Double-pack with a photograph
Extra Track (and a tacky badge)"
Yllä olevat säkeet lauloi 28-vuotias Morrissey The Smithsin kappaleella Paint A Vulgar Picture (Strangeways, Here We Come -levyltä) vuonna 1987. Synkkämielinen poppari maalasi kappaleen kyynisessä tekstissä melko raadollisen näkymän musiikkiteollisuuden lainalaisuuksista ja eritoten rahanahneiden levy-yhtiöiden uudelleenjulkaisupolitiikasta. Tänä päivänä artistien/yhtyeiden back-katalogin uudelleenjulkaisut ovat yhä vahvemmin monikansallisten levy-yhtiöiden merkittävää tulonsaantia. Kun levymyynti ontuu pahemman kerran, voidaan markkinoita laajentaa nostalgian puolelta. Tämän ovat oivaltaneet myös Morrisseyn tuotannon oikeudenomistajat. Tuskin tuo alle kolmekymppinen Mozzer osasi kuvitellakaan kuinka laajaan ryöstöviljelyyn ja kokoelmaähkyyn miehen ura revitään seuraavien vuosikymmenien varrella. Pelkästään viimeisen viiden vuoden aikana Morrissey-tuotemerkin alla on julkaistu (kronologisessa järjestyksessä) 2000-luvun tuotannon sekasikiökompilaatio Greatest Hits (2008), uutta musiikkia sisältänyt albumi Years of Refusal (2008), uudelleenjulkaisut levyistä Southaw Grammar (1995, 2009), Maladjusted (1997, 2009), Bona Drag (1990, 2010), Viva Hate (1988, 2012) sekä Kill Uncle (1991, 2013), b-puolikokoelma Swords (2009) ja vielä kerran pojat tyylin taidonnäyte, edellisten kokoelmalevyjen toisinto uudella kannella Very Best of Morrissey (2011). Kokoelmalevyjen määrää ja vaihtelevaa laatua voi toki selittää sillä, että Manchesterin pop-ikoni on levyttänyt vuosikymmenien varrella ainakin kuudelle eri levymerkille.
Häiritsevää uudellenjulkaisujen vyöryssä on kuitenkin se, että oikeuksienhaltijalla (EMIllä?) ei ole ollut pienintäkään kiinnostusta toimittaa julkaisuja. Huitaisten markkinoille syljettyjen uudelleenjulkaisujen mukaan ei ole tarjottu sen koommin levyjen making of -materiaalia, haastatteluja tai edes bootlegeiltä kaivettua live-materiaalia. Lisäksi EMI on muuttanut Morrisseyn levytysuran historiaa sikäli, että levyjen kansitaide on muutettu ja valitettavasti poikkeuksetta huonompaan suuntaan. Räikeimpänä esimerkkinä vastikään julkaisu Kill Uncle, joka näyttää nykyään aivan kammottavalta (kts. kuvat alla). Kappalejärjestystä on myös muutettu, paikoin radikaalistikin, ja kappaleita on poistettu ja lisäilty summittaisesti. Näissä biisiarvonnoissa on tiettävästi ollut Morrisseylla itselläänkin näppinsä pelissä. Esimerkiksi Southpaw Grammarin dramaturgia on uudessa julkaisussa varsin erilainen, kun albumin tärkein kappale Southpaw kuullaankin albumin keskellä Dagenham Daven jälkeen, eikä levyn päättävänä eeppisenä itketyksenä kuten ennen.
Korvaamattomaksi tilanteen tekee se, että uusien painosten myötä ainakin alkuperäiset Southpaw Grammer ja Maladjusted -levyt ovat kadonneet olemasta. Jakeluyhtiö on tietoisesti vetänyt ne pois markkinoilta.
EMI ja Morrissey olisivat voineet ottaa uudelleenjulkaisupolitiikkaansa vaikutteita esimerkiksi tavasta, jolla Depeche Mode, Suede, The Smashing Pumpkins tai jopa Fleetwood Mac paketoivat aiempaa tuotantoaan täyteläisiksi, informatiivisiksi paketeiksi. Uusintapainoksissa on ollut mm. singlejen b-puolia, julkaisematonta livemateriaalia sekä vanhoja että uusia haastatteluja, joissa bändien jäsenet katsoivat taaksepäin ja analysoivat kunkin levyn ilmestymisajankohtaa. Lisäksi levyt ilmestyivät soundillisesti dynaamisina laitoksina ja kuitenkin, alkuperäiskansilla varustettuna.
Toivottavasti Mozin uran tärkein soololevy, Vauxhall & I (1994) jätetään rauhaan... vai kuinkas se yksi laulu nyt jatkuikaan?
"Best of! Most of!
Satiate the need
Slip them into different sleeves!
Buy both, and feel deceived"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti