Bloodsports - voitokas paluu vie suedeismin ytimeen

Suede oli 1990-luvun kenties paras ulkomainen rock-yhtye. Brittiläisen rockin kaanonissa se vaelsi jossain David Bowien glam-kauden ja The Smithsin melankoliapopin välimaastossa, mutta onnistui kuitenkin luomaan omaäänisen rock-soundin, jossa riitti (kaupunki)romantiikkaa sekä nuoruuden uhoa ja tragiikkaa - glamouria unohtamatta. Androgyynin Brett Andersonin johtama seksikäs yhtye oli monin verroin coolimpi kuin yksikään aikalaisensa. Andersonin dekadenteista teksteistä, joita tukivat kitaristien Bernard Butlerin ja Richard Oakesin sähköiset riffit, tuli pöytälaatikkorunoilijoiden ja muiden kaihosielujen myyttisiä säkeitä.

Suede nousi esiin osana ysärin brittipop-liikettä, mutta siinä missä Cool Britannia väsähti pian Oasiksen ja Blurin väliseksi taistelutantereeksi, jatkoi Suede brittipop-huuman paineista piittaamattomana yksikkönä. Ja selviytyi ehjempänä kuin ehkä yksikään aikalaistovereistaan.

Yhtyeen esikoissinglestä The Drowners (1992) ei tullut hittiä, mutta se sai ylistävän vastaanoton kriitikoilta. Jo ennen singlen julkaisua englantilainen rock-lehti Melody Maker julisti Sueden brittien uudeksi pop-ylpeydeksi. Oodiin yhtyi myös soolourallaan hyvässä vireessä ollut Morrissey, joka otti Your Arsenal -levyn (1992) kiertueella settiinsä mukaan Sueden esikoissinglen b-puolen My Insatiable Onen.

Eponyymiesikoinen (Suede) oli kiihkeä sekoitus särmikästä rockia ja pakahduttavia balladeja. Andersonin ja kitaristi/säveltäjä Bernard Butlerin syvä musiikillinen ystävyys vaikutti 90-luvun vastineelta Morrisseyn ja Johnny Marrin lähes intohimoiselle bänditoveruudelle. Maaliskuussa 1993 ilmestyneestä debyytistä tuli nopeimmin myyty esikoislevy brittien listahistoriassa.

Dog Man Starilla (1994) Suede syöksyi vahvasti melodramaattiseen, synkempään ilmaisuun, joka muuntui suorastaan riipiväksi The Asphalt Worldin kaltaisessa nihilismiprogessa. Lämpimämpiä sävyjä tarjosivat ehkä briljantein Anderson/Butler -teos, The Wild Ones ja sukupolvensa ytimekäs theme, svengaava New Generation. Sinfoniseksi kamaripopiksi lennähti albumin päättävä Still Life, josta tuli todellinen kiistakapula studiossa.

Musiikillisesti monipuolinen pitkäsoitto valmistui epäsovinnaisten tunnelmien vallitessa, sillä Butler oli tehnyt vahvasti selväksi ettei ollut tyytyväinen albumin tuotannollisesta jäljestä. Luonnollisesti Butlerin inhokiksi joutui bändin hovituottajana toiminut Ed Bueller, jolle diivaileva kitaristi soitteli öisin peräti uhkailusoittoja. Albumin julkaisun kynnyksellä Anderson & kumppanit ajautuivat ikävään, mutta välttämättömään ratkaisuun pitääkseen Sueden elävien kirjoissa. Bernard Butler sai lähteä.

"You'll hide among the covers 
and wave as the aeroplanes go by
There's nothing to say 
when you sleep all day but "bye bye"
- High Rising (1993)

Butlerin korvasi nuori, vasta 17-vuotias Suede-fani Richard Oakes, joka pystyi huikean ammattimaisesti jäljittelemään edeltäjänsä kiihkeän kitarasoundin. Oakes ryhtyi Andersonin aktiiviseksi säveltäjäpartneriksi nopeasti.

Hedonistinen Coming Up (1996) oli ja on yhä Sueden kaupallisesti menestyksekkäin levy. Hittivoittoisen pop-paraatin aloittaa singlehitti Trash, joka nousi Suomessakin peräti singlelistan ykköseksi. Trashista ja toisena singlenä ilmestyneestä valoisasta Beautiful Onesista tulikin "uuden Sueden" tunnuskappaleet. Häkellyttävän tarttuvalla levyllä Oakes lunasti viimeistään paikkansa Andersonin rinnalla, sanoivat menneeseen haikailevat pop-skribentit mitä hyvänsä.

Esikuvansa The Smithsin tavoin Suede oli parhaimmillaan ällistyttävä singlebändi ja nimenomaan tasaisen laadukas sekä singlen a- että b-puolen kanssa. Yhtyeellä oli varaa jättää pitkäsoitoltaan niin tasokkaita glam-vetoja (Killing of a Flash Boy), modernin rockin mestariteoksia (My Dark Star) kuin itkettäviä tunnelmapaloja (Another No One, Europe Is Our Playground). B-puolikokoelma Sci-Fi Lullabies (1997) kokosi singlejen kääntöpuolien paraatiesitykset The Smithsin Louder Than Bombsin (1987) tavoin.

Kriitikkojen suosikin paikalta Suede putosi tavallisten kuolevaisten joukkoon elektronisesti kuplivalla Head Musicilla (1999), jolla yllättäen soi melko raskaasti koneellistettu kovalevyrock. Kesäinen hömppäsingle She's In Fashion ja tunnelmallisen hauras Everything Will Flow ylsivät vielä radiosoittoon, mutta ristiriitaisista arvioista heijastui levyn epätasaisuus. Head Music otettiin ilmestyessään vielä kohtuullisen hyvin vastaan, mutta viivästynyt A New Morning (2002) tyrmättiin lähes julmalla tavalla. Levyn maanläheinen, akustinen avaruusfolk yhdistyi melko kuluneisiin rock-vetoihin ja hittien puutteesta tuloksena oli kaupallinen floppi. Heikoista kappaleistaan (Positivity, Beautiful Loser) huolimatta A New Morningilla oli myös hetkensä, jotka jäivät liian vähälle huomiolle. Obsessions jatkoi taidokkaasti Sueden dekadenttia rock-linjaa ja albumin päätteeksi haudattu minimaalinen Oceans oli mitä tunteikkain joutsenlaulu.

Oletetusta uudesta aamusta muodostui Sueden auringonlaskun hetki. Yhtye poistui parrasvaloista määrittämättömän pituiselle tauolle jouluna 2003. Telakoituminen tuskin tuli kenellekään yllätyksenä.

 "Aniseed kisses and lipstick traces
Lemonade sipped in Belgian rooms 
Couldn't replace the graceful notions
That clung to me when I clung to you."
- Barriers (2013)

Ensimmäiset säkeet Sueden paluulevyltä Bloodsports, kuulostavat viettelevän tutuilta. Brett Andersonin lyriikat ovat teemoiltaan palanneet vahvasti 1990-luvun kultaisiin hetkiin, mutta onneksi hän ei kuitenkaan teeskentele olevansa uudelleen 25 ja finito -  vaan kuulostaa erityisesti albumin hitaimmissa kappaleissa ikäiseltään, 45-vuotiaalta brittirokkarilta. Teksteissä on sopivalla twistillä maustettua ikää ja kokemusta.

Tunnistettavat osaset ovat paikallaan: Richard Oakesin kimalteinen riffittely, Mat Osmanin ytimekäs basso, Simon Gilbertin rytmitaju, Neil Codlingin etäiset, mutta olennaiset kosketinkuviot - ja Andersonin ajaton, tunnistettava laulusoundi.

Tyylikkäästi varttunut yhtye palaa uutukaisella levyllä juurilleen, mutta kahden ensimmäisen albumin dramatiikkaan ei toki enää ylletä. Ehkä ei ole tarvettakaan.

Bloodsportsilla soi kuitenkin aidosti luovuutta etsinyt ja sen löytänyt yhtye. Albumin komeaa kantta myöten ollaan suedeismin ytimessä. Musiikillisista trendeistä piittaamatonta, erinomaisella rytmiikalla varustettua rockia, jossa valon ja varjojen vaihtelevuus luovat draaman ja viihtyvyyden.

"And everything we own is not everything we are,
With every word we breathe, we live, we live again."
- Faultlines (2013)

Suede, 2013