Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 3/5: Seela Sella

Seela Sella (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimmista suomalaisista näyttelijöistä. 1960-luvulla alkaneella ammattiurallaan hän on työskennellyt laaja-alaisesti teatterin, elokuvan ja television palveluksessa. Ääninäyttelijänä Sella on jättänyt vankan kulttuuriperinnön äänikirjojen, mainosten, koko perheen televisio-ohjelmien ja animaatioiden muuntautumiskykyisenä äänenä.      

Sella valmistui Suomen teatterikoulusta vuonna 1959. 60-vuotisen uransa aikana Sella on työskennellyt mm. Turun ja Hämeenlinnan kaupunginteattereissa, Intiimiteatterissa, Suomen Kansallisteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Komediateatterissa ja Teatteri Jurkassa. Valkokankaalla hänet nähtiin ensimmäisen kerran Risto Jarvan komediassa Mies joka ei osannut sanoa EI (1975), mutta uraa televisioteatterin puolelta oli kertynyt jo 1960-luvun alusta lähtien. Televisioteatterin puolella Sella nähtiin mm. Åke Lindmanin ohjaamassa draamassa Elämänmeno (1978), joka pohjautui Pirkko Saision samannimiseen romaaniin.   

Spede-tuotannoista hän löysi itselleen kaksi kertaa vitsikkään sivuroolin Simo Salmisen puolisona. Ere Kokkosen Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) ja Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) -elokuvissa Sella jatkoi suomalaisen viihteen Justiina-perinnettä tiukkaa kuria vaalivana pirttihirmuna.

Ensimmäisen Jussi-palkinnon Sella sai parhaasta naissivuosasta Timo Humalojan televisioelokuvasta Yksinpuhuja (1984, joissakin lähteissä nimellä Yksinpuhelu), joka oli Outi Nyytäjän sovittama draama Simone de Beauvoirin novellin pohjalta. Toinen naissivuosan-Jussi-palkinto tuli parikymmentä vuotta myöhemmin Timo Koivusalon ohjauksesta Kalteva torni (2006). Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtonen (HS Nyt-liite 42/2006) piti elokuvaa "käänteentekevänä Koivusalon parjatulla uralla. Monessa mielessä ja varauksetta hyvään suuntaan". Sellan ja pääosassa nähdyn Martti Suosalon yhteiskemia oli Lehtoselle elokuvan kantavia voimia: "Seela Sella on Suosalolle hyvä, komediallinenkin vastinpari. Hajonnut mieli muuttuu heidän kohtauksissaan sanoiksi, asioiksi ja ihmisenä olemiseksi."  

2000-luvulla rooleja on riittänyt hurja määrä niin draaman, komedian kuin historiallisten epookkien äärellä. Hyvillä roolivalinnoilla usein briljeeraavan Koivusalon ohjaksissa Sella on muuntautunut mm. Aino Sibeliukseksi (Sibelius, 2003) ja Olavi Virran elämän ehtoopuolen suojelijaksi, Hulda Simulaksi (Olavi Virta, 2018). Aino Sibelius on ollut Sellalle toistuva luonnerooli, sillä hän on esittänyt mestarisäveltäjän puolisoa peräti kolme kertaa televisiotuotannot mukaan lukien. Koivusalon kunnianhimoisessa, mutta valitettavan kömpelössä musikaalissa Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) Sella sai rinnalleen suomalaisen näyttelijäkaartin tähtikentällisen: "Vanhat konkarit, kuten Vesa-Matti Loiri, Paavo Liski, Esko Nikkari, Vesa Vierikko, Raimo Grönberg ja Seela Sella selviytyvät rooleistaan ammattitaidolla", ruoti kriitikko Olli-Matti Oinonen Savon Sanomissa (9.9.2005). Koivusalon kaksiosaisessa Väinö Linna -filmatisoinnissa Täällä Pohjantähden alla (2009-2010) Sella esitti suurisydämistä räätäli Halmeen puolisoa, Emma Halmetta. 

Valkokankaan ulkopuolelta Sellan tuorein rooli on ollut heittäytyminen Adolf Hitlerin saappaisiin Michael Baranin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa näytelmässä Hitler ja blondi (ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa 2020). Helsingin Sanomien teatterikritiikissä Laura Hallamaa kirjoitti, että "katsoessaan ymmärtää heti, että kukaan muu kuin Baran ja Sella ei olisi voinut tehdä tätä näin tyylikkäästi ja painokkaasti sortumatta Hitler-kliseisiin ja yliyrittämiseen."

Näyttämötaiteen valtionpalkinnolla vuonna 2009 palkittua Seela Sellaa luonnehdittiin palkintoperusteissa "eläväksi legendaksi, joka on hurmannut yleisönsä 50 vuoden ajan laajalla rekisterillään, tarkalla ja vivahteikkaalla roolityöllään ja loistavilla komediennen taidoillaan." Tuoreen menestyskomedian Teräsleidit (2020) jälkeen voi todeta, että komedian ajoitus on kohdallaan vielä reilusti 80-vuotiaanakin.

"Nuorena se on leikkiä ja fantasiaa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän pohtii, miten toinen ihminen ajattelee ja toimii, siihen tulee syvällisempiä kerroksia. Ja samalla tuottaa jotain, johon toisilla ihmisillä on kosketuspintaa. Se tuntuu hyvin vastuulliseltakin." -Seela Sella (2019)

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari

Osa 2/5: Esko Nikkari

Esko Nikkari (s. 1938-2006) oli rehellisen pohjalaisen miehen ruumiillistuma,  levyseppänä ja metsätyöläisenä "teatterikorkeakoulunsa" suorittanut näyttelijä, joka löysi kutsumusammattinsa harrastajanäyttämöiden ja nuorisoseuratoiminnan kautta 1960-luvulla. Elokuvanäyttelijäksi Nikkari siirtyi verrattain myöhään. Ensirooli oli Mikko Niskasen suurtyössä Kahdeksan surmanluotia (1972), jossa Nikkari nähtiin melko anonyymisti yhtenä surmatuista poliiseista. Jälkeenpäin ajatellen onkin enteellistä, että lukuisista poliisirooleista tuli näyttelijälle myöhemmin tunnusomaisia valkokangashahmoja.

Elokuvanäyttelijäksi Nikkari muovautui toden teolla 1980-luvulla. Valkokangasuran loiston päivät alkoivat Kaurismäen veljesten elokuvista, joista ensimmäiseksi ennätti Mikan ohjaus Arvottomat (1982). Siinä Nikkari nähtiin tylynä rikospomo Hagströminä. Muistettavimmat roolinsa Kaurismäkien elokuvissa Nikkari teki eittämättä Akin työläistrilogian avausosassa Varjoja paratiisissa (1986), jossa hän esitti roskakuski Nikanderin (Matti Pellonpää yhdessä ikonisimmista rooleistaan) toiveikasta, mutta vähäpuheista työkaveria. Tyystin vastakkaisen hahmon Nikkari veisteli Tulitikkutehtaan tytössä (1990), jossa hän oli Iris Rukan (Kati Outinen) julma isäpuoli. Aki Kaurismäen lakonisen tyylin kristallisoinut elokuva voitti useita Jussi-palkintoja, joista yksi meni myös Nikkarille parhaasta miessivuosasta.

Lapualaislähtöinen Nikkari tunsi pohjalaisen miehen sielunmaiseman hyvin. Pohjalaisroolien itseoikeutettu tulkki hänestä muodostui Pekka Parikan Antti Tuuri -filmatisoinnissa Pohjanmaa (1988). Elokuvassa Nikkari nähtiin vimmaisen miesjoukkion lupsakampana Paavo Hakalana, joka poliisien kuulusteltavana saa aikaan melkoisen hykerryttävän viisiminuuttisen. Muissakin Tuuri-filmatisoinneissa Talvisota (1989) ja Lakeuden kutsu (2000) Nikkari oli läsnä, mutta vahvemmin sisäistetty pohjalaisuus tuli esiin Heikki Kujanpään draamassa Pieni pyhiinvaellus (2000), joka oli näyttelijälle poikkeuksellinen pääosarooli.

Konstailemattomalla, mutta empaattisella jokamiehen komiikalla Nikkari löysi sielun ja sydämen rooleihinsa Markku Pölösen elokuvissa Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Kuningasjätkä (1998). Heikki Turusen alkuperäistekstiin pohjautuvassa, surumielisen kaipauksen riivaamassa Kivenpyörittäjässä Nikkari esitti Jalmari Pesosta, joka omien sanojen mukaan "on ku Al Caapponen tahi Sinnaatra ja akka eikun nuilottaa".  Myöhemmässä vaiheessa elokuvaa Nikkarin taidokkuudesta irtoaa kenties Kivenpyörittäjän vaikuttavin kohtaus, Jalmarin ja Kuoleman (Nikkarin ääni) keskustelu sumuisena kesäyönä. Kuningasjätkässä erinomaisten näyttelijäsuoritusten yläpuolelle Nikkari kohosi suurella sydämellä rakentamallaan ja Pölösen kiistatta herkullisesti kirjoittamalla tukkijätkä-Hanneksen hahmolla.

Olennainen myöhemmän vaiheen yhteistyö- ja ystävyyssuhde syntyi vielä Timo Koivusalon kanssa, jonka kahdeksassa ohjauksessa Nikkari nähtiin. Kulkurissa ja joutsenessa (1999) Nikkari pääsi toteuttamaan perusteellisimmin surusilmäistä, lähes mykkää pohjalaisisäntää. Vaitelias tunteiden tulkki tarjoaa elokuvassa yösijan väsyneille iltamaviihdyttäjille, Reino Helismaalle ja Tapio Rautavaaralle. Episodimaisessa Irwin-elokuvassa Rentun Ruusu (2001) Nikkari sai heittäytyä sanavalmiin rekkakuski Väiskin hahmoon, joka puhuu pussiin rattijuoppoutta epäilevän poliisinkin. Suulaan kansanmiehen repliikit saivat välittömästi vastakaikua yleisöltä.

Esko Nikkari oli itseään korostamaton, mutta pienin elein huomattavan laajan tunneskaalan omaava näyttelijä, jota on jäänyt katsojana aidosti ikävä. Miehen usein tulkitsema jörö, mutta tunteellinen suomalainen mies sai hyväksynnän niin korkeakulttuuripiireistä kuin tavalliselta kansalta. Roolityöt elokuvissa Pohjanmaa ja Hamlet liikemaailmassa (1987) toivat näyttelijälle mieluisan tunnustuksen, Humanismin käden. Pidetty näyttelijä menehtyi keuhkokuumeen uuvuttamana 68-vuotiaana vuonna 2006.

"Esko Nikkari on näyttelijänä kulttihahmo. Perusmies. Hän kulkee hitaasti kuin Pohjanmaan joki. Syvä ja tumma ääni lähtee kantapäästä. Mies on ruma kuin saunapiru. Samettisen arka katse. Ilmansuunnista riitelevät hiukset. Vetelä ja silti tiukka eteenpäin vievä askel, joka ei väistä edes hiidenkiveä."
- Isto Lysmä (Seura 17/1991)

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela