"Tää on Sodankylä kaukana, täynnä ihmeitä"

”Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen”, lauloi Juice Leskinen 45 vuotta sitten. Tunteeseen on ollut tarpeettoman helppo samaistua kuluneen(kin) vuoden aikana. Vaan onneksi on ihme nimeltä Sodankylä, joka ravitsee ja palauttaa uskoa ja merkityksellisyyttä.

40. Sodankylän elokuvajuhlat päättyivät viikko sitten. Viisi valovoimaista päivää elokuvakeidasta ja ihmisen hyvyyttä vahvistavia kohtaamisia on taas takana päin. Tuoreessa festivaalin 40-vuotisjuhlalehtisessä Sodankylän taianomaisuuden tiivistää hienoimmin kirjakauppias ja kustantaja Hannu Paloviita: "Sodankylän henki on suurempaa kuin pitkä ajomatka, lippujonot, yöllinen karaoke, säestetty mykkä, Lapinsuu ja Porttikoski. Se on aikaan ja paikkaan sitomaton universaali ja täydellisen intiimi kokemus, suuri tunne. Viimeiseksi jäävät nämä muistot, ennen kuin muistot kerran loppuvat."

Itselleni tänä vuonna kohokohdiksi nousivat yhteisöllisyyden kliimaksi, Rovaniemen markkinoilla (Jorma Nortimo, 1951) 900-päisenä karaokemonoliittinä kera surroundhaitarien (kiitos neitsytmatkansa elokuvajuhlille tehneelle äidilleni lauluseurasta), hilpeän turhamainen cinefiilikomedia Les Sièges de l’Alcazar (Luc Moullet, 1989), Melody Londonin masterclassin kera Jim Jarmuschin Mystery Train (1989), riemukas ja monipuolinen Leffaraati, Julien Templen musiikkivideopitoinen aamukeskustelu sekä uuden elokuvan puolelta kuvasommittelun taidonnäyte, Maura Delperon Vermiglio - vuorten morsian (2024). Erityismaininnan ansaitsee lauantai-illan posketon arkistokuriositeetti, Antonio Colantuonin mondodokumentaari Tämä on Suomi - maa vailla syntiä (Dove non è peccato, 1970). Elokuvan alustuksen lomassa kuultiin KAVIn Petteri Kalliomäen väkevä puheenvuoro elokuva-arkiston puolesta. Se oli heittämällä paras ja tarpeellisin kommentaari aiheesta pitkään aikaan. Tilanteessa, jossa hymistellen alistutaan elokuva(historia)kulttuurin alasajoon, tarvitaan joukkovoimaa tilanteen muuttamiseksi! 

Kiitos Sodankylä ❤️ Kohdataan taas ensi vuonna Peter von Baghin ja Samuel Fullerin katujen risteyksessä.

Kuva: Jacky Law / Sodankylän elokuvajuhlat

Ikävä sinua, Sodankylä.

Viisitoista vuotta sitten olin elämäni ensimmäisen kerran keskiyön auringon alla taianomaisilla Sodankylän elokuvajuhlilla. Lähdin talkoolaiseksi tuntematta ketään ja päädyin hommiin festivaaliklubin sydämeen. Tutustuin ja ystävystyin joukkoon ihmisiä, joista sittemmin on tullut festivaalien ja/tai elokuvakentän vakiokasvoja - Jussi-palkittuja tekijöitäkin.

Juhannusta enteilevässä Lapissa valo leikkaa pimeydeltä helmat ja kauneus tulvii sisälle. Festivaali itsessään on viiden päivän kaunis utopia ja elämysten keidas, näky siitä mitä voisi olla. 

Tänä vuonna - kuten jo viime vuonnakin - festivaali operoi pandemian takia virtuaalitodellisuudessa. Se ei korvaa missään määrin Sodankylä-nälkää, mutta on toki parempi kuin ei mitään. Lainaan tässä yhteydessä Olavi Uusivirtaa, joka toisaalla kiteytti festivaali-ikävänsä kovin osuvasti: 

"Ensi kesältä odotan vain yhtä asiaa. Että saisin kääntyä Samuel Fuller Streetiltä Peter von Baghin kadulle enkä tietäisi mikä vuorokauden aika on."

Sodankylässä kesäkuussa 2006.