Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 2

Debyyttielokuvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä ensimmäistä elokuvateatterilevityksessä ollutta yli 60 minuuttista elokuvaa. Mukaan on laskettu luonnollisesti teatterilevityksen saaneet dokumenttielokuvat. Lista käsittelee suomalaiset ensi-iltaelokuvat vuoteen 2011 asti. Vuoden 2012 kotimaiset debyyttielokuvat, joista kirjoitin viime vuoden lopulla oman artikkelinsa (Esikoisohjausten vuosi), ovat tuoreutensa tähden rajattu pois laskuista.

 _____________________________________________________________


Osa 2.

Klaus Härö: Näkymätön Elina (2002)
Vuosituhannen vaihteessa suomalaisen lasten- ja nuortenelokuvan arvostus alkoi uudelleen nousta, kutakuinkin samanaikaisesti kun muukin kotimainen tuotanto lunasti yleisön takaisin puolelleen. Taloudellisen tuen noustessa tuotantoarvoihin alettiin panostaa entistä enemmän ja tuotantoja oli määrällisesti mahdollista tehdä enemmän. Yleisön koko perheen elokuva nappasi turvakseen jo Raimo O Niemen Poika ja ilves (1998) suurmenestyksen myötä, jonka jälkeen muiden nimiohjaajien, kuten Olli Saarela (Rölli ja metsänhenki, 2001) ja Kaisa Rastimo (Heinähattu ja Vilttitossu, 2002), oli helpompaa saada kansan tuki mielikuvituksellisille luomuksilleen. Näiden vastapainoksi joukkoon liittyi Klaus Härö (s. 1971-) väkevällä esikoiselokuvallaan Näkymätön Elina (2002), joka palautti suomalaiseen elokuvaan terveen arvostuksen lapsen maailmankatsomusta kohtaan.

Klaus Härön tulo suomalaisen elokuvantekijyyden piiriin saattoi tapahtua näennäisen yllätyksellisesti. Härö oli valmistunut taiteen maisteriksi Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen osastolta vuonna 1999, mutta tehnyt jo 90-luvun alusta lyhytelokuvia, dokumentteja, jopa mainoksia. Elokuvakoulun lopputyönä valmistunut Nattflykt / Yölento (1999) oli huomattu kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla lupaavan ohjaajan taidonnäytteeksi.

Läpimurto tapahtui kuitenkin Näkymättömän Elinan myötä, joka esiteltiin menestyksekkäästi ensin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla ennen kuin elokuva tuli valaisemaan härmäläisiä teattereita normaalilevitykseen. Nykyään käytäntö on arkipäiväistynyt, mikäli kansainvälistä menestystä on odotettavissa.

Elokuvan tarinassa kymmenvuotias Elina on menettänyt vakavaan sairauteen kuolleen isänsä ja yrittää parhaansa mukaan sopeutua koululaisen elämään ankaran opettajattaren komennossa. Kerstin Johansson i Backen (1919-2008) romaaniin Som om jag inte fanns (1978) pohjautuva elokuva kertoo lapsen tavasta käsitellä läheisen ihmisen kuolemaa, mutta samalla myös siitä millaista on elää, kun ei saa huomiota osakseen.

Ensi-iltakritiikeissä Härön elokuva sai kehuvan vastaanoton. Film-o-holicin Juha Rosenqvist (7.3.2003) ylisti ohjaajaa "tuoreesta taidosta ja luovuudesta, jota tästäkin periferiasta löytyy". Ilta-Sanomien Tarmo Poussu (7.3.2003) tunnusti, että elokuva on "hallittu ja tasapainoinen työ: samalla kertaa kaunis ja ankara, koskettava, mutta sentimentaalisuuden karikot välttävä". Helsingin Sanomien Helena Ylänen (Nyt-liite, 10/2003) oudoksui elokuvan vanhanaikaisuutta: "lapset ovat kilttejä ja köyhät kuuliaisia", mutta myönsi, että "kasvukertomuksena Elina on kaunis ja viisas". Soraääniä kantautui kaksikielisen elokuvan jälkiäänityksestä ja huolimattomasta äänileikkauksesta.

Ilmestyttyään Näkymätön Elina nostatti pienoisen kulttuuriskandaalin, kun Jussi-palkinnoista päättävä Filmiaura ry katsoi elokuvan olevan ns. talenttipisteiden mukaan ruotsalainen, jolloin sitä ei hyväksytty Jussi-ehdokkaaksi. Pistejärjestelmän kankeus joutui erityisen pilkanalaiseksi, kun elokuva valittiin kuitenkin Suomen Oscar-ehdokkaaksi parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriaan.

Ruotsin elokuvainstituutin Guldbagge-palkintojen jaossa elokuva oli menestyksekkäästi mukana. Klaus Härö voitti tunnustetun Ingmar Bergman -palkinnon lupaavana nuorena elokuvantekijänä ja Bibi Andersson palkittiin parhaasta naissivuosasta. Kansainvälisesti Näkymätön Elina on ollut yksi näkyvimpiä ja palkituimpia suomalaisia lasten ja nuortenelokuvia koskaan. Se voitti mm. Berliinin maineikkaalla elokuvafestivaalilla lastenraadin pääpalkinnon, Kristallikarhun, sekä aikuisten juryn erikoispalkinnon vuonna 2003.

Klaus Härö on sittemmin jatkanut uraansa Heikki Hietamiehen romaaniin pohjautuvalla koskettavalla sotapoikakertomuksella Äideistä parhain (2005), keskustelua herättäneellä kasvatuslaitoskuvauksella Uusi ihminen (Den Nya Människan, 2007) sekä pienimuotoisella kristinuskon ja armahduksen tematiikkaa käsitelleellä draamalla Postia pappia Jaakobille (2009). Hän on kaksikielisenä elokuvantekijänä operoinut onnistuneesti sekä Suomessa että Ruotsissa. Taiteellisen menestyksen lisäksi katsojien odotukset ovat täyttyneet erityisesti Äideistä parhaimman myötä, joka keräsi lähes 220 000 katsojaa elokuvateattereihin.

Lähteet:
Elonet / Klaus Härö. http://elonet.fi/name/he36lv/ (9.4.2013)
Elonet / Näkymätön Elina. http://elonet.fi/title/ekng31/ (9.4.2013)
Film-o-holic / Näkymätön Elina. Elokuva-arvio (http://www.film-o-holic.com/arvostelut/nakymaton-elina/) (7.3.2003, tarkistettu 9.4.2013)
 _____________________________________________________________

Markku Pölönen: Onnen maa (1993)
1990-luvun ensimmäinen puolikas oli ankaraa aikaa Suomelle. Itsenäisyyden ajan syvin lama rampautti myös elokuva-alaa, jossa yhä suurempi määrä tekijöitä kilpaili yhä pienemmistä määrärahoista. Alan keskeisimmän rahoittajan, Suomen elokuvasäätiön tuotantotuki oli noussut koko 1980-luvun ajan, mutta laman murtamana tuen määrä alkoi laskea jyrkästi. Ankeista ajoista huolimatta talouden lama ei näkynyt niinkään suomalaisen elokuvatuotannon laadussa, joka piti kohtuullisesti pintansa erityisesti kansainvälisillä festivaaleilla, mutta lupaavallekin uralle oli haastavaa luoda jatkuvuutta suurten talouspaineiden alla. Onnettominta alan kannalta oli, että suomalainen elokuva kärsi yleisökadosta ja kotimaisen elokuvan katsojaosuus laski huolestuttavasti vuosi vuodelta.

Uusia tekijälahjakkuuksia pyrittiin nostamaan erillisprojekteilla, joista onnistunein oli Elokuvasäätiön (SES) yhdessä Audiovisuaalisen alan edistämiskeskuksen (AVEK), Yleisradion ja MTV:n kanssa käynnistämä Sparrausrinki-projekti, jonka tarkoituksena oli kannustaa nuoria ohjaajia ja rahoittaa kahdeksan esikoisohjaajan alle tunnin mittaiset näytelmäelokuvat. Yksi "sparrausrinkiläisistä" nousi ylitse muiden, Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut, enolaislähtöinen Markku Pölönen (s. 1957). Pölönen oli valmistuttuaan ohjannut televisiolle lukuisia lupaavia lyhytelokuvia (mm. Taivaan lahja, 1986) ja dokumentteja, mutta lopullinen läpimurto odotti itseään.  

Onnen maan kautta Pölösen nimi vakiintui suomalaisten elokuvantekijöiden kartalle. Antti Alasen (2012) mukaan nimenomaan Onnen maasta tuli suomalaisen elokuvan uuden nousun airut. Laadullisesti tällainen tulkinta on perusteltua, sillä Pölösen valkokangasdebyytti tuntuu yhä ohjaajansa aidoimmalta elokuvalta. Sen raikkaasta ilmaisusta puuttuu modernin maalaiskuvauksen naturalistinen ahdistus. Rikkaassa nostalgiassaan Pölönen tavoittaa "sydämellisen elämänuskon, johon yleisö oppi luottamaan" (Alanen).

Vahvasti omaelämäkerrallinen elokuva kuvattiin vuoden 1992 kesällä, Pölösen synnyinseudulla, Pohjois-Karjalassa. Ajallisesti elokuva sijoitettiin studiokauden elokuvan mielenmaisemiin, tarkalleen vuoteen 1963, jolloin Suomen Filmiteollisuus Oy (SF) tuotti viimeiset elokuvansa. Onnen maan tapahtumat nähdään 7-vuotiaan pikkupojan, Tapin (Tatu Kaihua) näkökulmasta. Hänen setänsä Tenho (Pertti Koivula) palaa Helsingistä kesäksi kotiseudulleen maalle, jonne hän tuo mukanaan tangolevynsä ja hurmaavan tanssitaitonsa. Tenho hakee pelastusta vaaleasta Virvasta (Katariina Kaitue) ja ajautuu kohtaamaan Suomen maaseudun murroksen. "Kohtalo potkii munille. Naisiin ei voi luottaa, mutta musiikki, musiikki ei petä koskaan.” toteaa Tenho elokuvan edetessä.

Onnen maa tuli ensi-iltaan vapunaattona 1993, lähes poikkeuksetta ylistävien kritiikkien saattelemana. Demarin Pertti Lumirae intoutui ylistamaan elokuvaa "yhdeksi parhaista, mitä tässä maassa on koskaan tehty". Kriitikon mielestä "paatos ja huumori muodostavat onnellisen yhdistelmän, musiikissa kylpevän teoksen, jossa suomalainen tango Reijo Taipaleen tulkitsemana muodostaa rikkaan emotionaalisen kaikupohjan". Ilta-Sanomien Tarmo Poussu kiteytti ohjauksen olevan "täydellisesti hallittujen tunnelmien taidetta". Vaikka pienimuotoinen teatterilevitys ei tuottanutkaan elokuvalle kuin päälle 14 000 katsojaa, katseltiin jo syksyllä 1993 Onnen maata televisiosta peräti yli miljoonan (1 016 000 katsojaa) silmäparin voimin. 90-luvun seuraavillakin esityskerroilla elokuva keräsi vielä hurjat 800 000 katsojaa. Elokuva palkittiin laaja-alaisesti, elokuvatuotannon laatutuen lisäksi se sai mm. Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla ja pohjoismaisen Nordisk Panorama -festivaalin lyhytelokuvapalkinnon (vaikka elokuvan kesto on 61 min.). Vuoden 1994 Jussi-juhlissa Onnen maata juhlittiin vuoden parhaana elokuvana, jonka lisäksi Pölönen palkittiin parhaasta käsikirjoituksesta, Minna Santakari lavastuksesta (myös elokuvasta Akvaariorakkaus, 1992) sekä erityisen ansaitusti Veikko Tiitinen mehukkaasta miessivuosastaan ukkina.

Onnen maan televisiomenestyksestä huolimatta kotimaisen elokuvan yleisökadon pohjakosketus elokuvateattereissa koettiin vuonna 1994, jolloin katsojaosuus oli vain noin neljä prosenttia. Viihdeteollisuuden ja mediamaailman murros oli syönyt elokuvan perinteistä asemaa, eikä koko kansan suosikkeja löytynyt edellisten vuosikymmenien tavoin. Kuitenkin vastoin kaikkia odotuksia elokuvateatteriyleisön usko suomalaiseen elokuvaan alkoi hiljalleen palautua 90-luvun lopulle tultaessa. Ensimmäisiä suuren yleisön menestyksiä olivatkin juuri Markku Pölösen ohjaukset Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Kuningasjätkä (1998).

Lähteet:
Alanen, Antti (2012): Elokuvantekijät. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.
Suomen kansallisfilmografia 11: vuosien 1991-1995 suomalaiset kokoillan elokuvat (2004). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.
Elonet / Onnen maa. http://elonet.fi/title/ek33fz/ (7.4.2013)
 _____________________________________________________________

Liisa Helminen & Päivi Hartzell: Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982)
Satuihin tai edes fantasiakuvastoon nojaavat elokuvat ovat kautta suomalaisen elokuvan historian olleet harvinainen lajityyppi. Vaikka fantasia-aiheet ovatkin lisääntyneet viime vuosina (Rare Exports, Jadesoturi, Sauna, Iron Sky), ei näytelmällisen lastenelokuvan puolella ole satuja elävöitetty. Kokonaisen satumaailman luomisessa on kotimaassa onnistuttu armeliaasti ajateltuna kolmesti: Edvin Laine Prinsessa Ruususella (1949), Päivi Hartzell ja Liisa Helminen elokuvallaan Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982) sekä Hartzell vieläpä toistamiseen Lumikuningattarella (1986).

Päivi Hartzell (s. 1949) ja Liisa Helminen (s. 1950) olivat valmistuneet kurssitovereina Taideteollisen oppilaitoksen kamerataiteen osastolta vuonna 1972. Jo opiskeluaikanaan he tekivät monen kirjavia töitä elokuvatuotannoissa, molemmat toimivat mm. kuvaussihteereinä Peter von Baghin ainoaksi jääneessä näytelmäelokuvassa Kreivi (1971). Helminen työskenteli kuvaussihteerinä myös Rauni Mollbergin Aapeli-filmatisoinnissa Aika hyvä ihmiseksi (1977) sekä Seppo Huunosen epäonnistuneessa komediassa Piilopirtti (1978).

Ajatus yhteisestä kokoillan elokuvasta oli vireillä pitkään ja käynnistyi lopulta, kun aiheeksi löytyi Mika Waltarin 13-sivuinen kertomus Satu kuninkaasta, jolla ei ollut sydäntä (1945). Tarina laajennettiin pitkän elokuvan käsikirjoitukseksi lisäämällä uusia tapahtumia, kohtauksia ja henkilöitä. Käsikirjoituksesta vastasivat ohjaajat yhteistyössä Daniel Katzin kanssa. Helminen ja Hartzell perustivat Neofilmi-tuotantoyhtiön ja jakoivat ohjaustehtävät siten, että Helminen vastasi visuaalisesta puolesta ja Hartzell henkilöohjauksesta. Tuottajaksi valikoitui elokuvan moniottelija Kaj Holmberg.

Elokuvassa kuningas (Kari Franck) ei kestä kuningattaren kuoleman aiheuttamaan surua, vaan leikkauttaa pois sydämensä, mahdollisuuden kokea murhetta mutta myös iloa. Menetettyään sydämensä, kuningas hallitsee valtakuntaansa vain järjellä. Hartzell ja Helminen löysivät Waltarin tekstin ajattoman kantaaottavuuden. Sadun keinoin he kehittivät näkemyksen tunteettomasta maailmasta. Ehkä tässä monitulkinnallisuudessa onkin elokuvan ydin, sillä Kuningas jolla ei ollut sydäntä on loisteliainta suomalaista koko perheen elokuvaa, sillä se onnistuu olemaan tarpeeksi naseva aikuiseenkin makuun. Tarinaltaan ja toteutukseltaan mainion elokuvan sielu ja sydän löytyy laadukkaassa näyttelijäkaartissa ja Pentti Valkeasuon lavastuksessa. Erityisen ihastuttava on nokkela kolmikko Asko Sarkola, Erkki Saarela ja Markku Blomqvist. Heikki Kinnunen väläyttää myös keinottelijan taitojaan osuvassa roolisuorituksessa. Onnistunut satuelokuva on samanaikaisesti hauska, jännittävä ja voimakkaasti tunteisiin vaikuttava teos.

Helmisen ja Hartzellin esikoiselokuva sai varovasti kehuvan vastaanoton. Ensi-ilta-ajankohta osui harmillisesti samalle viikonlopulle Steven Spielbergin E.T.:n (E.T. - The Extra-Terrestrial, 1982) kanssa, joka antoi epäreilusti aihetta vertailuun. Aamulehden Maila-Katriina Tuominen (18.12.1982) kiinnitti asiaan huomiota, mutta totesi sovittelevasti, että "kotoinen satu kasvaa kilpakumppaninsa veroiseksi". Turun Sanomien Tapani Maskula (21.12.1982, 13.7.1985) kiitti nuoria ohjaajia rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta suomalaisen satuelokuvan filmaamisesta. "Tekijät ovat ohjanneet elokuvan tiiviisti Waltarin tekstiä mukaillen", totesi Jarmo Valkola (Keskisuomalainen 18.12.1982) ja jatkoi: "Tämä on kieltämättä jättänyt hieman kirjallisen jälkimaun toteutukseen, joka on pääosiltaan suomalaiskansallisesti jäyhä, tosin elokuvan luontojaksot ja tanssikohtaukset todistavat myös herkistyneestä ja elävästä kamerakielestä."

Yleisön uusi suomalainen satuelokuva sai puolelleen, sillä Kuningas jolla ei ollut sydäntä keräsi komeat 100 000 katsojaa elokuvateattereihin. Viimeistään se todisti, että suomalaiselle lastenelokuvalle oli kysyntää. Päivi Hartzell jatkoi uraansa haasteellisella H.C. Andersen -filmatisoinnilla Lumikuningatar (1986), joka on yhä visuaalisesti näyttävimpiä suomalaiselokuvia. Yllättäen Hartzell ei kuitenkaan enää palannut valkokangaselokuvan pariin, vaan on työllistänyt itseään televisiodokumenttien tekijänä sekä av-alan opetustehtävissä. Liisa Helminen jatkoi animaatioiden (mm. Urpo ja Turpo, 1996-97) ja dokumenttien (mm. Matka on pitkä, 1993) ammattilaisena, kunnes palasi riemukkaasti pitkän elokuvan pariin persoonallisella koko perheen elokuvalla Pelikaanimies (2004).

"Hyvä aikuisille tarkoitettu elokuva ei välttämättä anna lapsille mitään. Mutta hyvä lastenelokuva antaa aina aikuiselle jotain" - Liisa Helminen (HBL, 7.4.1982).

Lähteet:
Bagh, Peter von (2005): Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.
Elonet / Kuningas jolla ei ollut sydäntä. http://elonet.fi/title/ek25w7/ (7.4.2013)
Elonet / Päivi Hartzell. http://elonet.fi/name/he25w8/ (7.4.2013)
Elonet / Liisa Helminen. http://elonet.fi/name/he259e/ (7.4.2013)
Toiviainen, Sakari (2002): Levottomat sukupolvet - uusin suomalainen elokuva. SKS, Helsinki.

Lue lisää:
Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 1 

Viimeinen osa tulossa...