä ongelmia. Siinä missä musiikin suoratoistokuluttajalle riittää käytännössä joko Spofityn, Deezerin tai Tidalin jäsenyys, ei elokuvaharrastajalle vastaavaa "helppoa tietä" ole tarjolla. Palveluiden monenkirjavuus, ajoittainen toimimattomuus, katalogien vaihtuvuus ja eritoten elokuvaoikeuksien pirstoutumisen haasteet aiheuttavat tilanteen, jossa elokuvien ns. optiset mediat, kuvatallenteet ovat edelleen voittamaton vaihtoehto koticinefiileille. Häiritsevää on myös, että useimmissa suoratoistopalveluissa elokuvien kuvataajuus (FPS eli Frames Per Second) poikkeaa alkuperäisestä. Lisäksi se, että lopputekstit jäävät usein näyttämättä on törkeätä ja hipoo tekijänoikeusloukkausta.

Stockmann ja Sokos hylkäsivät elokuvatallenteet jo liki kymmenen vuotta sitten ja Anttilan murheellisen konkurssin myötä elokuvien tallennemyynti ajautui Suomessa elokuviin erikoistuneiden kivijalkamyymälöiden yksinoikeudeksi. Poikkeuksena se, että automarketeista ainakin S-ryhmän Prismat ovat yhä pitäneet paikkakuntakohtaisesti melko kattaviakin DVD- ja blu-ray-kokoelmia. Keskon Citymarketit huomattavasti vähemmän. Täsmälleen sama ilmiö kävi samoihin aikoihin myös musiikkiäänitteille. Valtavirtaa edustavien suoratoistopalveluiden reunamilla elää kuitenkin, ehkä marginalisoitunut, mutta vireä elokuvien fyysisten tallenteiden julkaisutodellisuus. 

Suuren yleisön silmissä elokuvien fyysisten tallennekopioiden haaliminen vaikuttaakin kivijalkavideovuokraamojen myötä sukupuuttoon kuolevalta entiteetiltä, mutta todellisuus on kuvitelmaa ihmeellisempi. Omasta hyllystä löytyvä elokuvakirjasto on edelleen varmin tapa turvata elokuvien saatavuus. Etenkin Helsingissä asuvia elokuvien ystäviä hemmotellaan monella erinomaisella elokuvakaupalla, josta saa vaikkapa kulttielokuvaharvinaisuuksia maailman ääriltä tai eurooppalaisen ja aasialaisen taide-elokuvan kummajaisia. Kaikkea sitä ja vielä enemmän!

Vaasankadun Pieni leffakauppa on cinefiilin keidas.

Kampista löytyvä Filmihullun leffakauppa tarjoaa liikkeen neliömäärään nähtynä laajan valikoiman uutuusjulkaisuja, Pieni leffakauppa Sörnäisissä on elokuvadivareiden eliittiä: myymälän kauhuun ja kulttielokuviin keskittynyt valikoima on pysäyttävä. Pitkän linjan elokuvayrittäjistä Compact Video jatkaa yhä eloaan Punavuoressa ja tarjoaa kirjaimellisesti ylitsepursuavan valikoiman DVD-, blu-ray-, 4K Ultra HD- ja jopa VHS-julkaisuja. Oma lukunsa on myös Kampissa sijaitseva Vitosen divari, jonka elokuvalaarit ovat kasvaneet viime vuosina hillittömiin mittoihin. Antikvariaateista pistäytymisen arvoisia paikkoja elokuvakeräilijälle ovat myös Kampintorin antikvaarinen kirjakauppa sekä Divari & Antikvariaatti Kummisetä. 

Syyskuussa 2010 avattu Filmihullun leffakauppa toimii yhä Kampin Sähkötalossa. 

Unohtaa ei sovi myöskään pääkaupunkiseudun kierrätyskeskuksia, Fida-kirpputoreja ja Suomen Punaisen Ristin Kontti-myymälöitä. Jälkimmäisestä ostin eilen Futurefilmin tuoreen John Carpenterin Pako New Yorkista (Escape in New York, 1981) -blu-ray-julkaisun sekä Michael Haneken viiden elokuvan täysin korkkaamattoman DVD-kokoelman yhteishintaan 5 euroa!

Pääkaupunkiseudun ulkopuolelta huomattavia elokuvakauppoja ovat esimerkiksi Tampereella sijaitseva Viiden tähden leffadivari ja vaikkapa Jyväskylässä jo neljättä vuosikymmenettä toimiva Videodivari. Kulttuuritekoja!

Rakastan elokuvatallenteiden avaamista ja hypistelyä. Kenties siinä on lapsuudesta kumpuavaa tallennefetisismiä, kun Anttilan leluosastolla hengailu oli vaihtunut videohyllyjen edessä hypnotisoitumiseen ja krediitti- ja valmistusvuositietojen opetteluun. Suoratoistopalveluiden valikkoa selaillessa olo on kuin Levottomien (2000) Arilla, "kun mikään ei tunnu miltään". 

Kevään ja kesän 2020 Covid-19-eristäytyneisyyden keskellä tein enemmän retkiä elokuvakauppoihin kuin vuosikausiin. Pieni Leffakauppa ja Filmihullun Leffakauppa palauttivat minulle edes osan siitä tunteesta, miltä tuntui lapsena ja nuorena pyöriä elokuva- ja levykauppojen hyllyjen välissä ja laskea markkoja, mihin olisi tällä erää varaa. Saatoin viettää tunteja Vaasankadun Pienessä Leffakaupassa ja imeä itseeni, melko kirjaimellisesti, tunteita ja tuoksuja. Annoin itselleni luvan heittäytyä trendejä piittaamattomasti tallenneformaattien iloihin, enkä välittänyt siitä, että seksikkäämpää olisi ollut jakaa sosiaalisessa mediassa suoratoistosarjojen katseluvinkkejä. Tämä nostalgisella pohjavireellä ladattu löytämisen riemu on jatkunut, ja ehkä jopa laajentunut monien elokuvakeräilijöiden YouTube-kanavien seuraamisen myötä.

Tänä päivänä elokuvakeräilijöitä hemmotellaankin komeilla deluxe-julkaisuilla, joiden jakelusta vastaavat ns. boutique blu-ray -firmat kuten Criterion Collection, Kino Lorber, Shout!/Scream Factory, Severin Films, Arrow, 88 Films, 101 Films, Powerhouse Films, Eureka, Second Sight ja Third Window Films. Edellä mainituista esimerkiksi Criterion Collection ja Arrow julkaisevat huolella toimitettuja restaurointeja muhkeine extroineen, joita läpikäydessä tuntuu välillä, että elämme blu-ray- ja 4K Ultra HD -levyjen kautta elokuvakeräilijän kulta-aikaa. Isot studiot tuntuvat menettävän vuosi vuodelta kiinnostustaan kuvatallenteiden julkaisulle ja levittämiselle, mutta onneksi pienet elokuvalevittäjät lisensoivat studioiden restauroituja helmiä (ja sikoja!) filmifriikkien nähtäväksi, joiden lisämateriaaleissa taustoitetaan parhaimmillaan paitsi elokuvien tekoprosessia, myös niiden paikkaa elokuvahistoriassa tai laajemminkin kulttuurisessa kontekstissa. 

Joe Danten Ulvonnan (The Howling, 1981) 4K Ultra HD -julkaisussa riittää läpikäytävää. Huolellisen digirestauroinnin julkaisijana Studio Canal.

Kotimaisen elokuvan puolella julkaisut ovat käyneet vähiin ja niistä vastaa vanhemman suomalaisen elokuvan puolella kirjoittamattomalla yksinoikeudella VL Media. Arvostan piskuista kulttuurityötä, mutta valitettavasti DVD-julkaisujen tekninen taso on usein ala-arvoinen ja kansitaide surkea. Blu-ray-julkaisut vanhemman kotimaisen elokuvan puolelta voi ikävä kyllä laskea liki yhden käden sormin, mikä on sääli, koska esimerkiksi Suomen elokuvasäätiön digitointituella on saatettu 4K-restauroituun teräväpiirtoformaattiin esimerkiksi elokuvataiteen akateemikoksi nostetun Pirjo Honkasalon elokuvia. Kansainvälisenä auteurina pidettävän Honkasalon keskeisimpiä 1980- ja 90-lukujen elokuvia kuten Tulipää (ohjattu yhdessä Pekka Lehdon kanssa, 1980) tai Atman (1996) ei ole koskaan julkaistu Suomessa edes DVD:llä, järeämmistä formaateista puhumattakaan. Että sellainen elokuvamaa tämä Suomi.

...mutta se mikä suomalaisen elokuvan restaurointien tallennejulkaisussa menetetään, korvautuu onneksi Elonetin mahdollistamana löytöretkeilynä. Elonetista löytyy tätä kirjoittaessa päälle 350 pitkää kotimaista elokuvaa ja lähes 3000 lyhytelokuvaa.

Poikkeusolojen cinefiliaa

Siitä on nyt päälle puoli vuotta, kun maailma muuttui koronaviruspandemian myötä. Maailmanlaajuinen pandemia iski Suomessakin sen verran väkevästi, että 17.3.-15.6.2020 välisenä aikana koettiin poikkeusolot, jota säädeltiin valmiuslailla. Poikkeusoloissa kansalaisten olohuoneet eli kirjastot ja tunteiden temppelit eli elokuvateatterit suljettiin siinä missä teatterit ja museotkin. Odotetusta musiikkifestivaalikesästä ei käytännössä jäänyt jäljelle kuin seitinohuet rippeet.

Nyt elokuvateatterit ovat olleet taas muutaman kuukauden auki ja ainakin kotimaiset elokuvafestivaalit (Night Visions, Espoo Ciné, Rakkautta & Anarkiaa) tuntuvat palautuvan kolhuja kokeneina jonkinlaiseen "uuteen todellisuuteen". Turvavälit, käsidesit ja kasvomaskit ovat elokuvateatterikävijöillekin arkea. Teattereihin ei ole valitettavasti palattu normaalilla tavalla: syitä on haettu turvattomuuden tunteesta ja isojen Hollywood-elokuvien vähäisyydestä (käytännössä Tenet on ainoana elokuvana vastannut tähän suuren yleisön blockbuster-kysyntään). Kotimaisen elokuvan suhteen ei ole ainakaan voinut monimuotoisuutta moittia: loppukesän ja syksyn aikana on nähty (ja nähdään) niin laadukasta dokumentaaria (Elina Talvensaaren Neiti Aika, Anu Kuivalaisen Lauluja rakkaudesta), raikkaiden debytanttiohjaajien esiinmarssia (Ulla Heikkilän Eden, Jenni Toivoniemen Seurapeli, Hamy Ramezanin Ensilumi) kuin pieteetillä tehtyä elämäkertaelokuvaa (Virpi Suutarin Aalto, Zaida Bergrothin Tove).

Vuoden paras kotimainen? Elina Talvensaaren dokumentaari Neiti Aika.

Tilanne elokuvateattereiden tulevaisuuden suhteen saa minut kuitenkin hermostuneeksi. Koronavirusepidemia ja siitä aiheutuneet rajoitustoimet ovat olleet suomalaisille elokuvateattereille ja sitä kautta kotimaiselle elokuva-alalle elokuvan yli satavuotisen historian raskain takaisku. Koskaan aikaisemmin elokuvateattereita ei ole jouduttu sulkemaan yhtä totaalisesti ja yhtä pitkäksi aikaa. Elokuvateatteriyritysten liikevaihto katkesi kuin veitsellä leikattuna maaliskuun puolivälissä, samoin elokuvalevittäjien julkaisemat uudet elokuvat peruuntuivat tai siirtyivät. Pahimmassa tapauksessa Covid-19 saattaa elokuvien katsomisen kulttuurin peruuttamattomaan muutokseen. 

Toki huolestuttavia aikoja on ollut liki elokuvataiteen koko olemassaolon ajan: 1950-luvulta alkaen uhka oli televisio, sitten 1980-luvulta kotivideot, vuosituhannen vaihteessa DVD kotiteatterijärjestelmineen ja tuoreimpana suoratoistopalvelut. Elokuvateatterit ovat, ihme kyllä, pitäneet pintansa ja jopa nostaneet suosiotaan viime vuosina. Toivonkin koko sydämestäni, että suoratoistopalveluidensa äärelle passivoituneet ihmiset löytäisivät ja uskaltautuisivat jatkossakin kollektiivisen elokuvaelämyksen äärelle, sillä valkokankaille elokuvat on tehty audiovisuaalisina kokonaisuuksina, eikä älypuhelimilta tai tableteilta katsottavaksi kuvavirraksi.

Cinema Orion, yhtäjaksoisessa teatterikäytössä maaliskuusta 1928 lähtien. 

Miten oma elokuvien kuluttamiseni on sitten muuttunut kuluneen puolen vuoden aikana? Hämmästyttävää kyllä, elokuvateattereiden suljettua ovensa aloin tehdä intohimoisempia matkoja tallennejulkaisujen äärelle kuin ehkäpä vuosikymmeneen. Innostuin alkukeväästä tutkimaan marginaalisia genrejä, kuten australialaista kauhu- ja eksploitaatioelokuvaa (Ozploitaatiota!) - ja näitä nimikkeitä oli turha odottaa löytävänsä Netflixistä tai Viaplaysta! Päädyinkin verkkokaupoille monien tallennelevittäjien talliin: Arrow Academy/Video, Criterion, Curzon Artificial Eye, Shout! Factory ja Second Sight tarjosivat minulle kevään edetessä kulttielokuvan löytöjä ja klassikkoelokuvien tuhdeilla lisämateriaaleilla varustettuja restaurointeja siihen tahtiin, että huomasin ostavani blu-ray-, DVD- ja 4K Ultra HD -levyjä enemmän kuin miesmuistiin (Huuto.netin loppuunmyytyjä aarteita unohtamatta!). Varhaista Cronenbergiä, De Palmaa, Polanskia, Peckinpahia ja Landisia (Schlock!), mutta niille vastavoimaksi Wong Kar-Wain In the Mood for Love (Fa yeung nin wa, 2000), Marguerita Durasin India Song (1974) ja Elem Klimovin pakahduttava Tule ja katso (Idi i smotri, 1985). 

Kulkutaudin tartunnan pelossa, tai ehkä paremminkin sosiaalisen elämän näivettymisen ja kulttuuritapahtumien kalenterista haihtumisen myötä, tunsin keväällä yksinäisyyttä. Tähän lääkkeeksi keksin juoksemisen lisäksi pyhiinvaellukset pääkaupunkiseudun elokuvakauppoihin ja antikvariaatteihin. Kevään vaihtuessa kesäksi tein taatusti enemmän retkiä elokuvakauppoihin kuin vuosikausiin. Pieni Leffakauppa ja Filmihullun Leffakauppa palauttivat minulle edes osan siitä tunteesta, miltä tuntui lapsena ja nuorena pyöriä elokuva- ja levykauppojen hyllyjen välissä ja laskea markkoja, mihin olisi tällä erää varaa. Saatoin kevään ja kesän aikana viettää tunteja Vaasankadun Pienessä Leffakaupassa ja imeä itseeni, melko kirjaimellisesti, tunteita ja tuoksuja. Annoin itselleni luvan heittäytyä trendejä piittaamattomasti tallenneformaattien iloihin, enkä välittänyt siitä, että seksikkäämpää olisi ollut jakaa sosiaalisessa mediassa suoratoistosarjojen katseluvinkkejä. Edellämainittu ajatus lisäsi ehkä yksinäisyyttä, mutta toisaalta vastavirtaan uidessa innostuin vilpittömästi eltaantuneen roskaelokuvankin äärelle, etsien niistä syitä ja seuraamuksia, mutta yhtä lailla vaikutuin vaikkapa ensi-iltakierroksella harmillisesti ohimenneestä Ruben Östlundin Turistista (Turist, 2014), joka oli avaamattomana DVD:nä maannut vuosia hyllyn pohjalla. Katsoin huhtikuussa päälle 40 pitkää elokuvaa, mikä on yhden kuukauden katseluennätys poikani syntymän (2014) jälkeen. 

Kevään ja kesän hankintoja.

Nostalgia on populaarikulttuurissa ehtymätön voima. Tuskin muuten alkuperäistä Star Wars -trilogiaa (1977-83) tai vastaavia myytäisiin uudelleen ja uudelleen päivittyvissä tallenneformaateissa. Itsekin olen hankkinut esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen III:n (Back to the Future Part III, 1990) vuosikymmenten edetessä VHS:nä, DVD:nä ja blu-ray:nä. 4K UHD -levyä olisi tarjolla kuukauden päästä, vink vink! Uusimman suoratoistojätin, Disney+:n (ennakoitava) menestyskin pohjautuu nostalgiaan ja lapsuudesta kantautuviin mielikuviin.

Suoratoistovastaisuuteni saattaa olla keski-ikäistyvän dinosauruksen äreää karjahtelua, sillä tokihan esim. MUBI, Amazon Prime, Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä kotimaisen elokuvan tietokanta Elonet ja jopa YouTube (esim. venäläisen elokuvan suhteen) tarjoavat verkkotoisteisina vaihtoehtoja juuri näitä kaipaamiani kulttielokuvia ja klassikoita. Ehkä DVD:t ja blu-ray:t eivät (onneksi!) kohise kuin vinyylilevyt, mutta jokin myös elokuvatallenteiden puolella ajaa minut ihailemaan, näpräämään ja kääntelemään kansia sekä ennen kaikkea nauttimaan esim. Arrow'n julkaisujen ekstroista vaihtoehtoisine kansitaiteineen. Ne tuntuvat konkreettisemmin kulttuuriteoilta! Että tuolla maailmassa on vielä julkaisijoita, jotka katsovat, että esimerkiksi ansiokkaan ja syväluotaavaan elokuvaesseen voi julkaista tallenteen kylkiäisenä, olipa elokuva sitten ranskalaista uutta aaltoa tai vaikkapa Wes Cravenin pahamaineinen The Last House on the Left (1972).

...mutta mites ne tunteiden temppelit? Koska elokuvat ovat minulle paitsi harrastus, intohimo ja työ, olen käynyt elokuvateatterissa 28 elokuvan verran kesäkuun alun ja syyskuun 21. päivän välillä. Poikkeusolojen päätyttyä ensimmäinen (maksullinen) elokuvateatterinäytös oli WHS Teatteri Unionissa näkemäni Steve Oramin äärimmäinen brittikomedia Aaaaaaaah! (2015).

Lähde tuvasta, nauti elokuvasta! Kannattaa myös lukea, tai peräti ostaa (kulttuurilehdilläkään ei liian ruhtinaallisesti mene), uusin Filmihullu. Sieltä löydät todellisen poikkeusolojen oppaan, mitä katsoa ja mistä.

Verkon varassa - suomalaiset elokuvat netin suoratoistopalveluissa

Vuosikausia on puhuttu elokuvalevityksen murroksesta.

Elokuvateatterikentällä murros filmistä digitaaliseen olikin totaalinen. Rakennemuutos loi kokonaan uudet pelisäännöt, joissa keskeisiksi asioiksi nousivat nopea vaihtuvuus ja "tulos tai ulos" -ajattelu. Filmin vuosisadasta astuttiin digitaalisen elokuvan valtakauteen kiistanalaisessa ilmapiirissä, mutta ajat ovat olleet (ainakin toistaiseksi) suotuisia kotimaiselle elokuvalle. Digilevityksen aikana ensi-ilta-ajattelu on alueellisesti tasavertaistunut. Kopiomäärien noustua voidaan mikä tahansa ensi-iltaelokuva esittää avausviikonloppuna suurimpien kaupunkien ohella niin Suonenjoella, Joutsassa kuin Sodankylässäkin. Kotimaisen dokumenttielokuvan viime vuosien elokuvateatterimenestyksen (mm. Sel8nne, Metsän tarina) on ratkaisevasti mahdollistanut digilevitys.

Elokuvan tallennelevityksen puolella murroksessa on sen sijaan oltu jo 1960-lopusta alkaen, jolloin ensimmäiset videonauhuriesi-isät saapuivat markkinoille. Elokuvalevityksen jatkuvassa aaltoliikkeessä ja uusien innovaatioiden jatkojalostamisessa purjehdittiin 1980-luvulle, jolloin tilanne tuntui rauhoittuvan hetkeksi, kun JVC:n kehittämä VHS (Video Home System) syrjäytti teknisesti parempilaatuisen Sonyn Betamaxin tallenneformaattien sodassa. VHS:n voittokulku jatkui täkäläisestä näkökulmasta katsottuna aina 2000-luvun taitteeseen saakka, jonka jälkeen DVD (Digital Versatile Disc) nousi kärkiformaatiksi. Sittemmin DVD:n on jo laadullisesti ohittanut teräväpiirtotekniikkaa hyödyntävä Blu-ray.

Elokuvalevityksen murros näkyy myös kaupunkikuvassa, sillä perinteiset kivijalkavideovuokraamot ovat vauhdilla katoamassa ostoskeskuksista ja kortteleiden nurkista kuin puhelinkopit 1990-luvulla. Tilalle ovat tulleet suoratoistopalvelut (stream) ja ns. videotilauspalvelut (video on demand, VOD).

1980-luvulla videovuokraustoiminnan aloittanut yhdysvaltalainen Blockbuster sulki ovensa viime syksynä. Viimeiseksi vuokraukseksi jäi osuvasti apokalyptinen crazy-komedia This is the End (2013).

Nostalgikko minussa haaveilee vielä (pätevien) videovuokraamojen äärelle, mutta koska arkikäytössä tulee katseltua elokuvia enenevissä määrin suoratoisto- ja videotilauspalveluista, päätin selvittää suomalaisten elokuvien saatavuutta näissä.

Valitettavaa kyllä suomalaisen elokuvan löytöretkeilijälle verkon palvelut tarjoavat tällä hetkellä vain hippusia.

Viaplay
Ruotsalaisen Viasat-konsernin alaisuudessa toimiva Viaplay ei suomalaisella sisällöllä juhli. Tarjolla on ainoastaan kolme suomalaisnimikettä: Lauri Maijalan väärinymmärretty, surrealistinen pahanolon komedia Juoppohullun päiväkirja (2012), Mauri Kunnaksen suosittuun piirroskirjaan pohjautuva sesonkianimaatio Joulupukki ja noitarumpu (1996, löytyy myös Netflixistä) sekä Hannu Kahakorven televisioelokuva Onnellinen mies (1979).

Viaplayn pohjoismaisen elokuvan kattaus on kaikkiaan vähäistä ottaen kuitenkin huomioon, että kyseessä on skandinaavinen mediakonserni. Lienee kohtuullista epäillä, että yhtiön elokuvatuntemus ei ole osaavien ihmisten käsissä.

HBO Nordic / Filmnet / Voddler
Yhdysvaltalaisen kaapelitv-kanava HBO:n (Home Box Office) alla toimii suoratoistopalvelu HBO Nordic, joka on tullut suomalaisillekin käyttäjille tutuksi laadukkaiden televisiosarjojen ensiesittäjänä. Palvelun elokuvaosasto keskittyy viime vuosikymmenten amerikkalaiseen sisältöön eikä suomalaisia elokuvia löydy ainuttakaan.

Sen enempää ei suomalaista sisältöä ei löydy myöskään C More Filmin Filmnetistä tai elokuvalevityksen Spotifyksi toistaiseksi surkuhupaisin tuloksin nimetystä Voddlerista.

Netflix

Suomessa toimivista VOD-palveluista suosituin lienee amerikkalainen Netflix, joka purjehti härmäläisten olohuoneenvaltaajien iloksi lokakuussa 2012. Netflixistä suomalaisia elokuvia (mukana myös televisioelokuvia, -dokumentteja ja -sarjoja) sentään löytyy. Määrän suhteen päästään jopa parinkymmenen nimikkeen tasolle. Valikoima on kuitenkin sekava ja laadullisesti heittelevä, eikä tarjoaa yllätyksiä kuin kompletisteille lyhytelokuvien muodossa.

Blind Spot- ja Kinotar -tuotantoyhtiöihin keskittyvän kattauksen tunnetuinta kaartia edustavat Timo Vuorensolan tieteiskomedia Iron Sky (2013) peräti kahden version (alkuperäinen teatteriversio ja ohjaajan pidennetty versio) voimin ja Antti-Jussi Annilan Kalevala-tarustoa modernisoinut Jadesoturi (2006). Draaman puolelta huomattavia nostoja ovat Heikki Kujanpään ansiokas Lauri Viita -elämäkertaelokuva Putoavia enkeleitä (2008) ja Jarmo Lampelan pienen ihmisen muotokuva Eila (2003).

Netflixille voi toki olla kiitollinen edes näistäkin, mutta on huomattavaa, että kokoelmaan ei ole tullut lainkaan uusia nimikkeitä sitten Iron Skyn. Pitääkö siis ymmärtää niin, että kotimaisella elokuvalla ei kerrassaan ole suoratoistopalveluissa markkinarakoa? Vai ovatko suomalaisten tuotanto- ja/tai levitysyhtiöiden esityskorvausvaatimukset ylivoimaisia monikansalliselle firmalle? Epäilen.

Elonet
Maksullisten verkkopalveluiden lisäksi Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä Elonet tarjoaa ilmaiseksi 1900-luvun alkupuolen lyhytdokumentteja (mm. Finlandia- ja Olympia-katsausten muodossa) sekä katkelmia vuosina 1913-24 valmistuneista kotimaisista mykkäelokuvista. Taannoin palvelussa oli kokeiluluontoisesti nähtävänä myös joitakin Teuvo Tulion pitkiä elokuvia, mutta ilmeisesti teknisten ongelmien takia elokuvat on vedetty verkkolevikistä hyllylle. Toivoa sopii, että KAVI voisi hyödyntää arkistojaan tulevaisuudessa (digi)tehokkaammin.

Lopuksi - harmaalta vyöhykkeeltä
Laittomuuksiin ei sovi kannustaa, saati kehottaa, mutta digitaalisen elokuvalevityksen puolella on filmikelan mentäviä aukkoja, jos laajimman Suomi-kattauksen tarjoaa useaan kertaan "verkosta häädetty" HDFIN-suoratoistopalvelu. HDFIN tarjoaa ihailtavan laajasti niin uutta kuin vanhaa kotimaista elokuvaa, mukana mm. DVD:nä edelleen julkaisematon Mikko Niskasen mestarillinen nuorisokuvaus Ajolähtö (1982) ja Rauni Mollbergin paljon muisteltu hyväntuulinen televisioelokuva Siunattu hulluus (1975).

...ja YouTubesta löytyy yhdellä klikkauksella VHS-tasoista kulttiherkkua: Olli Soinion kauhukomedia Kuutamosonaatti (1988) ja Veikko Aaltosen seksuaalivinoutumia tutkiskeleva trilleri Tuhlaajapoika (1992). Kumpaakaan ei ole julkaistu koskaan DVD:nä.