”Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen”, lauloi Juice Leskinen 45 vuotta sitten. Tunteeseen on ollut tarpeettoman helppo samaistua kuluneen(kin) vuoden aikana. Vaan onneksi on ihme nimeltä Sodankylä, joka ravitsee ja palauttaa uskoa ja merkityksellisyyttä.
40. Sodankylän elokuvajuhlat päättyivät viikko sitten. Viisi valovoimaista päivää elokuvakeidasta ja ihmisen hyvyyttä vahvistavia kohtaamisia on taas takana päin. Tuoreessa festivaalin 40-vuotisjuhlalehtisessä Sodankylän taianomaisuuden tiivistää hienoimmin kirjakauppias ja kustantaja Hannu Paloviita: "Sodankylän henki on suurempaa kuin pitkä ajomatka, lippujonot, yöllinen karaoke, säestetty mykkä, Lapinsuu ja Porttikoski. Se on aikaan ja paikkaan sitomaton universaali ja täydellisen intiimi kokemus, suuri tunne. Viimeiseksi jäävät nämä muistot, ennen kuin muistot kerran loppuvat."
40. Sodankylän elokuvajuhlat päättyivät viikko sitten. Viisi valovoimaista päivää elokuvakeidasta ja ihmisen hyvyyttä vahvistavia kohtaamisia on taas takana päin. Tuoreessa festivaalin 40-vuotisjuhlalehtisessä Sodankylän taianomaisuuden tiivistää hienoimmin kirjakauppias ja kustantaja Hannu Paloviita: "Sodankylän henki on suurempaa kuin pitkä ajomatka, lippujonot, yöllinen karaoke, säestetty mykkä, Lapinsuu ja Porttikoski. Se on aikaan ja paikkaan sitomaton universaali ja täydellisen intiimi kokemus, suuri tunne. Viimeiseksi jäävät nämä muistot, ennen kuin muistot kerran loppuvat."
Itselleni tänä vuonna kohokohdiksi nousivat yhteisöllisyyden kliimaksi, Rovaniemen markkinoilla (Jorma Nortimo, 1951) 900-päisenä karaokemonoliittinä kera surroundhaitarien (kiitos neitsytmatkansa elokuvajuhlille tehneelle äidilleni lauluseurasta), hilpeän turhamainen cinefiilikomedia Les Sièges de l’Alcazar (Luc Moullet, 1989), Melody Londonin masterclassin kera Jim Jarmuschin Mystery Train (1989), riemukas ja monipuolinen Leffaraati, Julien Templen musiikkivideopitoinen aamukeskustelu sekä uuden elokuvan puolelta kuvasommittelun taidonnäyte, Maura Delperon Vermiglio - vuorten morsian (2024). Erityismaininnan ansaitsee lauantai-illan posketon arkistokuriositeetti, Antonio Colantuonin mondodokumentaari Tämä on Suomi - maa vailla syntiä (Dove non è peccato, 1970). Elokuvan alustuksen lomassa kuultiin KAVIn Petteri Kalliomäen väkevä puheenvuoro elokuva-arkiston puolesta. Se oli heittämällä paras ja tarpeellisin kommentaari aiheesta pitkään aikaan. Tilanteessa, jossa hymistellen alistutaan elokuva(historia)kulttuurin alasajoon, tarvitaan joukkovoimaa tilanteen muuttamiseksi!
Kiitos Sodankylä ❤️ Kohdataan taas ensi vuonna Peter von Baghin ja Samuel Fullerin katujen risteyksessä.
 |
| Kuva: Jacky Law / Sodankylän elokuvajuhlat |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti