Re-issue! Re-package! Re-package!

"Re-evaluate the songs
Double-pack with a photograph
Extra Track (and a tacky badge)"

Yllä olevat säkeet lauloi 28-vuotias Morrissey The Smithsin kappaleella Paint A Vulgar Picture (Strangeways, Here We Come -levyltä) vuonna 1987. Synkkämielinen poppari maalasi kappaleen kyynisessä tekstissä melko raadollisen näkymän musiikkiteollisuuden lainalaisuuksista ja eritoten rahanahneiden levy-yhtiöiden uudelleenjulkaisupolitiikasta. Tänä päivänä artistien/yhtyeiden back-katalogin uudelleenjulkaisut ovat yhä vahvemmin monikansallisten levy-yhtiöiden merkittävää tulonsaantia. Kun levymyynti ontuu pahemman kerran, voidaan markkinoita laajentaa nostalgian puolelta.

Tämän ovat oivaltaneet myös Morrisseyn tuotannon oikeudenomistajat. Tuskin tuo alle kolmekymppinen Mozzer osasi kuvitellakaan kuinka laajaan ryöstöviljelyyn ja kokoelmaähkyyn miehen ura revitään seuraavien vuosikymmenien varrella. Pelkästään viimeisen viiden vuoden aikana Morrissey-tuotemerkin alla on julkaistu (kronologisessa järjestyksessä) 2000-luvun tuotannon sekasikiökompilaatio Greatest Hits (2008), uutta musiikkia sisältänyt albumi Years of Refusal (2008), uudelleenjulkaisut levyistä Southaw Grammar (1995, 2009), Maladjusted (1997, 2009), Bona Drag (1990, 2010), Viva Hate (1988, 2012) sekä Kill Uncle (1991, 2013), b-puolikokoelma Swords (2009) ja vielä kerran pojat tyylin taidonnäyte, edellisten kokoelmalevyjen toisinto uudella kannella Very Best of Morrissey (2011). Kokoelmalevyjen määrää ja vaihtelevaa laatua voi toki selittää sillä, että Manchesterin pop-ikoni on levyttänyt vuosikymmenien varrella ainakin kuudelle eri levymerkille.

Häiritsevää uudellenjulkaisujen vyöryssä on kuitenkin se, että oikeuksienhaltijalla (EMIllä?) ei ole ollut pienintäkään kiinnostusta toimittaa julkaisuja. Huitaisten markkinoille syljettyjen uudelleenjulkaisujen mukaan ei ole tarjottu sen koommin levyjen making of -materiaalia, haastatteluja tai edes bootlegeiltä kaivettua live-materiaalia. Lisäksi EMI on muuttanut Morrisseyn levytysuran historiaa sikäli, että levyjen kansitaide on muutettu ja valitettavasti poikkeuksetta huonompaan suuntaan. Räikeimpänä esimerkkinä vastikään julkaisu Kill Uncle, joka näyttää nykyään aivan kammottavalta (kts. kuvat alla). Kappalejärjestystä on myös muutettu, paikoin radikaalistikin, ja kappaleita on poistettu ja lisäilty summittaisesti. Näissä biisiarvonnoissa on tiettävästi ollut Morrisseylla itselläänkin näppinsä pelissä. Esimerkiksi Southpaw Grammarin dramaturgia on uudessa julkaisussa varsin erilainen, kun albumin tärkein kappale Southpaw kuullaankin albumin keskellä Dagenham Daven jälkeen, eikä levyn päättävänä eeppisenä itketyksenä kuten ennen.

   
 
Korvaamattomaksi tilanteen tekee se, että uusien painosten myötä ainakin alkuperäiset Southpaw Grammer ja Maladjusted -levyt ovat kadonneet olemasta. Jakeluyhtiö on tietoisesti vetänyt ne pois markkinoilta. 

EMI ja Morrissey olisivat voineet ottaa uudelleenjulkaisupolitiikkaansa vaikutteita esimerkiksi tavasta, jolla Depeche Mode, Suede, The Smashing Pumpkins tai jopa Fleetwood Mac paketoivat aiempaa tuotantoaan täyteläisiksi, informatiivisiksi paketeiksi. Uusintapainoksissa on ollut mm. singlejen b-puolia, julkaisematonta livemateriaalia sekä vanhoja että uusia haastatteluja, joissa bändien jäsenet katsoivat taaksepäin ja analysoivat kunkin levyn ilmestymisajankohtaa. Lisäksi levyt ilmestyivät soundillisesti dynaamisina laitoksina ja kuitenkin, alkuperäiskansilla varustettuna.

Toivottavasti Mozin uran tärkein soololevy, Vauxhall & I (1994) jätetään rauhaan... vai kuinkas se yksi laulu nyt jatkuikaan?

"Best of! Most of!
Satiate the need
Slip them into different sleeves!
Buy both, and feel deceived"

Morrissey: Vauxhall & I

Morrisseyn Suomeen ulottuvan Tour of Refusal -kiertueen kunniaksi kirjoitin Vauxhall & I -levystä klassikko-artikkelin (lue artikkeli) Desibeliin. Vuonna 1994 ilmestynyt Vauxhall & I on rehellisessä ajattomuudessaan verrattavissa mihin tahansa niistä levyistä, jotka Morrissey teki Johnny Marrin kanssa kultaisella 1980-luvulla. Kiistatta se on Pyhän Morrisseymme paras sooloalbumi, mutta samalla myös levy, josta oli mahdoton jatkaa epäonnistumatta.

Pyhä Morrissey

Brittiläisen popin iki-ikoni Morrissey julkaisee ystävänpäivän kynnyksellä uuden albumin, Years of Refusal. Vaikka The Smiths -legendan sooloalbumit ovatkin olleet Vauxhall & I (1994) -levyn jälkeen enemmän tai vähemmän keskinkertaisia on uuden albumin odotuksessa yhä oma taikansa. Noin kolme vuotta sitten Mozzer esiintyi Helsingin Merikaapelihallissa, ja se herätti seuraavia ajatuksia...


Morrissey / The Boyfriends.
Merikaapelihalli, Helsinki. 4.4.2006

Niin todellakin, ajat ne ovat a-muuttuvaiset. Yhdeksän vuotta sitten Morrissey esiintyi puolityhjälle Helsingin jäähallille ponnettoman Maladjusted -levyn kiertueella, eikä tuntunut sytyttävän oikein ketään. Vuonna 2006 miehen uusi levy Ringleader of the Tormentors menee suoraan Suomen virallisen listan sijalle viisi ja Merikaapelihallin keikka myydään loppuun muutamassa minuutissa. Mikäs siinä, vuoden 2004 paluulevyn You Are the Quarryn jälkeen Mozzerin osakkeet ovat olleet kovassa nousussa. Uusi Ringleader of the Tormentors ei (ikävä kyllä) ole uusi Viva Hate tai edes Vauxhall & I, mutta peittoaa se kuitenkin monipuolisuudellaan edeltäjänsä.

Tiistai-iltana Merikaapelihallin eteen oli jo tunteja ennen keikkaa muodostunut tummanpuhuva jono pop-musiikin ystäviä, jotka muodostivat huulillaan uunituoreen levyn lyriikoita, jotta osaisivat laulaa iki-ikoninsa tahdissa. Jäätävän kevätsateen kurimuksessa ei ollut mukava odottaa ovien aukeamista, mutta alkoholi tuntui lämmittävän monen epävarman yksilön sisintä.
Lämmittelyaktina kuultiin lontoolaista The Boyfriendsia, joka ei liiemmin omaperäisyydellään loistanut. Yhtyeen soinnissa yhdisteltiin muodikasta postpostpunkia ja brittiläisen indierockin perinteitä. Vokalisti kuulosti Morrisseyn ja The Housemartins-aikaisen Paul Heatonin äpärälapselta.

Itse illan odotettu kuningas ja nykyinen Rooman keisari aloitti settinsä mainiolla First of the Gang to Die –poppiksella ja sai monen sydämen sulamaan jo ensimmäisten laulamiensa rivien aikana. Toisena kuultu Still Ill ei voinut jättää ketään kylmäksi, yksi The Smithsin parhaista kappaleista oli livenä todellista hunajaa ja kyynelkarkkia. Sen jälkeen Morrisseyn setti koostuikin pääasiassa kahden uusimman levyn kappaleista, joista suurin osa on vähintäänkin keskinkertaista materiaalia. Onneksi kuitenkin uuden levyn Life is A Pigsty kuultiin todella täyteläisenä liveversiona ja se pelasti paljon, onhan kyseinen kappale rehellisesti sanottuna parasta Mozzeria 12 vuoteen.

Settilistasta päätellen illan kuningasta ei pahemmin tänä päivänä kiinnosta esittää 1980-luvun lopun tai 90-luvun alun omaa tuotantoaan, sillä vanhin soolobiisi joka keikalla kuultiin oli vuoden 1995 paljon parjatun Southpaw Grammar –levyn mainio Reader Meet Author. Maladjustedilta kuultiin Trouble Loves Me, josta ei oikein kukaan yleisössä tuntunut innostuvan. The Smithsiä sentään kuultiin ehkä yllättävänkin avokätisesti, ja ilmoittihan Moz, että ”Past is another country, but it’s not bad”. How Soon is Now?, Girlfriend In A Coma ja viimeisenä encorena kuultu Last Night I Dreamt that Somebody Loved Me olivat varmasti monelle illan tärkeimpiä kappaleita.

Morrissey tuli ja näki, muttei voittanut. Setti jäi loppujen lopuksi vain 80 minuuttiseksi, mistä jäi pitkälti nälkäinen ja ristiriitainen olo. Silti, kyllä tämä kannatti kokea, sillä Mozzereita ei ole kuin yksi eikä tämä kaikkien melankoliaan taipuvaisten pop-musiikkimaanikoiden kotijumala ihan joka vuosi täällä korpimetsissä pyörähtele.