110 vuotta eläviä kuvia Joutsassa: Sähkötulen valossa esitettävistä elävistä kuvista Joutsan Kinoon

Elävät kuvat rantautuivat Suomeen melko pian maailmanvalloituksellaan kesäkuun lopulla 1896 Lumiére-veljesten maahantuomana. Esityspaikkana nähtiin Helsingin vanhan Seurahuoneen Sofia-sali. Numeroidut paikat saliin maksoivat kaksi markkaa, numeroimattomat puolta vähemmän. Samalla summalla, kahdella markalla, oli viereiseltä torilta voinut edellisenä päivänä ostaa 10 kiloa kuivaa ruisleipää, kaksi tiuta munia, 8 kiloa sipuleita tai 20 kiloa timoteiheinää. Ensimmäinen esitys alkoi klo 5 iltapäivällä. Samaan aikaan pohti 14. yleinen raittiuskokous Porissa kysymystä: mihin keinoihin oli ryhdyttävä, että saataisiin naistarjoilijain pitäminen ravintoloissa ehkäistyksi?

Vuosisadan vaihteen satunnaisten filmiesitysten jälkeen elävien kuvien toiminta alkoi ”sähkötulen valossa” vakiintua Helsinkiin. Jo vuonna 1901 siirryttiin pääkaupungissa kiinteiden elokuvateatterien tai ”projektsioonilaitosten” aikakauteen horjuvin ensiaskelein. Keski-Suomessa ensimmäisenä elokuvaesityksenä pidetään Oskar Alosen kiertueteatterin vierailua Kirkkopuiston laidalla sijainneeseen Seurahuoneen saliin 18.5.1899. Ohjelmisto ”Elävät valokuvat” koostui yhdeksästätoista lyhytfilmistä, joita Alonen luonnehti sanomalehti Suomalaisessa ”20 000 eri valokuvaksi, mitkä koneen avulla suurennettuna tulevat näkymään luonnollisilta ja ihan eläviltä…”. 

Kiertävät esittäjät huolehtivat yksinoikeudella jyväskyläläisten orastavasta elokuvasivistyksestä aina syksyyn 1907 asti. Tuolloin avattiin kauppias A. Niemeläisen talon piharakennukseen tamperelaisen Maat ja Kansat -elokuvayhtiön samanniminen teatteri. Marraskuussa 1907 nähdyssä avajaisnäytöksessä esitettiin koominen lyhytelokuva Suutelon seuraukset. Ajan tavan mukaisesti valkokankaan tapahtumia selvitti teatterin henkilökuntaan kuulunut selostaja. Kun paikallisen työväenyhdistyksen iltamissa havaittiin Maat ja Kansat -teatterin aikaansaama yleisökato, päätettiin työväen markat kanavoida omaan elokuvatoimintaan. Työväen elävät kuvat aloitti näytäntönsä Kauppakadun varrella huhtikuussa 1908.

Terijoen elävienkuvien teatteri tuo elokuvat Joutsaan

Jyväskylän työväenyhdistyksen pioneerihenki eläviä kuvia kohtaan saattoi toimia esimerkkinä myös Joutsaan, sillä Joutsan kirja -paikallishistoriikin (1976) mukaan ensimmäinen maininta elävien kuvien esityksestä on työväenyhdistyksen pöytäkirjassa 5.10.1913. On kuitenkin todennäköistä, että ensimmäiset elävät kuvat rantautuivat Joutsaan vasta helmikuun 1914 aikana, sillä Työväen Arkiston asiakirjoista löydetyn lähdetiedon mukaan 5.10.1913 oli laitettu vasta vireille Työväentalon vuokrasopimus elävien kuvien esitystä varten. Filmiprojektorit eivät tuohon aikaan olleet täysin paloturvallisia, eikä kaasuvaloilla esittäviä seurueita suvaittu. Työväenyhdistystä huolestutti elävien kuvien esittämisen suhteen ylimääräiset palovakuutusmaksut. Puitteet olivat kuitenkin muuten kunnossa, sillä Työväentalolla oli juhlasali ja näyttämö, jolle ripustetulla valkokankaalla joutsalaiset näkivät ensimmäisen kerran eläviä kuvia.

Loppuvuodesta 1913 Työväentalo oli vuokrattu elävien kuvien kiertävälle näyttäjälle, Terijoen elävienkuvien teatterille. Terijoen elävienkuvien teatterin taustalla oli suomalaisen tivoli- ja sirkuskulttuurin keskeisenä kehittäjänä ja toimijana tunnettu Johan Adolf Fredrik Grönroos (vuodesta 1918 alkaen Sariola), joka elokuva-alan nopean kehittymisen myötä päätti panostaa elokuvateattereihin 1900-luvun alkuvuosina. Innostus ja taito elokuvateatterin pyörittämiseen oli tullut Grönroosin isältä J.A.W. Grönroosilta, joka kuului elokuva-alan pioneereihin Suomessa. Myytyään ensimmäisen elokuvateatterinsa Lappeenrannassa, Grönroos laittoi kaksi filmiprojektoriaan rattaille ja jatkoi toimintaansa kiertävänä elokuvanäytösten esittäjänä. Kiertueteatterin kalustoa kuskattiin hevoskaravaaneina ympäri Suomea. Hinattavaa riitti, sillä jo yksinomaan sähkövirtaa varten tarvittavat aggregaatit vaativat liikutteluun runsaasti hevosvoimia. Terijoen alueella Grönroosilla oli useita elokuvateattereita, ja toiminta laajeni niin, että parhaimpina vuosinaan hänellä oli elokuvateattereita yli kymmenessä kaupungissa ja maata kiertävä kiertueteatteri. 

Toimintaa, komediaa ja uutisfilmejä

Se, mitä Joutsassa helmikuussa 1914 tarkkaan ottaen nähtiin, on arvoitus, mutta kotimaisten kiertueteattereiden ohjelmisto koostui toiminnallisten ja koomisten filminpätkien lisäksi merkittävissä määrin ajankohtaisista uutiskatsauksista. Alussa tultiin katsomaan lähinnä ilmiötä, sisältö oli toisarvoista. Pitkästymistäkään ei tarvinnut pelätä, sillä filminpätkät olivat lyhyitä ja kelanvaihtojen välillä yleisöä tavattiin viihdyttää joko mekaanisella tai elävällä musiikilla. Katsomoissa yleisö saattoi kovaäänisesti kommentoida elokuvan tapahtumia ja antaa ohjeita ja neuvoja esiintyjille.   

Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto oli käynnistynyt viinasta, komedialla Salaviinanpolttajat vuonna 1907, käytännöllisesti katsottuna myöhässä verrattuna muuhun Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Suomeen ei vielä 1910-luvulla syntynyt samanlaista suuren mittakaavan elokuvateollisuutta kuin lähinaapureihimme Ruotsiin, Tanskaan tai Venäjälle. Dokumentti- ja uutisfilmituotanto kasvoi varsin huomattavaksi, mutta näytelmäelokuvatuotanto oli vielä yhtiöiden liiketoiminnan kannalta marginaalista toimintaa. Suomalaisen elokuvan pioneerikaudella vuosina 1907-1916 valmistui 25 näytelmäelokuvaa, jotka ovat valitettavasti lähes täydellisesti tuhoutuneet.

Kohti vakiintuneempaa elokuvateatteritoimintaa

Maailmansotien aikana Joutsan seudulla nähtiin satunnaisesti kiertäviä elokuvaesityksiä. Ajatus vakiintuneemmasta esitystoiminnasta virisi kuitenkin 1940-luvun puolivälin jälkeen. Joutsalainen Laina Laitinen kävi elokuvakoneen käyttäjän kurssin Helsingissä ja osti miehensä Otto Laitisen kanssa filmiprojektorin. Elokuvatoiminta käynnistyi entisessä Suojeluskuntatalossa, Jukolassa, jossa juhlasali toimi katsomona. Salin pohjoispäädyssä oli näyttämökoroke ja sen yläpuolelle oli viritetty valkokangas. Laina Laitisen poika Pekka Laitinen on muistellut Jousan kylän vaiheita -kirjassa (2020), että elokuvaprojektori oli sijoitettu juhlasalin toiseen päätyyn, yläkerran huoneeseen, jonne oli käynti talon ulkopuolella olevia rappuja pitkin, ja salin seinässä oli aukko, josta elokuvat projisoitiin valkokankaalle. Elokuvaesityksiä oli useita kertoja viikossa ja filmit tilattiin filmivuokraamosta Helsingistä.

Muutoksen tuulet puhalsivat kuitenkin jo vuonna 1947, kun Mannerheimin lastensuojeluliitto otti Jukolan tilat omaan käyttöönsä aloittaakseen siellä oman elokuvateatteritoimintansa. Äkisti muuttuneesta tilanteesta huolimatta Laina Laitinen ryhtyi suunnittelemaan uuden joutsalaisen elokuvateatterin perustamista. Hän osti Hartolasta vanhan viljamakasiinin, joka oli tehty paksuista ja pitkistä hirsistä. Rakennus purettiin ja kuljetettiin Joutsaan, jossa se pystytettiin Myllytien risteykseen. Rakennuksen hirsiosa toimi elokuvateatterin katsomosalina, jonne mahtui pari sataa katsojaa. Katsomossa oli nouseva lattia niin, että kaikilla oli esteetön näkymä valkokankaalle ja ylöstaittuvat puiset penkit. Katsomosalia lämmitettiin kahdella isolla peltikuorisella pystyuunilla. Hirsikehikon etupuolelle tehtiin lautarakenteinen eteisaula, jossa oli myös lipunmyyntikoppi. Cinemascope-filmiprojektorille varattiin betoniseinäinen huone. Sen paloturvallisuuteen kiinnitettiin huomiota, sillä vielä 1940- ja 50-lukujen taitteessa filmit olivat herkästi syttyviä nitraattifilmejä.

Kahden elokuvateatterin pitäjä

Vuonna 1953 toimintansa aloitti Laitisten perheen Joutsan Kino, jossa työnjako oli selvä: Laina toimi koneenkäyttäjänä ja Otto lämmitti elokuvateatterin uuneja, toimi ovimiehenä ja hoiti filmikelojen hakemisen Matkahuollosta. Elokuvanäytöksiä oli kolmena päivänä viikossa: tiistaina, torstaina ja sunnuntaina. Esitettävät elokuvat olivat voittopuolisesti kotimaisia ja suosituimpiin lukeutui mm. Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955). Kotimaisten elokuvien lisäksi suosituimpia lajityyppejä olivat lännenelokuvat ja seikkailuelokuvat. Ennen television läpimurtoa Joutsassa toimi aktiivisesti kaksi elokuvateatteria, Laitisten pyörittämä Joutsan Kino ja MLL:n Jukolan elokuvateatteri. Katsojia riitti mukavasti molempiin. Erityisesti Joutsan Kinon monipuolinen ja hyvä ohjelmisto houkutteli katsojia aina lähikaupungeista saakka. Aikalaismuistot kuvaavat tilanteita, joissa siirryttiin ripeästi Jukolasta Kinolle, eli kun yhdessä loppui esitys, niin kipitettiin jo toiseen.

Laina ja Otto Laitisen poika Pekka kävi lopulta itsekin elokuvakoneen käyttäjän kurssin, jolloin perheyritys sai lisätyövoimaa 1960-luvun edetessä. Miehensä Oton kuoleman jälkeen Laina jatkoi elokuvien esittämistä vielä muutaman vuoden, kunnes elokuvateatteritoiminta siirtyi kokonaan seuraavalle sukupolvelle vuonna 1971. Oman päivätyönsä ohessa Pekka Laitinen ylläpiti Joutsan Kinon toimintaa vielä vuosien ajan, kunnes toiminta hiipui 1970-luvun puolivälin jälkeen. Projektori sammutettiin ja valkokangas pimeni viimeisen kerran vuonna 1976. Cinemascope-projektori sai pölykerroksen ylleen konehuoneessa ja katsomoa ”pusupenkkeineen” alettiin käyttää muihin tarkoituksiin. MLL:n Jukolan elokuvateatteri oli lopettanut toimintansa jo aiemmin. 

Nykymuotoisen Joutsan Kinon synty

Vaan kauaa ei Joutsassa oltu ilman elävien kuvien taikaa, sillä kunnan kulttuurisihteerinä 1980-luvun alussa aloittanut Eero Peltoniemi alkoi selvittää joutsalaisen kulttuurielämän puutteita ja tarpeita. Peltoniemelle selvisi pian, että elokuvien esitystoiminnalla oli ollut vahva traditio Joutsassa. 

Peltoniemen johdolla neuvoteltiin elokuvateatteritoiminnan uudelleenkäynnistämisestä niin, että Laitisten ylläpitämän Kinon rakennus vuokrattaisiin pitkällä sopimuksella kunnalle ja näytöstoiminta aloitettaisiin perusteellisen kunnostamisen jälkeen. Talon remontoiminen uudelleen elokuvateatteriksi olisi kuitenkin tullut liian kalliiksi ja vuokraamisajatuksesta luovuttiin. Esillä oli kaksi vaihtoehtoa elokuvateatteritoiminnan organisoinnille: joku yksityinen tai yhdistys ryhtyisi elokuvateatterin pitäjäksi tai perustettaisiin kunnallinen elokuvateatteri vastuuhenkilönään kulttuurisihteeri Peltoniemi.

Päädyttiin jälkimmäiseen malliin ja Peltoniemi käynnisti elokuvateatteritoiminnan uudestaan kunnanhallituksen päätöksellä Joutsan Nuorisoseurantalolla Honkalassa, jossa jugend-vaikutteinen hirsirakennus oli palvellut kuntalaisia seuraintalona jo vuodesta 1906. Nuorisoseurantaloon tehtiin konehuone näyttämön yläpuolella olleeseen pukuhuoneeseen. Samalla remontoitiin tarvittavat rakenteelliset muutokset niin, että valokiila pääsi valkokankaalle. 

Laitisten ylläpitämän vanhan Kinon rakennus lopulta purettiin, mutta Myllytiellä toimineen elokuvateatterin jäämistöstä ostettiin kuitenkin filmiprojektori Joutsan kunnalle. Pekka Laitinen kävi vielä Honkalassa opastamassa uusia koneenkäyttäjiä vanhan filmiprojektorin käytössä. Nykymuotoinen Joutsan Kino aloitti toimintansa ennakkonäytöksellä 5.11.1983, jolloin nähtävänä oli suosittu ristiinpukeutumiskomedia Tootsie – lyömätön lyyli (1982). Varsinaisia avajaisia pidettiin kuitenkin pari kuukautta myöhemmin tammikuussa 1984. Avajaisissa esitetty Edvin Laineen Akaton mies (1983) keräsi hurjan suosion, sillä katsojia saapui paikan päälle yli 600. Avajaisjuhlallisuuksissa oli paikalla myös itse ohjaajalegenda Laine, joka kertoi Joutsan Seudulle (26.1.1984), että ei olisi tullut paikalle, jos ei Joutsassa olisi ”niin pirun itsepäistä kulttuurisihteeriä, joka jaksoi soittaa ja kirjoittaa, niin monta kertaa, että päästäkseni rauhaan minun oli tultava”. Laineella ei nimittäin ollut tapana vierailla kulttuuritapahtumissa vanhoilla päivillään. Joutsan Kinolle tultuaan Laine kuitenkin ihastui ja sai arvoisensa vastaanoton, vapaan ja välittömän.

Ensimmäisen vuoden ajan elokuvat esitettiin Kinolla yhdellä projektorilla, minkä takia elokuvaesitys keskeytyi aina parinkymmenen minuutin välein kelan vaihdon merkeissä. Lisämääräraha mahdollisti toisen filmiprojektorin hankinnan, jonka jälkeen filmikelat voitiin esittää yliheittoa hyödyntäen keskeytyksettä.

Edvin Laine nykymuotoisen Joutsan Kinon avajaisissa.

Jo 1980-luvun puolivälistä alkaen Kinon toiminta oli monipuolista: uutuusensi-iltojen lisäksi Honkalassa nähtiin kotimaisia tekijävieraita, koululaisnäytöksiä, elokuvakerhotoimintaa ja klassikkonäytöksiä. Koulukino- ja lastenelokuvaesityksien myötä Kinon toiminta alkoi tukea myös opetus- ja mediakasvatustyötä. Vuosikymmenten varrella tekijävieraiksi on saatu Edvin Laineen lisäksi mm. Anssi Mänttäri, Åke Lindman, Laura Birn ja Petri Kotwica. Elokuvaohjaaja Anssi Mänttärin Joutsan vierailusta sai alkunsa peräti maailmankuulu Sodankylän elokuvajuhlat, sillä Suomen kulttuurisihteereiden Joutsassa pitämän kokouksen yhteydessä maan eri puolilta tulleet kulttuurisihteerit keskustelivat siitä, mitä kaikkea kukin voisi kunnassaan tehdä. Puhujavieraana ollut Mänttäri heitti ajatuksen Sodankylän kulttuurisihteerille, että voisimme näyttää elokuvia isossa teltassa. Loppu on kulttuurihistoriaa.

Elokuvaelämyksiä vapaaehtoisvoimin

Joutsan Kinon henkilökunta muodostui heti alusta alkaen aktiivisesta vapaaehtoistyöntekijöiden joukosta, johon saatiin erityisesti 1980-2000-luvuilla houkuteltua merkittävissä määrin paikallisia nuoria mukaan. Kunnan merkittävän tuen lisäksi Kino alkoi saada alueellista toimintatukea ja investointi- ja laitehankintatukea Suomen elokuvasäätiöltä. 

1990-luvun laman kurimuksessa Eero Peltoniemen hallinnoima kunnan kulttuurisihteerin virka lakkautettiin, mikä loi uhkakuvia myös Kinon toiminnan jatkolle. Joutsan kunta sopi kuitenkin kauaskantoisesti Peltoniemen kanssa, että hän jatkaa Joutsan Kinon vastaavana vetäjänä erillisellä sopimuksella. Näin elokuvatoiminta saattoi jatkua Joutsassa keskeytymättä.

Kino on vuosikymmenten saatossa uudistunut tekniikan kehittyessä: äänentoistojärjestelmiä on uudistettu vastaamaan kunkin aikakauden modernia elokuvateatteritekniikkaa, pimennysverhoja ja valkokangasta vaihdettu sekä salin istuinmukavuuteen on kiinnitetty huomiota. Elokuvateatteri digitoitiin elokuvasäätiön tuella vuonna 2012. Se tarkoitti, että siirryttiin painavista ja usein käytössä kuluneista filmikeloista digitaaliseen esitystoimintaan. Digiloikan jälkeen elokuvat tulivat Joutsaan aluksi ulkoisilla kovalevyillä kuljetusrahtina, kunnes siirryttiin 4G-yhteyksien kautta jakelupalvelimien käyttöön.

Joutsan Kino Jousitieltä kuvattuna talvella 2023.

Vuosikymmenen palveltuaan ensimmäisen sukupolven digiprojektori on jo sittemmin päivitetty uudeksi ja käyttöön on otettu myös uusi lipunmyyntijärjestelmä. Elokuvista tiedotetaan nykyään aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa paikallislehden puffien lisäksi. Elokuvaesitysten lisäksi syksyllä 2023 aloitettiin ooppera- ja balettiesitysten näyttäminen. Merkittävimmän haasteensa nykypäivään tuo seudulla vähenevän nuorison houkutteleminen kohti elokuvaelämyksiä.

Kotimaiset elokuvat vetävät

Joutsan Kinon katsojaluvut ovat pysyneet ensimmäisen vuoden alkuinnostuksen (liki 6000 kävijää) jälkeen melko tasaisina eli noin 2000-3000 katsojaa vuodessa. Keskinäisen vertailun merkeissä esimerkiksi naapurikunnista Sysmä ja Kangasniemi jäävät tässä selvästi Joutsan taakse. Pienellä paikkakunnalla toimivan elokuvateatterin ohjelmistossa kotimaisilla elokuvilla ja koko perheen elokuvilla on ollut koko ajan suuri merkitys. Suomalaisen elokuvan vetovoimaisuudesta joutsalaisten keskuudessa kertoo se, että Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet (2023) päihitti viime vuoden katsojaluvuissa globaalisti megasuositun Barbien (2023). 

Joutsan Kinolle saatiin uudet siirrettävät teatteri-istuimet vuonna 2018. 

Vuosikymmenten varrella Joutsan Kino on peruselokuvateatteritoiminnan, ja koululaisnäytösten lisäksi tarjonnut ohjelmaa paikallisten yritysten, yhdistysten ja yksityishenkilöiden kokous- ja juhlaohjelmaksi. Yhteistyössä Keski-Suomen elokuvakeskuksen kanssa järjestetyt ulkoilmaelokuvanäytökset ovat olleet talomuseolla suosittuja ja tunnelmallisia, mikäli sää on ollut suotuisa. Kunnan ja Maaseutukehitys ry:n tuen lisäksi elokuvasäätiön toimintatuki on mahdollistanut laadukkaan ja monipuolisen ohjelmiston rakentamisen vuodesta toiseen.

Joutsan Kino kuvattuna elokuussa 2024 Ilokuvafestivaalin aikaan.

Lähteitä:
Eero Peltoniemen sähköpostihaastattelu. 21.2.2024.
Kari Uusitalo: Eläviksi syntyneet kuvat: suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930. Otava, 1972.
Joutsan kirja. Toim. Matti Musikka. Joutsan kunta ja seurakunta, 1976.
Outi Heiskanen: Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava, 2009.
Risto Saarikettu: ”Elävät kuvat saapuivat Joutsaan”. Teoksessa Jousan kylän vaiheita – Joutsan kunnan Jousan maakirjakylän historiaa. Joutsan kotiseutuyhdistys ry., 2020.
Suomen kansallisfilmografia 1: 1907-1935. Toim. Kari Uusitalo. Edita, 1996.
Urmas A. Hilapieli: Kino-Suomi – Elokuvan esittämisen historia 1896-2021. Teos, 2021.

Jussi-palkinto 80 vuotta - sitkeyttä, tähtiloistoa ja politiikkaa

Tiettävästi Euroopan vanhin elokuvapalkinto, suomalaisille elokuville jaettava Jussi-palkinto, varttuu tänä vuonna erittäin kunnioitettavaan 80 vuoden ikään. Viime kuussa järjestetyssä juhlagaalassa keskeisimmät palkinnot (ohjaus, käsikirjoitus ja vuoden elokuva) voitti Tia Kouvon esikoispitkänä valmistunut tragikomedia Mummola (2023), joka oli allekirjoittaneenkin mielestä viime vuoden paras kotimainen.

Jo lyhytelokuvillaan hurmaavan omaleimaisia elokuvia tehnyt Kouvo onnistui debyyttivalkokangaselokuvallaan siinä missä moni elokuvantekijä kaupallisista syistä haparoi: tehdä omannäköinen ja linjakas elokuva vailla kompromisseja. Palkintoillan jälkimainingeissa nousi porua siitä, että Aki Kaurismäen sekä kotimaassa että kansainvälisesti suurmenestykseksi noussut Kuolleet lehdet (2023) jäi palkinnoitta. Se mikä debatista teki turhauttavan, oli tarpeeton vastakkainasettelu ja nuoremman debytantin vähättely veteraaniauteurin rinnalla.

Sinällään vastakkainasettelu ei ole vierasta Jussi-historiassa, johon ovat antaumuksella ja ansiokkaasti syventyneet toimittaja/tietokirjailijat Matti Rämö ja Anton Vanha-Majamaa. Rämö ja Vanha-Majamaa täydentävät ja taustoittavat elokuva-alan ilmiöitä hienosti ja nyanssirikkaasti. Jussi-palkinnon historiassa on ollut milloin taiteen ja viihteen vastakkainasettelua, milloin valtaapitävien konservatiivien ja vasemmistonuorten taistelua. Huolenaiheita ovat olleet myös palkinnon arvostuksen vaihtelevuus, taloudelliset kriisit tai pahimmissa tapauksissa koko suomalaisen elokuvan eloonjäämistaistelu.

Eskapismia sodan murtamille mielille

Jussi-palkinto syntyi jatkosodan runteleman Suomen keskelle. Välirauha oli solmittu Moskovassa vain vajaat kaksi kuukautta ennen ensimmäistä Jussi-gaalaa. Kansa kaipasi murheen keskelle eskapismia mitä voittopuolisesti tarjosi kukoistuskauttaan elänyt kotimainen elokuva. Vaikka sota oli hidastanut tuotantoja ja materiaalipula yltyi, elokuvia tehtiin ja katsottiin Suomessa ahkerammin kuin koskaan.

Idea Jussi-palkintoon tuli Yhdysvalloista, missä Yhdysvaltain elokuva-akatemia oli jakanut omia elokuvapalkintojaan, Oscareita, vuodesta 1929 lähtien. Länsinaapurissa taas jaettiin kipsisiä Charlie-palkintoja vuosina 1941-47, mikä omalta osaltaan oli antamassa ideointiapua suomalaisen elokuvapalkinnon syntyyn.

Jussi-palkintoja jakavaksi instanssiksi perustettiin Elokuvajournalistit ry ensimmäisenä nokkahahmonaan elokuvan moniosaaja Tapio ”Roy” Vilppunen. Elokuvajournalistit ry:n tehtäviksi määriteltiin yhtäältä edistää kotimaista elokuvajournalismia ja -debattia, toisaalta jakaa tunnustusta alan tekijöille. Vilpponen toimi alalla sekä elokuvatoimittajana että elokuvantekijänä, lavastajana, ja katsoi alaa eri näkökulmista. On arveltu, että Vilpposen motiivi Elokuvajournalistien perustamiseen saattoi olla halu nostaa oman taiteellisen työn näkyvyyttä. Jälkikäteen näyttää vähintäänkin kyseenalaiselta, että Vilpponen voitti Jussin heti ensimmäisessä palkintoseremoniassa, Herra ja ylhäisyys -elokuvan (1944) lavastuksesta.

Ansa Ikonen sai vuonna 1944 ensimmäisen naispääosan Jussi-palkinnon Toivo Särkän elokuvasta Vaivaisukon morsian.

Ensimmäiset Jussi-juhlat pidettiin 16. marraskuuta 1944 Ravintola Adlonissa, jossa sodan aiheuttamasta pula-ajasta huolimatta pukuloisto hiveli silmiä. Silkin tai pitsin puutteessa iltapukukankaaksi kelpasivat myös verhot ja pöytäliinat. Sotajoukkojen laajamittaisen kotiuttamisen takia ravintoloihin oli määrätty anniskelukielto. Adlonissa piilopulloja vaihdeltiin pöytien alla ja eteisaulaan jätetyn palttoon taskusta käytiin nappaamassa ”kohennustippoja”. Väliin huutokaupattiin ja arvottiin tilaisuuteen lahjoitettuja tuotteita. Huutokaupasta kerätyt rahat, kuten koko muukin Jussi-juhlien tuotto, ohjattiin rajaseudun lasten hyväksi. Sodankylästä evakuoidulle suurperheelle lahjoitettiin yhteenä 61 000 markkaa. Elokuvajuhlan ohessa tehtiin siis myös yhteiskunnallisesti merkittävää avustustyötä. Toinen maailmansota oli yhä käynnissä, ja palkinnonjaon aikoihin lehdissä seurattiin liittoutuneiden etenemistä Euroopassa.

Tähtiloistoa

Lystikkäällä tavalla kirja nostaa aikalaislehdistön mainintoja filmitähteydestä 1940-luvun puolivälistä: Eija Karipäällä oli "ruskeat gasellinsilmät", Marie-Louise Fockilla "unelmoivat huulet", Maaria Eira luikerteli pöytien lomassa "lohenvärisenä vamppina", Helena Kara oli "hurmaavaan valkoiseen pukuun pukeutuneena kuin uljas joutsen" ja Lea Joutseno "samppanjamaisesti helmeilevä, kuten aina". Palstatilasta merkittävä osa käytettiin naispuolisten osallistujien kuvailuun.  

Suomalaisen elokuvan laatu puhututti kuitenkin jo 1940-luvulla, mutta negatiivisesta arvostelusta huolimatta kotimainen elokuva löysi hyvin yleisöä. Kilpailevaa viihdettä ei heti sotien jälkeen juuri ollut. Vuonna 1945 suomalaiset kävivät katsomassa vuoden aikana keskimäärin peräti 9,5 elokuvaa. Luku on väkiluvun huomioiden hurja, sillä esimerkiksi viime vuonna (2023) elokuvissa käytiin vain 1,29 kertaa.

Jussi-gaalan lisäksi Elokuvajournalistit ry toden totta järjesti erilaisia oheistapahtumia. Heti perustamista seuranneena vuonna 1945 vietettiin ensin kevätjuhlia ja sitten rapujuhlia. Ohjelmassa oli tanssia, laulua, arpajaisia ja voimisteluesityksiä! Vuonna 1951 järjestettiin "elokuvajournalistien Suomen-mestaruus elokuva-arvostelussa" ja toukokuussa 1954 valittiin ensimmäinen "tähtityttö", joka palkittiin mahdollisuudella koekuvaukseen.

Alkuvuosinaan Jussit toimivat kiertopalkintoina, mutta vuodesta 1950 eteenpäin voittajat saivat ne omikseen. Vuoden 1951 Jussi-gaalaa juhlittiin Aulangolla Hämeenlinnassa, jossa lehtiraportit maalasivat kuvaa suorastaan taianomaisesta elokuvayöstä. Helsingin rautatieasemalta lähti gaalapäivänä erityinen ulkoapäin valaistu Jussi-juna, joka vei gaalavieraat Hämeenlinnaan. Siellä heitä oli odottamassa liki kolmen tuhannen hengen utelias joukko. "Näytti siltä, kuin koko Hämeenlinna olisi ollut jalkeilla", uutisoi Uusi Suomi.

Kuvanveistäjä Ben Renvall muotoili Jussi-patsaan

Vuonna 1952 valmistuneiden pitkien elokuvien lukumäärä asukasta kohden oli Suomessa tiettävästi korkeampi kuin missään muualla. Myös elokuvateattereiden lukumäärä oli jatkuvassa kasvussa. Vuonna 1949 niitä oli ollut Suomessa 475, vuoteen 1955 tultaessa jo 588. 

Kotimaisen elokuvan suosio alkoi kuitenkin hiipua, koska kilpailu vähistä markoista kävi kovempana kuin koskaan. Vaatteiden, levyjen, lomamatkojen ja muiden huvitusten lisäksi kotimainen elokuva kärsi myös siitä, että rauhan myötä ulkomaista elokuvaa tuotiin valkokankaille entistä enemmän. Horisontissa alkoi häämöttää myös uusi uhka, televisio.

Kohti haastavia aikoja

Suurien menestysten, etulinjassa Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955) jälkeen kotimainen elokuva alkoi urautua, eikä kalustoa ymmärretty nykyaikaistaa tai elokuvantekijöitä kouluttaa. Suomi kaupungistui vauhdilla ja kyselytutkimukset osoittivat, kuten osoittavat yhä, että kotimaisen elokuvan uskollisimmat yleisöt olivat maaseudulla. Lopun alkuna voi pitää studiokauden jättien taloudellista romahdusta 1950-luvun loppuun tultaessa. Osansa heikentyneestä tilanteesta sai myös Jussi-palkinto, joka muuttui seuraaviksi vuosikymmeniksi heittelevästi milloin kahvitilaisuudeksi, milloin media-arvoltaan olemattomaksi kollegoiden perhejuhlaksi ja huonoimpina vuosina (1960-61) palkinnot jäivät käytännössä jakamatta. 

Riitasointujen vuosikymmeninä Jussi-palkintojen olemassaolosta piti tiukimmin kiinni Helsingin Sanomien arvovaltainen elokuvakriitikko Paula "Pimpula" Talaskivi. Despoottisin ottein Talaskivi ei uskonut demokraattisen äänestyksen tuottavan aina parhaita päätöksiä, vaan viime kädessä puheenjohtajan viimeinen sana oli laki. 

Ristiriidat kumpusivat pitkälti kahden eri sukupolven näkemyksistä. Vanhempi polvi oli perustanut Jussi-palkinnon juhlistamaan ennen kaikkea suomalaista studioelokuvaa, joka alkoi olla henkitoreissaan. Nuorempi polvi äänekkäine kriitikkoineen halusi nostaa tuoreita ääniä ja ajaa radikaalia muutosta. Nuorille vihaisille kriitikoille elokuva oli kulttuuria, taidemuoto, jota valtion kuului tukea taiteellisten ansioiden perusteella. Studiopomoille se oli teollisuutta ja elinkeino, jota valtio oli nitistämässä hengiltä elokuvalippujen korkeilla leimaveroilla. Nuorten kriitikoiden hampaissa oli erityisesti T.J. Särkän johtama Suomen Filmiteollisuus, jonka Nina ja Erik -elokuvaa (1960) kriitikko Matti Salo piti suorastaan "törkeänä, suorastaan rikollisena elokuvana". Salon silmissä kotimainen elokuva oli menettänyt olemassaolon oikeutuksensa: sellainen elokuva jouti kuolla pois. Salon arvostelu suututti elokuva-alan vaikuttajat ja Elokuvateatteriomistajien liitto poisti kriitikolta vapaalippuoikeuden.

Elokuvajournalistit ry:n sisäiset ristiriidat repivät yhdistyksen toimintakyvyttömäksi, jonka seurauksena yhdistyksen toiminta loppui käytännössä sen haltuunsa saaneen nuoren polven kriitikoiden passiivisuuteen. Jussi-palkintojen jakaminen jatkui lopulta uuden Filmiaura ry:n toimesta, keulahahmonaan Pimpula Talaskivi. Elokuvahistorioitsija Kari Uusitalo on kuvannut Jussien siirtymistä Filmiauran jaettavaksi vanhan polven vallankaappauksena. Nuori polvi sai Elokuvajournalistit ry:n haltuunsa, mutta menetti järjestön tärkeimmän pääoman eli Jussi-palkinnon. "Nuori polvi oli noussut kapinaan, mutta ei osannut tehdä voitollaan mitään", on Uusitalo todennut. 

Vuoden 1964 Jussi-palkittuja: Hermoprässi-lyhytelokuvasta palkittu Kaarlo Nuorvala, Sissit-elokuvan kuvauksesta palkittu Esko Nevalainen, ohjaaja Mikko Niskanen, näyttelijä Matti Oravisto, vuoden lupaavimmalla esikoistyöllä palkitut Erkko Kivikoski ja Virke Lehtinen, leikkaaja Juho Gartz, musiikista palkittu Kari Rydman ja parhaan tilauslyhytelokuvan tekijänä palkittu Niilo Heino.

Palkintoja myös ulkomaille ja haudan taakse

1970-luvulla kotimaisia elokuvia valmistui yhä vähemmän, joista pohjanoteerauksen tarjosi vuosi 1974, jolloin valkokankaalla nähtiin vain kaksi uutta ensi-iltaa: Seppo Huunosen mustan komedian kyllästämä rikoselokuva Karvat ja Ere Kokkosen tieteisfarssi Viu-hah hah-taja. Paikatakseen elokuvavajetta Filmiaura alkoi jakaa Jusseja myös televisiotuotannoille. Yleisradion ja Mainostelevision televisioteattereissa valmistuikin kunnianhimoisia ja ajan hengen vanginneita televisioelokuvia, kuten Jukka Sipilän Aliisa (1970), Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) ja Veli-Matti Saikkosen Manillaköysi (1976).

Palkitsemisen aihetta haettiin myös ulkomailta ja haudan takaa. Leo Jokelaa muistettiin postuumisti erikois-Jussilla, Ingmar Bergman sai Jussinsa Kuiskauksia ja huutoja -elokuvasta (Viskningar och rop, 1972) kahden vuoden viiveellä Suomen ensi-illasta, Charles Chaplin palkittiin vuonna 1974 Nykyajan (Modern Times, 1936) ja Diktaattorin (The Great Dictator, 1940) uusintaesityksistä ja Marlon Brandoa muistettiin pystillä Kummisedästä (The Godfather, 1972). Lystikkäimmässä tapauksessa italialainen provokaattori Pier Paolo Pasolini palkittiin Jussilla, mutta Italiaan lähetetyssä paketissa vastaanottajan nimeksi oli lipsahtanut "Pasolino". Italian suurlähetystö valitti asiasta, ja lopulta kuululle ohjaajalle toimitettiin oikealla nimellä varustettu lähetys.

Palkinnon merkitys tekijöille

Jussi-palkinnon merkitys palkituille itselleen on ollut eri vuosikymmeninä vaihteleva. 1940- ja 50-luvuilla palkinnot otettiin voittopuolisesti kunnioittavasti vastaan, mutta 1960-luvun vasemmistoradikalistit käänsivät "porvarilliselle palkintopönötykselle" selkänsä. Kesyttömistä veljeksistä (1969) parhaan miespääosan Jussin saanut Eero Melasniemi ei saapunut noutamaan palkintoaan, vaan totesi, että "Jussit ovat sisältäpäin kuolleita ja siksi tarpeettomia." Sittemmin elämäntyöstään Betoni-Jussillakin noteerattu elokuvaajalegenda Kari Sohlberg kertoo kirjan haastatteluissa kuinka häpesi vuonna 1970 saatua ensimmäistä palkintoaan vasemmistotovereidensa keskellä. Toinen Betoni-Jussilla palkittu auteur, Pirjo Honkasalo, oli nuorena elokuvaopiskelijana järjestämässä peräti vaihtoehtoista palkintoa, Raimo-kunniamunia "taantumuksellisen" Jussin rinnalle. 

Vastarinta jäi lyhytaikaiseksi. Taistelevan elokuvan ja yleisöelokuvan mittelö päättyi jälkimmäisen voittoon, ainakin elokuvateattereissa. 1970-luvun yleisömenestykset olivat Spede Pasasen ja Risto Jarvan komedioita tai Kalle Päätalo -filmatisointeja - poikkeuksena Rauni Mollbergin valkokangasdebyytti Maa on syntinen laulu (1973), josta tuli valtaisa kaupallinen ja taiteellinen menestys.

1960-luvun lopulla elokuva-alan alamäki nakersi kuuden Jussin voittajaa, Matti Kassilaa siinä määrin, että hän pyysi poikaansa Taavia heittämään palkinnot avolouhokseen. Myöhemmin Jussien kohtalo alkoi kaduttaa Kassilaa ja hän hankki uudet patsaat hävitettyjen tilalle. 

Matti Kassila sai Betoni-Jussin elämäntyöstään  vuonna 2011.

Poliittisesti kuumentuneen tilanteen hälvennettyä 1980-luvun uusi tekijäpolvi ei kantanut taakkana Jussi-antipatiaa. Häpeällisen porvarileiman sijasta esimerkiksi Aki Kaurismäki näki Jusseissa ajan tuomaa prestiisiä. "Jussi on vanha traditio, arvokas tunnustus", kertoo Kaurismäki kirjassa. "Arvostan Jussia paljon, mutta Oscaria en ollenkaan, koska se on selkeästä kaupallinen palkinto. Jussi on enemmänkin kunnianosoitus."

Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat -elokuvalla (1994) parhaan ohjauksen Jussin voittaneelle Aleksi Mäkelälle tosin Jussi-gaalaan osallistuminen ei ole jäänyt myönteisenä kokemuksena mieleen. "Haukuttiin ensin kaikki sen vuotiset elokuvat, ja sitten ruvettiin palkitsemaan niitä. Ajattelin, että tämähän on suomalainen tapa palkita: te olette kaikki paskoja, mutta nostetaan teistä muutama esille."

Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä juhlitumman aseman Jussi-palkinto saa nykytekijöiden äänenpainoissa. Tummien perhosten kodilla (2008) ensimmäisen parhaan ohjauksen Jussinsa voittanut Dome Karukoski pitää palkintoa sinettinä oman alan hyväksynnästä. "Jussi on yhdistelmä anonyymiä kunnianosoitusta ja tuttujen elokuva-alan ihmisten selkääntaputusta. Varsinkin nuorelle tekijälle palkinnolla on erittäin suuri henkinen merkitys."

Kahdesti parhaan ohjauksen (Häiriötekijä (2015), Tyhjiö (2018)) ja kertaalleen parhaan lyhytelokuvan (Poke, 2020) Jussilla palkittu Aleksi Salmenperä tuo myös esiin Jussi-palkinnon merkitystä. "Jos minulta ottaisi pois Jussit ja kriitikoiden huomion, olisin varmaan lopettanut elokuvien tekemisen. Tunnusten merkitystä ei voi vähätellä."

Historiallisesti parhaan lyhytelokuvan Oscar-ehdokkaaksi Pitääkö mun kaikki hoitaa -elokuvalla (2012) uransa alkuvaiheissa edennyt Selma Vilhunen ylistää myös Jussi-palkintoa. "Arvostan Jussi-palkintoa aivan hirveästi. Se Oscar-juttu oli vain outo kuriositeetti siinä välissä. Sitä Jussi-patsasta himoitsen edelleen. Minulla on yksi hyllyllä, Hobbyhorse Revolutionista, mutta himoitsen niitä lisää. Enemmän kuin mitään Oscareita."

Selma Vilhusen Hobbyhorse Revolution palkittiin Jussilla parhaana dokumenttielokuvana vuonna 2018.

Selma Vilhusen, Juho Kuosmasen ja Alli Haapasalon kaltaisille tekijöille Jussit ovat aina merkinneet jotain. He eivät ole kokeneet pitkää aikakautta, jolloin palkintoa ja sen jakoperusteita pidettiin epämääräisinä ja imagoltaan tahriintuneina. Heille kyse on validaatiosta ja hyväksynnästä. 

Hymyilevä mies (2016) ja Hytti nro 6 (2021) -elokuvista parhaasta ohjauksesta palkittu Kuosmanen on havainnut, että Jusseilla on merkitystä myös Suomen ulkopuolella. Voittojensa jälkeen hän on saanut onnitteluviestejä paitsi agentiltaan myös tuottajilta, joiden kanssa hän on keskustellut mahdollisista tulevista töistä. "Musta tuntuu, että tuolla maailmalla koko ajan scouttaillaan, että löytyisikö jostain maasta joku kiinnostava uusi tekijä, jolla pääsisi rahastamaan. Kyllä ne seuraavat myös Jusseja."

Jussi-palkintohistoria on myös televisiohistoriaa

Oma lukunsa Jussi-historiassa ovat myös palkintoseremonioiden televisiointi. Jussi-palkintoja on jaettu niin television viihde- ja makasiiniohjelmissa, milloin osana Jatkoaikaa tai Ajankohtaista kakkosta, milloin Yleisradion, Mainostelevision, Nelosen tai MTV3:n toimesta. Modernimpaan Jussi-gaala-aikakauteen siirryttiin vuosituhannen vaihteessa, jolloin palkintokategorioita täsmennettiin, laajennettiin ja Filmiauran jäsenistö alkoi hiljalleen kasvaa. 

Yleisö-Jussin kunniakirjan ottaminen osaksi gaalailtaa puhututti Filmiauraa vuosituhannen vaihteessa. Filmiauran hallituksessa 1990-luvun lopulla istunut toimittaja Kati Sinisalo vastusti yleisöpalkinnon jakamista. Sinisalo koki, että yleisöpalkinto vaarantaisi Jussien uskottavuutta. Nyt yleisöpalkinto on jo vakiintunut osa palkintoiltaa. Tulkinnasta riippuen palkinto on joko laventanut ja tasapainottanut palkintokimaraa tai korostanut Filmiauran kapeaa makua. Siitä on pidetty tiukasti kiinni, että yleisön suosikkielokuva on pysynyt kunniakirjamaisena huomionosoituksena, eikä Ben Renvallin suunnittelemana Jussi-palkintona.

Jussi-palkintohistoriassa on myös joitakin kategorioita, joita on jaettu vain kertaluonteisesti kuten filmillisin toteutus (Vaarallista vapautta, 1962), paras mustavalkoinen kuvaus (Pojat, 1962), vuoden lupaavin esikoistyö (Kesällä kello 5, 1963), paras alkuperäisaihe (Rosso, 1985) ja tulevaisuus-Jussi (dokumentaristi Anu Kuivalaiselle). Parhaan debytantin Jussi on jaettu kahdesti: paremmin laulajana tunnetuksi tulleelle Sam Huberille elokuvista Ripa ruostuu ja Hysteria (molemmat vuodelta 1993) sekä Arttu Kapulaiselle roolityöstään elokuvassa Tomas (1996).

2010-luvulla vuoden elokuvaksi valittiin vuoroin ison yleisön hittejä ja pieniä kriitikoiden suosikkeja. Tuottaja Aleksi Bardy on palkittu molemmista. Vuonna 2011 vuoden elokuvaksi valittiin Dome Karukosken yleisösuosikki Napapiirin sankarit (2010) ja 2015 taas arthouse-helmeksi jäänyt J-P Valkeapään He ovat paenneet (2014). Ne edustavat vuoden elokuvaksi palkittujen Jussi-voittajien joukossa katsojamääräjanan ääripäitä. Bardy kommentoi kirjassa alalta saatua tunnustusta moniselitteisesti. Napapiirin sankareiden voitettua "Solarin pojat lähettivät viestin, että nyt voit kutsua itseäsi elokuvatuottajaksi. Raja oli kuulemma 200 000 katsojaa." Muutamaa vuotta myöhemmin He ovat paenneet -elokuvan voittaessa huijarisyndrooman tunne nousi päällimmäiseksi: "Siinä hetkessä tuntui tyhjältä ja vaikealta, ahdistavalta. He ovat paenneet oli pienen yleisön elokuva, joka päätyi kruunattavaksi suomalaisen viihdebisneksen alttarilla."

Tuottaja Aleksi Bardy ja ohjaaja J-P Valkeapää 

Viimeisen päälle viidentoista vuoden aikana Jussi-gaalan ympärillä on käyty keskustelua milloin dokumenttielokuvan valintakriteereistä, milloin televisioinnin tulevaisuudesta, milloin #metoon ja sukupuolineutraaleiksi muutettujen näyttelijäpalkintojen ympärillä. 

Erityisen mieleenpainuvaksi on jäänyt kevään 2018 gaala, jolloin Yle oli gaalaviikon alkuun ajoittanut Aku Louhimiehen ohjausmetodeja käsittelevän laajan artikkelin, jossa ohjaajan autoritaariset vallankäytön keinot ja kiistanalaiset työskentelymetodit tuotiin päivänvaloon. Jussi-gaala politisoitui hetkessä kireän, jännittyneen ja ahdistavan tunnelman vallitessa. Rämön ja Vanha-Majamaan haastatteluissa elokuvantekijät ja Filmiauran hallituksen jäsenet kertovat tunteistaan ja tuomioistaan tuon kohuillan jäljiltä. Kommentit ja muistikuvat vaihtelevat empatiasta jyrkkään kenttätuomiopäätökseen.

Ensiluokkaisen kiehtovaa luettavaa

Yli 400-sivuinen lukupaketti on runsas ja informatiivinen, mutta laajalti taustoitetuista yksityiskohdista huolimatta yleiskuva pysyy hienosti koossa. Lukijana jäin silti kaipaamaan listaa kaikista vuosikymmenten aikana palkituista, vaikka se olisikin tuonut tiiliskivimäisellä teokselle mammuttimaisuutta. Kirjan loppu tuleekin vähän yllättäen: yhteenvetoanalyysi jää harmittavasti piippuun. Tästä huolimatta Rämön ja Vanha-Majamaan kirjoittama Sitkeä Jussi – 80 vuotta elokuvaa, kriisejä ja tähtiloistoa on ensiluokkaisen kiehtovaa luettavaa kaikille suomalaisesta elokuva- ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. Tietokirja on täydellinen esimerkki teoksesta, jossa elokuvapalkinnon historia lomittuu komeasti suomalaiseen taide- ja viihdekeskusteluun kuluneen 80 vuoden ajalta.

Kirjaa rytmittävät myös oivalliset elokuvaesseet, joissa käsitellään eri vuosikymmeniltä merkittävimpiä Jussi-palkittuja. Keskittyneet esseet ovat erinomaisia tiivistyksiä niin Valkoisiin ruusuihin (1943) kuin Tytöt tytöt tytöt -elokuvaan (2022). Pohdiskelevista teksteistä tulee yhtenäisiä mm. sen seikan kautta, että niissä tarkastellaan aikalaisnäkökulmaa ja kunkin teoksen nykymerkitystä. Esseet linkittyvät myös parhaillaan esillä olevaan Kino Reginan näytöskokonaisuuteen.

Elämäntyöstään Betoni-Jussilla maaliskuussa 2024 palkittu Kati Outinen

Lopuksi: faktojen tarkistuksen merkityksestä

Kaikista kiistattomista ansioista huolimatta kirjan faktoissa, etenkin loppupuolella, on kuitenkin muutamia entusiastin silmäänpistäviä virheitä, joita toki suuri yleisö tuskin havaitsee. 

Kirjan runsas lähdeviitelista on ollut varmasti työläs toimitettava, siksi onkin harmillista ja eittämättä myös surkuhupaisaa, että Spede Pasasta koskevissa henkilöviitteissä samaksi henkilöksi identifioituu myös Pihtiputaan poliisisurmaaja Tauno Pasanen. Pasasia kaikki tyynni!

Mikko Niskasen Ajolähdön (1982) voittopottia käsitellessään Rämö ja Vanha-Majamaa mainitsevat elokuvan olevan "iskelmämusiikilla rytmitetty draama". Tällä anakronistisella kommentilla viitattaneen Mikko Alatalon tuotantoon. Maininnasta tekee kuitenkin harhaanjohtavan se, että Ajolähdössä kuultiin Alatalon "siirtomaa-Suomen laulujen" lisäksi (joita en iskelmägenren alle laskisi) myös Ratsiaa ja Pave Maijasen Mistakesia, jotka edustivat punkin jälkeistä uutta aaltoa.

Runsaasti vuosilukuja viljelevässä kirjassa numerot ovat tyylikkään voittopuolisesti oikein, mutta Jaakko Pakkasvirran pohdiskeleva sotadraama Pedon merkki (1981) eksyy kolme vuotta liian myöhäiseksi (kirjaan mukaan vuodelta 1984).

Suomen elokuva-arkiston (nykyisen Kansallisen audiovisuaalisen instituutin) 1990-lukulaisesta sijainnista tietokirjailijat ovat kujalla. Kirjassa todetaan, että Jussi-toimikunta olisi kokoontunut 12.1.1993 Sörnäisissä elokuva-arkiston tiloissa, mikä ei voi pitää paikkaansa, sillä SEA piti arkistopyhättöään tuolloin Helsingin Pursimiehenkadulla, Punavuoressa.

Kirja tekee myös perin tyypillisen mediahistoriallisen virheen kirjoittaessaan MTV3-kanavasta ennen vuotta 1993. Yleisradion torpparina vuosina 1966-92 toimineella Mainostelevisiolla (MTV) ei ollut omaa televisiokanavaa ennen tätä, vaikka ansiokkaasti olivatkin mukana Sparrausrinki-hankkeessa rahoittamassa uutta elokuvantekijäpolvea AVEKin, Yleisradion ja Suomen elokuvasäätiön kanssa. Sketsisarja Siivotaan, siivotaan (1991-92) oli Mainostelevision, ei MTV3:n ohjelmistoa.

Vuoden 1996 Jussi-gaalaa kuvatessaan Rämö ja Vanha-Majamaa kirjoittavat valkokankaalle pyörineen kuvia Chewbaccasta ja Anakin Skywalkerista! Jälkimmäinen kummastuttaa, sillä Star Warsin esiosat olivat tuolloin vielä varhaisessa esituotantovaiheessa. Ettei vaan olisi Anakinin sijasta nähty kankaalla Darth Vaderia tai Luke Skywalkeria? Tuskin gaalassa sentään näytettiin kuvia Jedin paluun (Return of the Jedi, 1983) kuolevasta Anakinista (Sebastian Shaw)?

Olli Saarelan Rukajärven tien (1999) menestystä käsitellessään kirja väittää, että Saarelan vahva Antti Tuuri -filmatisointi olisi ollut ensimmäinen toista maailmansotaa kuvannut suomalainen valkokangaselokuva sitten Rauni Mollbergin Tuntemattomaan sotilaan (1985). Kirjoittajilta on unohtunut tässä vaiheessa, että toinen Tuuri-filmatisointi, Talvisota (1989) ennätti edelle vuosikymmentä aiemmin.

Vuoden 2012 naisohjaajien elokuvia luetteloidessa kirja mainitsee teoksia vähän satunnaisesti. Elokuvaluettelosta jää epäselväksi, että onko kyse elokuvateatterilevityksessä olleista elokuvista vai ei, mutta niin tai näin, listasta jää mainitsematta niin Katja Gauriloffin Jussi-ehdokkaanakin parhaan dokumenttielokuvana ollut Säilöttyjä unelmia (2012) kuin Inari Niemen Robin (2012). 

Pikkuvikoja, heleppo korjata!

Docendolle kiitos arvostelukappaleesta.

Kuvaohjelmaluokittelun aikakausi

Suomessa (ja vähän naapurimaissakin) harjoitetun elokuvasensuurin historiaan keskittyneen Kinopaniikki-podcastin ensimmäinen tuotantokausi on nyt paketissa. Päätösjaksossa (Kielletyt kelat, osa 10: Kuvaohjelmaluokittelun aikakausi) heitämme hyvästit elokuvasensuurin tarinalle ja matkaamme kuvaohjelmalain aikakauteen. Kohuitta ei olla 2010- ja 2020-luvuillakaan selvitty, siitä ovat pitäneet huolta mm. dokumenttielokuvat Reindeerspotting – pako joulumaasta (2010) ja sen itsenäinen jatko-osa Lost Boys (2020). 

Kielletyt kelat, osa 10: Kuvaohjelmaluokittelun aikakausi on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa.

Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan dokumenttielokuva Lost Boys (2020) keräsi komeat katsojaluvut (yli 53 000 katsojaa teatterilevityksessä) ja herätti kohua ilmestyessään. Elokuvassa katsottiin dokumentaarisen luonteensa puolesta olevan ”mallioppimiseen perustuva haitallisuus”. K18-ikärajapäätöstä perusteltiin ahdistavuuden lisäksi myös huumeidenkäytön ihannoinnilla.

Katsaus ulkovaltoihin (Pohjoismaat, Video Nasties)

Kinopaniikki-podcastin yhdeksännessä jaksossa tehdään tiivistelmänomainen katsaus naapurimaiden pohjoismaiseen elokuvasensuuriin ja brittiläisiin Video Nasties -elokuviin. Mukana mm. Monty Python -komediaryhmän Brianin elämä (Monty Python's Life of Brian, 1979), joka kiellettiin Norjassa jumalanpilkan vuoksi. Norjan valtiollinen elokuvasensuuriviranomainen määräsi Brianin elämän kiellettäväksi, koska viranomaistahon mukaan elokuva oli loukkaava uskovaisia ihmisiä kohtaan ja siinä käytettiin kristillistä symboliikkaa pilkkaavassa kontekstissa. Naapurimaassa Ruotsissa otettiin tosikkomaisista norjalaisista ilo irti, sillä Ruotsissa elokuvaa peräti markkinoitiin lauseella: ”Elokuva on niin hauska, että se tuli kielletyksi Norjassa”.

"Always Look on the Bright Side of Life"

Kielletyt kelat, osa 9: Katsaus ulkovaltoihin (Pohjoismaat, Video Nasties) on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa.

Videolaki 1988-2001

Kinopaniikki-podcastin kahdeksannessa jaksossa muistellaan vuosina 1988-2001 ylläpidettyä videolakia, jonka myötä Suomesta tuli yksi Euroopan ankarimmista aikuissensuurin maista. "Elektronisen huumeen" eli videokasettien moraalipaniikkia lietsovat jaksossa mm. Yleisradio, Suomen Kuvalehti, Reino Paasilinna sekä Sirpa Pietikäinen. Kielletyt kelat, osa 8: Videolaki 1988-2001 on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa. Tiukkaa videolakia kannatettiin lopulta puolue-eroista huolimatta, oikealta ja vasemmalta.  Vasemmistopuolueissa vastustettiin amerikkalaisten kuolemankauppiaiden saalistushimoa. Keskustan kansanedustaja ilmoitti maatalon tyttärenä tietävänsä, että maaseudun väki ei videoelokuvia tarvitse.

Suomessa kokonaan kielletyn The Texas Chainsaw Massacren (1974) lihakoukkukohtauksen esittäminen ajankohtaisohjelmassa, parhaaseen katseluaikaan, sai kauaskantoiset yhteiskunnalliset seuraukset. Katsojia suorastaan uhkailtiin elokuvan väistämättömillä rappioittavilla vaikutuksilla. Suorasanaisimmat ehtivät jo uhata moottorisahamurhaajien sukupolven synnyllä, jos tällaista ryönää päästettäisiin levitykseen. 

Suomalaiset elokuvat sensuurin kynsissä

Kinopaniikki-podcast on edennyt Suomessa harjoitetun elokuvasensuurin historiassa jo seitsemännen jakson äärelle. Tuorein jakso on omistettu kokonaan suomalaiselle elokuvalle – ja eritoten niille teoksille, jotka jäivät viime vuosisadalla valtiollisen elokuvasensuurin kynsiin. Kielletyt kelat, osa 7: Suomalaiset elokuvat sensuurin kynsissä on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa. "Löysällä moraalilla" varustettuina ohjaajina tahtipuikkoa heiluttavat mm. Toivo Särkkä, Risto Orko, Jörn Donner ja Visa Mäkinen.

Risto Orkon Jääkärin morsiamen (1938) vaikeudet suomalaisen elokuvasensuurin kanssa alkoivat jatkosodan jälkeen. Opetusministeri Reino Oittisen elokuvatarkastamolle lähettämä kirjelmä käynnisti kieltotoimet, jonka seurauksena Jääkärin morsian oli ”pantava hyllylle toistaiseksi”. Oittinen kehotti tarkastamoa harkitsemaan ”olisiko elokuvan esittäminen ehkäistävä”, koska sen ”esittäminen mahdollisesti voi vaarantaa Suomen suhteita vieraisiin valtioihin”.

Mielenterveys horjuu

"Elokuva, joka on omiaan kauhua herättämällä tai muulla tavoin vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti, älköön hyväksyttäkö esitettäväksi."

Kinopaniikki-podcastin kuudennessa jaksossa tarkastellaan elokuvia, jotka kiellettiin Suomessa mielenterveydellisenä uhkana. Kielletyt kelat, osa 6: Mielenterveys horjuu on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa. Moraalittomasti mielenterveyttämme horjuttavat mm. William Castle, Michael Powell, Roman Polanski ja Don Siegel.

Michael Powellin Peeping Tom (1960) on nykyään kauhuelokuvan tunnustettu klassikko, mutta ilmestyessään siihen kohdistunut kritiikki ja suoranainen tekijän häpäisy oli kohtalokasta. Tribune-lehden Derek Hill antoi surullisen kuuluisan tuomion: ”Ainoa todella tyydyttävä tapa hankkiutua Peeping Tomista eroon olisi lapioida se kasaan ja huuhtoa nopeasti alas lähimmästä viemäristä. Ja sittenkin vielä löyhkä jäisi.”

Raaistavaa

”Elokuva tuli kieltää, jos ottaen huomioon miten sen tapahtumat on kuvattu tai millaisessa yhteydessä ne on esitetty, on raaistava.”

Kinopaniikki-podcastin viidennessä jaksossa otamme askeleen kohti pelon hetkiä ja kauhun väristyksiä, ultraväkivaltaa unohtamatta. Kielletyt kelat, osa 5: Raaistavaa on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja uusimpana lisäyksenä, Leffamediassa. Kiellettyjä "yöjuttuja” tarjoilevat mm. Tobe Hooper, Brian de Palma, Paul Verhoeven ja Tony Scott.

Brian de Palman mestariteos Carrie (1976) kiellettiin Suomessa "raaistavana". Elokuvatutkijat ovat nähneet elokuvan havainnollistavan teoriaa, jonka mukaan kauhuelokuvat ovat nuorten siirtymäriittejä. Lapsia emme ole, aikuisiksi emme halua tulla - katsokaamme siis kiehtovasti kiellettyjä kauhuelokuvia, joiden maailmassa kasvun, seksuaalisuuden ja moraalin kysymykset korostuvat.

Huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin

"Elokuva tuli kieltää, jos sen esittäminen saattoi vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin.”

Kinopaniikki-podcastin neljäs jakso: Kielletyt kelat, osa 4: Huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa ja YouTubessa. Sensuurin haaviin jääneitä "ulkopoliittisesti haitallisia" elokuvia tarjoilevat mm. Ernst Lubitsch, Billy Wilder, John Milius ja Renny Harlin. 

Renny Harlinin debyyttielokuva Jäätävä polte/Born American (1986) oli 1980-luvun puolivälin ulkopoliittinen kuuma peruna. Yleisradion tiede- ja kulttuuriohjelmien toimituspäällikkö Hannu Taanila soimasi nuoria elokuvantekijöitä sumeilematta: ”kuin koirat, jotka nuolevat amerikkalaisuuden kättä ja heiluttelevat omaa pikku häntäänsä… amerikkalaisuuden perseennuolijat jostain omituisesta syystä kehtaavat sanoa itseään suomalaisiksi.”

Epäsiveellistä

”Jos elokuva, ottaen huomioon miten sen tapahtumat on kuvattu tai millaisessa yhteydessä ne on esitetty, on epäsiveellinen, älköön elokuvaa hyväksyttäkö esitettäväksi.”

Kinopaniikki-podcastin kolmas jakso: Kielletyt kelat, osa 3: Epäsiveellistä on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa,  Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa ja YouTubessa. Sensuurin haaviin jäänyttä "törkyä" tarjoilevat mm. Pier Paolo Pasolini, Nagisa Oshima ja Russ Meyer, SS:n naarassusi Ilsaa unohtamatta.

Pier Paolo Pasolinin Saló eli Sodoman 120 päivää (Salò o le 120 giornate di Sodoma, 1975) kiellettiin Suomessa epäsiveellisenä ja hyvien tapojen vastaisena elokuvana. Sen koettiin olevan vielä omiaan kauhua herättämällä vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti.  

Hyvien tapojen vastaista

”Sensoreilla on usein sama vika kuin psykopaateilla: he eivät osaa erottaa todellisuutta illuusioista eivätkä illuusioita todellisuudesta” -David Cronenberg.

Kinopaniikki-podcastini toinen jakso: Kielletyt kelat osa 2, Hyvien tapojen vastaista on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa,  Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa ja YouTubessa. Mukana mm. syntiset Fritz Lang, Frank Capra, Paul Verhoeven ja Henri-Georges Clouzot. Helsingin Sanomien Raija Forsströmiä mukaillen, ”kenenkähän asia olisi estää moisten pääsy suoratoistokanaviin – lastensuojelijoiden vai ympäristöhygieenikkojen?”

Törky on törkyä! Frank Capran mustan komedian klassikko Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (Arsenic and Old Lace, 1944) kiellettiin Suomessa "hyvien tapojen vastaisena".

Kinopaniikki-podcast

Tarjolla tänään (ja tästä eteenpäin) allekirjoittaneen Kinopaniikki-podcast, jonka ensimmäisen tuotantokauden keskiössä ovat Kielletyt kelat eli suomalaisen elokuvasensuurin kynsiin jääneet elokuvat. Kielletyissä keloissa käydään läpi Valtion elokuvatarkastamon kieltämiä elokuvia ja tarkastellaan lempeällä huvittuneisuudella viime vuosisadan moraalipaniikkia. Kymmenessä ensimmäisessä podcast-jaksossa tehdään matkaa elokuvien, historian ja osin myös politiikan koukeroihin. 

Tänään ilmestynyt avausjakso tarjoaa johdannon Suomessa harjoitettuun elokuvasensuuriin. Jakso on nyt kuultavissa mm. Spotifyssa, Google Podcasteissa ja YouTube-kanavalla Kinopaniikki. Myöhemmissä jaksoissa luvassa mm. epäsiveellisyyttä, hyvien tapojen vastaisuutta ja ulkopoliittisista syistä haitallisia elokuvia. 

Pysykää kuulolla.