Suomalaista eksploitaatiota lyhytelokuvan muodossa

Helsingin lyhytelokuvafestivaalilla nähdään tänään (torstaina 14.11.) klo 19 kotimaisista lyhytelokuvista koottu trash-näytös, jossa suomalainen eksploitaatioestetiikka saa monipuoliset, kotikutoiset kasvot. Elokuvateatteri Orionissa nähtävien elokuvien tekijäkaartista paljastuu etabloituneitakin nimiä kuten Suomi-elokuvan edesmennyt moniottelija Jaakko "Jakkuli" Talaskivi (1945-98) sekä Ars Fennicalla palkittu monialataiteilija Anssi Kasitonni.

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ja Helsingin lyhytelokuvafestivaalin näytöksessä nähdään:

Atro Lahtelan Vastanaineet (1997), joka sijoittuu osaksi suomalaisen kauhukomedian pientä, mutta sitäkin rujompaa perinnettä. Jukka Rasila esittää lyhärissä kulkukauppiasta, joka törmää yöllisellä matkallaan pahoin romuttuneeseen autoon, jonka sisällä nuori nainen (Miina Turunen) tekee kuolemaa. Outoja käänteitä minimalistinen tarina saa haavoittuneen naisen rohkean pyynnön myötä...

Anssi Kasitonnin Planet of Sexes (2012) on hyvä esimerkki korkeakulttuurin piiriin hyväksytystä roskaestetiikan oodista. Ö-luokan science fiction -elokuvaa jäljittelevässä, ja samalla sitä ironisoivassa lyhytelokuvassa odottamaton rakkaus odottaa Yhdysvaltain avaruusvoimien lentäjää naissotureiden, kastraatiorobottien ja lisko-olentojen hallitsemalla planeetalla. Veikeällä kuvasuhteella (2,66:1) kaitafilmille kuvattu elokuva rymistelee syvällä camp-huumorin erämaassa.

Ville Lähteen ja Tommi Salaman Viimeinen taistelu Venuksesta (2010) on kauhu- ja väkivaltaeksploitaation saralla aktiivisesti toimivien indie-tuotantoyhtiöiden yhteistyön hedelmä. 1950-lukulaisen tieteisfiktion suuntaan kumartavassa elokuvassa liikutaan 2100-luvulla, kun Kuu, Mars ja itse avaruus ovat jättikorporaatioiden taistelukenttiä.

Tervetulleen leimahduksen uuden aallon kinkystä puolesta tuo Jaakko Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969), joka täyttää kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökkäävä pieni suuri elokuva joutui ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon (RIP!) kynsiin hyvin tapojen vastaisena.

Erkki Seiron ja Elina Kataisen Halleluja (1969) pistää vielä tästäkin paremmaksi/pahemmaksi, ollen onnistunut kuvaus kiihkouskonnollisuuden kahlitsevasta vaikutuksesta ahdistuneeseen nuoreen mieheen. Suomalaisen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen sisältävä elokuva joutui ilmestyessään elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

Kotimaisen Trash-näytöksen juontavat elokuvaohjaajat Teemu Nikki ja Jukka Kärkkäinen, jotka ovat kuratoineet ohjelman yhdessä allekirjoittaneen kanssa.

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet, osa 2/2

Joe Danten 1980-luku päättyi Alfred Hitchcockin klassisen Takaikkunan (Rear Window, 1954) vapaamuotoisella komediavariaatiolla Piru naapurissa (The 'burbs, 1989), jossa Tom Hanksin ja Bruce Dernin vinkeästi esittämät naapurinmiehet alkavat epäillä Klopekin perheeen yöllistä metelöintiä. Kauhuviitteillä höystetyllä mustalla komedialla Dante jatkoi tyylilleen ominaista esikaupunkisatiiria.

Liioittelun riemukas ääripiste Danten uralla löytyy miehen ohjaamasta jatko-osasta Gremlins 2 - riiviöt: Uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch, 1990), johon hän sai Warnerilta vapaat kädet bisarrien visioidensa toteutukseen. Jokaisen elokuvantekijän unelmatilanteesta Dante ottikin kaiken ilon irti ja vei itsereflektiivisyydessään edeltäjänsä komiikan toiseen potenssiin. Tex Averyn anarkististen animaatioiden, kauhuparodian ja metaelokuvan pähkähullusta sekamelskasta syntyy pintapuolisesti harkitsemattomalta vaikuttava, mutta käänteissään nerokas mediasatiiri, joka on kuin parodia itsestään. Karnevalistisesta jatko-osasta tuli yksi Danten filmografian helmistä ja samalla miehen toistaiseksi viimeinen elokuva, joka on tuottanut voittoa.

Kinopaniikki (Matinee, 1993. Tunnetaan Suomessa myös nimellä Päiväleffa) on taatusti Danten valkokangaselokuvista tuntemattomimpia, mutta syyttä suotta vähälle huomiolle jäänyt lämminhenkinen nostalgiatrippi Kuuban kriisin aikakauteen. Elokuvan keskiössä on William Castlen mieleentuova tuottajaguru Lawrence Woolsey (John Goodman), jonka eksploitaatioelokuva Mant aiheuttaa väristyksiä mahdollisen maailmanlopun aattona. Oman värinsä Dantelle selvästi hyvin henkilökohtaiseen elokuvaan tuovat jatkuvat viittaukset 1950- ja 60-lukujen tieteis- ja kauhuelokuviin.

Kinopaniikki/Matinee, 1993

Taloudellisesti epäonninen Pienet soturit (Small Soldiers, 1998) oli eräänlainen kyynikon versio Toy Storysta (1995). Elokuva hyökkäsi viihteellisen pintansa alla kulutuskulttuuria ja militarismia vastaan, mikä sai elokuvakriitikko Jonathan Rosenbaumin ylistämään Pieniä sotureita Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania (Saving Private Ryan, 1998) älykkäämmäksi ja syvällisemmäksi teokseksi. Toisinajattelijat kokivat elokuvan tyhjänpäiväisenä, aggressiivisena ja hahmoiltaan puisevana sepitteenä.

Valkokangaselokuvien ohella Dante teki 90-luvulla pitkän päivätyön televisiotuotantojen parissa. Vuosina 1991-92 hän kehitteli komediallisen fantasiasarjan Eerie, Indiana, joka myönteisistä ennakkoarvioista huolimatta hyllytettiin parinkymmenen jakson jälkeen. Tätä seurasivat mm. väljä uusintafilmatisointi Tyttäret karkuteillä (Runaway Daughters, 1994) sekä kehuttu satiiri Rajat kiinni (The Second Civil War, 1997), jonka Dante ohjasi HBO:lle.

Kuten monille aikalaisilleen (John Carpenter, Walter Hill, John Landis, Robert Zemeckis) ei 2000-luku ole ollut Dantellekaan suotuisaa aikaa. Viimeisen vuosikymmenen aikana valkokangasohjauksia on ollut vain kaksi, joista kumpikaan ei kuulu tekijänsä parhaimpien töiden joukkoon. Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action (2003) syntyi Dantelle rakkaasta aiheesta (WB:n klassiset animaatiohahmot), mutta tuotantoprosessista tuli tyrmäävä. Ohjaajan käsistä keskeneräisenä levitykseen riistetty elokuva sai kohteliaan vastaanoton kriitikoilta, mutta osoittautui pannukakuksi lippuluukuilla. Juuri sen parempi ei valitettavasti ole heppoinen teinipelottelu The Hole (2009), jonka vähäinen levitys tuotti ohjaajalle painajaismaista epäonnea. Dante onkin viime vuosina ollut aktiivinen television (kauhusarjat Masters of Horror, 2005-2007, Splatter 2009-) ja dokumenttituotantojen (Corman's World: Exploits of a Hollywood Rebel, 2011) parissa.

Räikeästi aliarvostetun ja usein väärinymmärretyn ohjaajan elokuvissa toistuu sodan, avoimen militarismin ja piilevän paranoian läsnäolo. Piraijassa (Piranha, 1978) ongelmien lähteenä ovat armeijan Vietnamin sodan aikaiset kokeet, Gremlinsin (1984) isänmaallinen sotaveteraani (Dick Miller) nimittää työkoneensa ulkomaisia varaosia "gremlinseiksi", Pienessä suuressa seikkailussa (Innerspace, 1987) liikutaan sotateknologian kehityksen laitamilla, Pienissä sotureissa urbaani sodankäynti on pääosassa ja Kinopaniikissa kylmän sodan ja ydinaseiden painajaiset väijyvät taustalla. Kaikki tämä verhotaan usein huumorin ja satiirin taakse, kuten Gremlins 2:n Rambo-parodiassa.

Oman suolansa Danten vetovoimaiseen filmografiaan tuo elokuvasta toiseen toistuva näyttelijäensemble, jonka keskiössä häärivät Dick Miller, Robert Picardo, Wendy Schaal, Kevin McCarthy ja Henry Gibson.  Usein kieli poskessa roolinsa luikauttavat näyttelijät tuovat elokuviin kotoisan, jopa lämpimän humoristisen vaikutelman.

Suuren elokuvaentusiastin maineessa oleva ohjaajalegenda vieraili Sodankylän elokuvajuhlilla kesällä 2012 ja  hurmasi yleisön sydämellisen iloisella persoonallaan. Lukuisten masterclassien, festivaalivierailujen ja elokuva-alustusten ohella Dante on toiminut isäntänä Trailers from Hell -nimisellä verkkosivustolla, johon on koottu elokuvatrailereita mykkäkomedian ajalta aina 1980-luvun splatter-pätkiin saakka. Pitkään vireillä ollut Roger Corman -elämäkertaelokuva The Man with Kaleidoscope Eyes näkee toivottavasti lähivuosina päivänvalon.

"Joe Dante on kiertävän tivolin viimeinen taikuri, aikana jolloin ihmiset ovat kadottaneet uskonsa ihmeisiin ja menettäneet mielikuvituksensa, mutta hänen taikasauvansa tihkuu verta, koska 1900-luvun todelliset sadut ovat sotia" - Lauri Timonen (Filmihullu, 4/2012).

Lähteet:
Dome.fi / Haastattelussa Joe Dante, piirrettyjä rakastava Gremlins-ohjaaja. http://dome.fi/elokuvat/haastattelut/haastattelussa-joe-dante-piirrettyja-rakastava-gremlins-ohjaaja (päivitetty 16.7.2012, tarkistettu 16.9.2013)
Filmihullu 4/2012.
IMDB / Joe Dante. http://akas.imdb.com/name/nm0001102/?ref_=sr_1 (16.9.2013)
Senses of Cinema: Joe Dante. http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/dante/Senses of Cinema: Dante (päivitetty 1.5.2003, tarkistettu 16.9.2013)
Wikipedia / Joe Dante. http://en.wikipedia.org/wiki/Joe_Dante (16.9.2013)

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet osa 1/2

Yksi amerikkalaisen viihde-elokuvan kekseliäimpiä nimiä 1980-luvulla oli kiistatta Joe Dante (s. 1946). Nykyään charmantisti harmaantunut kulttiohjaaja nousi maailmanmaineeseen viimeistään Gremlinsin (Gremlins - Riiviöt, 1984) myötä, mutta ura elokuvan parissa alkoi jo 1960-luvun lopulla hyvin harvoin nähdyllä kompilaatioelokuvalla The Movie Orgy (1968). Alkuperäismitassaan peräti seitsemän tuntia kestävä filmiorgia syntyi yhteistyössä tuottaja Jon Davisonin (RoboCop, 1987) kanssa yhdistelemällä elokuvakatkelmia, trailerinpätkiä sekä aikansa televisiomainoksia. Modernin taiteen museoissa ja elokuvafestivaaleilla esitetty omalaatuinen leikkaa ja liimaa -filmikooste on elokuvaleikkauksen taidonnäyte, johon on viistolla huumorilla upotettu amerikkalaisen populaarikulttuurin ikonista kuvastoa, sodanvastaista kantaaottavuutta ja huonoa makua.

1970-luvulla Dante päätyi halpislegenda Roger Cormanin talliin moniosaajaksi. Pääasiassa trailerleikkaajan töillä itsensä elättänyt Dante ystävystyi toisen Corman-kasvatin, Allan Arkushin kanssa ja luomisvoiman tuloksena syntyi nopeasti valkokankaalle roiskaistu b-elokuva Hollywood Boulevard (1976). Metakerronnan vitseillä höystetty eksploitaatio kierrätti osuvasti Cormanin tuottamien elokuvien materiaalia ja tuotti hulppeat miljoona dollaria New World Picturesille.

Roskaelokuvan menestysreseptin löydyttyä Dante jatkoi uraansa riemukkaan kuppaisella Tappajahai (Jaws, 1975) irvailulla Piraija (Piranha, 1978), jonka eksploitaatioaromilla maustetun käsikirjoituksen kynäili sittemmin kulttuuri-intellektuelliksi nostettu John Sayles. Vuosikymmenen lopun Dante jatkoi vielä Cormanin tuotantojen nokkelana kokoonkursijana. Samaan aikaan Allan Arkush ohjasi Danten tarinan pohjalta teiniyleisölle suunnatun Ramones-kohelluksen Rock 'n' Roll High School (1979).

Danten läpimurto suuremman budjetin elokuviin tapahtui ihmissusielokuvan tyylilajia modernisoineella kauhuelokuvalla Ulvonta (The Howling, 1981), jonka mustasta komiikasta kiitellyn käsikirjoituksen naputtivat John Sayles ja Terence H. Winkless käyttäen Gary Brandnerin romaania (The Howling, 1977) väljästi tapahtumien pohjana. Suoraviivaisen juonen täytteeksi elokuvan ihmissusiestetiikan täydensi Rob Bottinin uraauurtaneet kauhutehosteet, joissa puremat ja avohaavat räjähtivät ensi kertaa valkokankaalle uskottavalla tavalla. Ulvonnan tehokkuus ei kuitenkaan rakennu liiaksi tekniikkaan, sillä Danten näkemyksellisessä ohjauksessa yhdistyivät herkullisella tavalla satiiri, kovan linjan kauhu sekä elokuva- ja kirjallisuusviittaukset. Ihmissuden hyökätessä Sepe Susi (Big Bad Wolf) pyydystää porsaita taustalla näkyvässä televisiossa, Allen Ginsbergin Howl! (Huuto) lepää työpöydällä ja roolihenkilöiden nimissä kumarretaan kauhukulttuurin ikoneille (Terry Fisher, Fred Francis, George Waggner). Ulvonnan menestyksen pohjalle rakentui loputtoman tuntuinen sarja jatko-osia, joilla ei ole tosin ollut enää mitään tekemistä Danten kanssa.

1980-luvun alussa Dante työllisti itseään ohjaamalla pari jaksoa lyhytikäiseksi jäänyttä Hei, me pamputetaan! (The Police Squad, 1982) -komediasarjaa, jonka kulttimaineen pohjalle rakennettiin Leslie Nielsenin filmitähteyteen singonneet Mies ja alaston ase -parodiat (The Naked Gun, 1988-94). Danten ura kuitenkin myös elokuvantekijänä oli kuitenkin nousemassa uusiin sfääreihin Steven Spielbergin ansiosta, joka oli tunnustautunut ohjaajan ihailijaksi. Spielberg kutsui Danten yhdeksi ohjaajaksi Hämäran rajamailla (Twilight Zone, 1959-64) -televisiosarjaan perustuvaan fantasia/tieteisantologiaan Hämärän pelottavat varjot (Twilight Zone - The Movie, 1983). Danten ekspressionismillä hurvitteleva episodi It's A Good Life soljui onnistuneesti Spielbergin, John Landisin ja George Millerin segmenttien keskelle. Myöhemmin Dante palasi hämärän rajamaille alkuperäistelevisiosarjan jatkoksi tehdyssä tv-sarjassa (Twilight Zone, 1985-89).

Yhteistyö Spielbergin kanssa jatkui kauhukomedialla Gremlins - Riiviöt, jolla Dante viimeistään loi maineensa viihdyttävien fantasiatarinoiden nokkelana visualisoijana. Gremlinsin taustalla oli Chris Columbuksen Spielbergille lähettämä käsikirjoitus, johon Dante lisäsi roimasti kauhuelementtejä ja amerikkalaiselle lähiöelämälle naljailua. Realistisena joulutarinana alkava mutta kääntyy nopeasti vinoutuneella komedialla herkuttelevaksi kauhuelokuvaksi. Dantelle tyypillisesti elokuva viljelee myös filmitriviaa (mm. Ihmemaa Oz/The Wizard of Oz, Kielletty planeetta/Forbidden Planet, E.T., Ihmeellinen on elämä/It's A Wonderful Life, Lumikki ja seitsemää kääpiötä/Snow White and the Seven Dwarfs) ripeämmin kuin katsoja ehtii tajuta. Käsityöläissankaruutta edustaa Chris Walaksen mielikuvituksekkaasti luomat nukke- ja marionettihahmot, joiden ilmeikkyydestä heijastuu tunteiden koko kirjo. Oman säväyksensä kokonaisuuteen tuo myös Danten hovisäveltäjä Jerry Goldsmith, jonka Gremlins-tunnussävelmä on genrensä kiistattomia klassikoita.

Gremlinsin myötä Danten omin erikoisala, "koko perheen" komediallinen kauhuelokuva sai taiteellisen kärkipisteen, vaikka sarjakuvamaisuuden ja tietoisen camp-hengen varjolla monet kriitikot sulkivat silmänsä Danten terävä-älyiseltä satiirilta. Elokuvan globaalimenestys avasi ohjaajalle ovet Hollywoodin isojen studioiden äärelle, mutta toi lopulta taakaksi omanlaisensa lokeroitumisen. Dante alkoi vahvana genreosaajana (kauhu, sci-fi, fantasia) joutua hallitsemiensa lajityyppien vangiksi.

Amerikkalaisen lähiöperheterrorin jälkeen Dante siirtyi urallaan "galaksien väliseen koko perheen hupiin" tieteisfantasialla Explorers - tutkimusmatkailijat (Explorers, 1985), jota työstettiin vauhdilla Gremlinsin menestyksen aallonharjalla. Danten itsensä mukaan studio riisti elokuvan levitykseen kesken leikkausprosessin. Kiiruhtaminen ei kannattanut, sillä lippuluukulla Explorers ei löytänyt yleisöä. Suurimpana syynä oli kuitenkin se, että elokuvan ensi-ilta ajoitettiin typerästi Live Aid -konserttiviikonlopulle. Lopputulos on kuitenkin mainettaan parempi, sillä Explorers on aidosti sympaattinen, vilpitön ja romanttinen ylistys lapsen mielikuvitukselle. Kerronnallisesti se on selvästi malttisempaa Dantea. Mukana on viihdyttäviä metavitsejä (Starkiller-elokuva ulkoilmanäytöksessä) ja elokuvaviittauksia (lapset käyvät Charles M. Jones high schoolia, lopun Peter Pan -tribuutti), onnistunut roolitus (nuoret Ethan Hawke ja River Phoenix), ripaus sodanvastaista kommentaaria sekä Jerry Goldsmithin onnistunut score. Vain elokuvan kiirehditty loppupuoli vesittää muuten ajatonta perhe-elokuvaa.

Tieteiskomedialla Pieni suuri seikkailu (Innerspace, 1987) Dante jatkoi tiimityötä Steven Spielbergin kanssa. Erikoistehoste-Oscarilla palkittu elokuva sai inspiraationsa Richard Fleischerin 60-lukulaisesta science fiction -sepitteestä Fantastinen matka (Fantastic Voyage, 1966). Ohjaajansa repertuaarin tuntien Pieni suuri seikkailu on poikkeuksellisen sovinnainen, suureen yleisöön vetoava vauhtikomedia, jonka kohellus käy hetkittäin rasittavaksi. Samalla se saattaa hyvinkin olla ohjaajansa filmografian ennalta-arvattavimpia elokuvia. Kelvollisista aineksista ja positiivisista aikalaiskriitikeistä huolimatta yleisö karttoi Martin Shortin ja Dennis Quaidin tähdittämää komediaa, eikä kaupallinen tulos tyydyttänyt Warneria. Elokuvan maine on kuitenkin noussut viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Ehkä osin nostalgiasyistäkin.

Danten aktiivisimman kauden päätteeksi koitti paluu episodielokuvan äärelle. Sketsikokoelma Amazon Women on the Moon (1987, Suomessa videolevityksessä nimellä Riemurasia) oli tuhtia parodiaa myöhäisillan televisio-ohjelmistosta. Spoof-elokuvan segmenteistä vastasivat Danten ohella Carl Gottlieb, Peter Horton, Rober K. Weiss sekä John Landis, joka toimi myös episodielokuvan tuottajana. Saman aikakauden televisiotyötä, Spielberg-liitännäistä fantasiasarjaa Hämmästyttävät tarinat (Amazing Stories, 1985-87), Dante ohjasi kahden kummitustarinan verran vuonna 1986.

...Jatkoa seuraa!

Lähteet:
Alanen, Antti (2012): Elokuvantekijät. Otava, Helsinki.
Dome.fi / Haastattelussa Joe Dante, piirrettyjä rakastava Gremlins-ohjaaja. http://dome.fi/elokuvat/haastattelut/haastattelussa-joe-dante-piirrettyja-rakastava-gremlins-ohjaaja (päivitetty 16.7.2012, tarkistettu 16.9.2013)
Filmihullu 4/2012.
Hänninen, Harto; Latvanen, Marko (1996, 2. painos): Verikekkerit: kauhun käsikirja. Otava, Helsinki.
IMDB / Joe Dante. http://akas.imdb.com/name/nm0001102/?ref_=sr_1 (16.9.2013)
KAVA / Explorers - tutkimusmatkailijat. http://www.kava.fi/esitys/explorers-tutkimusmatkailijat/7754 (päivitetty 11.9.2013, tarkistettu 16.9.2013)
Senses of Cinema: Joe Dante. http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/dante/Senses of Cinema: Dante (päivitetty 1.5.2003, tarkistettu 16.9.2013)
Wikipedia / Joe Dante. http://en.wikipedia.org/wiki/Joe_Dante (16.9.2013)

Tom Savini - mies, joka teki monipuolisuudesta tavaramerkin

Thomas Vincent "Tom" Savini (s. 1946-) taitaa olla suurelle yleisölle täysin tuntematon nimi, mutta kauhu- ja eksploitaatioelokuvan ystävälle Savini on ikoninen hahmo. Maskeeraus- ja erikoistehosteguruna parhaiten tunnettu Savini on tehnyt pitkällä elokuva-urallaan töitä myös stuntmanina, sivuosanäyttelijänä sekä peräti ohjaajanakin.

Pittsburghissa syntynyt Savini löysi jo alaluokilla kauhuelokuvien maailman Lon Chaney Sr.:n tähdittämän Tuhatkasvoisen miehen (Man of a Thousand Faces, 1957) myötä. Kauhun attraktio kiehtoi esipuberteetti-ikäistä poikaa ehkä siksikin, että hän kävi koulunsa tiukkamaineisessa katolisessa koulussa. Jo varhain Savini kiinnostui erikoistehosteiden väsäämisestä kotikonstein. Hurjien maskeerausten ja muiden diy-asenteella varustettujen kauhuluomusten tehokkuutta Savini testasi ei-niin-herkkähipiäisillä ystävillään.

Miehen myöhempiin gore-luomuksiin vaikutti vahvasti se, mitä hän koki palvellessaan Vietnamin sodassa taistelujoukkojen valokuvaajana ja filmien kehittäjänä. Vaikka Savini yrittikin kameran takana suhtautua sodan julmuuksiin journalistisen toteavasti, tulivat nihilistiset näyt silpoutuneista ruumiista väkisinkin uniin. Tämän ahdistuneisuuden hän käänsi hyödyksi maskeeraustaiteessaan.

Savinin läpimurto tapahtui 1970-luvun loppupuolella George A. Romeron kauhuelokuvan folklorea laajentaneiden elokuvien Martin (1976) ja Dawn of the Dead (1978) myötä. Martin oli modernin vampyyrielokuvan edelläkävijä, jossa Romero vapautti kauhuelokuvan alagenren useista vampirismin kliseistä. Tunnelmallinen elokuva ei menestynyt toivotulla tavalla, mutta Savinin panos elokuvan taiteelliselle onnistumiselle oli vahva. Dawn of the Deadissa Savini loi käytännössä modernin zombiekuvaston. Viehättävän yhteiskuntakriittisessä kulttielokuvassa ohjaaja Romero suorastaan herkuttelee Savinin pikkutarkoilla meikeillä ja äärimmäisen taitavasti toteutetuilla erikoistehosteilla. Goren kummisedäksi tituleerattu mestari onnistui saamaan luomuksensa näyttämään yhtä aikaa sekä aidoilta että turvallisen elokuvamaisilta. Päällimmäinen vaikutelma on inhon sijasta silkka tyrmistynyt ihailu miehen taitoa kohtaan. Maskeeraustaiteensa ohessa Savini nähtiin myös elokuvan pahamaineisen prätkäjengin nilkkimäisenä Bladesina. Rooli, jonka Savini toisinti Robert Rodriguezin liioittelevassa kauhufantasiassa Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn, 1995).

Dawn of the Deadin myötä Savinin työnäytteet tulivat tutuksi pienen ja keskisuuren budjetin amerikkalaisissa kauhurainoissa kuten Nukkemurhaaja (Maniac, 1980), Muukalaisen silmät (Eyes of A Stranger, 1980), Koston liekit (The Burning, 1981) sekä Armoton yö (Alone in the Dark, 1982). Jason Voorhees -psykopaatin esitelleissä Friday the 13th -elokuvissa Savini pääsi leikittelemään groteskeilla splatter- ja gore-efekteillä. Sarjan neljännestä osasta (Friday the 13th - The Final Chapter, 1984) oli nimensä mukaisesti tarkoitus olla slasher-saagan päätösosa ja siinä yritettiin Savinin efektejä myöten saada kehä sulkeutumaan komeasti. Toisin kuitenkin kävi, ja jo seuraavana vuonna lippuluukkutäkynä nähtiin Friday the 13th, Part V- A New Beginning (1985, suomeksi Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku), jonka jälkeen Jasonin verikekkerit alkoivat saada yhä absurdimpia käänteitä.

Tietoisena useiden työnantajiensa taidottomuudesta Savini alkoi vaatia sopimuksiinsa oikeuden ohjata itse kaikki kohtaukset, joissa hän työnsä on keskeisesti esillä. Parhaimmillaan hän yhdistikin luomuksissaan taiteiden tuntemustaan (kuvanveistoa, piirustusta, valokuvausta) sekä anatomiaa - ja poiketen useista kollegoistaan, Savinin metodeihin kuuluivat aidot sisäelimet ja teurasliha. Metodin varjopuoli näyttäytyi Romeron Day of the Deadin (1985) kuvauksissa, jossa joulutauon aikana  lähes 200 kiloa sisäelimiä mätäni tehosteryhmän varastoon.

Savinin ja Romeron yhteistyön hedelminä syntyivät 1980-luvun mittaan myös erillisistä tarinoista koostuva kauhusarjakuvatribuutti Creepshow - yöjuttu (Creepshow, 1982), klaustrofobinen trilleri Vihan lähettiläs (Monkey Shines, 1988) sekä Dario Argenton ja Romeron kollaboraationa valmistunut kauhuantologia Pahan silmät (Due occhi diabolici/Two Evil Eyes, 1990).

The Texas Chainsaw Massacrella elokuvahistorian lehdille itsensä kirjoittaneen Tobe Hooperin kanssa
Savini työskenteli moottisahakannibalismin toisessa, edeltäjäänsä roimasti humoristisemmassa osassa The Texas Chainsaw Massacre 2 (1986). Vakavuutta välttelevä  ja asenteeltaan ironisen irrotteleva jatko sai ilmestyessään erittäin nihkeän vastaanoton, mutta on vuosien saatossa muodostunut ajattoman mustan huumorin lähteeksi. Splatterin sulttaanin taitavat erikoistehosteetkin tukevat elokuvan koomista sävyä.

Savinin omista ohjaustöistä suurisuuntaisin on ollut Romeron tuottama ja uudelleen käsikirjoittama kauhuklassikon väritulkinta Night of the Living Dead (1990). Savinin versiota Elävien kuolleiden yöstä ei tunnuta muistelevan lämmöllä. Ja totta onkin, että sen komiikka nojaa pitkälti kömpelyyteen. Suurin ero alkuperäiseen elokuvaan on siinä, että katatoninen Barbara (tällä kertaa Patricia Tallman) on muuttunut ajan henkeen sopivammin aggressiiviseksi taistelijaksi ja loppuratkaisussa etsitään uusia käänteitä. Taloudellinen epäonnistuminen merkitsi Savinin uralle etsikkoaikaa. Leimautuminen kovan luokan kauhuekspertiksi oli sulkenut tien varsinaisiin Hollywood-tuotantoihin jo aiemmin.

1990-luvun loppupuoli toikin muutoksen Savinin uralle. Miehen saavutuksia palvovien elokuvaentusiastien Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin noustua ohjaajien valtaistuimelle, on Savinia nähty paljon sivuosa- ja cameonäyttelijänä. 2000-luvulla korkean profiilin roolisuoritukset on nähty Rodriguezin grindhouse-räiskinnöissä Planet Terror (2007) ja Machete (2010) sekä Tarantinon peräti Oscar-palkitussa väkivaltawesternissä Django Unchained (2012). Näille lempeämmän vastapainon antaa yllättävä sivuosarooli Stephen Chboskyn hienossa kasvukuvauksessa Elämäni seinäruusuna (The Perks of Being a Wallflower, 2012).

Nykyään 67-vuotias Savini on keskittynyt satunnaisten roolisuoritustensa ohella opetustyöhön Monessenin Douglas Education Centerin erikoistehostemaskeerauksen koulutusohjelmassa. Varsinaiset maskeerauskeikat ovat jääneet viime vuosina lähes kokonaan. Näinä CGI:n (Computer-generated imagery) laiskanpulskeina päivinä voikin näennäisesti unohtaa millaisen käsityöammatin guru Tom Savini oli vuosikymmeniä sitten. Dick Smithin jalanjäljissä oman alansa löytäneen Savinin merkitys haastavan elokuvamaskeerauksen ja kauhutehosteiden kehittymiseen on ollut kiistaton. Hän on toiminut tärkeänä innoittajana elokuvantekijöille jo sukupolvien ajan.

Lähteet:
Hänninen, Harto; Latvanen, Marko (1996, 2. painos): Verikekkerit: kauhun käsikirja. Otava, Helsinki.
IMDB / Tom Savini. http://www.imdb.com/name/nm0767741/ (11.8.2013)
Wikipedia / Tom Savini. http://en.wikipedia.org/wiki/Tom_Savini (11.8.2013)

Russ Meyer - meijerimaijeri

Yhdysvaltalainen Russ Meyer on seksploitaatioelokuvien ohjaajista kiistatta tunnetuin kulttinimi kaikkialla maailmassa. Miehen ohjaajanura alkoi toisen maailmansodan aikana, jolloin Meyer työsti uutis- ja dokumenttilyhytelokuvia televisioyhtiöille. Ennen sota-aikaa hän oli oppinut kiihkeän leikkausrytmin ja valloittavan energisen kamerankäytön useissa tekemissään amatöörilyhytelokuvissa. Sodan jälkeen Meyer siirtyi Playboy-lehden palvelukseen valokuvaajaksi ja toimi elokuva-alan tuotannoissa apumiehenä. 1950-luvun lopulla ideoitu, totaalisesti markan budjetilla syntynyt seksihupailu The Immoral Mr. Teas (1959) oli debyyttiohjaus, jonka tuotannosta hän sai sen verran rahaa, että pystyi jatkamaan uraansa. Debyyttielokuva esitteli jo Meyerin tyypillisen tarinakaaren, isorintaiset naiset ja osin rivo ja hurtti huumori loivat seksploitaatioelokuvalle tyypilliset lähtökohdat. Elokuvan juonessa herra Teas käy psykiatrin puheilla ja alkaa tämän jälkeen näkemään kaikki naispuoliset henkilöt Eevan asusteessa. Tyypillistä on tietysti se, että herra Teasin matkalle ei satu rumia tai alle D-kuppikoon omaavia naisia.

Meyer teki lähes kaikki elokuvansa itsenäisesti, toimien elokuviensa ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana, kuvaajana sekä leikkaajana. Useista b-elokuvan tekijöistä Meyer loisti teknisellä osaamisellaan, erityisesti miehen osaavaa leikkausta on kehuttu sellaisissakin piireissä, joissa muutoin Meyerin kädenjälki saa vain närkästyneen olankohautuksen.

Meyerin tuottaessa elokuvat syntyivät erittäin minimalistisella budjetilla, vaikka ne parhaimmillaan tuottivat miljoonia dollareita. Erityiseksi suurmenestykseksi osoittautui vuoden 1970 Nukkelaakson amatsonit (Beoynd the Valley of the Dolls). Ohjaajan filmografian tunnetuimpana kulttiteoksena pidetään kuitenkin vuoden 1966 mustavalkoteosta Faster Pussycat, Kill! Kill!, joka ei ilmestyessään kerännyt kovinkaan mittavaa suosiota tai mainetta. Vuosien vieriessä kulttimaine kuitenkin kasvoi ja Meyerin elokuvien lisääntyvät camp-arvot nostivat varhaistuotannon merkkiteoksia paremmin esiin. Sovinismista syytetyn Meyerin tunnetuin teos on ennemmin feministinen, naisenergiaa pursuava kunnianosoitus villeille ja uhkeille naisille, jotka potkivat munille miehiä sen minkä ehtivät.

Elokuviensa kautta Meyerillä oli silmää löytää alan lahjakkuuksia, joista tunnetuimpia ovat Kitten Natividad ja Uschi Digard. Uransa myöhemmissä vaiheissa ohjaaja keskittyi yhä enemmän päättömän ekspressiiviseen kameratyöskentelyyn ja humoristiseen leikkaustyyliin.
Uran viimeisinä vuosina Meyerin elokuvat alkoivat jäädä vakavan ja graafisemman pornon jalkoihin ja mies vetäytyikin elokuvien ohjaamisesta vauhdikkaan, ellei peräti kyltymättömän ”breastploitationin” Beneath the Valley of the Ultra-Vixens (1979) jälkeen. Ikääntynyt ja väsynyt Meyer palasi vielä kertaalleen elokuvien pariin vuonna 2001, jolloin valmistui vanhoihin arkistomateriaaleihin pitkälti pohjannut, olemattomalle huomiolle jäänyt Pandora Peaks.

Seksploitatioelokuvan kummisetä ja b-elokuvan mestari Russ Meyer poistui keskuudestamme vuonna 2004, mutta hänen majesteetillisen uhkea perintönsä elää!

Seksploitaatioelokuvan pyörteissä eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan rintoja

1960-luku oli seksuaalisen vapautumisen, vapaan rakkauden ja e-pillerin aikakautta, mutta hyvin vähän tuosta kaiken sallivasta kiihkosta pääsi Yhdysvalloissa valkokankaille asti. Sensuuri hylki seksiä vielä vuosikymmenen lopullakin, jolloin ikärajaluokitukset otettiin käyttöön.

Samaisen vuosikymmen aikana tiettyjä elokuvia alettiin kutsua eksploitaatiotyylin edustajiksi. Eksploitaatiolla tarkoitetaan elokuvan lajityyppiä, jossa yritetään saada katsojia shokkiarvoihin vetoamalla. Käytännössä se tarkoittaa seksin, väkivallan, kauhun, alastomuuden ja muun sensaatiohakuisen aihepiirin korostamista sisällössä ja markkinoinnissa. Seksploitaatio (myös sexploitaatio) onkin eksploitaatioelokuvan tyylilaji, jossa itsetarkoituksellinen seksin ja alastomuuden hyödyntäminen korostuu. Kategoriaan lasketaan usein pehmoporno, hauskat eroottispitoiset, tuhmat komediat sekä nudismia käsittelevät elokuvat, mutta kova porno lasketaan jo erilliseksi lajityypikseen. Tyypillistä seksploitaatioelokuvalle joko seksin ja väkivallan tai seksin ja komiikan kombinaatio, josta ensin mainittua edustaa puhtaimmillaan esimerkiksi Russ Meyerin Up! (1976) ja jälkimmäistä samaisen ohjaajan debytointi The Immoral Mr. Teas (1959).

Seksploitaation kultakaudella 1960-ja 70-luvuilla suosittuja aiheita olivat tapahtumien sijoittaminen nunnaluostariin tai naisvankilaan, joka usein nähdään peräti omana lajityyppinään. Seksploitaatioelokuvia tehtiin kengännauhabudjetilla, indie-tuotantoina.

Todellisuudessa sexploitaatio-elokuvat olivat vallanneet pikkuteattereita jo 1960-luvun alusta saakka: Russ Meyerin tissifilmit ja Doris Wishmanin tuottama Nude on the Moon (1960) lennätti astronautteja kuuhun, jossa asusti sievän amatsonikuningattaren johtama nudistileiri. Russ Meyer teki pikkutuhmia elokuvia jo 1950-luvulla, mutta sai kuolemattoman meijeriherran maineen elokuvilla Lorna (1964), Faster Pussycat, Kill! Kill! (1966) ja Vixen (1968). Kaikkia näitä hallitsivat jättirintaiset naaraat, joiden vaatetus ratkeilee elokuvan edetessä.

Leppoisasti lentopalloa pelaavat nudistit ja kaula-aukosta miltei pulpahtavat maitorauhaset eivät kauaa jaksaneet pitää yleisön mielenkiintoa vireillä, vaan teattereihin alkoi tulla soft core –pornoa, jossa näytettiin selkeitä sukupuolisen kanssakäymisen tilanteita, mutta ei itse aktia tai edes häpykarvoitusta.

On laskeskeltu, että vuonna 1969 Yhdysvalloissa ainakin 25 teatterissa pyöritettiin tuolloin vielä kiellettyjä hard core –pornoelokuvia. Yksi hard coren edelläkävijöistä on ruotsalaiselokuva Olen utelias – keltainen (Jag är nyfiken – gul, 1967), joka sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vuonna 1969. Sosiaalipoliittinen ja kantaaottava elokuva nousi amerikkalaisyleisön keskuudessa huikeaan suosioon ja yleisen keskustelun kohteeksi. Markkinamiehet huomasivat, että myös naiset kiinnostuivat ruotsalaiselokuvan tarjoamasta seksuaalipoliittisesta sanomasta.

Vuonna 1972 valmistunut Gerard Damianon Syvä kurkku (Deep Throat) oli kovan pornon läpimurtoteos, jonka jälkeen hc-luokan pornoteollisuus löysi markkinaraon elokuvateollisuudesta, ja seksploitaatio termin alkuperäisessä merkityksessä koki laskusuhdanteen.